Vaan kun hänen nyt kerran täytyi mennä sinne, niin tahtoi hän nauttia niin paljon hyötyä siitä, kuin hän suinkin voi, ja huvitellaita!
Tanssisali oli koristettu viheriäisillä kasvilla ja läkkisillä kynttelilampuilla pitkin seiniä sekä keskellä pari viiriä ja merisapelit ristissä niiden alla.
Siellä tanssittiin nyt torvisoiton mukaan!…
Rejer oli saanut puuvillasormikkaat käsiinsä ja rouvasihmisen kainaloonsa, jota hänen melkein täytyi nostaa joka kerta tanssiessaan hänen kanssaan; ei ollut juuri ollenkaan mahdollista siirtää häntä, niin raskas oli hän ja niin vähäpätöinen hänen hyppynsä…
Niin se käy sen, joka ei ole tunnettu! — Hänen täytyi harmikseen tunnustaa kulkevansa puulastissa olevan venheen kanssa, samalla kuin toiset leiasivat tanssissa täysin varustetuilla ja somasti köykäisillä kuunareilla tai prikillä sekä siellä ja täällä leveämmällä pyylevällä kaljaasilla, jotka arvattavasti kuuluivat naitujen joukkoon.
Täällä kävi kaikki hieman kankeasti. Koko joukko meriupseereja laivastosta tai semmoisia, joilla oli vakinainen paikka laivanveistämössä, oli saapuvilla, ja he olivat hyvin tarkkoja arvoeroituksesta keskenään; sen sai kuulla puheesta oikealta ja vasemmalta. Jokainen ehkä vei omaisiansa tanssiin ja hänellä ei ollut ketään. Vaan jos he luulivat hänen olevan siellä lakasemassa lattiaa jokaisella rouvasihmisellä, jonka he jättivät istumaan, niin pettyivät he!
Hänen silmänsä hakivat ympäri salia; hän tunsi että tässä oli kysymys hiukan pitää puoliansa… Angläsin tanssi hän tyynesti jonkun kaljaasin kanssa, joka oli löytänyt sataman penkillä hänen takanansa, ja joka kävi ruoteliin, kosk'ei Rejer tuntenut tanssia.
Vaan sitten seurasi hambopolkka, ja nyt tiesi hän tehtävänsä! Hän oli nähnyt pienen mustasilmäisen vilkkaan olennon, pikimustine palmikoineen ja valkeine sitsihameineen, joka ei voinut olla kovin korkealla arvopykälikössä. Kasvot olivat järeät — nenä hieman neekerikuosia —; vaan tanssia osasi hän, sen oli hän tullut huomaamaan. Hän seisoi rivissä ja keikkui oikein levottomuudesta sekä huojutti sarvenoitaan; kauemmas kuin matruusioppilaitten kanssa tanssimaan ei hän päässyt…
Rejer oli yht'äkkiä hänen vierellään ja otti hänet ensin hambopolkkaan ja sitten valssiin.
Hän tiesi, mitä hän teki! — Eikä viipynyt kauan, ennenkuin kauniskasvuinen, pitkä, vieras matruusi hienoissa sinisissä vaatteissaan ja tyynellä teräväjuonteisella muodollaan herätti huomiota. Hän tunsi sen itsekin, ja jonkunlainen hiljainen raivon humala — seuraus ponnistuksista ja luonnottoman niukasta elämästä, jota oli viettänyt — valtasi hänet. Hän olisi voinut tanssia kuinka kauan tahansa, jalat liikkuivat kuin ilman vaikutuksesta, vaksinahkasaappailla, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli paraiksi naukua, — hän tunsi itsensä linnun kaltaiseksi; eikä kirvesmiehen tytär väsynyt!… Siinä pujotettiin taitavasti kaikellaisten parien välitse, pitkäveteisten, nopsain, kömpelöiden ja kompastuvien, törmäämättä koskaan yhteen, — aina ripeämmin ja notkeammin kuin kukaan muu! — ja kun hän lopulta päästi naisensa istumaan, ei se tapahtunut haluttomuudesta jatkamaan — hän oli melkein kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt vauhtiin, — vaan sentähden että soitanto yht'äkkiä taukosi.
Mennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden herra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.
Kas niin! — nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän ei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut itseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä matamilla!
Hän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella hieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja tarkastaa!
Hän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen angläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä. Tanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman eräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää sitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa — hänessä oli vauhtia — ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka aina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei hänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! — hän oli kuin nuo lujat, notkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita… Juu, oikeus on oikeus! … se on komea vartalo … uljas tukka; keltainen ja tumma sekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; — vaan kylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä enemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua … hän on kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että hänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä peremmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään… On monenlaisia rouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja toisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!…
Saara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa vastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen osakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre, jonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin istuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla ilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja heidän liiterissään!
Hän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin, huojutellen huolimattomasti jalkaansa.
Hän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen kasvonsa niin hyvästi soveltuivat — niin että hän tunsi aavistusta kuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä mitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi — Rejer ei voinut olla itsekseen sitä myöntämättä — kävi hän… Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden kanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi niskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä silmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta, jota hän oli tehnyt hänelle.
