II NÄYTÖS
Kankaanpään sali, korkea, kaunis herrassali. Ovia ruokasaliin ja eteiseen. Puutarhaan parveke. Näkyy hiekkakäytäviä, kukkalavoja, lehtimaja sälesohvineen: taempaa järvi. Suljetun flyygelin ääressä istuu BRANDT, kalpeana, kärsivän näköisenä, valkoiset kädet ristissä flyygelin kannella. Klara tulee puutarhasta, helma täynnä apilaa, johon ihastuneena upottaa kasvonsa.
KLARA
Oi kuinka työ käy! Komeaa on nähdä tuollainen suuri, lemuava kenttä, jolta heinä kaatuu ihmisen tahdosta. Tuossa saat kukkia! — Tunne nyt, tunne nyt! Niittokoneet ja hevosharavat olivat työssä, mutta minun tuli ikävä viikatteita ja minä panin osan väestä niittämään. Kai ne ihmiset pitivät minua vähän hulluna… Voi kuinka viikatteet soivat ja kiiltävistä teristä sataa tuoksuvaa heinää ja miesten hihat ja tyttöjen huivit helottavat auringossa. Sinä voit nähdä sen tänne asti. Tule nyt katsomaan! Ei, heidän täytyy saada kahvia… oikein »vehnäskahvia»! (Katoaa hetkiseksi ruokasaliin ja palaa, kädessä avainkimppu.) Sillä eilisellä juhlalla oli suurenmoinen vaikutus. Juhlilla ja seremonioilla on aina suuri vaikutus. Tästä maailmasta tulisi erämaa, jollei ihminen panisi toimeen juhlia… Minä rakastan kirkkoja joissa suitsutus tuoksuaa ja alttarilla kukkivat liljat, minä rakastan häitä ja kauniita morsiamia… minä rakastan heinän tekojuhlia ja elojuhlia ja…
BRANDT
Jäähyväisjuhlia.
KLARA
Jäähyväisjuhlia — ja tervetuliaisjuhlia. Palaathan sinä…joskus, suurena ja kuuluisana. Siksi minä hankin tänne oikein suuren konserttiflyygelin.
BRANDT
Ethän sinä ole antanut minun soittaa tätä pientäkään. Anna minulle avain. Jäähyväissoitto vain! Anna minulle avain.
KLARA
Etsi!
BRANDT
Sinä tiedät, että olen joka paikan etsinyt.
KLARA
Olet huonosti etsinyt.
BRANDT
Etkö sinä nyt tänäkään iltana salli minun soittaa?
KLARA
Saat, saat, saat! Mutta etsi nyt vähän. Avain on tässä huoneessa.
BRANDT
Se ei ole täällä… Mihin sinä nyt olet sen pannut?
KLARA
Se on koko ajan ollut täällä.
Brandt etsii. Klara seisoo nauraen ja keikaillen helistämässä avainkimppua sen mukaan kuin Brandt lähestyy avainta.
KLARA
Minä panin sen nimenomaan sellaiseen paikkaan, että sinun täytyisi etsiä, mutta että sinä myöskin voisit löytää. No mutta… kuka on niin tyhmä. Etkö kuule, että minä helistän, nelistän. No, no… no! (Nauraa.)
BRANDT
Onko se todella voinut olla täällä kaiken aikaa?
KLARA
On.
BRANDT avaa kannen.
Minä saan taas soittaa! Sinä sallit sen. (Soittaa hetkisen) Etkö sinä enää pelkää?
KLARA
Soita nyt vain!
BRANDT
Kuinka et sinä enää pelkää? Voi, minussa asuvat tänään kaikki epäilyksen henget.
KLARA
Ne ovat asuneet sinussa kauan.
BRANDT
Kuinka sinä tänään olet nuori!
KLARA
Olenko!
BRANDT
Vaikka minä matkustan pois. Tai senkö tähden sinä oletkin niin nuori?
KLARA
Mutta joko sinä nyt taas alat? Ymmärräthän sinä että tästä täytyy tulla loppu. Ethän sinä, sinä voi tyytyä soittamaan täällä maaseutukaupungeissa. Eihän se työ sovi sinulle. Ja eihän ihminen voi elää ilman työtä. Jahka nyt tohtori tulee, niin hän selittää sinulle, ettei ihminen saa tyydytystä ennen kuin hän oikein on kiinni työssä.
BRANDT
Jos minä tietäisin, että sinä vain siksi ajat minut luotasi!
KLARA
Mutta minäkö ajan? Yhdessähän me jo sovimme sen asian. Elämä on eroa täynnä. Siihen täytyy alistua… Tuleehan täällä tyhjää…
BRANDT
Niinkuin oli ennen tuloani — sinä värisit vilusta…
KLARA
Värisin vilusta…
BRANDT
Minä lämmitin sinut ja herätin sinut eloon — niin sanoit.
KLARA
Sanoinko!
BRANDT
Etkö sinä muista?
KLARA
Muistan, muistan!
BRANDT
Tähän suureen taloon, jossa kuolema vielä tuntui, tuli elämää. Niin sinä silloin sanoit.
KLARA
Sanoinko!
BRANDT
Sinä et muista!… Vinnillä jyski ja vainajan huoneessa kummitteli…
KLARA
Mutta minähän olin sairas…
BRANDT
Entä se meidän ensimmäinen iltamme… silloin minun konsertissani? Sinä istuit kuin sammuneena ja vähitellen, vähitellen alkoi sinussa kyteä. Vihdoin sinä purskahdit itkuun. Minä tunsin kuinka jäät läksivät ja vapautus alkoi… Kuule, odotatko sinä jotakin?
KLARA
En. Tai tietysti. Odotanhan minä tohtoria ja Annikkia.
BRANDT
Sitten sinä tulit minua tapaamaan. Sinun kasvoillas näkyi vielä elämän ja kuoleman taistelu… Mutta elämä oli voittanut… Niinkuin sinä iltana en minä enää koskaan soita.
KLARA
Soitat, soitat! Sinun pitää soittaa!
BRANDT
Sinä tahtoisit…?
KLARA
Tietysti tahtoisin!
