X
Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina on tapahtunut…
Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta… armotonta, kivenkovaa todellisuutta… Totta on kodin häviö, totta on Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri, lurjus… Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän hyväkseen, joita rakasti…
Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat rintaa…
Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi? Koti olisi pelastunut… hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa… sivistystä ja siveyttä… perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää… kun toisten ja isänmaansa hyväksi… kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut uhrata…
Mutta näin…?
Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt… ei kerrassaan mitään…
Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat…
Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!
Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena…
Hän lähtee hakemaan Lailaa… hän on saanut tietää mihin Laila metsäherran väen kera on muuttanut… hän hakee… etsii niin kauan, että kohtaa kultasiskonsa… tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen, lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen…!
Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja lannistunutta mieltään… Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä…
Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.
Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä voinut hukkua…
Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen ympäröimänä… Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat… kullalla ja hopealla… Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä tyydyttämästä…
Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään…
Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois… Ei hetkeäkään enää saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa…!
Miksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen muistanut?
Ehkä on liian myöhää jo, — kaikki ehkä menetettyä…
Kuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen poskillaan…
Ollapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!
Mutta ei yhtään ystävää ollut!
Ei ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä sisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita…
Yksin… yksin oli hän maailmassa!
Jospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun oli myöhäistä!
Hän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt — ja Lailasta tulisi hyvä ja jalo ihminen — hänhän olikin eri isää, jonka suonissa ei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän…
* * * * *
Kesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana, silmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen metsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.
Mutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole sen likemmäksi päämaaliaan päässyt.
Laila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten mennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin maaseutukaupungissa…
Hilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.
Aivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.
Perheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää, kuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein moittivalla äänellä:
"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?"
"On. Hän on sisareni…"
Hilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei kuitenkaan sano.
"Olettekin vähän yhteen näköön…"
Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja, puhuu tämä:
"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä olevan… Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli saatava toinen palvelija…"
"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa tuskassa.
"Tuskin vaan… semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä kohden…"
Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.
Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.
Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.
"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista vanha… hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä", selittää Hilma viranomaisille.
Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.
Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.
Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin elämästä pois.
XI
Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.
Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa hänen silmissään.
Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin elävitten joukosta kadonnut.
Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin. Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun heidän kanssaan.
Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja miettii.
Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty kävelevän edestakaisin huoneessaan.
Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja kuin vavisten… Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa kipeä ja päästänyt lapset pois.
Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.
Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät putoavat kuoppiinsa.
Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä harvasanaisemmaksi käy.
Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.
"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.
Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.
"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää…"
Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.
"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni… ja hän on hyvin kaunis ja hyvä…"
Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä kotonaan…
* * * * *
Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt järkensä valon.
Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee itselleen ja nauraa… nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua… Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:
"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"
Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua pihasalla…
Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä, hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:
"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"