Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli veitikkamaisella tuulella ja hyräili!…
"Hyvää iltaa Rejer!"
Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja, kunnes ulompaa kuului "hollaa" vastaukseksi hänelle! — Rejer jumaloitsi perämiestä.
"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, — "mikä se oli se hispanjalainen nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"
Perämies näytti vähän ällistyneeltä:
"Vai niin? — Olitko sinä siellä?… Niinkö hän! — Noo, hän oli kaukainen sukulainen minulle…"
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin — hän on joutunut tänne — sattumalta — hän on oikeastaan jonkunlainen serkku … hyvin kaukainen…"
"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"
"N — niin, hiukan … ainoastaan vähän… Vaan ei ole tarpeen, että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, — et kellenkään nokalle laivalla!…"
"Ymmärräthän!" — Hän vihelsi vähän.
"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa? — se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta suitsuu … ja sielu käännäkse ruumiissa!… Ne ovat puusta, näetkös kovasta kiiltävästä puusta… Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta niihin, että ne helähtävät … helähtävät, poikaseni!" — hän vihelsi sävelen. — "Hm! — sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! … ja hyvä on, ett'et tiedä mitään … minä tahtoisin kernaasti säästää sinua … vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi, muuten et tietäisi olla varuillasi!"
Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla… "Vaan kuules nyt, poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna yläkertaasi… Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi… Ota ennen vastaan toria, niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy… Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun toimestasi keittiössä."
"Kas niin, miehet siellä! — kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" — huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.
Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön pimeässä heidän soutaessaan laivalle.
Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden lävitse … ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen … kuuli kastagnetit… Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!…
"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan kupeesen.
* * * * *
He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä ympärillään aamuisin.
Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille; Rejer alkoi jo tuntea ne.
Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen näky.
Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään… Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.
Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa takaisin.
Vaan minkälainen hymyily! — minkälaiset silmät!…
Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa rautapultin ympärille… Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin tarkastettavana — tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi näkemättä — kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen paitansa oli niin valkonen kuin lumi — jalat niin sirot…
Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu huntu tuommoisen hatun rinnalla! — se asui niin kenosti päässä … ja sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui alas sarvenoille… Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät, jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin, ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.
Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta, ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.
He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois vääntötukin ympäriltä, — he olivat lähdössä viemään vuotia ja silkkitavaroita Civitavechiaan, — kun he taas silmänräpäykseksi saivat selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.
Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina kokkapenkereellä… Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule koskaan saavansa nähdä maailmassa.
Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! — — ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!
Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.
"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden miesten edellä! … ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle ivallisesti ja kopeasti — "joudu! … perälle kuuletko!"
Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka — no niin, hän tyytyi, vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, — — olisi heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!… Törkeyttä heiltä! vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen lävitse! —
Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan tai tumman viinin kaltainen…
Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä… Juanita… Hän oli ollut lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen… Ja nyt tänään, kun hän vitjat kädessä viittasi hänelle … ylösnostetuin käsivarsin, ja hymyili samalla!… Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä — siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!
… Niin, hän nauroi … vaan Rejer ei nauranut… Oi, ett'ei hän koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä — Juanitasta … Juanita oli hänen nimensä! — häntä tahtoi hän — täytyi hänen vielä kerran nähdä… Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee matkustamaan Hispanjaan…
Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä laivanlaidalle ja katseli ulos.
Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:
"Näki poika ruususen" … ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen ruusuaan…
VI.
Mietteitä viistopurjeen juurella.
Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa, sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.
Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren rannikolla, — ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta, olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa — ne saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja laivanreitaajille … vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon voi viskata palkkansa!…
Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin hän valehteli! … vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat olleet ja… Niin, niin sitkeä, mutainen ja pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä eheänahkaisena, — hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne vastakirjalle!…
Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se suoraan — oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin — luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko — ja se tapahtui vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet kuumeesen ja miettimään puolen päivää, — niin mielettömän tyhmältä kuin se hänestä itsestäänkin näytti — kosimista ja ehkä hispanjalaiseksi rupeamista.
No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! — Vaan joka kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään kuukauden ajan; — tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä tehdä mitään työtä tässä maailmassa … harmaata harmaassa … mustaa mustassa; — hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille… Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä … ainakaan ei niin isoja kuin siellä Välimeren rannikoilla!… Kaukana Taganrogissa, siellä — niin siellä oli hän pyydystänyt sammen; — tuntui aina niin keventävältä ajatella siellä oloa…
Mustilla silmillä, — ei ollenkaan sinisillä — oli aina ollut omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; — sen näki hän kyllä seistessaan viistopurjeen portailla.
Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys, jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta täysinpurjehtinutta.
Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä, tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!
Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje… Monesta tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.
VII.
Hai-kala.
Alert oli melkein kaksi vuotta kulkenut Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista rahatarjousta ja läksi matkalle Amerikaan. Honduraksessa ja Rio del Nortessa viipyivät he useita viikkoja paistavassa helteessä ja mosqvitohyönteisten kiusaamina, samboksien, mestitsien ja indiaanein seurassa ja ottivat laivaansa sinipuuta ja mahonkia.
Rejer oli katsellut ikäväkseen asti sekä tummaihoisia että mexikolaisia karjan- ja hevosenajajia ja heidän raakoja tylyjä kasvojaan, jotka olivat käyneet kiehuvan kuumiksi ainaisesta pippurin ja papujen syömisestä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Alert vaaleata savista Bahamamatalikkoa vihdoinkin käänsi keulansa pohjoiseen, määräpaikkana Montreal!
Tultuaan sinne oli hänellä tilissä viiden kuukauden palkka nostettavana. Hänen kontrahtinsa Alert'illa oli loppuun kulunut ja hän oli tinkinyt itselleen kahdeksan päivän mietintö-ajan, antaisiko hän tarkastaa itsensä uudestaan. Siksi sai hänen laiva-arkkunsa jäädä laivalle.
Vapaana miehenä ollessaan tahtoi hän juuri miettiä valitseisiko hän norjalaisen vai amerikalaisen reitin. Hän oli lähtenyt matkalle valmistaakseen itselleen tulevaisuutta, eikä vaan vetääkseen yhdestä tai toisesta köyden päästä!…
Tuntiessaan taas maata jalkainsa alla oli hänellä melkein rajaton tajunta vapaudesta, siitä nimittäin että oli oma herransa ja vapaa mies! Oli kuin olisi päässyt häkistä, jossa oli istunut kaksi vuotta!…
Hän katseli ympärilleen kylttiä ja merkkiä. Jokaisesta ovesta, jonka hän näki, olisi hän voinut mennä sisälle; jokaiseen anniskeluhuoneesen tai ravintolaan olisi hän vapaasti voinut mennä istumaan. Ei ollut ketään, jolle hänen olisi tarvinnut nostaa lakkiansa, ei mitään rajaa ajalla! Hän voi matkustaa maalle, jos niin tahtoi! … asettua minne tahtoi…
Hän kulki siellä niin liukkaasti kuin viheriäisellä suovalla voideltu köysi, ja neuvokkaana tulemaan toimeen kenen kanssa hyvänsä! Hän oli järkähtämättömällä kylmäverisyydellä karkottanut kimpustaan värvääjän toisensa perästä, jotka olivat ahdistaneet häntä, ja samoin muutamia merimiesmajan kätyrejä! — Pursimies oli kertonut hänelle kylliksi petoksista ja peijauksista maalla!
