II.

TUPA VAAJASALON SAARELLA.

1.

Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös tavallansa on suurenlainen, sillä kaikki luonnossa todistaa sen suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa mateleva, melkein näkymätön mato.

Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki, josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden, mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.

Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.

Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.

Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää, jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat niiden lehtiin.

Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin katsojan silmissä.

Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan, painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi saamansa olven ja viinan.

Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin ajattelemaan toista elämää.

Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa, vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt Sandels itse.

Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella, ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa. Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi venäläisellä alueella.

Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti makuuhuoneenansa.

"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei ole haitaksi".

Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.

Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua, ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin. Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?

Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan kaupungin kautta.

"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä. Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on minulle osoittanut".

Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa ijässään oleva soturi tuli huoneesen.

"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa tutkimusretkellänne?"

"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa", vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme sieltä".

"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"

"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".

"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole kuullutkaan sitä nimeä".

"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin, jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta päästä pakoon".

Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä pöytää.

"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa oikea".

Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.

Yht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän saattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

"Mikä nyt on?" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.

"Tulkaa itse katsomaan", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa Sandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden pinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla etäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan, ja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan estämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa upseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä tarkimmasti tapausta järvellä.

Tämä siellä tapahtui!

Eräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja pienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan tutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse kulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.

Ehdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman silmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista jokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja purjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.

Vesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa ympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin maalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin oli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta, milloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko suuruudessaan.

Semmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet (suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun keskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja rohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia vastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.

"Sotakiikarini", huusi Sandels levottomasti. "Missä se on?"

Katteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.

"Ah", huusi hän, "he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia! Varmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun toimeenpanija. Ah … ah … ah …"

Kenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva hurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.

Voittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten puoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen ammuttiin upoksiin.

Hetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa valloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa Sandels'in joukkoa odotti voittajia.

Kenraali astui sill'aikaa kartan luo.

"Kas tässä, katteini", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä Toivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja Pelkjärven kautta Ruskealaan, "tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa mukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri sopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi löydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan".

Malmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen
Sortavalaa:

"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?"

"Ehkä minun olisi tarvinnut", sanoi myös Sandels leilillään. "No, no, onpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä".

Kun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo valmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja muistorikkaaksi. Huutaen: "eläköön kenraali! eläköön Suomi!" lähti hän liikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella olevien taajojen metsien lävitse.

Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo, parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.

Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.

Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.

Ei kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta. Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi. Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.

Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään. He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja tekemisiänsä.

Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.

Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.

Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.

Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä, tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.

Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen vihamieheksensä.

Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat tehdyt:

"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".

"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.

"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän kotona".

"Kuinka sen tekisimme?"

"Akkunasta, tietysti".

Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja, karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.

Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.

He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin, kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:

"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!… Odottakaat, odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"

Tämän sanottuansa riensi Antti kotio.

Puoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat he toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.

"Nyt on hän kotona", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka akkunasta loisti vikevä valo.

"Niin näkyy", vastasi toinen. "Eiköhän hänellä ole ollut mitään pirunjuonia tekeillä poissaollessaan?"

^Niinkö luulet?"

"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki".

* * * * *

Kalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen astui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu. Toiselta hartialtaan riippui pitkä "tussari" ja hänen leveän nahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.

Hänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein puristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa hänen pahimmat vastustajansa asuivat.

"Odottakaat, te", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta, joka oli toisen pistoolin vieressä. "Kauvan olette te minulle jaelleet solvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina ollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä yö on päättävä kohtalonne".

Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä, mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea; pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi vääntämällä reikiä niiden pohjiin.

Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.

Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan. Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka sattuisi tulemaan hänen tiellensä.

Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea, ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin, mistä rahina oli kuulunut.

Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt täysi?

Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.

Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.

"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"

Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan, ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"

Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.
Mutta kuka olet sinä?"

"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.

"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.

"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila kolkosti.

"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"

Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja…"

"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille kiville".

"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".

"Ei yksin", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla ehkä tyttö mukanasi?"

Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi sentähden äkkiä:

"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka…"

"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat kuulla kaikki kohtaloni".

Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:

"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen. Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".

"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.

"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata tulee paraiten padan kanssa toimeen".

"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.
Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:

"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään, jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"

"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen kumppaniinsa.

"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan
astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.
Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.
Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"

"Näen".

"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla voimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää Sandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa tulevan tänne".

Jussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:

"Minne minä saatan kätkeä Katrin?"

"Minun tupaani".

"Mutta … mutta…"

"Sinä arvelet!"