BRANDT
Ensi aikoina olit sinä niin mustasukkainen soitolleni, ettet kärsinyt ohikulkevien pysähtyä kuuntelemaan, sinä usutit koirat…
KLARA
Mutta minähän olin sairas…
BRANDT
Sairas, sairas! Onko kaikki sitten ollutkin sairautta? Sekin elokuun yö…
KLARA
Mutta nyt sinä olet kerjännyt minulta avainta etkä kuitenkaan soita… Kohta tulee Annikki ja tohtori. Ja sitten sinun täytyy lähteä. Ovatko tavarasi kunnossa?
BRANDT
Sinä et saa meidän muistojamme unohtaa!… Joka kerta kun sinä tästä kuljet, pitää sinun muistaa, että tässä sinä seisoit, keskellä kuutamon valoa…
KLARA
Tuuli ryski ovissa. Minä luulin, että joku ovi oli jäänyt auki.
BRANDT
Se ei ole totta. Sinä odotit minua. Minä otin sinut syliini ja kannoin pois…
KLARA
Mutta miksi, miksi, miksi… sinä teet eron vaikeammaksi kuin se jo on?
BRANDT
Kun se vain olisikin sinulle vaikea!
KLARA
Mutta etkö sinä ymmärrä että minäkin taistelen…
BRANDT
Taisteletko? Onko se totta? Miksi meidän sitten pitää erota? Emmekö kuulu yhteen, me kaksi yksinäistä ihmistä?
KLARA
Ei! Sinun pitää lähteä ihmisten joukkoon ja alkaa heissä vapautuksen työ, niinkuin kerran minussa.
BRANDT
Vapautuksen työ?
KLARA
Niin, kaikki mitä ihmisessä on hyytyneenä ja turtuneena, pitää sinun soittaa eloon. Ennen myrskyä soi merellä outoja ääniä — ne äänet pitää sinun panna soimaan ihmissieluissa. Sinun pitää panna käymään kaikki seisahtunut, väljähtänyt, sekä kaunis että ruma. Silloin nousee myrsky ja alkaa vapautus.
BRANDT
Näin et sinä koskaan ole puhunut.
KLARA
Se on kai vasta nyt minulle selvennyt.
Äänettömyys.
BRANDT
Mikä sinulle oikein on selvennyt?
KLARA
Se, että minä olin kuoleman sairas. Kaikki minussa oli pysähtynyt ja yö leveni kuin syöpä. Silloin sinä tulit ja vapautit minut. Etkö sinä nyt ymmärrä mikä ihana työ se oli ja että sinun pitää lähteä vapauttamaan niitä lukemattomia, jotka huutavat vapauttajaa…
BRANDT
Minä tahdon vain pitää sen yhden, jonka olen vapauttanut. Sinut, sinut!
KLARA
Ei! Kokoa nyt voimasi! Ole mies. Oi Georg, Georg, älä mene noin lamaan, minä en jaksa sitä katsella… Anna minulle anteeksi… jos olen rikkonut sinua vastaan…
BRANDT
Ei minulla ole mitään anteeksiantamista, sillä en tahtoisi mitään tekemättömäksi. Tahtoisitko sinä…? Riittävätkö sitten sinulle ne kurjat muistot, joista ennen elit?
KLARA
Ei, ei, ei. Ei minulle riitä mikään menneestä. Minun on nälkä ja jano ja ikävä. Nyt minä olen tullut terveeksi ja tahdon elää…!
BRANDT
Sinä olet tullut terveeksi, minä sairaaksi. Siksikö sinä tahdot minusta päästä?
KLARA
Ei, ei, ei! Älä tutki äläkä kysy. Sinun täytyy lähteä, se on välttämätöntä. Miksi ottaa se niin raskaasti? Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Ihmiset tutustuvat, viettävät yhdessä hetken ja eroavat. Ei, ei, ei… me emme saa heltyä. Sinä menet suureen maailmaan, kohti loistoa ja mainetta…
PALVELUSTYTTÖ oveen koputtaen.
Nyt kahvi on valmista. Tuleeko rouva itse…?
KLARA
Menkää te tytöt edellä. Minä tulen heti.
Tyttö lähtee.
BRANDT
Menetkö sinä?
KLARA
Ja sinä tulet mukaan…
BRANDT
Älä mene!
KLARA
Enhän minä kauan ole. Sinä panet sillaikaa kuntoon tavarasi.
BRANDT
Entä sinun jäähyväisvieraasi?
KLARA
Hehän tulevat heinäväen ohi. No niin — me olemme niin reippaita ja ymmärtäväisiä! (Menee.)
Brandt painuu soittokonetta vasten, alkaa soittaa, mutta lopettaa samassa. Lähtee. Hänen askeleensa kuuluvat yläkerrasta. Hetkisen on näyttämö tyhjänä. Sitten Klara ja tohtori.
KLARA
Ei, ei, ei. Tytöt tulevat mainiosti toimeen ilman minua
TOHTORI
Minäkin olisin mielelläni ollut mukana.
KLARA
Ei ole enää niin paljon aikaa. No, katsokaas nyt tohtori: koko lakko meni myttyyn! Minä pidin juhlat, keskusteltiin, tanssittiin. Ja tänään ovat kaikki työssä. Se oli sentään komeaa, kun he selittivät, että he tekevät lakkoja tekemistään, kunnes luonnottomat maanomistussuhteet lakkaavat. Brandt oli niin haltioissaan, että sävelsi laulun heidän kunniakseen.
TOHTORI
Vai niin, vai niin. Näyttää siltä kuin sosialistinen kipinä olisi pudonnut tänne Kankaanpäähän.
KLARA
Mutta se ei enää ollut kaunista, kun he illalla olivat humalassa…
TOHTORI
Matkustaako Brandt todella?
KLARA
Matkustaa.
Äänettömyys.
TOHTORI
Minä valitettavasti en voi viipyä kuin hetkisen…
KLARA
No… taas joku sairaana?
TOHTORI
Kotona vain.
KLARA
Teidän rouvanne?… Pelkääkö hän yhä minua?
Äänettömyys.
TOHTORI
Hän oli parempi, kun te olitte poissa… Minun täytyy lakata käymästä täällä.
KLARA
Ei, tohtori, en minä voi teitä kadottaa, te joka uskollisesti olette tukenut minua kaikissa raskaissa vaiheissa.
TOHTORI
On niin paljon jota ei voisi ja jota kuitenkin täytyy… Tuossa tullessani johtui mieleeni eräs päivä, jolloin lähestyin Kankaanpäätä niinkuin nyt. Te olitte ollut niin sairas. Mutta silloin kuulin soittoa tielle asti ja te tulitte vastaani kukkakimppu rinnassa ja minä näin, että te… paranette… Brandt oli tullut taloon.