Mr Pumpin merimiesmaja oli kuitenkin niin viehättävä kadun varrella, varustettu kuin vene mastolla ja rikillä, kahdella messinkikanunoilla laveteillaan ovenpielessä ja kaikellaisten mertakulkevain kansain liput sinisen kyltin päällä ja seinillä.
Hänellä oli arvelunsa, — ja olisi hän ottanutkin ne varteen! … vaan muutamissa tapauksissa saa kohtalo päättää; ja kun hän huomasi pienen norjalaisenkin lipun, valtasi ihastus hänet…
Hän, tuo vaaleaverinen, äänetön tuolla tiskin takana! — Lizzy oli hänen nimensä — ihmeellisen kalpea, valkotukkainen, hiukan kuolleine, maidonsinisine silmineen melkein ilman kulmakarvoja, joka teki hänen täydellisesti säännölliset kasvonsa omituisesti raukeannäköisiksi … vaan hänen kätensä, hampaansa, ja milloin niin tahtoi — hymyilynsä!…
Hän istui tiskin takana, piti kirjat ja kirjoitti laskut niin vakavasti ja liikemiehen tavoin kuin varsinainen kirjanpitäjä ainakin; hän ei katsonut Rejer'iin, ennenkuin tämä tuli hänen luokseen pyytämään jotakin, ja silloinkin ainoastaan vilaukselta!
Seuraavana iltapäivänä antaessaan hänelle takaisin rahaa kumartui hän kuitenkin tiskin yli ja kuiskasi.
"Minä näen teidän olevan parempia ihmisiä! — hankkikaa itsellenne felbihattu ja pysykää kernaammin sisäravintolassa… Siellä on enimmäkseen laivaupseereja!" — Hän kääntyi äkkiä hänestä, ikäänkuin olisi peljännyt tulevansa huomatuksi.
Kohta sen perästä tuli hän itse hänen pöytäänsä tuoden tarjottimen, jolla oli leivoksia ja pullo portteria: — "Elkää ostako vaatteitanne täältä, teitä vaan petettäisiin täällä … ainoastaan Simpson et Comp:sta vastapäätä … vaan elkää maksako! — antaa hänen lähettää lasku minulle!"
Hän katosi taas; vaan Rejer ei lähtiessään ravintolasta laiminlyönyt tervehtiä häntä nyökkäyksellä, joka merkitsi samaa kuin: lämmin kiitos neiti!
Simpson et Comp:illa varustautui hän kaikilla mitä tarvitsi.
Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, sanoi tämä sen olleen hyvin kohtuullisen, niin että hän oli maksanut sen ja kirjoittanut hänen nimelleen kirjaan; vaan hänellä ei nyt juuri tällä hetkellä ollut aikaa kirjoittaa sitä siitä — "joll'ei hän nimenomaan sitä vaatisi" — hymyili hän.
Ei, Rejer ei vaatinut! — Hän oli merkillisen sievä ja hieno, tuntui Rejer'istä. Sitten meni Rejer hänen tykönsä, kiitti ja pahoitteli ett'ei voinut tehdä mitään vastapalvelusta hänelle.
"Elkää sanoko niin," — vastasi hän hiljaisesti hymyillen — "minulla ja sisarellani on semmoinen halu päästä teaatteriin katsomaan 'Merirosvo Jekinsiä' ja 'Luisianan mustaa seuraa;' vaan meillä ei ole ketään seurakumppalia … mutta semmoisen kanssa … kuin te — olisi se ihan toista!…"
Rejer oli kuin pilvistä pudonnut siitä, että oli saanut tekemistä niin hienon miss'in kanssa tavallisessa merimiesmajassa! — vaan elämähän tarjoaa niin suurta vaihtelevaisuutta, sitä saa ulkomailla kokea … niin uskomattoman erilaisia suhteita!
Iltasella tuli hauskaa, ensin teaatterissa ja sitten ravintolassa, jossa söivät illallista. Olihan luonnollista, ett'ei Rejer päästänyt käsistään kunniaa saada maksaa kaikki — jossa hänellä oli kova vastus, kun sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan semmoista uhrausta niin "ihan vennon vieraalta."
Miss Lizzy ehdoitteli kuitenkin, että saisi maksaa toistaiseksi laskun; hän ei tahtonut, että Rejer'iä petettäisiin… Muukalaiset olivat aina vaarassa siinä suhteen … ja "hänhän oli tilienhoitajatar viraltaan!" — lepersi miss katsoen lempeästi häntä silmiin, maksaessaan ja kirjoittaessaan maksunsa pieneen sievään muistikirjaan.
Kieltämättä hänen itsetuntoaan kutkutti saada niin pitkällisen alennuksen perästä istua vertaisena niin hienojen naisten rinnalla!
Muutamia iltoja sen perästä, kun he kävelivät värilyhtyjen valossa huvipaikalla "Great Hudson," huomasi hän äkkiä göteporilaisen, joka myöskin kuljeskeli Alert'ilta eronneena ilman paikkaa ja joka nyt rupesi omituisesti hullunkurisen näköiseksi sekä antoi merkkiä hänelle:
"Tuhattulimmaista" — kuiskasi hän pikaisesti ohikulkiessaan ruotsiksi
— "Lizzy Pump! … kääri purjeesi … poika!"
Rejer loi häneen vihasta säkenöitsevän katseen ja meni eteen naisten kanssa.
"Nosta ankkuriköysi ja päästä liikkeelle! — Hai-kalan kidasta ei kukaan pääse elävänä! Häpeää … häpeää … sinä."
Enempää ei Rejer kiireessään kuullut… Vaan nukuttuaan yönsä pyysi hän seuraavana aamuna laskunsa.
"Heti, mr Juhl!" — vastasi miss Lizzy ystävällisesti ja katsoi häneen raukeasti — "olin juuri eilen kirjoittamassa sitä."
Hän kääntyi pulpettiinsa ja alkoi selailla kirjoja ja tehdä muistiinpanoja.
Tiskillä tuli yhä kiireempi… Majamestari tahtoi koko joukon laskuja, ja parvi likaisia miehiä tuli sisälle.
Hänen täytyi myöntää itsekseen, että miss Lizzyn hyväntahtoisuus oli kokonaan karkoittanut hänen epäilyksensä.
"Kuulkaas, mr Juhl," — hymyili hän ja silmäili arvokkaasti työtään — "ettekö voisi odottaa vähän, niin tekisitte minulle suuren hyväntyön…. Tänne on tullut niin monta Paddya (irlantilaista) Corkista, jotka pitää toimittaa selville."
Huone vilisi todellakin irlantilaisista. "Jos saan laskuni valmiiksi kello kolmeen, olen tyytyväinen, miss!"
Kiitokseksi sai Rejer lempeän, hiljaista tuttavuutta osoittavan hymyilyn… "Ja sitten tulee teidän pitää vaari kapineistanne, ne eivät ole varmassa säilössä täällä tänään!" kuiskasi hän pikaisesti; oli mahdoton huomata hänen liikuttavan huuliaan, ja hän seisoi taas heti pulpettinsa ääressä ja kirjoitti.