"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" — ajatteli Rejer — "ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa … ei, toista on se Välimerellä!…" Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa, lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja säihkyviä silmiä.
Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa…
Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman parempikin!
Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien nuorten tyttöjen kanssa.
Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa, väistyivät toiset viipymättä tieltä.
"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" — tervehti hän ilakoiden.
"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla sitä kunniaa!" — vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin aikana.
… "Ja seuraava?"
"Kiitos, senkin olen luvannut!"
Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana; vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös, jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!
"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?" — kysyi hän ikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.
"Kuinka niin?"
"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!" — nauroi hän.
Hän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti ainoastaan hieman ivallisesti suutaan.
Totta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että Rejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin hyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan kauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat käyttävät.
"Te olette varmaankin länsimaasta?" — kysyi hän.
"Miksi niin?" — tiedusti Rejer vastaan.
"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!" — oli hänen lyhyt vastauksensa.
Rejer hymyili hangottelevasti.
… "En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?" Hänen katseensa suututti häntä vielä enemmän.
"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!" — sanoi hän keikauttaen niskaansa.
Rejer katsoi häneen.
"Sen vakuutan teille, neiti!" — lausui hän hilliten ääntään, jossa piili ankara vihanpuuska — "että jos vaan voitte hankkia minulle nuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun… Se on yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei ole killinkiäkään taskussa!… Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni! — eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' — ja siitä huolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen kautta!" — Hän nyökäytti päätään ja läksi.
Kumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat oikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä lähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in astuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.
"Haukottelija" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä rouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi heidänkin mielestään… Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä voidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena, vaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota niissä muutamissa, jotka siitä tiesivät… Nyt näkivät kaikki niinkuin yksi mies, että hänessä oli miestä!
"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! — erinomaista tupakkaa… Birdseytä, Liverpoolissa ostettua!"… "Sikari, Juhl!" hänelle osoitettiin kahdelta puolelta. "Nyt käymme istumaan, pojat! — ja sitten kokoamme yhteen punssimaljaksi! — Mitä Juhl? — Sanoppas sinä siellä ruhvissa! — malja — vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa kaulaasi sillä!… Väkevää, kuuletko! — oikea säännöllinen kolmen markan malja, — niin että veneellä voi siinä kulkea!"
Ne olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä seuraansa.
Kumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa kulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin että hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä hyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko hyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin jokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! — ja he olivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja ammattilaisten poikia.
Tanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in ympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa veti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella, vaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti kehittyneemmällä ymmärryksellään innokkaasti tyydytti tiedonhaluaan ja täytti tuntuvan aukon kokemuksessaan. Hän oli kasvunaikanansa elänyt yhdessä vaan iäkkäiden ihmisten kanssa, eikä koskaan tiennyt mitä nuoruus oli ja nyt urkki ja tiedusteli hän kaikessa hiljaisuudessa sitä, kuinka hänen ikäisensä nuoret miehet käytiksevät!… He joivat kauheasti, se oli varma! kävivät yhä iloisemmiksi ja iloisemmiksi…
Ja näytti siltä, — niin kurillista kuin se onkin — kuin heillä kaikilla olisi vaan ollut yksi kassa! Se, jolla oli, maksoi sen edestä, jolla ei ollut; oikeasta järjellisestä tilistä eli takaisinmaksusta ei ollut puhettakaan!… Jolta loppui raha, hän löi vaan iloisena taskuaan ja ilmoitti sen…
Rejer voi nyt myös jotenkin lyödä taskuaan, vaan hänellä ei ollut halua ilmoittaa sitä!…
Kolmas malja oli jo menossa ja ystävyys kävi yhä lämpöisemmäksi. Vähintäänkin viisi vakuutti, että he heti nähtyään hänet merimieskoulussa olivat huomanneet tai arvanneet, mitä miehiä hän oli, olkoon että hän oli näyttänyt niin hävyttömän ylpeältä! Yksi tahtoi ruveta hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kun hän saisi aluksen ja tulisi kapteeniksi… Yksi kutsui häntä koko ajan "Nilo Jueliksi"… Yksi siirsihe hänen viereensä ja lausui salaa:
"Kuules, Juhl! — mitä hyötyä tuosta puunhakkaamisesta haubitsarin tykönä on? — Tiedäthän, että me aina voimme lainata sinulle rahaa!… Sano vaan minulle — sillä vaikk'ei minulla itselläni olekaan rahaa, niin tiedän minä kummallekin kolme miestä, jotka voivat höllittää… Semmoinen merimies seisoa puita hakkaamassa!"
Nyt tuli joku ovelle ilmoittamaan, että huomeniltana olisi merimiestanssiaiset Laurvigissä:
"Menetkö sinä, Juhl, niin tulen minäkin?"
"Ja minä!"
"Minä myös!"
Rejer aprikoi — hänen leukansa oli taskussa.
"Useita naisia on jo kutsuttu" — jatkoi kertoja, "sinne … ja ylipursimiehen kaksi tytärtä… Niin, ja Saara Rördam myös."