KLARA
Niin, mutta nyt hänen täytyy lähteä… Tohtori, te joka teette niin kauheasti työtä, ymmärrättehän te, ettei hänellä täällä ole työtä.
TOHTORI
Mutta tehän jäätte niin yksin, ja tehän lopulta kuitenkin rakastatte
Brandtia.
KLARA
En!
TOHTORI
Vain rakkaus saattoi teidät silloin pelastaa. Uskokaa minua: minä näen tässä asiassa selvemmin kuin te… Olin lähettänyt vaimoni mielisairaalaan ja elin vain tehdäkseni teidät terveeksi…
KLARA
Niin, niin, tohtori, te olitte minulle niin hyvä…
TOHTORI
Hyvä — en!… Te kuihduitte kuihtumistanne minun käsissäni. Brandt teki teidät terveeksi. Älkää karkottako häntä…
KLARA
Ei, ei, ei, tohtori. Minä en enää voi kahlehtia itseäni ilman rakkautta. Te näitte kuinka viheliäistä se oli. Antakaa minun elää, elää!
TOHTORI
Rakkaus… mitä teistä rakkaus sitten on?
KLARA
Rakkaus… kuinka minä voin sen sanoa? Se on elämää ja riemua ja voimaa!
TOHTORI
Se on kärsimystä ja velvollisuuksien täyttämistä ja voimaa siihen ja iloa siitä.
Äänettömyys.
KLARA
Tuo teidän oppinne painaa maahan ja minun pitää saada nousta ja lentää!
(Brandtin askeleet lähestyvät.) Kas kuinka Annikki viipyy.
TOHTORI
Hän näkyi puhelevan niityllä jonkun naisen kanssa.
KLARA
Ettehän te vain kehoita Brandtia jäämään?
TOHTORI
En… Olisin vain tahtonut suojella teitä… Katsokaa, te… Mutta saarnat eivät auta. Meidän itsemme täytyy elää läpi kaikki…
Brandt tulee.
KLARA
No, siinä sinä oletkin. Ajattele, Georg, kuinka ikävää: tohtori ei voikaan viipyä.
Annikki tulee verannalta. Tervehtivät.
TOHTORI
Niin, vainioni on taas huonompi.
BRANDT
Sepä ikävää.
TOHTORI
Kenen kanssa te, neiti Vahanta, äsken puhuitte?
ANNIKKI
Mandi Anttilan kanssa.
TOHTORI
Sitä minä vähän ajattelin!
KLARA
Kenen?
ANNIKKI
Mikon morsiamen…
KLARA
Aaa! Missä hän oli?
ANNIKKI
Heinäväen joukossa.
KLARA
Täällä meillä? Kankaanpään vainiolla!
TOHTORI
Aikooko veljenne toden teolla hänet naida?
ANNIKKI
Kyllä kai…
TOHTORI
Rohkea mies.
BRANDT
Sen minä sanon, että sellaista sosialismia täytyy ihailla. Siinä on henkeä ja elämää!
TOHTORI
Eikö Mikko pitänyt jostakin ylioppilasneidistä…
BRANDT
Sanotaan hänen joskus pitäneen Kankaanpään rouvasta.
KLARA
Sanotaan niin paljon.
TOHTORI
Ne ovat lasten leikkejä.
KLARA
Lasten leikkejä! (Itsekseen.) Täällä, täällä, Kankaanpään vainiolla!
TOHTORI
Kyllä minun nyt vihdoinkin täytyy lähteä. (Hyvästelee. Klaralle:)
Voikaa hyvin.
KLARA
Kovin ikävä, ettette voinut viipyä.
TOHTORI Brandtille.
Minulle oli kasaantunut kokonainen pinkka sinun kirjojasi. Totta sinä saat ne vielä mahtumaan. (Lähtevät eteiseen.)
KLARA
Tulethan sitten tänne, Georg, laivan lähtöön ei ole kovin pitkä aika!
(Annikille:) Mitä hän sinulle sanoi?
ANNIKKI
Että hän… rakastaa minua.
KLARA
Kuka…? Kuka…?
ANNIKKI
Pastori… Ai, enhän minä sitä vielä kertonut.
KLARA
Pastori! Vai on hän sen sanonut. Hänellä oli kiire .. Vai niin, vai niin! Mutta se Anttilan tytär…?
ANNIKKI
Hän — hän vain kysyi Mikkoa, sanoi että Mikko on ruvennut välttelemään häntä.
KLARA
Mitä! Mitä?
ANNIKKI
Että Mikko hylkää hänet.
KLARA ilossa.
Hylkää hänet! Välttelee häntä!
ANNIKKI
Ja se on totta. Mikko on ollut ihan toisenlainen, iloinen ja reipas ja hyvä. Hän on oleskellut kotona ja…
KLARA
Oleskellut kotona! Kuule… kun ei hän tullut tänne sinun kanssasi…
ANNIKKI
Hän kysyi minulta koska taiteilija lähtee… hän kai ei tahtonut tulla ennen kuin taiteilija on poissa.
KLARA
Ennen kuin taiteilija on poissa! Ja sitten hän tulee! Tuleeko jo tänä iltana?
ANNIKKI
Ehkä hän tulee… Minä olen ollut niin levoton sitten kun pastori kävi meillä…
KLARA
Niin, niin, lapsi, minä ymmärrän.
ANNIKKI
Minä en ole antanut hänelle vastausta. Hän odottaa. Mitä minä hänelle vastaan?
KLARA
Mitä sydän käskee…
ANNIKKI
En tiedä. Rakastanhan minä pastoria, mutta kun en minä voi erottaa häntä Jumalasta. Minä olen aina luullut rakastavani häntä Jumalan tähden enkä minä ymmärrä kuinka minä olisin hänen morsiamensa.
KLARA
Sitten sinun ei pidä mennä hänelle.
ANNIKKI
Äiti tahtoisi niin kovasti.
KLARA
Entä veljesi?
ANNIKKI
Ei hän vielä sitä tiedä. En ole kertonut hänelle, kun hän on ollut niin hajamielinen, vain laulellut ja soudellut järvellä.
KLARA
Laulellut ja soudellut järvellä! Mutta kuule… mitä tietä sinä luulet hänen tulevan tänne.. jos hän tänä iltana tulee?
ANNIKKI
Eiköhän veneellä.