Rejer tunsi omantunnon nuhteita; hän ei ollenkaan toivonut neiden saavan sitä käsitystä, että hän olisi vastannut hänen ystävällisyyteensä ja luottamukseensa halpamaisella epäluulolla.
Puolenpäivän aikaan julistettiin suurella melulla se tieto, että "Pearl of Ocean," lähtevä Bahiaan, on satamassa valmiina nostamaan ankkuria ja tarjosi tavattomia hyyryjä … ja merimiesolento tuli ja löi Rejeriä olkapäähän, selittäin ett'ei semmoista tilaisuutta enää olisi tarjona! Laivalla oli kaikki niin hienosti kuin tanssisalissa… Jos Rejer tahtoisi, tekisi hän heti sopimuksen hänen puolestaan! Kapteeni oli jo ollut siellä tiedustelemassa luotettavaa väkeä…
Rejer kiitti puolestansa; — jos hän tahtoisi ottaa hyyryä, olisi hän mies tekemään sen itse! "No, niinkuin hyväksi näette!" — sai hän hieman äreästi vastaukseksi.
Merimiesmajan isäntä oli syystä tai toisesta taas herättänyt hänen epäluulonsa, ja kello kolmen lyönnillä oli Rejer taas tiskin ääressä; hänellä oli tavaramyttynsä valmiina kädessään:
"Ja nyt minun laskuni, miss!"
"Oo, sen olin ihan unhottanut … huomenna…"
"Nyt heti, saanko pyytää, — jos mieli saada siitä maksua!"
Hän tuijotti raukeasti häneen ja soitti kellonnuorasta… "Sano mr Pumpille, että mr Juhl tahtoo suorittaa laskunsa!" Hän jatkoi kirjoittamistaan.
Tultuaan otti mr Pump häneltä muistiinpanot ja laskut pulpetilta ja alkoi kirjoittaa ja laskea mitä tarkimmalla huolellisuudella; hän ei pitänyt kiirettä ja tarkasti varmuuden vuoksi useampia kertoja jokaista eri menoa… Vihdoin kohosi hänen muhkea vartalonsa tiskin äärestä:
"Olkaa hyvä, mr Juhl!… Kolmekahdeksatta dollaria viisiseitsemättä centtiä!…"
"Mitä? … mitä tämä tietää! — Viidestä päivästä?"
"Olette varustautuneet uusilla vaatteilla, mr Juhl, — hattu neljä dollaria, liivit viisi, kaulaliina ja liinansolmu neljä … Saappaat kuusi ja tässä hiukkanen kunniavelkoja huvituksista Montrealissa… Maksuja naisten puolesta… Tehkää hyvin ja lukekaa!… Meno menolta… Rohkenen vakuuttaa niiden olevan oikein. Itsekin myönnätte sen."
Rejer seisoi lasku kädessä… Kolmekahdeksatta dollaria! — Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli rahaa! — kuukauden hyyry kuin tuulen puhallettu jokaisesta päivästä, — ja vielä pari kolme kaupan päälliseksi! — Tässä täytyy olla peijausta, hävytöntä peijausta! — Hän loi vihaisen katseen miss Lizzyyn, vaan tämä seisoi niin rauhallisena ja kylmänä, ett'ei Rejer voinut torjua epäluuloaan… Eihän hän tuntenut hintoja täällä!
Hän oli siinä kiusallisessa asemassa, jolloin ei tiedetä, pitäiskö olla kohtelias vai raivoisa… Joll'ei muuta niin täytyy hänen saada lasku vähennetyksi viidellätoista dollarilla…
"Se on ihan tavaton lasku, mr Pump! … vaan olkoon menneeksi! vähentäkää viisitoista dollaria, niin tulee paraiksi kahdeksankuudetta, kaikki mitä minulla on!"
"Mahdotonta, mr Juhl! — siinä ei ole centtiäkään liikaa!"
"Mr Juhl on ollut niin kohtelias ja ruvennut maksamaan minun ja sisareni edestä … tahtoisin kernaasti maksaa osani!" — sekaantui Lizzy puheesen lauhkeasti.
Viimeinen muistutus saattoi Rejerin kunniantunnon kuohumaan.
"Kiitos miss! — vaan mihin olen sokeasti hyökännyt, niin saanen myöskin itse kavuta siitä ylös… Mr Pump!" — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen… "Minulla on ainoastaan kahdeksankuudetta dollaria taskussani; ettekö tahtoisi auttaa minua myömään uusia vaatteitani, niin…"
Mr Pump käänsi ainoastaan raskassoutuista ruumistaan ja nyökäytti päätään parille henkilölle, joiden lakin ympärillä oli kultapunonaiset ja jotka istuivat nauttimassa tilauksiaan ihan viereisen huoneen oven poskessa.
"Mr Fearwather 'The Pearlin' ensimmäinen perämies: istuu juuri tuolla sisällä tarjoamassa hyyryä; hän tarjoo mitä tahansa tuommoisesta miehestä kuin te, mr Juhl … tavattomia hyyryjä…"
Mr Fearwather astui sisään, tanakan kolmannen perämiehensä seuraamana.
Rejer oli pulassa sekä kunniavelasta että muusta! Tässä ei enää ollut kysymyksessä tahtoiko hän tai ei. — Elämä "The Pearlilla" oli kuin hienossa ravintolassa, sanoi hän, ja rahaa korvia myöten!
"Pretty fellow, the norseman! meidän täytyy laivalle tällä hetkellä, my boy!"
Kadulla tapasivat he göteporilaisen.
"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlilla!'" — huusi Rejer; —
"Bahiaan ensin … en ota kauemmaksi hyyryä!"
"Tuhannen pirua! — minä tulen mukaan!"
Asia päätettiin heidän kulkiessaan laivalle.
Tämä oli täynnä äsken hyyrättyä väkeä, — kummallisia naamoja kaikkialta! Venheen pohjalla näkyi seljät kahdesta täydellisesti juopuneesta, mustasta jätkästä punaset paidat yllä…
"Liikkeelle!" — kaikui komento.
He olivat iloisia ja lauloivat toistensa suuhun, kunnes pääsivät laivan luokse, johon kului hyvä aika, sillä "The Pearl" oli laskettu kauas pitkin virtaa.
Päästyään laivalle kohtasi heitä kuitenkin hyvin odottamaton vastaanotto, kun heidät tuotapikaa ilman mitään selityksiä komennettiin lastaustyöhön. Raskaita säkkiä ja laatikoita oli pinottain ja koko joukko lastia oli vielä laskematta alas; näytti siltä kuin työstä yht'äkkiä olisi heretty kesken.
Tämä oli hävytön kolttonen! — täydessä ristiriidassa kaiken amerikalaisen menetyksen kanssa, jonka mukaan kaikki pitää oleman valmiina purjehdukseen, kun hyyrynottaneet saapuvat laivalle, niin että he pääsevät kaikesta lastauksesta. Vaan täällä ei näkynyt olevan mitään tehtynä purjehduskuntoon pääsemiseksi; eikä miehistökään ollut juuri muuta kuin puolilukuinen!
