"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."
"Kyllähän minä ymmärrän. Eikö kuitenkin passaisi vuottaa kesään asti?"
"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."
"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt sitä ei saa mistään."
"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. — Niinkuin sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"
"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö voisi armahtaa kesään asti?"
"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo. — Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi voidaan panna!"
Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan, jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."
Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi, ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan, matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.
III.
Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja sen muassa parempien aikojen.
Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin, ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.
Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.
Tänään oli huutokauppapäivä.
Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä. Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta, seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät. Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.
Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.
"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"
"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.
"Täytyy siis ruveta toimitukseen."
"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi ja vuottaa kesään asti?"
"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"
"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."
"Siihen minä en ole syypää."
"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut! Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole hintaa."
"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."
"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika, jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä sai rahapalkan; vaan nyt…"
"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"
"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan millään. — Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun vuottaa kesään asti?"
"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä, eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut Kylmäläisen kanssa."
"Eipä hän ruvennut vuottamaan."
"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."
"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää kohtaan ja voisitte armahtaa…"
"Kyllä sinun puheesi eivät näy loppuvan, ellemme ala…"
"Eihän täällä ole huutajiakaan."
"Ei ole paljon, vaan ei niitä ole enemmän muulloinkaan."
"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä aivan joudun häviöön!"
"Hanki sitten rahat, niin saat pitää omaisuutesi!"
"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"
"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt…"
"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun maksettavani summa?"
"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä vähän yli yhdeksänkymmenen markan."
"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. — Tuota, mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla mihinkään merkityksi?"
"Mikä ketunnahka?"
"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."
"Ei tässä ole missään kohti mistään ketunnahasta mainittu."
"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."
Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa, johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!
"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin jo sanoin. — Nyt alkaa toimitus."
Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.
Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa justiinsa.
Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät kyenneet mainittavaa ostamaan.
Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten, jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.
Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat. Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä, vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.
Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti näin huonona aikana.
Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi, köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.
Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä, vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!
Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi. Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä, että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.
Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki, Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja lypsäjäänsä.
Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli tuleva.
Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee, mistä nyt joukolle ruoka tulee.
KYLÄN MAHTAVIN.
Kihlakunnan lautamies Rantalehon Juho istuu pullo kourassa huoneessaan sängyn laidalla ja tuon tuostakin viinakultaa maistellen muistelee velallisiaan ja mitä hänellä on heiltä saada. Varsinkin suututtaa häntä, ettei Kuuselan Aappo ole vielä tehnyt mitään asiaa velkansa maksusta.
"Sepä nyt kumma", miettii hän ja nousee äkkiä kävelemään, vilkkaasti liikutellen silmiään ja silmäkulmiaan rypistäen, "ettei Aappo maksa minulle velkaansa milloin minä vaan tahdon! Minä tahdon sen häneltä vielä tänä päivänä ja hänen täytyy maksaa; siinä ei auta mikään. Onpa täytynyt muittenkin mukautua tahtoni mukaan, eikä Aaponkaan auta vastaan ponnistella."
Mielihyvällä hän sitten ajattelee, kuinka hän usein on saanut tahtonsa toteentumaan ja kuinka suuri hänen vaikutusvoimansa on; ja tyytyväisenä hän istahtaa taas entiselle paikalleen.
Hän muistelee, kuinka hän käräjissä monesti on voittanut asiansa, vaikk'ei se ole aina ollut oikeakaan, ainoastaan oman taitonsa ja toisen taitamattomuuden tähden.