KLARA
Niin, varmaan veneellä… Miksi sinä luulet hänen olleen niin iloisena… eiköhän sentähden, että hän on vältellyt tuota tyttöä… Etkö luule, että se kihlaus häntä painaa?
ANNIKKI
Kyllä se painaa, mutta mitä sille enää mahtaa. Hän on jo jättänyt paperinsa käräjiin…
KLARA
Se ei merkitse mitään!
ANNIKKI
Mutta sittenhän tyttö tulee onnettomaksi!
KLARA
Onnettomaksi! Mitä hän meni… sivistyneen miehen tielle! Täällä, täällä Kankaanpään vainiolla! Minä tahdon hänet nähdä, minä tahdon itse sen hänelle sanoa…
ANNIKKI
Ei, ei! Hän pelästyisi niin hirveästi. Hän on niin ujo ja arka.
KLARA
Hän ei ole ujo eikä arka…
ANNIKKI
Minun kävi häntä niin sääli… Hän oli ihan itkettynyt…
KLARA
Mutta lapsi, luuletko hänen tulevan onnelliseksi jos Mikko ottaisi hänet vaimokseen eikä rakastaisi häntä? Sinä et aavista mitä on avioliitto ilman rakkautta.
ANNIKKI
Mutta minne tyttö joutuu, jos hän hänet heittää? Ihmisten pilkaksi.
KLARA
Entä pitkät vuodet asemassa, jossa hän kaiken aikaa tuntee olevansa tiellä…
ANNIKKI
Hän tulee huomenna puhumaan Mikon kanssa.
KLARA
Hän ei saa tulla!… Tietysti Mikon sydän heltyisi, kun hän pääsisi sinne itkemään… Meidän täytyy auttaa veljeäsi. Minä puhun itse sen tytön kanssa. Pikku Annikki, mene hakemaan hänet tänne. Minä tahdon hänet nähdä…
ANNIKKI
En minä voi mennä.
KLARA
Sinä menet. Minä tahdon hänet nähdä!
ANNIKKI
Klara!… Miksi sinä…?
KLARA
Tyhmä pikku tyttö, enhän minä hänelle pahaa tee. Hänen parastaan minä ajattelen. Nyt tulee Brandt, sano hänelle pian hyvästi ja lähde.
BRANDT tulee.
No, nyt ovat tavarat kunnossa.
KLARA
Niin, onkin parasta lähteä aikoinaan, ettei tule kiirettä. No, pikku
Annikki.
ANNIKKI
Minun pitää vähän mennä heinäväen luo. (Hyvästellen.) Pyydän kiittää kauniista soitosta. (Menee.)
KLARA
No niin. Nyt me vietämme nämä viimeiset hetket yhdessä.
BRANDT tyrskähtäen itkuun.
Klara, Klara, kuinka heikoksi minä täällä Kankaanpäässä olen käynyt.
KLARA
Älä… älä… Sinähän olet niin suuri ja säihkyvä. Sinua odottaa ihana työ. Älä… älä…
Äänettömyys.
BRANDT
Minä olen niin yksinäinen ihminen.
KLARA
Eihän sinun tarvitse muuta kuin soittaa, niin kaikki ihmiset ovat sinun.
BRANDT
Paitsi sinä.
KLARA
Minä!… Katso, me olemme jo antaneet toisillemme kaikki. Ei — — — mitään antamista.
BRANDT
Mitä sinä olet antanut? Minä tunnen, että sinun ajatuksesi ovat niin kaukana. Sano, oletko sinä löytänyt jonkun toisen? Ulkomailla? Sano! Tuleeko hän tänne? Näihin huoneisiin… soittamaan sinulle…? Ehkä sinä vain odotat hetkeä, jolloin minä…
KLARA
Herkeä jo! En minä ole mitään löytänyt enkä minä… mitään odota…
PEHTORI koputtaen oveen.
Pyydän vain ilmoittaa rouvalle, että…
KLARA
Onko asia kiireellinen? Te näette että herra Brandt juuri on lähdössä.
PEHTORI
Hevoset ovat portaiden edessä, mutta asia on kiireellinen.
KLARA
No mikä on?
PEHTORI
Rainio kävi juuri naulaamassa telefonipylväisiin kirjoituksia.
KLARA
No niin…
PEHTORI
Niissä vain käsketään työväkeä tänä iltana koolle uudelle talolle. Mutta heti kun se Rainio ilmaantui tielle, niin syntyi väen joukossa sellainen kohina ja niittäminen kävi yhä laiskemmaksi ja kun minä lähenin, niin tirskuttiin ja naurettiin. Kyllä siellä nyt on jotakin tekeillä.
KLARA
Mutta kaikkihan äsken oli hiljaista. Te pelkäätte turhia.
PEHTORI
Ei, kyllä olisi parasta, jos rouva ehtisi tulla…
KLARA
Hyvä on. Minä annan teille sitten tiedon… Kuulkaa… oliko herra
Rainio… yksin?
PEHTORI
Oli.
KLARA
Hyvä. Hevoset olivat siis valmiina?
PEHTORI
Olivat. (Menee.)
BRANDT
Sinulla on niin paljon… Työväkeä ja lakkoja. Eivät ne suo edes jäähyväishetkeä… Klara, Klara, et sinä tiedä mitä on yö. Pimeys, läpitunkematon, sakea. Se tukahduttaa. Älä aja minua siihen pimeyteen.
KLARA
He olemme järkeviä ja lujia. Me kokoamme voimamme. Ei ole niin syvää pimeyttä, ettei siitä löytyisi valoa…
BRANDT
Ei minulle, ei minulle ilman sinua. Armahda minua. (Tarttuu Klaraan kuin hukkuva.)
KLARA
Hyvästi George… Nyt sinun täytyy lähteä. (Työntää hänet luotaan.)
BRANDT
Minä en ikinä näe sinua. (Lähtee hoippuen eteiseen.)
ANNIKKI törmää sisään parvekkeelta.
Klara, nyt lakko puhkeaa. He löivät kaikki viikatteensa mättääseen ja nauroivat ja sanoivat…
KLARA
Myöhemmin, myöhemmin, Annikki… Tule saattamaan herra Brandtia.
Lähtevät kaikki eteiseen, sieltä kuuluu ääniä, matkavalmistuksia. Hyvin kaukaa työväen laulua. Parvekkeen ovesta astuu itkettynyt talonpoikaistyttö, Mandi Anttila. Hetkisen hän neuvottomana katselee ympärilleen ovessa, lähtee sitten samaa tietä. Klara ja Annikki palaavat.