Tyytymättömyys ja suuttumus oli ääretön. He olivat tulleet sinne houkuteltuina mitä loistavimmilla lupauksilla, ja nyt, silmänräpäys sen perästä, seisoivat he silmä silmää vastaan koko joukon kanssa röyhkeitä upseereja — melkein yhtä monta kuin heitä itseään, — jotka uhaten revolvereilla ja raskailla käsnäsauvoilla pakoittivat heitä raskaasen työhön.
Silmänräpäykseksi syntyi hämmästyksestä äänettömyys. Seuraavassa riensivät kaikki niinkuin yksi mies matruusinruhviin ja varustautuivat siihen niinkuin linnoitukseen.
Taistelussa, joka nyt syntyi, onnistui upseerien murtautua lävitse ja vetää pari etumaisinta kannelle. Kaksi muuta, joita ajettiin takaa, pakeni jäähdyttimeen. Vastarinta kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että hyökkäys ruhvia vastaan keskeytettiin toistaiseksi; — vaan ainoastaan siksi, että kannella tulisi tilaa niiden kahden polosen kiinnisaadun ruoskimiseksi niin julmasti ja surkeasti, että sen olisi pitänyt liikuttaa kiveäkin.
Tämä antoi semmoisen tuloksen, kuin sillä tarkoitettiinkin — että matruusit tulivat esille miesmieheltä allapäin ja suostuivat pitemmittä mutkitta rupeamaan työhön.
Yöksi suljettiin heidät taas ruhviin, jossa saisivat varmuuden siitä, ett'eivät pääsisi karkaamaan, ennenkuin ankkuri nostettaisiin.
Oli pimeä siellä auringon paahtamassa raskasilmaisessa huoneessa.
Kaikki — paitse niitä kahta sikahumalassa — olivat yksimielisiä siitä, että heidän piti päästä laivalta, maksoi mitä maksoi!
Tuumittiin äänettöminä; tutkittiin ja koetettiin lankut ja luukut sekä ajateltiin jokaista mahdollisuutta ulospääsemiseen; pikainen toiminta oli tarpeen!
Seinään kaivettiin aukko; ja kello puoli kaksi yöllä hiivittiin yksi kerrallaan kirvesmiehen asehuoneesen ja sieltä pilkkopimeälle kannelle.
Yksi meni sukkajalassa peränpuolelle, jossa he olivat nähneet suuren vihaisen koiran. Se sai päänsä halki ääntä päästämättä.
Kolme asetettiin vahdiksi pursimiehelle, joka nukkui ja jota tällä epätoivon hetkellä olisi kohdannut onneton kohtalo, jos hän olisi herännyt.
Kaikki venheet huomasivat he kuitenkin kauhukseen laivalle vedetyiksi ja kiinniköytetyiksi. Upseerit olivat tehneet paon mahdottomaksi. Yht'äkkiä juohtui jonkun mieleen, että oli nähnyt ison venheen nuorassa laivan perässä — vaan kuinka päästä sinne perälle kantta myöten? mahdotonta!
Silloin äjähti göteporilaisen päähän mennä pitkin touvinreikää ja alas ankkurivitjoja sekä antaa pimeässä väkevän virran viedä itseään pitkin laivankuvetta, kunnes saisi venheen käsiinsä. Suurella vaivalla onnistuikin se.
Mutta näkyi taas, että köytenä, jolla se oli kiinni laivassa, oli rautavitjat; tie oli jokapuolelta suljettu!
Taas ui kolme miestä pimeässä pitkin laivan sivua auttamaan vitjain murtamisessa.
Vihdoinkin saivat he sanomattomalla varovaisuudella venheen ääneti kuljetetuksi touvinreiän alle.
Heidän laskeutuessaan miesmieheltä alas taittui tullo rasahtaen, niin että pursimies heräsi.
Ne, jotka vielä olivat laivalla, heittäytyivät nyt suinpäin venheesen. Pari kolme putosi veteen ja pelastautui pitämällä venheen laidasta kiinni. Toiset seisoivat sullottuina kuin sillit venheessä!
He olivat tuskin lykänneet venheen laivan sivusta, kun jo kuulivat upseerien hyökkäävän etukannelle ja napsuttavan revolveria vireesen.
Tulenleimaus seurasi toisensa perästä ja he kuulivat luotien suhinan korvissaan; vaan, kiitos pimeydelle, kovalle virralle ja kiinniköytetyille venheille — he pääsivät maalle! —
— Noin kello viisi aamusella asettui Rejer ja göteporilainen taas vanhoihin, tuttuihin majoihinsa Alert'illa; vaan ei kumpikaan heistä nukkunut sinä yönä!
Rejer'istä tuntui kuin hän olisi kokenut jotakin, ja sitä paitse oli hän parantunut Amerikahoureestaan.
Kun hän kuvitellen mielessään edellisen päivän vaihtelevia kuvia makasi majanseinään päin kääntyneenä, kohosivat vaaleat, värittömät, säännölliset kasvot häntä vastaan, vaalea tukka ja raukeat, pyöreät maidonsiniset silmät, joihin voi katsella melkein kuin muodottomaan savuun!… Kimeltelevän valkoset, pienet hampaat ja leuka, joka näkyi ikäänkuin vetäytyvän suun alle…
"Niin, kyllä hän oli haikala!" — huudahti hän.
"Lizzy Pumpko!" — vastasi göteporilainen majastaan… "Niin paljon olen minä kuullut Montrealissa, ett'ei Pumpista pääse kukaan, ennenkuin hän on kaupannut hänet kolmeksi vuodeksi Kap Hornin seuduille tai olemaan orjana Guinea-reitillä!" —
Nostokone oli käynnissä! he nostivat ankkurin ja varppasivat itsensä liikkeelle lähteäkseen Quebeciin. Nostolaulu kaikui sammuvasti:
Het' ankkurimme nielas hai,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Kun Portlannissa pohjaan sai,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Ja sitten varpit kiskottiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Ja viinaa päälle ryypättiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Kun kortit viimein etsittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Niin vaatteet panttiin saatettiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Voi-lastit sitten purjettiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Ja neekereitä kaupittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Siit' nuora kaulaan käärittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Niin loppu-polska tanssittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
* * * * *
Alert'in mennessä eräänä syksynä kotiseudulleen, Fredriksvärniin, seisoi Rejer surullisissa mietteissään. Kaupunki oli kolean, aution saariston sisäpuolella, joka muodosti kulkuväylät, ja hänen taskussaan oli melkein yhtä kolkkoa ja tyhjää hyyrystä!
Hän ei tällä hetkellä ollut miellyttävällä tuulella nähdessään entuudestaan tuntijan tajunnalla kotimaansa harmaat, paljaat ja koleat saaristot. Kolme viikkoa sitten oli hän antanut Bremenissä perämiehen lainata itseltään melkein viimeiseen kolikkoon hyyrynsä.
Perämies oli "valitettavasti sittenkin typötyhjä!"
Tästä lainauksesta oli Rejer mies mielestään; sillä siitä näkyi, ett'ei perämies, huolimatta heidän nykyisestä suhteestaan päällikön ja käskyläisen, ollut unhottanut, millä kannalla he ennestään olivat seisseet toisiinsa, vaan myönsi hiljaisuudessa hänen olevan samanarvoisen itsensä kanssa.