"Minä olen tottunut käskemään ja vallitsemaan kylässäni", miettii hän itseensä tyytyväisenä, "ja kyläläiset, siivoja ja hyvänluontoisia kun ovat, antavat minun menetellä itsensä kanssa melkein miten tahansa. Minun sanani on melkein sama kuin kylän päätös. Minä olen kylän mahtavin mies, eikä olekaan ilman syytä minua ruvettu kutsumaan liikanimeltä 'kuvernööriksi'. Mutta vielä mahtavampi olen ennen ollut, silloin kun tulin isännäksi tähän Rantalehon taloon. Silloin kelpasi elellä, kun metsä tuotti runsaasti rahoja ja pellot antoivat hyvin viljaa. Tämä maahan onkin kylän paraimpia. Mutta eipä se enää paljoa tuota, sillä metsää on tullut liiaksi haaskatuksi ja niin hyvin maatilukset kuin rakennukset ovat päässeet rappeutumaan. Varallisuus on siis melkoisesti vähentynyt. — Vaan senpä vuoksi juuri on syytä olla kova velallisia kohtaan. Minä lähden hetikohta Aapon luokse itse ulosottamaan saatavani, kun hän ei hyvällä ruvenne maksamaan."
Aapon luokse tultuaan lautamies, kun ei voi tältä rahaa saada, vaatii lehmän.
"Minä en rupea lehmääni antamaan velasta, jonka määrä tuskin vastaa puoltakaan lehmän hintaa", väittää velallinen vastaan.
"Ei siinä auta mikään", vastaa silloin lautamies, silmäkulmiaan rypistäen ja katsoen tuimasti silmiin. "Kun et hyvällä antane, minä vien väkisellä."
"Siihen ei sinulla liene oikeutta. Eipä ole ennenkään kuultu, että kukaan ilman laillista tuomiota saapi toisen omaa ottaa."
"Minäpä tunnen lain ja asetukset ja niissä sanotaan, että ellei velallinen voi hankkia velkojalle samanlaista rahaa tai tavaraa kuin tältä velaksi sai, niin on velkojan vallassa ottaa muuta lajia palkkioksi. Sillä perustuksella minä sinulta nyt tahdon ottaa lehmän, koska sinulla kuitenkaan ei rahaa ole."
"En tiedä, mitä mahtanee laki sanoa, vaan kyllä se on sillä puheella, että minä en lehmää anna, ennenkuin vallesmanni tulee sen myymään. Kun vuotat moniaita kuukausia, niin kyllä sitten rahassa maksan velkani."
"Vai niin, sinä olet niin itsepintainen. Mutta tiedä, että jos minua kovin vastustelet, siitä tulee sinulle pahat seuraukset."
Sen sanottuaan poistuu lautamies, menee suoraan navettaan, ottaa sieltä lehmän ja lähtee sitä kotiaan viemään.
Lehmän oikea omistaja ei voi muuta kuin karvain mielin katsella lautamiehen omavaltaista menettelyä. Hänen tekisi mieli kyllä alkaa käräjäjuttu tätä vastaan, mutta pelkää kuitenkin, että tämä tottuneena käräjänkäviänä, kaikenlaisia verukkeita ja mutkia käyttämällä, voisi vierittää kaiken syyn päältään. Ei ole hyvä tulla tekemisiin niin mahtavan miehen kuin Rantalehon Juhon kanssa.
Lautamies kotia tultuaan viepi tuomansa lehmän navettaan ja käypi sitten sisälle huoneeseensa. Sieltä hän hakee esille täysinäisen viinapullon, ainoan, joka vielä on jälillä, ja rupeaa itsekseen ryypiskelemään. Saatuaan tulen piippuunsa, vetelee hän tyytyväisenä savuja ja muutamia ryyppyjä juotuaan heittäypi hän pitkäkseen sängyn kannelle. Mutta yht'äkkiä johtuu joku ikävä asia hänelle mieleen, hän nousee äkkiä ylös ja rupeaa levottomana kävelemään edestakasin lattialla. Pian kuitenkin hänen mielensä taas muuttuu ja rauhoittuneena hän istahtaa sängyn laidalle.
Silloin pistää hänelle päähän lähteä kylpemään. Hän laittaa sanan piika
Anna Liisalle, että tämän pitää hetikohta panna sauna lämpiämään.
