"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä…"
"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.
"Niin minä olen."
"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan sanovat, että jo he ottaisivat… eikä ole vielä vanhakaan… Eikä töihin karttaisi se mies…"
"En minä huoli!… Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa… muualla…" Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.
"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa…?" kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt… ja sinua tiedusteli… Elä nyt taas rupea itkemään… No, tulet sinä sitten huomenillalla Haukkavaaran laelle?"
Hilma mietti hetkisen.
"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.
V
Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää hauskaa.
Hilma oli myöskin saanut kutsun.
Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi kansakoulunopettajaa.
Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan, vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat. Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät, vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista…
Niille pitäisi kerran saada sanotuksi…
Hän jo kyllä tiesi paljon — siitä oli ollut kansanopistossakin puhe — hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi nähnyt…
Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa virnistelivät — heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.
Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he olivat…
Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään — sen verran hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin raskasta työtä varten — herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja sitä opastivat…
Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?
Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi aikonutkaan mitään tehdä!
Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi hyödykseen ne kaikki tekivät.
Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.
"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran laella pidit… Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin…"
"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"
Hilman silmät loistivat.
"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään pitämään…"
"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"
"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli mainio puhuja ja teki laulujakin…"
Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.
"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin… odottakootpa…"
Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia hiuksiaan.
"Jopa sinä… kylläpä sinä vasite kampaat…"
"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi
Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.
"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."
Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.
Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.
Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita, jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä, mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren suuria jättiläisnokkosia.
Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi näkyä, sanoi Hilma:
"Hullusti se kävi Aholan Annallekin… Riihitansseissa kulkikin ja kaikilla markkinoilla… Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä on?"
"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet… on sitä puhuttu Kaupin leskeäkin…"
Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.
"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:
"Se on sikamainen asia."
Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.
Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja neidit.
Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän…
Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin, mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.
Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.
"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.
Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".
Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.
"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane vaatia meiltä… kukaties lopuksi kansallistanssia…"
Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.
Hilma punastui ja puri huultaan.
"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi mennäkseen.
"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.
Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.
Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman viereen puhelemaan.
"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.
"Niin olen aikonut… olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään", vastasi Hilma.
Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat menneet puutarhaan marjoja syömään.
Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä jokaista oppilasta elähdytti.
Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.
Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus ollut monellekaan muuta kuin paljas sana — ilman merkitystä.
"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä aatteen naista…"
"Eipä taida olla", myönsi kanttori.
"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa… herrojen talutusnuorassa…"
Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.
"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää herrojen talutusnuorassa…" alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista aikoo neitikin seminaariin?"
"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.
"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne…"
"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.
"… Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' — niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu — pois. Kun te puhutte kansallishengen kuolemasta…"
Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.
Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.
"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja hänen verensä kiehui.
Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.
"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin menon sikseen…"
"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.
"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita, kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan… Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja väsyttävää."
Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin yhteisesti kaikille:
"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä harvempi terveenä… ohoi…"
Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin, toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa…
"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat… miespuoliset ovat vielä hullumpia… Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa, joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä…"
"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.
Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:
"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin, neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää… Eikö niin?"
Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi,
Karinkantaan kääntyen:
"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula… sairas ihminen muutenkin…"
Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.
Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.
"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta. "Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa minun ajatukseni seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin… Mutta tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo… mitä sitten tekee, kun seminaariin vielä menee…"
"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja…"
"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy pysyvän järjessään… Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa, joka olisi — kuinka sanoisin — luonnollisella tavalla kuollut… Mikä on tullut sairaaksi — keuhkotautiin ja siihen kuollut, — mikä taas on tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut…"
"Se nyt on sattunut täällä, mutta…" sanoi rovasti.
"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle… Hänen terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa… Keuhkotautista sukua on jo valmiiksi…"
"Niin", sanoi rovasti.
Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.
Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia ajatuksiaan kansakoulunopettajista.
* * * * *
Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.
Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta. Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden heinien mehevä lemu.
Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen tervastuli.
Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta, kylmältä ja kolkolta kuin hauta…
Tämmöistäkö se olikin oleva!
Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka, jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin…
Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin kirjeen sisältöä…
Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa toivonut, että joku… ehkä kaikkikin… sanovat jotakin hyvää siitä hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei sanaakaan puhunut kukaan…
Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja ytimiin!
Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt. Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin…
Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle… Mimmihän joutuu pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle… ja nuoremmat tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle…
Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi… Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi, kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti…
Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä. Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei rovasti hänen parastaan tarkoittanut…
Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä…
Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta, sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen ottaisi, — aina kappalaisen neidistä alkaen…
Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken…
Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma huolinut… Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän…
Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi taloon.
Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia. Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä… Se oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten joukossa haravoi…
Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa, ja ennen hänkin… Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut…
Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.
Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä kangasteli hämäränä.
Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella…
Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita mielialojaan kuvaillut…
Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin…
Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei hän selville päässyt.
Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi kurkusta.
VI
Oli jo eletty syksyyn.
Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu. Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan. Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään jutellen.
Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta, vaikka hänellä olikin suuri saatava.
Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän — ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.
Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä lähtenyt pois.
"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä kansanopistosta palasi… Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie käynyt niityn laidassa… Ei siellä vaan siinä opistossa työhön kehoteta… lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä elättäisi… Vai eikö ole totta?"
Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.
"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti…"
"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.
"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa… ja ehkäpä hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti", sanoi Aaro.
Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän taas syytellä isäntää:
"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita' saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt — siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa sanaa sanonut, vaan annoit aina perään… Eihän Hilma yksin minun porinastani ja puheistani huolinut…"
"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut… ja luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin…"
Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.
Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin paljon kuin muistakin lapsista.
Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.
Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla mellastivat.
* * * * *
Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.
Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli kirje.
Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.
Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin leskestäkään sanaakaan.
Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää odotellen.
"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.
"Eipä näy muuta olevan… puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja kääri kirjeen kokoon.
"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.
"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös lisäsi hän tuikealla äänellä:
"Muille ei ole liiennyt sitäkään."
Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin loukkokaappiin.
Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.
"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.
"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa… vaikka olisi sen saanut jo ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi…"
Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.
"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro nyt sanotuksi.
"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.
"Ajattelin tuosta kirjeestä… Kun aina minulle oli niin rakkaan luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa…"
"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa… Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas, joka jo on kuollut…"
Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.
"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."
"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut, että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen…"
"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän lapsia… Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut…"
"Olisit saanut pakottaa…"
"Hyvä on, etten pakottanut… Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä iäksi mennyt…"
"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet…?"
"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."
"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen…"
"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin itki ihan asemalle asti…"
Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä valvoivat, sanoi Aaro:
"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen…"
"Minuun se on tullut… kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä lisäksi kuin mikähän…"
Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.
VII
Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.
Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä lukukautta.
Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.
Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon työtä. Hän tuntee väsymystä.
Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan… ja jostakin julmasta teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.
Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta nyt on tullut raskas kivi sydämeen… Tunto soimaa siitä, että ylpeys esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.
Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut…
Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin…
Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut…
Haukkavaara!
Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.
Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys, lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä…
Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut. Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja pienten siskojensa hyväksi…
Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen pitkään vuoteen…
Pikku Laila parka!
Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin, aivan yksin…
Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat raatelevan… Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi, tuntunut minkäänarvoiselta… Pettymyksiä pitkin matkaa… ystäviä, joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken…
Isänmaa!
Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta…!
Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut… Hän oli seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt…
Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä piirre…
— Jos muut sortuvatkin… niin en sorru minä… minä taistelen kaikkea pahaa vastaan maailmassa… minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja kehoitan heitä… minä vihaan kaikkia miehiä… sillä heissä ei ole yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut…
Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!
Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.
Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia kilometrejä.
Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut — keuhkotautiin, oli hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.
Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran alle… Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan…
Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi keinutuoliin.
— Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, — mietti hän itkunsa välissä. — Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet, pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!
Hän itki niin — koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.
Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä… ja tunsi, ettei hän jaksanut ajatella sitä loppuun, — kun ajatteli mahdollisuutta että hän nyt olisi Kaupilla emäntänä.
* * * * *
Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin, alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.
Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.
Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa viehkeää.
Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen, myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas opettajatar.
"Mutta hän on vähän omituinen…"
"Kuinka niin?"
"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein pelkää…"
"Kyllä hän siitä tasaantuu… ehkä liiaksi rasittunut ja hermostunut…"
"Niin kaiketi…"
Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi vältti miesten seuraa.
Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein rientävän huoneeseensa itkemään.
Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi.
Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti… niin, hän ei tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?
Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä…
Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin kansakoulunopettajattareksi…"
Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, — aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää…
Isä oli kuollut… totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!
Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut tekemään… Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti…
Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka kasvattaaksensa oli aikonut ottaa…
Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä, matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja virtavan virran rannalla… Hän sovittaa sen mitä on rikkonut… ja tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin…
Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista…
Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet… tuli oli sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi…
Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin kuolleita…
Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui…
Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti
Luhtaniemi oli sankari…
Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin…
Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi, mutta eräs laski talon rantaan…
Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi, toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat ystävällisesti… Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja alkoi jutella.
"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.
"On tämä melkoista… eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt", vastasi Hilma.
Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin lempeät tummansiniset silmät… Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.
Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.
"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"
Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi" puhutellut.
Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.
"Halminen minun nimeni on…"
"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan…?"
"Se minä olen… Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."
"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin…"
Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.
"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä pyri pois milloinkaan…"
He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.
Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella istuen… siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia toivotti… Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi olisi tahtonut pyytää…
Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä…
He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin korkealle jokitörmälle… Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää… Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja…
Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan kansanopistossakaan… ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen tutustui…
Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?
Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen… ehkä heillä olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan päällä kulki alas meren suulle…
"Hyvästi rakkaani… molemmat!" huutaisi isä.
Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön tulleen… eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas työpäivä…
Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.
VIII
Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.
On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden yönä.
Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren keskeltä pohottavat, värähtää sydän.
Se on kaunista, tuttua ja verratonta — niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman mieli vain on raskas…. raskas ja pimeä…
Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa… Mutta paljon on muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut…
Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.
Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.
Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa matkaa.
Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin yksin kävellen.
Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär oli… ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata…
Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.
Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.
Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille vesille.
Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen, joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee. Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.
Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!
Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja kasvanut! — Muistojen, ilojen ja surujen puu! — ajattelee Hilma. Hän tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata. Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta porstuan ovet ovat auki…
Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää… Ei kukaan käynyt yörauhaa häiritsemässä… Menisikö hän sisälle?
Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että lyönnit kuuluvat…
Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat…
Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen, että kääntyy takaisin siitä… ei menekään sen edemmäksi…
Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan…
Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja…
Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja liikettä…
Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista kenenkä ääni se on…
Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin…
Ensi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on hänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin katse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet tuntenut…
Ei ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi; köyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.
"Sinunko lapsesi tämä on?"
Hilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei kuitenkaan näytä siitä välittävän.
"Kuka on isä?"
Hilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä salamoilla tappaa sisarensa.
Selli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin kolkolla äänellä kuin voi:
"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!"
Hilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen itkuun.
"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!" vaikeroi hän.
Selli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä ja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:
"Pettynyt olen minä elämässäni… kuinka lienet onnellinen sinä… kun et pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut…"
Hilma itkee yhä.
"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi… Kaupin leski on talon velastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua…"
"Elääkö äiti…?"
"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu sinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen kanssaan…"
Hilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään puhua.
"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki… Missä lienevätkin… en tiedä…"
"Lailakin…?"
Hilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin apua pyytäen.
"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen… Mihinkä lienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut…"
"Laila parkakin… avarassa maailmassa!"