Toinen puoli asiaa oli kuitenkin se, että ne varat, joilla hänen nyt olisi pitänyt ottaa perämiehen tutkintonsa, olivat tiessään. Hän oli juuri säästänyt tämän jäännöksen, voidakseen olla likipitäen työstä vapaana ne talvikuukaudet, jotka Alert seisoi korjattavana; — ja nyt sattui perämiehen pula niin sikamaisen sopimattomasti juuri hänen hyyryonnettomuutensa perästä!
… Ilman rahoitta ei mitään perämiehen tutkintoa, se nyt oli enemmän kuin päivän selvä asia. — — — Se on, joll'ei sitä kuitenkin ottanut!… Hm! saamalla jostakin työtä ja lukemalla öisin?…
Niinpä kyllä, lukea öisin!
Ikäänkuin hän ei olisi kylliksi nukkunut ja kuorsannut majassaan niinä kolmena vuonna Alert'illa!…
Ja sitten myömällä niin paljon kuin mahdollista omaisuudestaan … myömällä kellonsa, rintaneulansa … pyhävaatteensa.
Kasvot kävivät päättäväisiksi ja ankaroiksi, leuka ulospistäväksi, ja hän vihelsi hampaittensa välitse.
VIII.
Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana.
… Vaan miksi kulki tuo reipas velikulta alinomaa niin unisena ja kalpeana? Tuolla haukotteli se hirtehinen taas, juuri kuin meni koulunovesta!…
"Kuuleppas!" — huusi purjehdusopettaja äkkiä hänelle takaapäin — "sinä Juhl — sanos minulle tässä kahden kesken … miksi sinä käyt niin ohuissa vaatteissa?"
"Minäkö? — minulla ei ole koskaan vilu!"
Rejer tunsi kopeutensa kovasti loukkautuneen meriupseerin edessä:
"Ei hätää! — sukuni on varakasta — jos vaan tahtoisin vaivata sitä."
"Niin, niin, ystäväni! tämä oli vaan hyvää tarkoittava kysymys!" — Hän päästi Rejer'in menemään pienellä päännyökkäyksellä.
Purjehdusopettaja oli saanut oppilaan, josta hän oli hiukan ihmeissään. Hän saattoi välistä istua ja haukotella niin kauheasti tai ääneti tukahuttaa haukotuksen toisensa perästä, niin että olisi voinut luulla hänen olevan sekä laiskan että haluttoman. Vaan jos oli jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, nousi hän kysymään ja pitkitti hiljaa, vaan ikäänkuin tyytymätön juonne nenän ympärillä, ja väsymättömästi kysymistään ja syyn tiedustelemistaan, kunnes se lopulta selvisikin hänelle. Hänessä oli jotakin järkähtämättömästi eteenpäin persoonassaan! Vaan yhä enemmän ja enemmän selveni opettajalle, että mitä hän kerran oli näin saanut pääkoppaansa ajetuksi, pysyi se siellä paremmin ja varmemmin kuin kenenkään muun. Hänestä näytti tulevan tämän vuoden paras oppilas.
Ensi päivinä, kun Rejer vielä neuvottomana samoili ympäri, oli hän useita kertoja seisottanut leivosvasun kohdalle pääkadun kulmassa, ja mitä enemmän hän kyseli ämmältä, joka siinä istui myömässä, sitä selvemmäksi hänelle kävi, ett'ei hän kuitenkaan ollut joutunut ihan huonoihin käsiin. Ämmä tiesi, kuinka saisi päällystakin ja kellon myödyksi ja antoi hänelle monta muutakin hyvää neuvoa. Sillä matami Wahl eli "Wallan," niinkuin häntä yleisesti nimitettiin, oli laajoissa asioissa. Hänellä oli hyvin toisistaan erilaisia asioita, johtuvia leivoskaupasta viranhakijain ja kadettien kanssa, hän osteli heidän vanhat vaatteensa, palveli heitä, herätti toisia aamusella sekä toimitti sitä paitse koko joukon muita tehtäviä, jotka tuottivat hänelle jonkun pienen raha-ansion.
Häneltä oli Rejer saanut vuokralle pienen huonekölsän, kyökin uunin takana, ja siellä tehtiin nyt yötyötä viikko viikolta.
Hänen edessään talikynttelin valossa oli korkealla siipipöydällä laskutaulu, jolle hän teki muistiinpanonsa ja laskunsa.
Hän istuu vanha, rikkonainen ja tervanen mekko yllä, hattu päässä ja kaulaliina kaulassa, sillä uunissa ei ollut puita. Silloin tällöin nousee hän pieksämään itseään lämpöiseksi tai puhaltamaan punaisiin kohmettuneihin käsiinsä, joissa piirustin ei enää tahdo pysyä.
Herättäjäkello seinällä lyö nyt rämisten ja meluten neljää.
Nyt oli hänen lähteminen ulos herättämään — ensin leiripaikan sairashuoneen porttivahtia, sitten kanunanlaukasijaa, sitten neljännestä vaille viisi kolkuttamaan ovelle puolella tusinaa merikadettia, joilla on kiireitä lukuja joulun edellä ja pitää nousta niin varhain ylös; — hän oli ruvennut Wallanin sijaiseksi vaivaloisessa herättäjätoimessa talviaamuina. Sitten taas kello puoli kahdeksan hakkaamaan puita kanunamiehelle, jossa hän joka aamu sai kahvia ja kaksi voileipää. Miten hän kaipasi kahvia, tuota lämmintä kahvia ja voileipää!… Hänen teki mielensä sadatella vatsaansa, joka alkoi kurista ja porata aamiaista jo kello neljä aamusella!
Ja huolimatta siitä, että hänellä aamupuhteella oli niin paljon toimittamista, tuli se kuitenkin hirveän pitkäksi hänelle! — hän hakkasi puita, niin että lastut lentelivät, saadakseen vaan sisällistä ääntä kuulumattomaksi — ei rinnassaan; silla siellä tiesi Rejer … huu! — Jansen haa! — Juhl … rätsis — nyt katkesi puu! — mitä hän tahtoi, vaan vatsassa… Se saattoi huutaa järkileipää, pyhäleipää, vehnäpullia, rinkeliä, sanalla sanoen kokonaisia pinoja kaikellaisia ruokia, joita hänen mielensä vaan kuvitteli.
Ja kun hän sitten vihdoinkin oli lopettanut, niin täytyi hänen kuitenkin välistä vieläkin odottaa! … he eivät pitäneet mitään kiirettä hänen kanssaan niinä päivinä, kun kanunamiehelle kannettiin aamiaisensa laivanveistämölle.
Hän tahtoi kahvinsa paikalla, se mies, olipa hän sitten kotona tai ulkosalla, ja niin pitäisi kaikkien olla! — hän oli vanha sotalaivan jätkä, joka tiesi pitää talonsa komennossa! … ja jos Rejer joskus saisi oman kodin, niin — niin, silloin tahtoisi hän nähdä sen, joka uskaltaisi viivyttää häneltä kahvia minuutinkaan!… Hän paiskasi kirveen mäelle, otti sen taas ylös ja iski kovalla lyönnillä hakkauskantoon. Hän oli päättänyt työnsä.
Kas niin, nyt tulivat ne neljä koululaista vihdoinkin väliin; — hän kuuli niiden jankkaavan sisarelleen sekä ovia avattavan ja suljettavan siellä sisällä.