"Tietysti, he poimivat parhaat meikäläisistä!…"
"Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"
Rejer'in nenä kohosi taas korkealle, ikäänkuin hän olisi saanut kaikki selville; — hän ei pitänyt lukua kertoa jo olleensa siellä koettelemassa onneaan.
… "Hän lähettää yhden toisensa perästä laskuportaita alas, saat uskoa; vaan tanssia hän osaa!"
"Ja sitten on hän niin sukkela puhutella!" — lisäsi toinen — "Minä näin hänen äsken seisovan ja katsovan sinuun, Juhl."
"Koska?" — hän käänsihe äkkiä.
"Kun sinä tanssit! — tuon pienen mustan kirvesmiehentyttären kanssa…"
"Hän on erittäin kauniskasvuinen… Ja sitten on hänellä niin kauniit hampaat, että voi tulla hulluksi niitä lukiessaan, kun hän nauraa… Hän on aalto…"
… "Sininen aalto!" säesti toinen hartaasti.
… "Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät? … harmaat vai siniset?" — Rejer ei kuolemakseenkaan voinut muistaa sitä, vaikka hän näki sekä ne että hänen kasvonsa edessään… Hänen täytyi saliin, saadakseen asiasta selkoa.
Tuli valssia ja tuli polkkaa, ja kumpaakin tanssiessa kiisi hän ihan hänen ohitsensa. Vaan ovatko silmät harmaat vai siniset, ei hän kuitenkaan saanut selville, kun hän palasi kumppalien luokse, vaikka Saara olikin pari kertaa katsonut suoraan häneen.
Hiukan sumuisilta ja häilyviltähän esineet näyttivätkin hänen ympärillään; vaan siitä huolimatta oli hän kuitenkin sangen tyyni, jott'ei kukaan huomaisi sitä hänestä!
Harmaatko vai siniset … sinisetkö vai harmaat? — ajatteli hän. — Jospa olisi niin, että hakkaisin puita siellä huomenaamuna, niin katsoisin heti sen seikan!…
… "Nyt olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" — lausuttiin hänelle tulijaisiksi useammilla huulilla perätysten, — "äänestäneet sinunkin puolestasi… Laurvigiin menemme huomenna joka mies!… Rahaa meillä on… Ei kukaan tarvitse maksaa takaisin, ennenkuin ensi hyyrystä, Juhl!"
"Olkoon menneeksi!" — Hän ajatteli vielä, harmaatko vai siniset … sinisetkö vai harmaat.
Aamupuolella astuivat he sitten käsikädessä laulaen kuunvalossa Wallan'ille. Hän heräsi tavattomasta melusta, hälinästä ja monen äänen huudosta portin ulkopuolella.
IX.
Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.
"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!" — mutisi Rejer katkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa kotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä… Siitä on vähän hyötyä istua täällä kilpailemassa!…
Työaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien jouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä — se oli ollut oikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! — piti nyt taas todenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja haukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.
Yhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.
Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä … ja olihan se kyllä hyvä ja paikallaan… Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen, jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!
Puh … puh! — hän veteli savuja — onko tämä lukemista?
Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa Laurvigissä! — ei tehnyt sitä vaan yhden kerran … "ne eivät ole hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" — ei — puh!… — "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka ennen murtuvat kuin taipuvat!" — ja emmekö tanssineet niin erittäin hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!
Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen menettänyt kokonaan hyyryni… Hän ei ole tuhma!…
No no! — ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää sekavaksi. — Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.
Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.
Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten, että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä, kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.
Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä — oli joku heistä sanonut, — kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata puita kuin lainata. Sitäpaitse … pani hän jotakin arvoa sille, että sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt hänen suhteensa!…
Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne hän oli menettänyt sinisen pukunsa, — Wallanin äänettömyyteen ei myöskään voitu läheskään tuettaa!
Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.
Hän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin… Ei suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan kuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi hiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista, jotka koskivat perämiestutkintoa.
Yhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! — ja kirje läksi matkalle.
Sillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka nostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri nyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian tulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt ensi alkeihin.
Kanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin lyömäkello.
Sitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei koskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; — jätti hänet aamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän työskenteli huoneissa ja ulkona.
Tänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä kuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän seisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle hänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.
Rejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa katsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen kappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua Rejerin läsnäolosta…
Lopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi kauan.
"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl! tutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!" — lausui hän vähän lempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen lähdöstä.
"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!" — vastasi hän ylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla opastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.
Silitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen kasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:
"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi — silloinkin kuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy" — hän heitti silmäyksen vajaan.
Sehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.
"Kuka sanoo minun tehneen niin?"
"Onko teillä se sitten hävittämättä?"
"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!"
"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka korkealle te silloin nostaisitte nenänne."
No, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.
… "On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla kannalla asiat ovat, neitiseni!"
"Huonommalla kannallako? — täysikasvuinen mies, jolla on vaan pidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!" — huudahti hän.
"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole muuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte… Istua alukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin hyyry taskussa… Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan säästöpankkiin!"
Neiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut silityslaudalle:
"Huvitellako itseään? — niin, teillä on ihan oikein, Juhl!" nauroi hän — "sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä… Saamme vaan niin harvoin tilaisuutta siihen!"