Kylpyä odotellessaan hän tyydyttelee viinahimoaan tiheään pullosta maistelemalla, koettaen siten tyydyttää rauhattomia ajatuksiaan, vaan nepä ovat meren aaltojen kaltaiset, jotka milloin, äkkimyrskyn synnyttyä, raivoisesti pauhaavat ja vimmatusti eteenpäin syöksyvät, milloin taasen, myrskyn ohi mentyä, rauhallisesti vierivät ja vähitellen tyyntyvät.
Rantalehon Juho toisinaan tuskautuneena ajattelee, kuinka jotkut tohtivat sitkeästi häntä vastustaa ja aikaansaavat sen, ettei hän voi toteuttaa kaikkia aikeitaan; toisinaan hän taas mielihyvällä miettii, kuinka toiset pitkittä mutkitta suostuvat hänen tuumiinsa ja kuinka hän on saanut jonkun asian onnistumaan aivan mielensä mukaisesti ainoastaan joitakin pieniä verukkeita käyttämällä.
Toisinaan tuntuu häntä omatunto hiukan vaivaavan jostakin vääryydestä ja hän alkaa jo vähän katua tekojaan. Mutta silmänräpäyksen ajan kuluttua on hänen mielensä taas muuttunut ja hän miettii ajatuksissaan taas jotakin uutta omavaltaista tekoa.
Hän alkaa jo olla vähän viinoissa, kun Anna Liisa huoneeseen tultuaan sanoo hänelle: "Nyt saisi lautamies tulla kylpemään."
"Minä tulen aivan paikalla", vastaa lautamies ja rupeaa vaatteitaan riisumaan.
"Tarvitaanko siellä minua?"
"Kyllä; sinä saat tulla kylvettäjäksi. Menehän jo ennakolta!"
Riisuttuaan hän sitten alastonna kävelee pihan poikki ja tulee, hoiperrellen astuen, törmän rinteessä olevaan pienenlaiseen saunaan.
Lavolle tultuaan ja vastan käteensä saatuaan käskee hän Anna Liisan lyödä löylyä ja rupeaa sitten ihoaan pieksämään.
"Etkö sinä, sen tyttö lepakko, älyä tarpeeksi löylyä lyödä!" huudahtaa hän silloin tyytymätönnä Anna Liisalle, kun ei mielestään lavolla ollut tarpeeksi kuuma.
"Kyllä kai. Minä pelkään vaan, että kivet ovat kovin kuumat", vastaa Anna Liisa ja hoilauttaa hyväsesti vettä kuumalle kiukaalle. "Mutta kyllä kai täältä löylyä lähtee. Saanko paljonkin lyödä?"
"Lyö häntä niin, että sitä asiaksi asti tulee!"
Ja Anna Liisa syytää monta kertaa kiululla vettä kuumille kiville, ja äkkiä tuleekin kuuma lavolle, tulee kovasti löylyä, jotta lautamiehelle alkaa hätä tulla.
"Voi sen tyttöä! Aivanhan sinä poltat minun!" ärjähtää hän silloin.
"Itsehän te löylyä paljon tahdoitte."
"En minä liiaksi tahtonut. Voi sinua, minkä työn olet tehnyt! Aivan tahdot hengen ottaa isännältäsi."
"Tulkaa alas, jos siellä liiaksi kuuma lienee!"
"Niin, jos enää täältä hengissä pääsenkään — Minä kohta pyörryn — — — Voi hirmuista, minkälainen kuumuus täällä on!" sanoo lautamies ja laskeupi alas lavolta. "Tiedä sinä, kuule Anna Liisa, että minä en suvaitse sinua talossani enää. Ennen huomisiltaa pitää sinun olla poissa talostani. Se on vissi se!"
"Ettehän nyt niin kova liene. Eihän se ollut minun syyni, että liiaksi tuli löylyä."