Oikein tukeva taloudenpitäjätär! … harmaa puolivillainen hame ja siniset silmät ja kodikas, — sakeata vesivelliä, tuo!
Rejer tuli hiljaa ja ujosti… Kah, kanunamies oli kotona tänään; — sitähän hän arvelikin! Niin, silloin oli neiti täsmällinen; muutoin ei tahtonut loppua tullakaan tuosta kahvin ja aamiaisen käärimisestä esiliinaan isää varten! Hänhän oli kerran yrittänyt jotakin semmoista kuin pyytää häntä ensin viemään sitä isälle laivanveistämölle; vaan silloin oli hän antanut hänelle niin röyhkeän — "ei ole aikaa!" — ett'ei hän enää koskaan uudistanut pyyntöänsä!
"Hyvää huomenta!" tervehti Rejer tullessaan lämpöseen kyökkiin, jossa kahvinhaju tuli hänelle vastaan; — "syli on hakattu!"
"Hyvää huomenta, ystäväni!" — kanunamies puhui tanskalaiseen tapaan ja sanoi aina "ystäväni," "harvinainen ystäväni" — hän istui laakea, punonaisilla varustettu meriunivormulakki päässä kyökin penkillä ja hämmensi kahvia… "Hyvää huomenta, ystäväni!… Istu… Vai niin!"
Paksu ja lyhyt sekä puujalkainen oli tämä "haubitsari," niinkuin ainakin Wallan kutsui häntä.
Saara tuli kahvi ja molemmat voileivät lautasella.
"Hm, hm!" — ryvästeli kanunamies vähänväliä, kahvia hämmentäessään, jolla aikaa Rejer, niin kauniisti kuin taisi, iski hampain paksuihin ruisleipäviipaleihin ja laski niiden riittäväisyyttä hammasrivin voihin muodostamista renkaista… Minkä eläimen näköinen kanunamies oli, istuessaan siinä puujalka suorana eteenpäin, pyöreä lakki päässään ja harmaatukkaisena, suippuiset korvat pörröllään molemmilla puolilla lakin alta, ei Rejer voinut saada selville … oliko se vanha susi, leveänenäinen ja isosuinen, joka aina näyttää ikäänkuin katsovan siihen, mitä ajattelee, tai viekas kettu, tahi viatoin jänis, joka istui takajaloillaan? — Hän sieppasi pari kertaa itselleen tilaisuuden vilaista hätäisesti häneen, sillä aikaa kuin äänettömyyttä kyökissä ainoastaan häiritsi kanunamiehen ryvästeleminen, tuo hm … — hm! — Ukko oli varmaankin maannut pitkään tänään eikä ollut vielä ehtinyt oikein virkistyä. — Ei, jotakin muuta se näkyi olevan…
"Hm! … hm!" — sai hän viimeinkin sanotuksi — "lukea perämiehen tutkintoa ja hakata puita … hm … hm, ei tahdo oikein sopia yhteen!"
"Eipä erittäin!" myönsi Rejer.
"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? … hm … hm!" — kysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.
Rejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.
"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen tutkinto?" — pitkittyi puhe.
Rejer oli vaiti.
"— Ja sitten … niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?"
Rejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti vohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.
"Eikö totta, ystäväni?"
Se ei ollut jänis eikä kaniini… Se oli — pyöreine päineen, soukeine kasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen — viisas koira ja vielä päälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! — Tytär oli hänen näköisensä, — se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan… No niin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen olennon kutu aavistivatkaan!
… "Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?"
"Eikö uskalla?" pääsi Rejer'in huulilta.
"Pidetään parempana hakata puita, olla herättäjänä ja tehdä yö päiväksi oudossa kaupungissa…"
"Joll'ette tarvitse minua, kanunamies Rördam! — niin hyvästi!" — ennättihe nyt Rejer nielaisten äkkiä viimeisen suupalan. Hän otti lakkinsa, nousi seisalleen ja oli jo tarttunut oven pyörään, kun kanunamies innokkaasti viittoi kädellään:
"Ei, ei, ei, harvinainen ystäväni! … harvinainen ystäväni! — niin ei ollut ajatukseni — ei ajatukseni! — Istu, istu, istu vaan puulle! Päinvastoin! — mitä tahdoinkaan sanoa, hm!… Se on hyvin hyvästi … siivosti; .. että nuori mies kuitenkin voipi ottaa perämiehen tutkintonsa! Voisihan tehdä jotakin kehnompaa kuin sen… Kas niin, istu nyt vaan puulle… Tee hyvin, nämä ovat hyviä rinkeliä…"
Rejer kiitti paljon
"Tarjoa sinä hänelle, Saara!"
Rejer oli yhä taipumaton … oli täysin ravittu!
"Oli jotakin, josta meidän piti puhua, harvinainen ystäväni!"
Ja nyt tuli Saara toinen kuppi höyryävää lämmintä kahvia kädessä. Kun hän sitten taas sysäsi rinkelilautasen hänen eteensä pöydälle, sanoi vanhus ystävällisesti:
— "Kas niin, ota nyt vaan … elä ujostele!"
Ujosteleko? — luulivatko ne sitä hänestä! — hän otti lautaselta … suuria, pulleita vehnärinkeliä…
"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!"
Rejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri ereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!
"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!" — muistutti haubitsari.
Rejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen sokerin suuhunsa; — hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi huolettomasti pannessaan kupin pöydälle:
"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!" — Hän nousi taas lähteäkseen.
"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! — me sovimme kyllä, luullakseni! Jos vaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä myöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä, niin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana… Nuorille miehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa."
Rejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen mukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.
"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää joulua!" — sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi puisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta hämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten jauhot! — Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä kyökissään.
"No niin, sama se!" … lupasi Rejer.
Ja niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan, kuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa, niin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.
Iltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä, ja hän oli niin huolehtiva, että lainasi hänelle parin kanunamieheltä jääneitä vanhoja lapasia, vaan muutoin ei hän sanonut sanaakaan, — ja samanhan se tekikin.
Hän ei ollenkaan ollut niitä naisia, jotka liekehtivät tunteittensa vallassa … vahva ja päättäväinen niin että kyllä olisi voinut heittää miehen tantereesen!… Hän tuli aina ulos rientäen joulukiireessään maitoinen purje esiliinana…
Hän katsoi aina puihin, eikä hakkaajaan, ikäänkuin olisi tahtonut laskea, kuinka paljon hän oli hakannutkaan… Vaan Rejer huomasi kyllä, että hän kummasteli häntä… Omituinen väre oli hänen suunsa ympärillä, melkein kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän todellakaan voinut ymmärtää, kuinka niin pitkä matruusi oli voinut joutua heidän vajaansa!
Iltasella, kun Rejer tuli kyökkiin jättämään lyhtyä, oli siinä paraiksi, jos hän huomasi hänet ja nyökäytti päätään alustaessaan ja kääriessään taikinansa … ja roteva hispanjatar oli hän niskansa suhteen, ojennaitessaan taikinakaukalosta ja pyytäessään hänen jättämään lyhtyä; — hän tiesi näyttävänsä kauniilta!