"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut… Olen elättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos tämä lapsi paranee…"
He olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa muistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen tuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja kasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja raskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi sydämen halaista…
"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle… hänettä olisi äidilläkin monesti hätä ollut… Sinua kai vieläkin muistelee…"
Kun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:
"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut… nyt olisit emäntänä, sillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa… Eikä näy Kaupin leskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi…"
"Kuka sinut petti?" kysyy Hilma sitten äkkiä.
Sellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän selittää:
"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin… takaisin lupasi tulla, kun tiesi kuinka asiani ovat… Vaan ei ole kuulunut… Olisiko koskiin hukkunut tai tukkimetsään kuollut…"
"Tukkilainenko oli…?"
"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja sydämestään… En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos hengissä on… lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa…"
"Selli parka…"
Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.
Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka pääskyset lentävät pitkin pihaa…
"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu…"
"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon navetassa…"
"Menkäämme äidin luokse!"
"Menkäämme!"
Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan puhuttelivat.
He menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman entinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.
IX
Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.
Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan, ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin lastensa vuoksi.
Hilmaa oli hän enimmän surrut.
Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden kesken äitinsä kanssa.
"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö terve?"
"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.
Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.
"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa… Sinua se asia koskeekin… Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"
Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti silmiin.
"Hyvä oli hän aina minulle… Vanha isäraukka!"
Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat porstuassa, kiirehti hän sanomaan:
"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi… Sinun isäsi oli kulkeva tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit…"
Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen.
Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:
"Äiti hourii…"
"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun sain sanotuksi… tosi se on… kysy rovastilta, hän tietää…"
Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt ymmärtävän mitä äiti sanoi.
"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut… ja sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin… niinkuin itsekin muistanet…"
"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut… etkä sinä ole isäsi luontoa perinyt… kovaluontoinen olet… isäsi oli huikenteleva ja hurja mies… maailman veijari ja lurjus…"
Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi porstuaan…
Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.
Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä mitään…
Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä väreitä kulkevan pitkin ruumistaan… Kauhea tuska raateli rintaa, ja hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois… paeta jotakin kauheaa, saastaista, likaista…
Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin…
Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja ihanimmillaan kukassaan…
Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä…
Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto… Vanha, harmaja ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!
Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän kuin äitiään… Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt elämässään…
Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa äitiä kohtaan… — Tukkilainen… hurja ja maailman veijari… Mutta parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa… Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli…
Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille aikoinaan ja nyt Sellille…
Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän istahti voimattomana rantatörmälle… Jos olisi laulaja Halminen silloin syksyllä tullut, niin… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta… Kaikki kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään… lapsuus… kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot… niin… joiden hyväksi oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata… Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli tehnyt?
Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla — pahassa, kavalassa maailmassa yksin… Miksi oli niin unohtanut kaikki, Lailankin?
Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että mieli teki pois kotoa…
— Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän työn, — muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen naimisestaan Kaupin lesken kanssa…
Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!
Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro ollutkaan hänen isänsä…
Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin verta!
Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi hänen luokseen.
"Elä toki tee itsellesi pahaa… äiti pelkää!" rukoili Selli.
Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi päiväksi särkynyt.
"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä luotaan.
Toisenkin veri kuohahti.
"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä niinkuin aikoi… Vaan isävainaja sen esti… ja toimitti kansanopistoon…"
Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään sanoa.
"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä… sillä sinä olet eri isää kuin minä… minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa istunut roisto…"
Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen ytimiinsä asti.
Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja pyyteli anteeksi.
Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.
Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.
Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.
Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi.
Tuttavia voisi tulla vastaan…
Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään… Ei ollut yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi levähtämään…
Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä, vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.
Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.
Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.
Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja koetti kävellä joutuin ohi…
Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi suoraan laulaja Halmisen katseen… Se ei ollut kuin silmänräpäys, mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin Halmisen… ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse köytetyt.
Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi kävellä majataloon asti.
Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään jutellen.
"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään miehen sanovan.
"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen sanovan.
Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.