"Vai ei ollut! Vielä sinä tohdit minua vastustaakin! Tiedä, että mitä minä kerran sanon, sen pitää tapahtua. Siinä ei sinun eikä kenenkään muun vastustus auta mitään."
"En kyllä lähde pois, ennenkuin saan täyden palkan koko vuodelta."
"Sepä nyt ihme! Sinä lähdet aivan koreasti, kun minä sinun ajan pois, etkä kyllä saa palkkaa ihan mitään. Sinä et ole sitä ansainnut."
"Sepä nyt nähdään! Minä manuutan teidät käräjiin, niin lautamies kun olettekin", vastaa Anna Liisa suuttuneena ja lähtee pois saunasta. "Tuommoinen lautamies joutaisi hirteen."
"Sinä olisit hirteen vietävä noitten häijyjen puheittesi tähden", huudahtaa lautamies jälkeen ja kiroilee itsekseen Anna Liisan häijyyttä.
Sitten hän, vähän aikaa itseään jähdytettyään ja kiukkuisen mielensä vähän tyynnyttyä, lähtee uudestaan lavolle kylpemään.
Yksinään hän nyt hoitaa itsensä, kylpee, pesee ja valelee itseään sekä lähtee sitten saunasta alastonna, ruumis puhtaana, vaan mieli mustana. Hän ei tunne mitään katumusta käytöksestään Anna Liisaa kohtaan. Päinvastoin, häntä suututtaa vaan kaikki vähimmätkin vastustukset, joita joku palkollinen on uskaltanut tehdä hänen käskyjään ja menettelyään vastaan. Häntä ei saisi kukaan vastustaa, hän kun on aina tottunut tekemään oman mielensä mukaan ja saamaan tahtonsa toteentumaan. Eipä häntä kukaan muu tohdikaan niin sitkeästi vastustaa kuin tuo itsepäinen Kivivaaran Matti, joka on yhtä suuri käräjänkäviä kuin hänkin. Siitä miehestä on hänellä ollut vastusta enemmän kuin kerran.
Juho katsahtaa ulos huoneensa akkunasta ja näkee rantapolkua pitkin lähenevän yksinäisen miehen, jonka hän kohta tuntee juuri Kivivaaran Matiksi.
"Enpä liioin ihastu tuon miehen käynnistä", miettii Juho, vaan käypi kuitenkin kättä antamaan Matille, kun tämä sisälle saapuu, ja kyselee kuulumisia sekä käskee istumaan.
"Mistä sinä nyt tulet?" kysyy hän sitten tältä.
"Tuolta tulen kirkonkylän puolelta", vastaa Matti. "Siellä oli asioita vähän toimitettavia."
"Mikä potelli sinulla tuolla povessa pullottaa?"
"Onpahan lamppuöljypotelli. Meiltä kun öljy on loppunut, niin ostin kauppamiehestä uutta."
"Vai niin. Minä luulin, että siinä sinulla olisi jotakin parempaa ainetta."
"Mitä parempaa?"
"Esimerkiksi viinaa."
"Eihän toki. Kukapa sitä siellä olisi myynyt! Mutta sinulla näyttää tuossa pöydällä olevan sitä parempaa ainetta."
"Eipä sitä paljon enää ole. Mutta tulee siitä muuan ryyppy vielä."
Ja Juho kaataa yhteen pikariin viinaa vieraalleen ja toiseen itselleen, ja kumpikin juopi kerralla pikarinsa tyhjäksi, jotka Juho täyttää vielä uudestaan moniaan kerran, kunnes pullosta aine loppuu.
"Minä tulin tuumille niistä tavaroista, jotka minä tuonnottain sinulta ostin", sanoo Matti muun ohessa. "Minä olen ajatellut, että täältä saan veneen, jolla lähden niitä kotirantaani viemään."
"Mitä sinä nyt enää!…" vastaa Juho, silmäkulmiaan rypistäen. "Kun et ole käynyt ajoissa niitä perimässä, niin minä olen ruvennut katsomaan niitä omikseni ja osaksi niitä jo käyttänyt omiin tarpeisiini."