Hän oli jo sytyttänyt kynttelin ja asettunut lukemaan pienessä kylmässä hökkelissään, kun hän kuuli Wallanin tulevan raskaine vasuineen porraskäytävässä. Hän meni ulos avaamaan ovea ja näyttämään tulta hänelle.
"Kiitoksia! — Te olette oikein kohtelias ja hieno mies, sen uskallan sanoa kaikille ja jokaiselle … ja se on päivän totta! — Huu, sulkekaa porstuan ovi, Juhl!… Huude on niin paksu, ett'ei se tahdo sulaakaan … pakkanen ei koskaan ole niin purevaa muulloin kuin kuutamolla!"
Hän kantoi ämmän toisen vasun ja odotti kynttelin tynkä kädessä, kunnes hän ehti sytyttää tulen pesään… Hän haisi vähän viinalta, niinkuin tavallista oli hänen tullessaan kotiin iltasilla.
"Niin, niin," — laverteli hän riisuessaan enimpiä kääreitään — "ja sitten minä sanon koko teidän kasvatuksenne olevan paremman kuin tavallisen matruusin… Voisin kyllä kertoa, kuka tänään tuli vanhan Wahl-muorin luokse… Se ei ollut sen pienempi herra kuin itse luutnantti perämieskoulusta. Eipäs vaan, eikös ollut niin…"
Rejer höristi korviaan…
"'No, vanha Wallan! — saatteko hyvin kaupaksi leivoksianne joulunpyhinä?' sanoi hän.
"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,' — sanoin minä… 'Ainahan niitä vähin menee… Niin kyllä, meneepä niinkin!'
"'Olkaa varoillanne, Wallan!' — sanoi hän — Hän on aina niin leikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te saatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi siitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa — aivan niinkuin muinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän sanonut niin!… Sillä saatte uskoa" — hän katsoi veitikkamaisesti pienillä harmailla silmillään häneen — "hänellä oli vuosilaskut minulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein kakkuihin … vaan, — ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me vaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa vanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa… Yht'äkkiä pisti hän keppinsä lumeen… 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän — 'minkä kummallisen otuksen te olette tallettanut?' ja — antakaa anteeksi! hänhän on niin leikkisä — täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? — 'No niin, te saatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin on alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon lävitse!… Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen sanottuaan nauroi hän ja läksi."
Wallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli herättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta, jossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja mattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.
"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! — silloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa … ja pu'in kumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä silkkiin että harsoihin!… Ja kun he aamusilla tulivat kotiin kaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla … ja he tulivat kammariin … ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle, vaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä itki ja itki… Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki… Kyllä kai, kyllä kai!…
"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän oli salaa kihloissa… Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä nukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä… Sillä hän osasi punoa niin hienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului … neiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjäkstadissa!… Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin, kun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!… Hän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata… Kyllä kai, Anna itki myös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään … mutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana … kolmekymmentä kappaletta… Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät ummessa… 'Hyvästi Anna!' — sanoi hän — 'elä kerro kellekään, mitä tiedät.'
"— Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!… Kyllä kai, vanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään … ja hyviä päiviä minulla oli … muuta en voi sanoa!… Eikös vaan, olipa niinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja pistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole erilaisia … ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti, Jumala paratkoon!… Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto kaupungissa … eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja oli hyvissä varoissa… Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja pahemmaksi! … ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja tyhjennetty … niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren vasuun.
"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta… Vaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin minulle!… No ei, ei, — nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!"
Kuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa. Hänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen reunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero ja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän yksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin haukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.
… "Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen kanssa, rakas Juhl'ini!
"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia… Niin, aika se kuluu! — Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja äreänä yhdellä jalallaan … vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne olivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan lentänyt salin permannon yli niinkuin hän… Niin, niin, vaan kun hän ensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta … oli hän jungmanni silloin… Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa katsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla kantoi hän päänsä … eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi niskastaan… Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini — vaan niin jäykkä kuin Saara Rördam…
"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta … ainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista orjanruoskapensasta taloonsa! — sillä vaikka siinä nuorena olisikin kuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin lopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!"
Vaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä lämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn talvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan ja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta elämässä.
Rejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa mennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.
Oli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli tehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.
… Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!… sitä oli hän kyllä saanut nähdä hänkin…
No, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle tahtoi… Mitä se häntä liikutti? — Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa puita!
* * * * *
Ja Rejer nukkui joulunpyhinä! — hän olisi kernaasti maannut kuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa ystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean kaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi kylmässä huoneessaan.
Kanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta päivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö — lapsia kanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä — antoivat täysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut ihan vähällä tyytyväinen.
Heillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies itse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mutkista polskassa — sanoi hän — tai tarjota näkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi nuorison tuumat lihavadin suhteen… "Kun minä olin sinun ikäisesi, harvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi fregatti Lollandille; — vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta voisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin paistinuuniin!… Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä Englannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne paistoivat härkäpaistia sipulin kanssa…"
Iltapäivällä tuli jouluvieraita ja Saaran tuttuja, joille tarittiin simaa ja kakkuja tarjottimella. Ne olivat sieviä, kauniita tyttöjä, tuntui Rejer'istä; vaan ne vetäytyivät aina nurkkaan, jossa ne kuiskivat ja supisivat, niin ett'ei hän, joka oli kiinnitetty kanunamiehen sivulle, oikein voinut päästä heitä näkemään. Hän piti kuitenkin heitä silmällä. Tarjottiin vähän väliä uudestaan jokaiselle, kun joku uusi vieras tuli — haubitsari ei ollut kitsas — ja niin täytyi heidän joka kerta tulla uudestaan sinne, missä tarjotin oli.
"Hm … hm!" — rykäsi kanunamies äkkiä ja tuuppasi Rejer'iä, — hän vilkasi puheleviin nuoriin tyttöihin…
"Ole valmis nyt!… Nyt kysytään, miten vanha merimies suoriutuu…"
"Isä!" — tuli Saara pöydän tykö; hän vältti sitä puolta, millä Rejer oli — "ne kuuluvat toisena uudenvuoden päivänä panevan toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksessä!"
"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minusta nähden, — minulla on puujalka!"
Hän seisoi pöydän vieressä ja nojasi kädellään siihen eikä Rejer'in tarkka silmä voinut olla huomaamatta sen olevan kalvosimeen asti punasen joulupesusta. Se oli oikein pieni pyöreä, punanen työkäsi, — muutoin ei ollenkaan ruma.
… "Ne tulevat juuri ylipursimieheltä" — jatkoi tytär — "ja siellä oli sanottu, ett'eivät he pane nimeään sinne, ennenkuin tiedetään, panetko sinäkin nimesi listaan!"
"Minun aikoinani olivat miespuolet yksinään maksajia, naiset tulivat vapaasti!" — tokasi kanunamies.
"En tiedä, minkälaisia naiset lienevät olleet sinun aikoinasi, isä!"
Vanhus murisi.
"No, no, isä! — Tiedäthän, ett'en minä luvatta mene. Se maksaa sata markkaa."
"Jokaiselta! … jokaiselta!" — napisi kanunamies, … "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! — Neljä … neljä markkaa!… Jos laskisin kaikki yhteen, mitä nyt viidenkymmenen vuoden kuluessa olen maksanut näistä iloista!"