"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa, neiti!"
"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!" — sanoi hän ja seisoi jonkun aikaa miettiväisenä, — — "sydämmessäni on aina tuntunut niin raskaalta laivain lähtiessä keväällä… Ei, oi ei! joka kerrankin saisi olla mukana näkemässä, kuinka muualla on! — soittavatko, leipovatko ja puhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!…
"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin 'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan ankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! — on niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!… Me viskasimme ojaan kirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme tähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina sen mukaan, missä laivat olivat… Silloin olivat matruusit kuin varikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki siltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!… Voih, — jos minulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin rintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan istumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista elämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle…
"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän taas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi hävinnyt!"
Hän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut seisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.
"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä naimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! — niin pääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!"
Saara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:
"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! — Meri on epäluotettava perustus … eikä merimieskään parempi!… Olen nähnyt monen tulevan kotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!" — Hän katsoi hiukan terävästi Rejer'iin.
Tämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.
"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt, neiti? … vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin luule! — niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin tämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä pölkkyyn kuin kapakalaa!"
Hän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat sanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.
Kovin hävytöntä! — ajatteli Rejer — Mitä häntä minun hyyryni liikuttaa?…
… Hyvin suurellinen!… Hirmuisen suurellinen!… Niin, hänen pitäisi tulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! — luulisinpa hänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne katselevat mieheen… Vaan — Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä minkäänarvoisina! — ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina tuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen … oikeana gallioninkuvana!…
Seuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.
Hän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli hänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, miksi hän oli sen tehnyt?… Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti tahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut kuulla mitään moitetta Rejer'iltä!…
Lyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden hispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. — Hän ei katsonut Rejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko hän vai läksi.
Vaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se… Perämies Lind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä tehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa… Vaikka olikin niin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme viikkoa kuudeksi, — niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä ilkeässä pulassa… Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli mahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!
Kokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan reitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.
Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin vaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat, käytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin piirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:
— "Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!… En arvellut sinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin tulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. — — Niin, sillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla olisi rahaa?" — kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä häneen … "sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen maksettavaksi laivalla!"…
"En," — nauroi Rejer — "aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää teitä, perämies! — senhän näitte kirjeestä!"
"Näin kyllä!" — hän alkoi taas ajella partaansa — "puhutaankin kapteenille sekä sinun että minun puolestani… Sillä tämmöisenä talvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!
"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan ääreen…"
Hän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.
"Kas niin," — oikasihe hän — "nyt luulen olevani valmis purjehtimaan…"
Ja siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.
Rejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa merimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen kauneusaistinsa.
Heidän erotessaan kadulla lausui Lind:
"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen selvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun tulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, — noin kello neljän viiden aikana!"
Rejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä tutkintolukuihin, — ja hyvinpä siihen olikin jo aika!
Hän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli asioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän tiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan alusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä varassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas…
Ei! — jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! — Sitä ja sitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen… Aikaa piti säästää, siinä solmu… Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää tahtonut kuulla puhuttavankaan! — tänään olkoon viimeinen kerta, jotta hän vaan saisi lukea… Kaksitoista tuntia päivässä … ja yö, kosk'ei hän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, — siitä tuli vuorokaudeksi parikymmentä tuntia!
Hän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki selville päiväksi.
Jo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi, kun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka vaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.
… "Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette sanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!" — kuului iloinen naisääni.
"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan matkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä kävin rippikoulua… Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen olen tanssinut näin kenenkään kanssa!… Minunlaiseni ajatus on nyt se, jos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien puulastialuksien seassa — kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! … pois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!"
"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! — Tanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin… Löysitkö portinavaimen, isä?" — keskeytti hän. — He olivat seisattuneet portin eteen.
"Löysin kyllä, löysin! — Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte jalatonta miestä ylös portaista… Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"…
Ovea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.
Rejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat terävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka perämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa… Hän oli arveluttavan kaunis! — seistessaan siinä puhelemassa Saara Rördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se olikaan, jota hän syötti hänelle!…
Rejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli luonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan ajatellen tulevaistaan!
Hän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse saadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.
"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä semmoista, joka on voimakasta ja puhdasta — nuorelle miehelle, joka on niin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että vanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin ansioni sekä laitoksessa että koululla … sillä aamuhetki tuottaa kultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!…"
Hän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli iloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän portista.
Hirveä puheliaisuus! — Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on mahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!
Iltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä liivit päällä ja paitahihaisillaan:
"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty. Kaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!… Ohoi — hoi!" — hän venytti notkeata ruumistaan — "miten olen tanssinut yöllä!… Tänä iltana taas kemuihin… Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä olen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! … ja hän sattui olemaan hyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!"
"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut sukulaisia tai tuttuja!" — sanoi Rejer tuohuksissaan — "vaan Saara Rördam!"
"Mitä? — oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?"
"Tämähän on juorujen pesä … kauhea juorujen pesä!" — puollusti Rejer itseään nolosti.
"Hän on tavaton tyttö … minun pitää mennä tervehtimään vanhaa haubitsaria!"
Nämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne saattoivat hänen miettiväiselle tuulelle…
— Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa siitä ja — urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut olla pitämättä häntä silmällä.
Wallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että huomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; "kyllä hän oli aina uskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että muunkin… Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan nuoren miehen kanssa … kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen Rejer kaikissa kohdin oli!"
Hän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja alkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että hänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että nyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.
Hän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa, milloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän vasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti tuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!… Hän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä juoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in — hänet, joka lahjoitti hänelle nysän — istumassa laiva-arkulla.
Hän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen kuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään keinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan yritykseen… Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!… Hän oli "tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!" — ja sitten istui hän taas ääneti.
"Ei ole killinkiäkään!" — pääsi lopulta hänen suustaan… "Ei killinkiäkään saatavana mistään … enkä … enkä minä saa perämiehen tutkintoa, en!" — lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin hän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat punaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt… "Omasta puolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona Nordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös… Minä lupasin heille jo tutkinnon viime vuonna!"
Veri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja; kuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän edestakaisin:
"Niin, niin … mitä voi tehdä tähän asiaan?" — hänessä alkoi jo kiehua. Siinä se räivä istui arkulla! — "Luullakseni juuri sinä sanoit saavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!"
"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!"
Tämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän vasten hänen kalloaan.
"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet maanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on keisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!" — sanoi hän surullisena ja nousi seisaalleen. — "Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt kaiken maailman tietä!… Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria niiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin…"
"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! … vaan nyt sinun pitää tehdä minulle mieliksi: — ota pois nysäsi! — minä heitän sen muuten ikkunasta kadulle!"
"Mitä? — heitä se, minne tahdot minusta nähden!" — sanoi Jens Nordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; — "kaunista väkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua… En minä luullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!"
* * * * *
Koetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin siinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän luotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja kylmäverisyyteensä.
Tutkija alkoi kuitenkin, — oli hävyttömän huono onni — kuulustella häntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja kun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän ihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen — ei koskaan muuanne kuin juuri aukkoon.
Kumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että hänet hyljättiin.
Vaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten juovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät hänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja liikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili liekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu torvenpätkä…
Hän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin … kulkenut kuin hevonen! — tätä tutkintoa varten! — Kitunut tässä hökkelissä enemmän kuin koskaan ennen elämässään!
Hän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! — luullut tekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa — kokonaisen hyppäyksen eteenpäin!
Hänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää epätoivoa!…
… Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä vuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi tutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi kotiin, — kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka käytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä laivanpäälliköksi.
Hän oli ajatellut voivansa kirjoittaa niin suurellisesti kotiin! —
"Ah!" — huokasi hän katkerasti — "perältä onkin yhdentekevä, mikä tällaisesta tulee kuin minä … joka kuljen yksinäni maailmassa … niinkuin yksinäinen silli, joka on eksynyt mereen!… Up and dovn! … eli pohjaan! — eihän ole niin paljon väliä merellä!" … hän painoi nyrkkejään ohimoihinsa…
Saara Rördam'ille oli hän kylliksi kerskunut … ja nyt oli hän siinä!… Ja kenen oli syy?
Hän näki perämies Lind'in kauniit kasvot edessään, eikä suinkaan lempeillä tunteilla… Syy? — hahaa, ha — hän nauroi ääneensä — "luonnollisesti hänen omansa, sinä aimo pässinpää! — joka annat kumppaliesi ja ystäviesi syödä itsesi, joka et edes huomaa, että he pistävät koko sinun perämiehen tutkintosi taskuunsa … haha, ha, sinä raavas!"
"Rakas Juhl! mitä nyt?" Vanha Wallan pisti päänsä ovesta sisään, säikähtyneenä tästä inhoittavasta nauramisesta.
"Ei mitään, matami Wahl! — ajattelin vaan jotakin hauskaa, ja nyt aion lähteä oikein pitkälle kävelymatkalle…"
"Ja kuinka on käynyt kanssanne, Juhl! — tutkinnossa tänään? Pitäisihän minun ehkä sanoa perämieheksi…"
Hän oli jo ovesta ulkona…
Hän kulki hitaasti tietä hyhmässä eikä huomannut astuvansa sotkussa saappaanvarren suita myöten. Hänen päänsä selkeni vähitellen ja mitä kauemmas hän kulki, sitä terävämmäksi kävi Juhl kasvot, joita suku oli vielä kehittänyt.
Jos tahdot olla mukana tanssissa — sanoi hän itsekseen — taikka et tahdo! — Ja jos tahdot, niin olen se minä, joka tanssitan muita, eivätkä toiset saa raastaa ja pyörittää minua!… He saavat kokea vitsaa, joka on sitkeä!
Uudestaan eteenpäin! Ensi syksynä tutkinto… Pidetään kiinni pennistä! — ja silloin saa ne, jotka sitä tahtovat, kernaasti minusta nähden olla mattia, — Rejer Jansen Juhl ei ole oleva matti eikä joudu muiden syötäväksi!…
Ho — oh! — luulenpa nyt olevani selvillä siitä, missä hait kulkevat!
Seuraavilla viikoilla siitä, kuin hänet hyljättiin perämiehen tutkinnossa, oli hän ankarassa työssä satamassa päästäkseen veloistaan. Hän tahtoi saada kannen puhtaaksi, ennenkuin astui laivaan.