"Mitä sinä, kuule, nyt puhut! Mitä olet uskaltanut tehdä minun tavaroitteni kanssa, joista olen täyden hinnan maksanut!"
"Mitä sitä on niin hullu, että menee etukäteen maksamaan!"
"Minähän sillä maksoin, ettet niitä muille möisi. En saattanut arvata että sinä tohtisit olla niin omavaltainen ja hävytön minuakin kohtaan, jospa muita kohtaan menetteletkin miten tahdot vaan ja useinkin ihan laittomasti. Tiedä se, että sinun pitää heti antaa minulle minun tavarani, ja jos olet niistä mitään kuluttanut, täytyy sinun korvata kaikki vahinko. Muuten tästä paha asia tulee."
"Älä tyhjää porpata! Ei se asia kuitenkaan enää parane."
"Anna sitten rahat minulle takaisin heti paikalla."
"Niitä minulla ei enää ole."
"Voi sinua, kuinka väärin olet tehnyt! Tästä tulee sinulle kovin ruma asia, kun minä lain voimalla itselleni oikeutta haen. Minä turvaudun lakiin, enkä heitäkään asiaani kesken, vaikka sinulta menisikin maat ja mannut. Ei ole ollenkaan säälittävä, että sinäkin joskus saat rangaistuksen pahoista töistäsi. Muistatko, kuinka väärin teit silloinkin, kun et rengillesi maksanut palkkaa ainoastaan sen syyn nojalla, että hänen oli täytynyt muuan viikko olla poissa laillisen syyn vuoksi? Muistatko sitä asiaa, hä? Eikö sinua omatuntosi siitä vähääkään nuhtele?"
"Jos kovin paljon tuolla lailla puhut, niin minä näytän nyrkilläni, kuinka paljon sinulla on sananvaltaa."
Ja Juho ja Matti väittelevät kiivaasti keskenään, kinastelevat ja inttävät sekä haukkuvat toisiaan, kunnes he vihdoin niin riitaantuvat, että ryntäävät vastakkain ja rupeavat tappelemaan.
Hyvän aikaa he lykkivät ja retuuttavat toisiaan, kummankaan voitolle pääsemättä ja siinä mylläkässä huonekaluja kaadellen. Monesti on Juho saamaisillaan Matin allensa, vaan tämä kuitenkin ponnistelee kovasti vastaan eikä anna kaataa itseään. Vihdoin, kun Juho taas yrittää paiskata Matin allensa, kaatuvat molemmat pitkäkseen lattialle, vaan Juhopa silloin sortuukin allepäin.
Samalla irtaupi korkki pullon suulta Matin povilakkarissa ja pullon sisällys valuu Juhon kasvojen ja vaatteitten päälle ja tunkeupi hänelle silmiin ja sieramiin.
"Tähän asti sinä olet ollut vaan kuvernööri", sanoo silloin piloillaan Matti. "Mutta koska sinä näyt rupeavan uusia oikeuksia itsellesi anastamaan ja suurempaa valtaa haluamaan, niin minä nyt voitelen sinun kuninkaaksi."
"Voi sinua, sinä ilkeä pilkkaaja!" huudahtaa Juho suuttuneena ja rupeaa raivostuneena Matin päälle uudestaan ryntäämään. "Minä sanon sinulle sen, että kohta sinulle käypi hyvin huonosti, kun uskallat niin raa'asti minua pilkata."
Mutta Matti, nähdessään Juhon silmittömästi suuttuneen ja kovin hirmuisen näköisenä kohti käyvän, ei antaudukaan enää tappeluun, vaan lähtee kiireimmän kautta, Juho jälissä, rantaan päin juoksemaan, lykkää sieltä heti vesille veneen ja hypättyään siihen lähtee kiireesti kotirantaansa päin soutelemaan; eikä Juho kerkiä häntä tavottaa, vaan jääpi rannalle seisomaan ja kiroillen katselee poistuvaa Mattia.