ANNIKKI
Kuuletko, ne lähtivät hakemaan lippua… kuuletko?
KLARA
No, tuleeko hän?
ANNIKKI
Ei hän varmaan luvannut.
KLARA
Ei luvannut, kun minä käskin!
ANNIKKI
Hän on niin onneton!
KLARA
Onneton, onneton, onneton — kuka tässä on niin onnellinen!
ANNIKKI
Mikko ei voi häntä heittää.
KLARA
Mitä sinä sillä tarkoitat? (Inholla.) Ei, ei, ei, se on mahdotonta. Ja jos niin olisikin — se ei ole sitovaa! Sellaiselle tytölle saa miehen mistä tahansa. Rahalla!
ANNIKKI
Hän rakastaa Mikkoa!
KLARA
Kaikki tässä rakastavatkin. Mikko ei välitä hänestä.
ANNIKKI
Hän murtuu, jos Mikko…
KLARA
Kaikki me tässä taistelemme elämästä ja hengestä, taistelkoon hänkin! Miksei sinun veljesi tule? Jollei hän tulekaan!… Minä tahdon sen tytön nähdä. Hänen pitää tulla, kun minä käsken…
ANNIKKI
Minä menen vielä hänelle puhumaan, mutta jos hän tulee, niin älä ole hänelle kova. (Menee.)
KLARA
Minä en armahda häntä — armahtaako hän sitten minua! (Kävelee pitkin huonetta. Laulu ulkoa lähenee. Klara kuuntelee hetkisen.) Laulakoot — mitä se minuun kuuluu! Lyökööt viikatteet mättääseen — mitä se minua liikuttaa! Minulla on olemassa vain yksi, yksi… jota en päästä käsistäni — en! (Mikko ilmestyy eteisen ovelle. Klara välähtää valoon.) Ah, te tulette, te tulette kuitenkin!
Esirippu.
III NÄYTÖS
Mikon huone Vahannassa. Keskellä ovi avoinna saliin, vasemmalla eteiseen. Ikkunoissa iloiset, punaraitaiset uutimet. Kirjoituspöytä, kirjakaappi. Sohva pöytineen, tuoliryhmineen, seinällä luokkakuvia. Pöydän ympärillä Vahannan emäntä, postineiti, pastori ja kanttori. Juovat kahvia. Annikki ompelee suurta arpajaisvoittoa.
EMÄNTÄ
Jaa, pastori ei edes poltakaan. Kanttori tekee hyvin ja ottaa tupakkaa.
PASTORI
Enhän minä koskaan ole sitä tavaraa viljellyt.
KANTTORI
Kyllä se vain minulle on kovasti mieluisaa.
POSTINEITI
Jaa, minä niin pidän paperossinhajusta. Siinä on jotakin niin miehekästä.
PASTORI
No, onko siitä taiteilijasta kuulunut mitään?
POSTINEITI
Se meni kuin kivi kaivoon. Ja rouva täällä pitää lystiä teidän maisterin kanssa.
EMÄNTÄ
Jaa, jaa — paras etten mitään puhu. Ei sitä vanha ihminen kumminkaan tätä uutta aikaa ymmärrä.
POSTINEITI
Ei suinkaan siitä sen Anttilan tyttären kanssa mitään tule.
ANNIKKI
Miksei tulisi? Mitä pahaa siinä on, että Mikko seurustelee rouva Waalin kanssa!
POSTINEITI
Mitä pahaa! Sitä pahaa, että hänellä aina pitää olla joku! Nyt kun ei ole taiteilijaa, pitää olla toinen.
PASTORI
Näitä asioita et sinä ymmärrä, Annikki.
POSTINEITI
Se oli jonakin päivänä saanut sellaisen päähänpiston, että komensi puutarhurin katkomaan kaikki ruusut — mitä ikinä puutarhassa oli. Ja koko sali koristettiin niillä. Mutta illalla se omin käsin repi ne maahan ja polki jalkojensa alle ja raivosi kuin hullu.
ANNIKKI keskeyttäen.
Eikö kanttori nyt johtaisi laulua niissä meidän arpajaisissa?
EMÄNTÄ
Älä sinä kanttoria kiusaa, jos kanttori on vastaan.
ANNIKKI
Se menisi niin paljon paremmin.
KANTTORI
Niin, katsokaas — minä tekisin sen kovin mielelläni, jos olisi joku yleinen asia, mutta kun arpajaiset nimenomaan ovat puolueen hyväksi…
ANNIKKI
Esiintyväthän meidän puolueen laulajatkin teidän iltamissanne…
POSTINEITI
Mutta ei sellaisissa, jotka ovat nimenomaan puolueen hyväksi. Sitä emme me koskaan voi vaatia.
EMÄNTÄ
Mitä sinä, Anni, menet sellaisia pyytämään. Kyllähän me tullaan toimeen omin voimin.
POSTINEITI laskien kupit pöydälle.
Kiitoksia paljon vain. Hyvää oli. Ja… kyllä minun nyt täytyy lähteä. Posti tulee kohta. (Hyvästelee.) Tuleekos kanttori mukaan?
KANTTORI
Jaa-a. Jos sinä sallit. (Menevät emännän saattamina eteiseen. Puhuvat mennessään.)
POSTINEITI
Lakkolaiset kuuluvat olevan sille niin raivoissaan, niin raivoissaan…
KANTTORI
Tietäähän sen, kun vie heiltä »toveri Vahannan».
PASTORI
No, rakas Annikki… etkö sinä tule tänne. Olenhan minä sinun sulhasesi. Vai joko minä taas tunnun rippi-isältä? Ei, katso, Jumala on johdattanut meitä niin, että olemme löytäneet toisemme. Hän on määrännyt meidät täyttämään ihmeellisiä tarkoituksiaan maan päällä. Etkö sinä tule polvelleni?… Etkö vielä…? Etkö minua rakasta?
ANNIKKI
Kuinka sinä sellaista kysyt!
PASTORI
Ainako sinä vain käytät tuota sormusta?
ANNIKKI
Klara ei ole sellainen kuin te luulette.
PASTORI
Hän on kevytmielinen nainen ja maailman lapsi. Ethän sinä nyt ole käynyt Kankaanpäässä?