Oli päivä ennen Alert'in lähtöä taas pitkälle matkalleen. Rördam'illa ei hän ollut pistäinnään, sittenkuin herkesi puita hakkaamasta. Perämies Lind'in käynnit siellä silloin tällöin eivät olleet pysyneet salassa häneltä; vaan mitä se häntä liikutti?
Hän oli kuitenkin ollut kovasti kahdella päällä, pitikö hänen mennä ennen lähtöään sinne jäähyväisille ja kiittämään osoitetusta hyväntahtoisuudesta. Olihan haubitsari ollut niin ystävällinen hänelle … ja saattoihan olla hauskaa nähdä, miten tytär käyttihe, sitten kuin hänen oli käynyt niin hullusti perämiehen tutkinnossa… Aikaa myöten tullaan viisaaksi! — Wallan-parka käänsi vaan kappaansa tuulen mukaan ja laverteli kaupungilla! Hän oli tullut araksi ja epäileväiseksi hänen suhteensa tutkinnon perästä … päästänyt suustaan ääniä maksusta paljoa ennen kuin aikakaan oli ja esittänyt jotakin ennakkomaksusta!… Semmoinen oli nyt hänen luontonsa, raukan! Köykäisistä höyhenistä tulee ottaa vaaria tuulen suunnasta!
Hän oli iloissaan saatuaan ämmän suoraksi ja rauhoitetuksi.
Rördam'ille meni hän aamupäivällä ja joku pojista näytti hänelle tien kanunamiehen luokse, joka makasi sairaana.
"Maaliskuu! maaliskuu, harvinainen ystäväni!" — tervehti hän Rejer'iä sängystä — "ja silloin menee luuvalo puujalkaan… Olisin kernaasti ripustanut sen laivalle ilmapuntariksi, — jos vaan vanha Conrad Rördam silloin olisi päässyt huutamasta 'ai,' 'ai!'" — Hän siirsihe sängyssä. "Se paleltui minulta, kun englantilainen otti meidät tuulessa jäälohkareiden seasta Skagerakista, vaan en kuitenkaan päässyt siitä kokonaan… Niin, se teki vallattoman jätkän raajarikoksi!"
Rejer'in täytyi nostaa hänet istumaan sängyssä ja kuulla muutamia "oih" ja "ai"…
"Tapahtui haaksirikko tänä vuonna perämiehen tutkinnossa, harvinainen ystäväni! — vaikka sait hyvän arvosanan lahjoistasi… Niin, niin — me kärsimme haaksirikon yksi siellä toinen täällä!
"Ja nyt lähtee Alert matkalle taas! — Kelpo mies, harvinainen, tuo perämies Lind; ei unhota vanhoja ystäviä siltä ajalta, kuin hän juoksi poikana täällä … tahtoi tulla tänne sanomaan jäähyväiset tänä iltana … huvittaa istua kuuntelemassa vanhan Lolland'in jätkän kertomuksia."
— "Aika vähissä, näenmä!" — sanoi hän, kun Rejer yht'äkkiä nousi seisaalleen. — "Niin, niin, hyvästi, harvinainen ystäväni! — Hyvä pykälä on jo kesässä, ennenkuin ne puut ovat lopussa, joita sinä hakkasit Rördam'illa!"
Tuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.
Hän käänsi leveän, vakivarman puolensa… Neiden ylpeys sai kärsiä häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan tuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!
"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille," sanoi hän — "vanhus oli ystävällinen minulle talvella — ja tekin, neiti Rördam! — Alert lähtee matkaan taas. — Täällä jäin minä riippumaan kehumisestani … vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä murehdittavana,' niinkuin te sanotte!"
"Oo, Rejer … Jansen … Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!" — Hän ryysti vähän veitikkamaisesti "Rejer'iä" lausuessaan.
— "Hän ei vielä ole menettänyt… — kopeata nenäänsä! arvelette te… En, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman tasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen olisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!"
Neiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä alas:
"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska teidän tutkintonne ei onnistunut — muuten en minä sitä ymmärrä!"
Tämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo hänestä.
Hänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen tukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri sentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja neiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.
"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, — jokainen selkä saa kantaa oman kuormansa!… Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette minulle antaneet: — en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta, vaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! … ja nyt hyvästi, neiti Rördam!"
Hän rohkasi mielensä ja tarttui neiden käteen sekä poistui pikaisesti.
Vaan kadullakin näki hän vielä ne päättäväiset silmät niin ihmeellisen kauniisti kiinnitettynä itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa hänelle jonkun neuvon tai toivotuksen matkalle…
Alert'illa vallitsi suuri kiire. Vesitynnörit olivat sivuilla, ja perämies seisoi purus suussa antamassa käskyjään kaikkien valmiiksilaittamisesta, kunnes ankkuri nostettaisiin aamulla.
"Muista tänä iltana kello yksitoista olla venheellä laivasillassa!" — nyökäytti hän lyhyesti päätään, nähdessään Rejer'in.
Rejer tarttui työhön niinkuin karhu.