* * * * *
Sen tapauksen jälkeen alkaa Rantalehon Juhon mahtavuus ja valta vähetä. Kun yksi alkaa häntä ahdistella, niin moni muu seuraa esimerkkiä, ja hän saapi haasteen haasteen perästä ja joutuupi käräjissä vastaajaksi mitä rumimmista asioista. Eivät auta enää hänen koukuttelemisensa ja mutkittelemisensa, vaan hän menettää jutun jutun perästä, tuomitaan maksamaan isoja sakkoja ja kulunkeja ja viimmein julistetaan menettäneeksi lautamiehen virankin. Sen jälkeen hänen omaisuutensa väleen hupenee alituisten ulosottojen kautta; hän menettää kaiken irtaimen omaisuutensa vasaramiehen käden kautta, ja hänen maansa joutuu ihan rappioon, sekä myydään vihdoin sekin julkisessa pakkohuutokaupassa ihan polkuhinnasta.
Silloin on hän kerrassaan hävinnyt mies, ilman omaisuutta, ilman luottamusta, ilman ystäviä. Ei kukaan usko häntä enää, ei kukaan tahdo antautua tekemisiin hänen kanssansa, eikä auttaa häntä. Ei kukaan sääli hänen onnetonta tilaansa, sillä yleinen mielipide on, että se on hyvin ansaittu rangaistus hänen tekemistään vääryyksistä.
KESÄILTA.
On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia aaltoja vasten.
Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.
Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.
Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.
Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu, että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan, jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.
He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa, saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.
Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat, ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa levähtämään.
Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät kukin heitä erikseen.
"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka olivat tulleet laskumiestä hakemaan.
"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"
"Eipä mainittavia sinnekään. — Hyvä tuli matkailma nyt."
"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."
"Eipä nyt tuulesta tällä kertaa ole isoa apua."
"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa. — — — Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, — — — tässä olisi putellin pohjassa vähäsen — — —"
"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."
"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He, Vilppo, ota… vielä tässä on sinullekin."
Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:
"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"
"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."
"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä jälilläpäin."
"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä mieheen.
"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai hän ehtii tänne."
Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä, jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee, ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.
"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.
"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."
"Oulussako te viimmeksi olette heitä tavanneet?"
"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."
"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"
"Mitäkö!… Eikö morsiammella ole aina asioita sulhonsa kanssa?"
"Morsiammella!… Vai on se Elsa Laurin morsian!… ja minä tässä äsken rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian, vaan mitenkään nyt käynee?"
"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."
"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu itselleni hakea, kun en täältä saanut."
"Ka, tuoltapa tuo näkyy laskumies tulevan!" huomaa samassa Matti.
Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut
Saarelaisia vielä näkymään?"
"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi
Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he
Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne
jäivät vielä levähtelemään."
Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.
Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies vakavana perässä.
Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.
Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten; rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita korkealle ilmaan.
Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot, lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään, ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa… Käypipä muuan kilttu onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi, joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja, kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon hohteessa.
Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen, niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta paloon pannuista tervahaudoista.
Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän, mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä, toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.
Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.
Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta, joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi lypsää ja hoitaa omia lehmiään.
Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä alaspäin.
Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään kuulumisia kummaltakin puolen.
Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan, katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa tunteita enemmän kuin sanoilla.
"No, oliko sinulla hupainen matka?" kyselee Elsa.
"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."
"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti. "Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti venettä niinkuin hevonen."
"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla. Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. — Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"
Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti auringon juuri laskuaan lähetessä.
Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.
KUULUTUKSEN OTOSSA KÄYNTI.
Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän kuitenkin rauhallisesti lukuaan.
Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.
Tältä kysyi hän: "Kukahan lienee ollut se tulia, joka vasta kartanoon ajoi?"