ANNIKKI
En, mutta minä menen… kai pian.
PASTORI
Et sinä sinne mene. Me rukoilemme joka päivä hänen puolestaan, että
Herra johdattaisi hänet oikealle tielle.
ANNIKKI
Sinäkö kielsit äitiä lähettämästä väkeä hänen avukseen?
PASTORI
Katso, ehkä Jumala käyttää tätäkin keinoa välikappaleena vetääkseen häntä puoleensa.
ANNIKKI
Sinä siis kielsit!
PASTORI
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Emännän ja Rainion äänet eteisessä ja sitten salissa.
EMÄNTÄ
Hän ei ole kotona.
RAINIO
Missä hän on?
EMÄNTÄ
En minä tiedä.
RAINIO
Minä odotan.
EMÄNTÄ
Ei kannata. Tulee ehkä illalla myöhään… tai huomenna, tai…
RAINIO
Kyllä hän tänään tulee. Meillä on huomenna tärkeä kokous.
EMÄNTÄ
Eipä hän enää ole ollut niistä kokouksista tietävinään… Jättäisitte hänet rauhaan! Ennen täällä elettiin sovussa, nyt…
RAINIO
No no, emäntä… En minä teidän pojallenne pahaa tee. Antakaa minun nyt mennä tänne odottamaan… (Tulee salin ovelle, näkee pastorin ja Annikin, irvistää pahasti ja peräytyy.) Minä odotan mieluummin vaikka pellolla.
PASTORI
Minun täytyy nyt jättää sinut ja rientää sairaan luo. Hyvästi, morsiameni… Sekin ihminen… se on ihmeellistä kuinka Jumala on vetänyt häntä puoleensa. Hän eli synnissä ja hekumassa, kaiken omaisuutensa hän hukkasi… Jumala kaatoi hänet tautivuoteelle, uudestaan ja uudestaan. Nyt hän ikävöi pappia. Eilen hän lähetti minua hakemaan ja tänään taas. Onnellista on nähdä kuinka Herra tekee työtänsä…
ANNIKKI heltyen.
Oi Kaarlo…
EMÄNTÄ tulee.
Noista nyt on ihan pääsemättömissä! Se oli se Rainio… Jokos pastori nyt? Mutta eikös pastori ottaisi lisää kahvia?
PASTORI
Kiitoksia, johan me joimme kaksi kuppia.
EMÄNTÄ
Kertoivat juuri kyökissä, että Kankaanpään rouva eilen illalla oli ollut ajelemassa ja niin oli hevonen ollut vaahdossa, että oikein hirvitti.
PASTORI
Sitä ylenannettua elämää!
ANNIKKI kiihkeästi.
Minä menen hänen luokseen!
EMÄNTÄ
Älä sinä sellaisia puhu… Jaa, minä sanon sitten, että ajavat pastorin hevosen rappujen eteen. Pollekos pastorilla on?
PASTORI
Polle… Ja jos juottaisivat. (Emäntä menee.) Annikki, Annikki. Nyt sinun mielesi taas palaa Kankaanpäähän, siihen synnin pesään.
ANNIKKI
Niin palaakin!
PASTORI
Mitä sinä puhut! Näin en koskaan ole kuullut sinun puhuvan. Minä kauhistun sinua… Sairas odottaa, minun täytyy nyt jättää sinut Jumalan haltuun. Mutta Kankaanpäähän et sinä saa mennä, niin totta kuin minun velvollisuuteni on säilyttää sinut puhtaana. Sinun pitää muistaa, että sinusta tulee sielunpaimenen vaimo, niinsanoakseni koko pitäjän äiti, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat…
Menevät saliin. Hetken perästä toisen oven tietä Mikko. Sitten Rainio.
RAINIO kiskaisten oven auki.
No vihdoinkin! Saakeli soikoon kuinka suureksi herraksi sinä olet paisunut! Sinua on vaikeampi tavata kuin tehtaan isännöitsijää.
MIKKO
Tulin vasta kotiin.
RAINIO
Kyllä minä sen tiedän. Olen täällä odottanut aamusta asti. Tällä kertaa ei sinun pidäkään päästä käsistäni.
MIKKO
Mitäpä minä tahtoisin sinun käsistäsi päästä.
RAINIO
Noo, onpa se vähän niinkuin siltä näyttänyt.
MIKKO
Minulla on vähän… kiire…
RAINIO
Kiire?… Minne… jos saa kysyä? Tai ne puolueen asiathan ne taitavat antaa niin paljon työtä.
MIKKO
Älä huoli hämmästellä. Paina puuta ja puhu asiasi.
RAINIO
Vai asiani… Niinkuin raataja möhömahaisen patruunan edessä ainakin: »mitäs olisi asiaa?»
MIKKO
Sanoinhan jo, että minulla on vähän kiire.
RAINIO
No niin… tulin vain kysymään… mitä kuuluu. Ei näetsen ole nähty moniin aikoihin… Sinulla on kai ollut muita hommia… Kosket yhtään ole ehtinyt käydä talolla… etkä kokouksissa… etkä missään…
MIKKO
Eihän niissä aina jaksa…
RAINIO
Niin, ei, ei. Olet ottanut pienen loman. Soutelet järvellä… ja seurustelet naapurissa… ja… Piru vie, saisinkos minä luvan kysyä, jaksaisitko sinä tulla lakkolaisten huomiseenkaan kokoukseen?… Sinä tiedät että itse kiersit torpasta torppaan… silloin keväällä, kun lakkoa valmistettiin… Itse sinä joka sielun sytytit… Nyt… Mitä sinä aiot, mies?… Etkö sinä puhua osaa? Sinun pitäisi ymmärtää, että niitä alituisesti täytyy pitää virkeinä. Tämä sinun merkillinen käytöksesi ei juuri ole omiaan mieliä kannustamaan. Kyllä minä olen saanut panna likoon koko supliikkini puhdistaakseni sinua…
MIKKO
Kuka herran nimessä on pyytänyt sinua puhdistamaan sitä taikka tätä…?
Kyllä me jokainen itse saamme puhdistaa jälkemme.
RAINIO
Kukako on pyytänyt?… Puolueen etu, puolueen arvo, puolueen…
MIKKO
Puolueen, puolueen, puolueen — eikö maailmassa nyt enää ole mitään muuta…!
RAINIO
Se aika ei vielä ole kovin kaukana, jolloin sinullekin puolue oli kaikki kaikessa.