"Haubitsari kyllä tietää, mitä tekee, kutsuessaan luokseen perämiehen!" — mutisi hän katkerasti, muistaen mitä vanhus oli uskonut hänelle, neuvoistaan tyttärelle… "Kovasti raataessa pääsee ajattelemisesta… Eteenpäin!"
X.
Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.
Aikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä kertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä — ähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.
Pursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan lunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei vaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:
"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!"
"En minä, perämies! — tiedättehän"…
"Hölyn pölyn, Jakobsen!"
"Tiedättehän, se köydentekijän ura"…
"Tarvitsee rahaa."
"Hm … jääkylmää ilmassa!… Luuvalo!"
"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa… Minä lähetän pullon neilikka-airakk'ia, Jakobsen! — hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten luokseni kertomaan, auttoiko se!"
"No hyvä, perämies! Hm … milloinka me sitten, — minä tarkoitan
Alert'ia"…
"Jopas tartuit, sinä"…
Perämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin kuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä merelle!
Oli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä aina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin horellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan joka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, "kukersi taas kuin teeri mäellä," niinkuin kirvesmies sanoi.
Jos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella tyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli pikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa yhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä —: ensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin auttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä matkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen, joka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.
Peräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä oli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän tuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin huilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin he olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.
Häntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli, piippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella laidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä ja katseli merelle.
Hän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän katseli aina kauan ylöspäin. — Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja sielultaan! … ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa järjestykseen; — ajatteli Rejer.
Hän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka lävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen viereensä.
"Kuules Rejer!" — kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi polveaan vasten — "oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taaleria, kuin minä lainasin sinulta?"
"Ettekö muista, kahdeksanneljättä"…
"Niin, ihan niin! — minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan minä sinulle … monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta kitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään maalla, — saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että ruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. — Kuules Rejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!"
"Niin on tuuma, perämies!"
"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! — niin kuivia, että voivat raapaista tulta meistä!"
"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"
"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä — tytärtä?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" — hän puristi samassa kovasti ruotelin vartta — "hän on kiitoksenkipeä elukka!"
Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? — Miksi perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?…
Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi … kitkuttaa ja säästää… Niin, niin…
Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.
Alkaa tuntua kuumalta tanssia!
Hän näki Saaran edessään … kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana ja kauniina! — ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä häneltä.
Merimies! — e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! — ivasi Rejer. — Mutta sitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä, joka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!
Mieheksi hänelle! siihen tarvitaan hiukan enemmän, rakas Lind! — —
Niin, niin… Siellä olet satimessa!
Tämä oli kova sadekuuro, jonka Rejer sai kokea, tämän vahdin aikana! … keksintö, joka tuntui sitä raskaammalta, kun ei voinut oikeastaan nähdä sen lävitse enemmän kuin meren yli. Hänelle oli yhtä sekavana se, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam mahtoi ajatella. Ainoastaan yksi asia oli hänelle selvä, nimittäin että Lind oli saanut silmänsä auki hänen suhteensa!
Rejer alkoi pitää tarkasti silmällä perämiestä; hän ei todellakaan enää ollut itsensä kaltainen! Ihmiset eivät saaneet kuulla hauskaa sanaa häneltä… Ja muutoin oli se aina hän, jolla oli joku leikkisana heitettävä heille, silloinkuin elämä tuntui kolkolta; hän tahtoi sen käymään kuin tanssin. Sentähden voikin hän ihmisten kanssa tehdä, mitä tahtoi, kääriä heidät sormensa ympäri niinkuin silkkinauhan; hieno ja iloinen kaikkialla, sekä maalla että laivalla … ikäänkuin syntynyt komentajan sillalle; — se oli jotakin, josta Rejer otti vaarin.
— Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! — muuten ei hän ollut niitä, jotka eivät välitä iloista maalla!
Rejer'in epäluulo sai varmuutta, kun alaperämies viimeisinä päivinä heidän oloaan siellä tuli laivalle tuoden postin konsulin virastosta ja sen mukana kirjeen hänelle.
"Kuules!" — sanoi perämies hänelle iltasella, kun olivat lopettaneet lossauksen — "Olen hankkinut itselleni tavattoman hienoa piipputupakkaa maalta … siellä on puolinaulaa sinua varten; — se on hyvään tarpeesen matkalla etelään!"
"Paljon kiitoksia, perämies!"
"Sait kirjeen tänään! Minä näin siihen olleen kirjoitetun Fredriksvärn. Se oli varmaankin joltakin kumppalilta? Mitä uutisia siinä oli?… menevätkö hyvin kihloihin?"
Hohoo — ajatteli Rejer.
"Ei, se oli kotoa, reitaajille lähetetty."
"Vai niin! — Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista
Fredriksvärnissä kirjoittaa?"
"Ehkäpä!"
"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! — Tulee ikävä matkalla, näetkös! — ja minä olen sieltä syntyisin, — sentähden huvittaa se minua." — —
He olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman niemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt — lastina pikkutavaraa Kap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin — jo kolmatta viikkoa matkalla kaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka roikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas alinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä — niinkuin havannot joka puolipäivä näyttivät — lakkaamatta kapenevalla leveydellä.
Vähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös kokkaan.
Kannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa, hänen tehdessään työtään… Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan; ne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja katseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset olivat räätälin työssä.
Työpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut kylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn telttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.
Göteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut työkseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri — niin oli käsketty, vaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman piirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.
"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen," tuumaili göteporilainen ennen tekemäänrupeamistaan.
Rejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla… Ankkuriköysi S:n näköinen … he, he! — hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!
Tuuli lauhtui yhä enemmän päivemmällä, kunnes purjeet ja nuorat riippuivat ihan höllällään.
… He olivat melkein päiväntasaajan kohdalla ja ilma oli tavattoman samea ja läkähdyttävä auringon lasketessa.
Silloin alkoi pilviä ikäänkuin vyöryä siinä… Heille ilmestyi yhä selvempi ja selvempi kultajuova… Ei ollut enää sameutta, vaan pikaisesti rientäviä kuuroja, jotka kävivät yhä tummemmiksi … kaukana välähteleviksi!…
Ja kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka seisoivat yhdessä hakkuulaudalla neuvottelemassa, tunsivatkin ne heti, mitä ne olivat — ne oli niitä pikaisesti kulkevia tuulispään tapaisia sadekuuroja, jotka saattavat raivota näillä leveysasteilla!
Tässä ei käynyt menettää aikaa, täytyi saada laiva puhtaaksi kaikista purjeista: kaitapurje, isopurje ja salipurje ja kaikki, mitä purjeita oli, kunnes ne olivat käärittyinä raakapuihin! Hytistä karjui huutaja ja tuuli alkoi vinkua kaikellaisilla korvia vihlovilla äänillä, samalla kuin ilta-aurinko lasketessaan rientävien synkkien pilvien lomitse uhkaavasti heitti säiteitään ikäänkuin pitkiä, veripunaisia juovia aaltojenharjoille, jotka muodostivat korppimustia varjoja.
Laiva, joka oli ajelehtanut palavilla purjeilla, alkoi keinua kokka hyrskyissä.
Aurinko laskeutui ja jätti ainoastaan tummanpunasen välkkeen pilven reunain alatse, ja kohta sen perästä olivat roiskuvat ja leiskuvat purjeet synkässä pimeydessä, joita lävisteli ristiin rastiin välähtelevät ukkosennuolet — parin kolmenkymmenen minutin ajan, ja jyrinä kulki niiden ylitse, myrskyn vinkuessa ja viheltäessä köysissä.
Kaitapurjeen puomit olivat lasketut alas, praami- ja huippupurjeet korjatut, alapurjeet käännetyt niin, että ne kitisten ja vinkuen lokissaan ja taljoissaan lankesivat suoraan kannelle… Ja nyt oltiin työssä märssypurjeen raakapuissa, — "pohjakari" — tässä ei kenenkään kädet olleet joutilaina.
"Purjenuorat irti! … märssynjalkanuora ylös tuulenpuolelta! — märssypurje alas!"
Kuin miehistö pimeässä kiipesi isomärssyn raakapuihin, löi purje yht'äkkiä taaksepäin — laiva oli tullut liian ylös tuulen päälle ja sai purjeihinsa tuulenpuuskan! Purje ruski ja löi heitä ympäri korvia puoleksi tuuliaispään voimalla, kunnes se hyvin yksinkertaisesti reivasi itse itsensä repeämällä ja lyöttymällä säpäleiksi ja rievuiksi saumoistaan.
Pari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja yksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti… Näytti kuin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä pitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.
Vasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen jalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä… Häntä ei löydetty mistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä, oli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen! Viimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli tuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä niskanuoraan; — se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän itse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan perttiliinaan…
Puoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä pilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa Alert pysyi tuulen alla.
Kullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen penikulman päässä alaperämiehen haudasta.
Hänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella avonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat hytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä hänen kellonsa ja tiksutti.
Tämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen syviin mietteihin… "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!" — mutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään… Ja tuntui paljoa helpommalta tässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä ilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.
Vähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, — jokaista neliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi — ja vauhtia pitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai jalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä meren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa, lisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja taivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän yläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: — Argo, Kahdeksikulma, Eridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva etelänristi.
Muutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty alaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt Rejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään peräkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä neuvottelua peränpuolella hytissä.
Kapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin luotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli melkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan miehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen varovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai levottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in rohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille matruuseille … koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian korkealla…
Lindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi sentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan ei yhtään varsinaista syytä paitse — niinkuin perämies Lind kevyellä tavallaan määritteli asian — suuren nenän.
Ensimmäinen perämies oli oikeastaan hänen ainoana yhdyssiteenään miehistön kanssa. Taidollaan pysyä arvossa ja samalla olla miehistön suosiossa oli hän saanut suuren vaikutusvallan kapteenin yli, joka ei tosin ollut hänelle tietty, vaan sentähden ehkä monesti sitä suurempi. Kun ensimmäinen perämies näin sitkeästi kuin nyt pysyi ajatuksessaan, niin voi hän aina olla varma voitostaan ennemmin tai myöhemmin.