"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika. "Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan pohjoisrajalta."
"Kaukalaisiapa ovatkin", virkkoi pastori ja piika poistui samassa.
Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja teetettävä."
"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille pantavat?"
Puhemies mainitsi niitten nimet.
"Ovatko ne molemmat täällä saapuvilla?" kysyi sitten pastori.
"Kyllä ne ovat; tuonne jäivät pirttiin."
"Menkääpä niitä sisälle kutsumaan!"
Puhemies meni ja palasi kohta taas, nuori mies ja nainen muassaan.
"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun nämä ensin olivat häntä tervehtineet.
"Ka, semmoinenhan se olisi aie", vastasi heti sulhasmies.
"No, mitä tyttö sanoo?"
"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta. Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan, että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. — — Minä en ole kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle mennä — — —"
"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.
"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle mennä."
"Niin, vaan minäpä voin hankkia todistajia siihen, että olet luvannut."
"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä kuitenkaan kuulutuksille panna."
"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"
"Siksi kun ei haluta."
Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."
Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.
Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja peittelivät itseään hyvin veltien sisään.
"No, mihinkä minä?" kysyi silloin tyttö.
"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä ei enää asiaa ole."
"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."
"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit Matille. — — Hyvästi nyt!"
Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan. Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin kulkea."
Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin. Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä olikin."
"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan. Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee, kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"
"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä, niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta, lupaatko?"
"En."
"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.
Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.
"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti ja puhemies seisotteli hevosta.
"Mitä sinä minua kiusaat! Enhän minä sitä voi luvata."
"Mitä sinulla sitten on minua vastaan?"
"Mitä kaikkea lieneekin! — — — Huononlainenpa se on sinun asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei haluttaisi päivääkään asua."
"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos vaan sinun saan. Mitä arvelet?"
"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"
"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat. Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."
"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"
"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."
"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."
"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"
"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän istumaan!"
Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään, koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"
"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"
Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan kartanoon.
Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan:
"No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"
Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."
"Mikä sen niin äkillisen mielen muutoksen vaikutti?"
"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."
Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis, onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen kanssa!"
"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.
Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä. Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin oli käynyt.
VANHAN KANSAN MIES.
I.
Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista ja esteistä.
Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila sekä irtain omaisuus — jota ei toki paljon ollutkaan — niin tarkkaan, ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen kirves ja iso puukko.
Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa olekaan meneminen.
Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa, kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon. Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna olivat he häänsäkin pitäneet.
Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo, Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.
Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi. Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:
"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi; jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan, niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä teet, joista kyllä sovitaan."
Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.
Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.
Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi, ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.
Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran haukunnasta.
Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan, koska muutenkin tuli toimeen.
Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia. Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja kuin vaan ilkesi ottaa.
Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.
Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa, vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa omaisuutta jäänyt.
Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi Elli:
"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut, niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"
"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden. Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän, kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."
"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."
"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"
"Minnekkä sitä sitten täältä sorruttaisiin?"
"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi riittäisi."
"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa ihmisten ilmoilta."
"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa, isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."
"Saapihan tuota kalaa täälläkin aivan asiaksi asti."
"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein loppumattomat rikkaudet tiedossa."
Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä niillä, joita hänellä oli ennestään.
Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.
Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut. Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee, arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa. Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.
Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat rakennukset.
Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi palkan.
Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti hirsiä.
II.
Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara, kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.
Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.
Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton, kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin, jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.
Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.
Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.
Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.
Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.
Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava,
Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa, jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"
"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika niinkuin muuallakin."
"Eikö ollut kuitenkin mukavampi siellä entisessä asunnossa?"
"Eipä tuosta tietänyt. Ennen minä täällä olen."
"Vai ennen. No, minkä puolesta täällä on parempi?"
"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät, väljemmät asunnot — — —"
"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."
"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin välttänyt."
"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen, ett'ei se heti luhistu."
"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja rasvaisia. — Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"