MIKKO
Mutta nyt minä olen nähnyt, että elämässä on muutakin, ja sentähden… vetäydyn syrjään. En tule huomiseen kokoukseen enkä…
RAINIO
Et tule huomiseen kokoukseen… vetäydyt syrjään. Tarkoitatko sinä, mies, mitä sanot?
MIKKO
Tarkoitan. Ei ihminen iankaiken jaksa… nalkuttaa yhtä ja samaa.
RAINIO
Mitä sinä kutsut nalkuttamiseksi… Puheitasiko? Hahhahhah, jotka ovat olleet kuin palavat roihut, jotka…
MIKKO
Suuria sanoja, suuria sanoja!
RAINIO
Soo, soo… Talon vihkiäisjuhlassa esimerkiksi: saakeli soikaan, kun keitätit muijilla hiirenviinaa kuin mikäkin pappi ja panit miehet kiroilemaan herroja, että nyrkit pystyssä. Sitä ei tehdä suurilla sanoilla.
MIKKO
Onttoa se kaikki oli. Sillä ei palvella aatetta.
RAINIO
Väitä sinä valehdelleesi miten paljon hyvänsä. On tekoja joita et saa tekemättömiksi: sinä, rikkaan rusthollarin perillinen, luovuit entisestä herraselämästäsi, sinä nostit kotiseutusi köyhälistön taisteluun ihmisoikeuksiensa puolesta, sinä taistelit rivissä kuin köyhin heistä, sinä kihlasit köyhälistön tyttären, hänen kauttaan yhdistyäksesi kansaan. Nämä teot eivät ole valhetta, vaan kirkasta totuutta.
MIKKO
Minulla oli alussa se usko, että tätä ja vain tätä tietä ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Suuri virta oli temmannut minut mukaansa, punaiset liput ja tasa-arvoisuuden aate olivat minut huumanneet, mutta nyt…
RAINIO
Nyt…
MIKKO
Nyt minä uskon, että on muitakin teitä. Tämän suuren virran rinnalla, joka tempasi meidät mukaansa, kulkee toisia, jotka vievät samaan suureen mereen. Meidän taistelumme on vain sitä ihmiskunnan ikuista etsintää ja hartauden janoa. Toiset etsivät tyydytystä työstä, toiset taiteesta, toiset hekumasta, toiset uskonnosta, toiset punaisten lippujen alta. Kaikki on vain saman kaipauksen eri muotoa ja kenties — yhtä oikeutettua.
RAINIO
Yhtä oikeutettua?… Tämä on nyt sitä veneretkifilosofiaa. Hm… hm… Mutta minä, käytännön mies, kysyn sinulta toiselta puolen: onko köyhälistö sitten jätettävä orjuuteensa ja kurjuuteensa… virumaan haisevilla pahnoilla hovien renkituvissa… nääntymään leipähuoliinsa ilman valon kipinää…
MIKKO
Ei, ei, ei, se on nostettava!
RAINIO
Mutta kuka sen sitten nostaa?
MIKKO
Sinä, te, jotka näette yksin punaisten lippujen tien, jotka uskotte asiamme ainoaan autuaaksitekeväisyyteen. Johtajilla täytyy olla häikäilemätön usko. Minulla ei ole sitä.
RAINIO
Sinulla on se, sinä et ole voinut sitä kadottaa!
MIKKO
Katsos… johtajat eivät saa ymmärtää muita ihmisiä.
RAINIO
Entä sitten…?
MIKKO
Minä ymmärrän ihmiset, muutkin kuin köyhälistön. Yhteiskunnan kukkuloilla voi olla niin yksinäisiä, köyhiä ihmisiä…
Äänettömyys.
RAINIO
Kovassapa se porvari istuu rusthollarin pojassa.
MIKKO
Minulle on selvennyt — ja jos sinä tahdot, niin sinäkin ymmärrät, että niin pian kuin puolue pääsee valtaan, tulee se ihanteilleen uskottomaksi. Puolueessa on elinvoimaa vain niin kauan kuin se on oppositiokannalla. Niin tulee käymään punaistenkin lippujen puolueen: se kaataa vanhaa ja se lupaa uutta, mutta kun kerran valta on sen käsissä, ei se anna mitä se lupaa ja uuden vuosisadan aate kaataa sen niinkuin se nyt kaataa vanhat ihanteet. Näin eivät ainakaan johtajat saa ajatella. Sinä ymmärrät sen.
RAINIO
Filosofoi sinä vuosisatojen taakse — tämä vuosisata on meidän ja minä näen nykyhetken, kansan, joka nääntyy työtaakan alle, kun laiskat herrat mässäävät valoisissa saleissa…
MIKKO
Näe sinä se… kulje sen edellä, vie se valoon ja voittoon…
RAINIO
»Vie se!» Etkö häpeä! Tiedätkö mitä se vaikuttaa minuun, kun näen sinun pettävän, tiedätkö mitä se vaikuttaa joukkoon, kun se näkee johtajansa menneen vihollisen puolelle? Koeta kuvitella, mitä lakkolaiset ajattelevat, kun he näkevät »toveri Vahannan» yökaudet soutelevan Kankaanpään ruhtinattaren kanssa, vaikka on oma morsian…
MIKKO
Herkeä! Se ei kuulu kehenkään!
RAINIO
Vai ei kuulu! Se tyttö on itse sosialistinen aate, ja kun sinä häntä häpäiset…
MIKKO
Minä kannan edesvastuun teoistani — ette te!
RAINIO
Entä tyttö — kuinka hänen käy?
MIKKO
Sinun ei tarvitse olla huolissasi hänestä. Hänelle tulee tapahtumaan oikeus.
RAINIO
Oikeus? Entä sitten tämä ruhtinatar, jonka luona sinä kuulut olleen sinäkin iltana, jolloin me lippuinemme marssimme Kankaanpään ohi!
MIKKO
Se on minun asiani. Ja nyt voit lähteä.
RAINIO
Ja tyttö, jonka kihlasit ja jonka kanssa jo lienet elänyt pitemmältäkin…
MIKKO
Tuossa on ovi!
RAINIO
Vai luulet sinä, että sitä niin vain päästään irti suhteista, joita on solmittu. Pirusti erehdyt! Meidän suhteemme tulivat solmituiksi liian lujaan. Nyt sen tiedät… Tuletko huomiseen kokoukseen?
MIKKO
En tiedä.