"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?"

"Sepä kysymys. Tottakai!"

"Sitte en uskalla jättää häntä sinne", vastasi Jussila vapisevalla äänellä.

"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin, minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö, niin … niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".

"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin Katria … niin…"

Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.

Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua. He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi heitä.

"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä jonnekin suojaan".

"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".

Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin, ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston, saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri. Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa, että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä. Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava tunne.

"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.

"Ei".

"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"

"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä purilot. Täällä on aineita kylläksi".

Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen vaatteitansa.

Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi äkäisesti:

"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"

Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.

"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".

Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan, että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet enemmän kuin puolen salmen levyä.

Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.

Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".

Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.

3.

Sen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja suot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja niiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan kirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä täällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli Noidanojan seudun luonto.

Erään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi puinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä sieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat hyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet alituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon noustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien purojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat, norjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein suohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella pakenivat kun joku pitkäkorvainen "repolainen" vainoen hiipi viidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien läheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen suota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä kovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot kynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken peittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli, palasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli hyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista lepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi "pitkätakkisten" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain piikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta rauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.

Kuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia maailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista, minkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana päivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin pikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja vihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja, saaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja hyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.

Niin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat kotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita karhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita kerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet rupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä tulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat taas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset peljästyivät enemmän "ryssän" nimestä kuin "sutarin", ja jokainen rupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa turvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä rohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: "Jos Venäläinen tulee tänne, menemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen kanssa. Niin esi-isämme tekivät ison vihan aikana ja niin isämme ja veljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa".

Kun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti Noidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja katteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa semmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.

Eräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä lapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein puolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli istunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.

"Mitä meteliä se on?" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella; "enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!"

Lapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he metsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon ihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset konttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat "pitkät tangot" kädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat katselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa, olivat pienoiset lähteneet "niin paljon kuin jalkoja alla oli" "Heikkilän papalle", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin, kertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.

Lasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti mitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin hänen aavistuksensa kävi toteen.

Heikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja ennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki asunnot Noidanojalla.

Moneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin siellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja lapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja poltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa ja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät hiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä täällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän luotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä Noidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin maan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin rauhalliseen tienoon.

Niissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein puolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä joutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja aikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa pidättivät hänen.

"Vai niin", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen kaatuneen puun rungolle, "minä huomaan, että te olette kaltaisianne! Ihan niinkuin viime sodassa".

Sittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen onnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi kaatuneen hongan alle kätköön.

* * * * *

Melkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan harva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli venäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana päivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen oli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia kertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja milloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat kahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua vangiksi.

Katteini Rosovskin kohtalot eivät olleet niin romantillisia. Kun Malmin väki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi suoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut tietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli hän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään hänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää itään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen tarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa Torkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen ylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen kantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin Rosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka Torkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin toisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini Rosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle melkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä saapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti Ogunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri puhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen Rosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:

"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte menen Iisalmelle ja…"

"Mutta", keskeytti Baronovits, "sinä unhotat, että Sandels on Toivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen takanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu edestakaisin".

Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät hämmästyneinä istuimiltansa.

"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.

"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.

"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".

Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.

4.

Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea. Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.

Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan. Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.

"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"

Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:

"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?"

Sittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että edessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka viholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se mies, joka pärettä piteli:

"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole vakoilija".

"En ole", vastasi Heikkilä uskottavasti.

"No, tule sitte katteini Malmin luo".

"Tulen niin".

Katteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä saman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta antoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä ottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.

"Mutta liikkukaa siellä varovasti", sanoi katteini lopuksi. "Ei tarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä heitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla".

Kersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän kuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja ilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille niitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.

Juuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä hänen eteensä.

"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen", huusi kersantti.
"Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?"

"En! Minne matka?"

Kersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:

"Mielitkö tulla mukaan?"

"Halusta".

"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina".

"Niin olenkin".

Heti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli edellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut pysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä opasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei suomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti erinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä olevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.

"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa", sanoi Erkki Ollikainen, joka kersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka puitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.

"Koettakaamme naapata se pois", arveli kersantti. "Metsä on pimeä ja taaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä".

Tuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen jälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin päästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli jotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa hiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran kirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:

"P——le!" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. "Jos hän olisi pysynyt hiljaa, niin… Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö ketään pakoon!"

Tämä oli syynä kersantin suuttumiseen.

Varsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti Malmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin lähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän kimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta hajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen niskojensa kersantin osaston ohitse metsään.

Erkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään suon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille vai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka antaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi onnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen kahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä syvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.

"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin", sanoi Erkki itsekseen, katsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä kerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei enään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi osastoonsa.

Luutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa etunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota jo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.

Erkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan taisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen riveissä.

Eipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi ehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään jääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan kirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.

"Ah", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, "nyt et pääse käsistäni, konna!"

Näin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri asettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt kaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi mainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä ennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin pahasti.

Samassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi kaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi Rosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat häneen kiinni estääksensä häntä.

"Oletkos mieletön?" kuiskasi jälkimmäinen, "varmaan kuolemaanhan sinä ryntäät!"

Rosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei Noidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat asukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja miehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen yhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja ukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä ennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.

Sittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua, oli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän nopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän oli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.

Erkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti ettei Jussila ollut sinne päin mennyt.

"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen konnan etsin", ajatteli hän. "Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä siellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne".

Viivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia voimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä kohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan sen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan käsistä.

5.

Toivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää ottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä taisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien etelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.

Aina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua, joko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua vangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja joka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan luona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.

Eräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä kymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan Pujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta hän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt kasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.

Tomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt monasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle ja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon saarelta pyysivät puhutella kenraalia.

"Kyllä minä tiedän heidän asiansa", vastasi Sandels laskien kätensä otsallensa. "Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään rauhaa. Tuokaa miehet tänne".

Näiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa, oli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli huomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he olivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he nyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat antaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta, polttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa, pilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä Siperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät suinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan Venäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen kertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.

Heidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten siitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät Vaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he uskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi saattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa murhapolttajien taas olevan täydessä työssä.

Pari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen miehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle lähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.

Aamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät, eloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle tuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot terät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.

Oli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki henkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului kirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.

Sen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui salmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa kanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon maalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman askeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä vyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän huomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi kuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden jättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se saattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna. Fieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo herännytkään.

"Onkohan tuo kuollut", ajatteli luutnantti. "Ei, punottaahan se kuin täysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli, unikeko, kyllä minä sinun hereille saan".

Tämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä kutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi pystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja tarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt oliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.

Kun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta korkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:

"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!"

Luutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki Ollikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän vihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen joukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo rupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon keskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa Erkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta tilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi niiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he tunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.

"Kaksi kaunista naista", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. "Jumalan
nimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz.
Mutta", pitkitti hän ajatustensa juoksua, "nuori neiti ei ollutkaan
Rosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?"

Sittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet tarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä alas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön pimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.

Päästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka tähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja heräsi vasta Fieandtin kutituksesta.

* * * * *

Yö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli, sanalla sanoen, oikea sutten ilma.

Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat näkyvissä.

Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki
Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.

"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".

Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.

"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"

"On", vastasi katteini kuivasti.

"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.

Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:

"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset kätkemme."

"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"

Jussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.

"Ah", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja
pelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. "Eihän sillä ole kiirettä.
Parasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels
Toivolasta…"

"Mitä vielä! Älä puhu hänestä", keskeytti Venäläinen ylpeästi. "Hän ei voi meille mitään! Mutta", jatkoi hän nostaen pikarin, "kaunottaret tänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!"

Antti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka huuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua nähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä ajatellutkaan ollenkaan sitä.

Pian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan huoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä akkunaan päin käännetyn selkänsä takana.

"Kas niin, kauniit käpyläiseni", huusi katteini Demonov nostaen pikaria, "nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte meidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin…"

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle
Katrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.

"Katteini!" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti pudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. "Minä tahdon…"

"Pyhän Mikaelin nimessä", keskeytti Demonov purskahtaen leveään nauruun, "luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole huomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs. Kas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!"

Näin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän siinä estettiin.

Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria, mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa. Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata katteinin päätä.

Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan. Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut. Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan ruutisarven.

Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa, josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet sisähuoneesen.

Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä, tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui Demonovin käsiin.

Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo heikko tyttö pian voimatonna maahan.

Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään pelastusta kuulunut.

"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen toivoa".

Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:

"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".

Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa. Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.

Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.

"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö", ajatteli hän ja olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia), mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki nuoren tytön olevan unessa.

Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain vartijansa kilpaa kuorsaavan.

"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka tahansa, mutta…"

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte käyden, pyrkimään metsästä pois.

Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan, jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.