Sen mukaan kuin Rejer oli kuullut Wallanista, ei hän epäillyt silmäräpäystäkään, ett'ei kanunamiehen puhe ollut totta; vaan — suurin osa lienee luettava ajoille ennen tytärtä.
Saara oli varmaankin odottanut toisenlaista vastausta isältään; sillä hän seisoi nyt vähän hämmillään ja katsoi välistä pöytään välistä häneen samalla kuin pahoittumisen puna kohosi hänen poskilleen.
"Voipihan kuitenkin välistä tuntea halua kokea jotakin muutakin kuin kyökissä rähkimistä … eikähän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Jaa jaa, jaa jaa," — peräytyi kanunamies — "Minä en ymmärrä, miksi sinä ollenkaan tulet kysymään minulta, kun minun kuitenkin täytyy tanssia sinun pillisi mukaan."
"Me kaikki tahdomme niin kernaasti tanssia, ylikanunamies!" — hyökkäsivät nyt kaikki naiset hänen kimppuunsa, ja yksi heistä, laiha valkoverinen tuli, vähän punehtunein kasvoin, esille listoineen… "Jos kanunamies vaan kirjoittaa, niin saamme ylipursimiehen mukaan!"
Hän sai vihdoinkin siihen piirretyksi paksuilla kirjaimilla: "C. Rördam tyttärineen," ja riputti tupakanporoa päälle: — "Kas niin, harvinainen ystäväni, Juhl! nyt tulee tilaisuus merijätkälle pyörähdellä. Maksaa vaan kirjoittaa nimensä — niin, ja kaksi markkaa sitä paitse!" lisäsi hän kuivasti — "vaan siihen on nuorisolla aina varoja!"
Nuoret tytöt tirkistelivät uteliaasti Rejer'iä; he seisoivat pöydän ympärillä valmiina ottamaan listaa.
"Eihän meillä ole mitään semmoista kiirettä saada jokaista kirjoittamaan, isä! — Juhl'in pitää saada miettimisaikaa," — lausui Saara.
Rejer tulistui. Hän tunsi hyvästi, että siinä sai puuvajan jätkä.
Kaikkein silmät olivat kääntyneet häneen.
"Minulla on tapana hyvin vähän miettiä, neiti Rördam! — Jos lista tulee minulle, niin saatte lukea siinä: Rejer Jansen Juhl!" — sanoi hän pistävästi.
Saara säpsähti; hänen sanoissaan oli ollut kovasti itsetuntoa, jota samaa katsekin ilmasi, ja hän ryysti kovasti R:ää sanoessaan Rejer'in nimessä.
"Me tulemme toimeen Juhl'in nimellä yksinään" — tuumi hän hymyillen. Hän räpytti hiukan silmiään katsoessaan häneen ja otti listan; "jos kirjoitatte toisetkin nimenne, voitte joutua maksamaan kolmen edestä!"
Hispanjatar oli hän, siitä ei voitu erehtyä; vaan jos hän oli kopea, niin saattoi Rejer'kin olla sitä puolestaan! se ei ollut haitaksi, että neiti oli saanut kuulla hänen nimensä!
"Häntä ei siepata niin helposti minulta!" kuiskasi kanunamies, osottaen piipulla Saaraa, joka juuri vieraittensa kanssa meni ovesta. — "Sen sanon sinulle, ystäväni! — Kuinka! hm! Tässä tulee toinen ilma … sen tunnen puujalassani!" — keskeytti hän irvistäen — "olen antanut hänelle vähän tähystimiä ruhviin katsoakseen ympärilleen ja huomataksensa miehensä… Ei siinä kylliksi, että he tulla touhaavat laajat housut jalassa, hattu päässä ja pitkät silkkinauhat! Hän tuntee heidät, luulisin mä! — hempukainen joka satamassa!… Niin, olen täydellisesti hänelle selittänyt suhteet! Olen tottunut puhumaan suoraan, saat uskoa, sanomaan asiata oikealla nimellään! — koska hänellä on neljä sisarustaan hoidettavana, jos minusta aika jättää… Joko velaton kapteeni, Saara! — olen sanonut, tai perämies, semmoinen, jossa huomaat oikeata ydintä! — tai ei ollenkaan ketään! … pundsnichts! Jos tulee matruusi — vaikka hän olisikin kaunis kuin kulta! — niin tulee pitää jäykästi suuntansa katsomatta häneen… Ja meriupseereista pitää heti pyrkiä tuulenpäälle ja sitten kääntää keulansa ja laskea toiselle suunnalle! … ihan kokonaan toisille purjehdusvesille, Saara, sanon minä! se väki on kokonaan haaksirikko!"
"Näetkös, harvinainen ystäväni, — minä annan hänelle ainoastaan kaksi silmää päähän! ja sentähden … hi, hi, hi, ksi ksi, ksi…" hän tuuppasi Rejer'iä käsivarteen, — "pyrkivät niin monet vastatuulessa hänen peräänsä! Mu-utta … hi, hi, hi, ksi, ksi, ksi," — hän ryki ja sähähti ja hengästyi, "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella."
Rejer ajatteli kuitenkin istuessaan vaan sitä, miten suuri onni hänelle, ett'ei ollut menettänyt sinisiä hienoja merimiesvaatteitaan! Olihan se ollut hyvin lähellä, ett'ei mekko mennyt ennen jouluaattoa; hän oli antanut Wallanille jo jonkunlaisen viittauksen siihen suuntaan; mutta sitten tuli sopimus, että hän söisi kanunamiehen luona uudenvuoden aikana… Vaan joku välitys täytyi hänen ja Wallanin välillä alkaa, eihän kelvannut hänen olla ilman rahatta tanssiaisissa!… Ja oikeastaan oli hänellä omia rahoja otettavana perämies Lindiltä!… Se asia piti vielä tänä iltana saada selville; oli parasta takoa silloin, kuin Wallan oli hyvällä tuulella…
"Hyvää yötä, herra ylikanunamies!" — sanoi hän yht'äkkiä.
"Noo!" — äännähti tämä — "joko sinä nyt lähdet? Ui, miten jalkaani pakoittaa!… Hyvää yötä, hyvää yötä, harvinainen ystäväni!"
— — Kun Rejer toisena uudenvuoden päivänä harjasi hienoja sinisiä merimiesvaatteitansa ja asetteli jakausta päähänsä sekä sonnusti itseään, miten parhaiten taisi, tanssiaisiin pienen peilinsä edessä, murisi hän ja oli huonolla tuulella:
… Tuskin olen katsonutkaan kirjoihini koko joulunpyhinä ainoastaan tämän tyhmyyden tähden, johon olen antautunut! — Näyttääkseni keikarilta rouvasväen seassa!… Mitä minua liikuttaa heidän tanssihuvituksensa? — Enhän ole täällä huvitteleimassa tai näyttelemässä keikarin osaa heille! — en ollenkaan — päinvastoin!
Ja sitten ne sanovat sen maksavan vaan kaksi markkaa! Kun tulee lähtö, niin täytyy koko rikin olla valmiina paraadiin mastonhuipusta emäpuun päähän asti!… Rahoista se kaikki riippuu, jos minun täytyy joutua tuuliajolle kaikkine hynttyineni! — — —