RAINIO
Tule edes sitä rouva-hempsukkaasi puolustamaan etteivät viskaa kivillä…
MIKKO
Mene ulos! (Seuraa häntä eteiseen ja palaa, suuri väsymys kasvoillaan. Kohtaa Klaran, joka kuultuaan keskustelun lopun salissa on tullut huoneeseen ja sulkenut oven.) Klara, sinä… Sinä!
KLARA
En jaksanut enää odottaa. Näin sinun ajavan ohi. Kuinka et sinä tullut
Kankaanpäähän?
MIKKO
Olisin tullut vähän myöhemmin.
KLARA
No, kerro, mikä on?
MIKKO
Sinä! Sinä!
KLARA
Niin, minä, sinun omasi!
Vaipuvat toistensa syliin.
MIKKO
Mitä minä teenkään!
KLARA
Mutta mitä on tapahtunut? Sinä et petä minua. Eikö… suostunut? Jollei hän suostunut, niin me olemme tehneet kaiken voitavamme ja hän saa syyttää itseään.
MIKKO
En tavannut häntä.
KLARA
Ah, et tavannut. Sitten täytyy lähettää sana, että…
MIKKO
Tapasin isän ja äidin.
KLARA
No? He eivät olleet suostuvaisia. Minä näen sen sinun kasvoistasi. Ja entä sitten! Kuule, se ei voi vaikuttaa mitään! Ei mikään voi tässä asiassa vaikuttaa mitään. Me kuulumme toisillemme ja me menemme vaikka maailman ääriin…
MIKKO
Sinä et ajattele mitä on annettu sana.
KLARA
Sanoja annetaan keveästi, ajattelematta…
MIKKO
Niin, keveästi ja ajattelematta. Mutta ne sitovat.
KLARA
Ei, ei, ei! Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, kaikki on ympäriltäni palanut… Etkö sinä minua rakasta?
MIKKO
Enkö minä sinua rakasta! Minä rakastin sinua jo silloin kauan sitten… Minä en koskaan ole rakastanut ketään muuta… Enkö minä sinua rakasta!
KLARA
Minä olin sokea silloin… Nyt minä näen. Sinä et voi sammuttaa minun silmieni valoa. Sinä et vielä tiedä kaikkea. Jahka minä sinulle kerron, niin et sinä saata sitä tehdä. Minä olin niin nuori ja köyhä. Minun täytyi elättää itseni ja äitini… hän oli sairas, onneton… Minä kuljin talosta taloon. Sitten tulin minä suureen Kankaanpäähän. Siellä oli vanha, kitsas herra… Minä pelkäsin häntä jo alussa — ja sitten minun täytyi ruveta pelkäämään häntä vielä enemmän… Minä olin niin nuori ja kokematon. Pappi tuli välittäjäksi. Minusta tuli sen kitsaan, kipeän herran vaimo. Kymmenen vuotta sitä kesti. Viheliäisyyttä, häpeää…
MIKKO
Älä kerro, älä…
KLARA
Nyt sinä tiedät, ettei minun elämässäni ole ollut ainoaa vehreää päivää ennen kuin sinut näin.
MIKKO heltyneenä.
Klara! Klara! (Sylitysten.) Tämän kerran, tämän ainoan kerran…
KLARA
Oi…! Oi…! Sinä omani!
MIKKO
Anna minun katsoa… Kun elämä tähän loppuisikin!
KLARA
Ole hiljaa… hiljaa…
Salissa askelia, oveen käydään.
EMÄNTÄ salista.
Mitä tämä merkitsee, että ovet ovat lukossa?
MIKKO
Antakaa olla, äiti. Minä tulen pian.
KLARA
Se on sinun äitisi.
EMÄNTÄ
Se ei käy laatuun, että istutaan siellä lukittujen ovien takana.
MIKKO
Antakaa olla, äiti…
EMÄNTÄ
Mitä tämä merkitsee…
MIKKO karkaa vimmastuneena ovelle.
KLARA hilliten häntä.
Mutta armaani…
MIKKO kiskaisten oven auki.
Se merkitsee sitä, että tämä on minun morsiameni ja että rauhassa tahdon puhua hänen kanssaan. Nyt sen tiedätte ja antakaa meidän nyt olla.
KLARA
Äiti… Mikon äiti…
EMÄNTÄ
Vai morsian! Sellaisia morsiamia en minä tunnusta. Rouva on siksi vanha ihminen, että rouvan pitäisi ymmärtää…
MIKKO
Menkää, äiti. Menkää… (Työntää hänet pois. Sulkee oven.)
KLARA
Eihän hän voi käsittää tätä. Miksi sinä hänelle pahastuit… Mutta armaani…! Kun me kaksi olemme toistemme omat, niin vähät kaikesta muusta! Me annamme koko maailmalle anteeksi vaikka se meitä kivittäisi. Mutta Mikko… mikä sinun on? — Minäpä kerron sinulle mitä tuulentupia olen rakentanut… (Hilpeästi.) Kun minä nyt olen näin onnellinen, niin muidenkin pitää tulla onnellisiksi. Minä lahjoitan torppareille kaikki torpat… me lahjoitamme. Mitä sanot siitä! He saavat kaikki. Sitten loppuvat lakot. Ja meillehän riittää päätalo — eikö niin? (Äänettömyys.) Sinne me aina palaamme matkoiltamme… Mutta Mikko… Mikä sinun on?
MIKKO
Nyt tämän täytyy loppua. Meidän pitää erota…
KLARA
Mitä sinä sanot! Se on mahdotonta, mahdotonta! Ethän sinä edes tavannut tyttöä.
MIKKO
Tapasin isän ja äidin. Äiti ihastui kun kuuli, että he saavat koko torpan…
KLARA
No niin…
MIKKO
Mutta kun isä tuli, niin hän kohteli minua ylpeästi kuin kuningas, sanoi että koko liike jo on niin paljon kärsinyt tästä kaikesta, ettei tässä ole kysymys siitä mitä minä tahdon tai hän tahtoo, vaan siitä mikä on liikkeelle eduksi…
KLARA
Ylpeästi kuin kuningas… Vai niin, vai niin…
MIKKO
Ja repi rikki koko lahjakirjan.
KLARA
Rikki… minun lahjakirjani! Mutta sehän on kuulumatonta… Rikki!…
Hän saa odottaa uutta… Kyllä minä näytän näille ihmisille…