Samana iltana ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle että "Juhl oli astunut alaperämiehen sijalle ja virkaan Alert'illa" ja sen johdosta annettiin miehistölle groggia kokassa.
Tämä oli Rejer'in jäähyväisilta matruusisäädystä.
"Merkillistä kyllä," sanoi pursimies Torgersen, joka piti puheen … "ei ketään ole, josta ei tuntuisi kuin Rejer Juhl ikäänkuin kuuluisi peränpuolelle … minusta on tuntunut siltä aina siitä asti kuin hän tuli laivalle!"
"Niin se on tuntunut meistä kaikistakin!" — kuului jätkien yhteinen vastaus… "Eläköön perämies Juhl!"
"Vaan ei minusta," hymyili göteporilainen, — "kuin hän talonpoikais-arkkuineen tuli laivalle, näytti hän minusta liian jörömäiseltä, vaan sittenkuin hän leikkasi meille tien auki ruhvista Montrealissa, arvelin minä, että hänestä voisi tulla kaapparilaivan kapteeni! — niin juuri kaapparikapteeni!"
— — Jos Rejer jo ennestäänkin oli käyttänyt vapaahetkiä lukemiseen ja purjehdusmerkkien laskemiseen, niin tapahtui se tästälähin uudistetulla innolla, sittenkuin hän oli saanut oman hyttinsä istuakseen ja sai ottaa osaa jokapäiväisiin käytännöllisiin havannoihin, — hän tunsi tarvitsevansa niin pian kuin mahdollista olla kykenevä toimeensa.
Vaikk'ei perämies Lind tuhlannut monta sanaa siihen asiaan, niin oli Rejer'illä kuitenkin aavistus siitä, että hän tällä kertaa oli käyttäinnyt kuin kelpo kumppali häntä ja kapteenia kohtaan! Tämä nyt oli sitä laatua, jonka Rejer kätki poveensa; — se päivä valeunee kyllä, jolloin hän saisi näyttää, ett'ei hänkään tarvitse jättää auttamatta ystävää, tämän ollessa pulassa.
Lind istui penkillä kajutan ulkopuolella paitahihasillaan ja poltti tupakkaa tähystäessään tähtiä… Rejer käveli edestakaisin kannella hänen edessään, oli vielä liian kuuma käydä levolle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana. Lind puheli surkutellen siitä, että he olivat ihan toisella puolella maapalloa, ja Rejer vastasi myöntämällä siihen.
… "Ajatteleppas, ett'ei ole kolmea kuukautta siitä kuin me kaalasimme lumessa siellä kotona!" — lausui Lind.
"Niin tosiaankin — kummallista kyllä!"
"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla … oli kylmä ja kirkas ja…"
Rejer seisattui paikalla.
"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän ylitsemme köliveteen," — sanoi hän.
"Vai niin! — Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein kannata … kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä puujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa lumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla."
"Niinpä niin! — Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! … valkeita pitkät mustat siivet."
"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? — saamme kohta nähdä niitä kylläksemme; … vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin välistä polviani myöten siihen … ja nauroin! Minulla oli epäluuloni, että tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle puolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan tähden, ymmärräthän … vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut apua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä."
"Vai niin! — Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä enää Kapiin?"
"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle…
Vaan mitä minun pitikään sanoa… Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?"
"Kyllä!"
"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis… Jos olisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!… Vaan sillä laillahan näit häntä joka päivä?"
"Ketä?" — kysyi Rejer äkäisesti.
"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!… Minkälainen hän oli? — kotona tarkoitan minä … ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?"
"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä — sain siitä kyliäni jo laivankeittiössä!"
"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin leikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista, vaan oikea — jolla on niska, kaula ja olkapäät … jotka voivat ottaa hengen ihmisestä!… Ja silmät sitten! — Niissä oli voimaa… Kauneuden voimaa! — Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen alas!"
"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia päästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!"
"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!" — vastasi hän miettiväisesti — "vaan … tällä kertaa luulen minä perämies Lindin — syttyneen todenteolla."
Rejer käveli edestakaisin.
Eiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?… Eiköhän hänen mielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen tukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! — hän tunsi käyvän itselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.
"… Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin hänen, Juhl!… Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, — sielunsa puolesta tarkoitan minä!" — pitkitti Lind taas.
"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! — ei yhtään tiedonantoa koko yönä!" — karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu siepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.
— — Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa yössä… Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota alas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi välkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä mitään!
… Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia! Ei käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! — säntilleen niin oli se!
Hänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä — tai uhrata itsensä Lindin hyväksi! … suoraan sanoen: — luopua hänestä! … koettaa unhottaa hänet! … ihan kokonaan jättää mielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset jäähyväiset Saara Rördam'ilta.
Hän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, — vaan hän karkoitti ne luotaan.
Oliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko hän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä — kaikkina näinä vuosina?… Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella ystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen kumppalin, täytyisi olla konnan.
"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! — siinä kysytään miestä, jos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä rinta!…" — — —
— — — "Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana kanunamiehellä," — jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana iltana… "Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin minä leikkiä."
"Minäkö? — miksi menisin minä naimisiin? … ottaisin päälleni sen huolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!" — hän osoitti kanunantulppiin. — "Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!"
"Joll'ei hän olisi vastannut niin … niin kerrassaan jyrkästi! en luule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö hän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, — päästäkseni varmuuteen hänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin täytyy kauemmin miettiä; — olen ennenkin ollut rakastunut ja silloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi ja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole pidetty, neiti.' — Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä silloin loistivat, niin tosissaan hän oli!"…
"Ja nyt elän kuitenkin siinä uskossa, että sittenkin taisin olla tyhmä… Sehän voisi nyt olla päätetty asia! — Mitä sinä arvelet?"
"Mitä turkasta — voisin minä arvella siitä, perämies!"
Rejer vältti tästä lähin niin paljon kuin hänen vallassaan oli tämänlaatuisia ystävyyskeskusteluja. Täällä tulikin pian vaihtelevampaa sekä ilmassa että laivaelämässä, mitä lähemmäksi Kap-kaupunkia he tulivat.
* * * * *
Alert oli kulkenut Toffel Baytä Kap-kaupunkiin, purkanut sitten lopun lastiaan, pikkutavaroita, Port Elisabethissä ja kiiti nyt hyvällä vauhdilla kirkkaan, pilvettömän taivaan alla Port Louisiin St. Mauritiussaarella. Saari tunturineen, kasvullisuuksineen, viljelysmaineen ja huviloineen oli kuin ilmestys kohonnut sinisestä peilikirkkaasta merestä.
Vene, joka lähestyi, jo ennenkuin se laski laivasiltaan, sisälsi terveyslautakunnan jäsenen ja pitkän, keltaisen, kaljupään tohtorin, kultakaiteiset silmälasit päässä, joka teki kaikenlaisia kysymyksiä, tirkisti ruhviin, katsoi kajuttaan ja vihdoin viimein vaati nähdäkseen apteekkilaatikkoa, jonka hän nuuski ja tutki läpeensä. Hän pisti pikkusormensa pään jokaiseen purkkiin ja askiin, maistoi sisällystä, purki ja pani takaisin, tutki ja puisteli päätään ja oli äärettömän huolellinen.
"Voitte hirttää minut, joll'ei hän pistänyt yhtä kääröä taskuunsa tuolla apteekilaatikolla!" sanoi steewartti hänen jälkeensä laskuportaille. — "Hän näytti itse keltakuumeelta!"
"Jumala auttakoon meitä pois tästä loukosta!" — huokasi Lind; tämä tavaton vastaanottaminen ei häntä miellyttänyt.
Ankkurivitjat täytyi velvollisuuden mukaisimmasti malajilaisten sukeltajain lukota kiinni tavattoman paksuihin vitjoihin sataman pohjassa. Laki kielsi luottamasta omaan ankkuriin. Täällä oli juuri tuuliaispäiden aika, joka usein sattuu säännöllisesti joka kolmas tai neljäs vuosi, kuolettavaisten kuumeruttojen seuraamana, joita kosteus synnyttää.
Keskellä lounaisten vuosituulien terveellistä ilmavirtaa on St. Mauritiuksella ollut mitä suloisin ilma-ala, kunnes voitonhimoinen asioimisinto hakkautti alas saaren kaunistuksen, nuo tiheät metsät mustaapuuta ja muita kalliita puulajeja sekä paljastivat maan, niin että se muuttui vaarallisten nevakuumeiden kodiksi.
He olivat purkaneet lastinsa mitä ihanimmalla ilmalla ja lastasivat nyt sisään sokeria ja mustaapuuta Hampuriin.
Eräänä aamupäivänä lastatessaan sokeria näkivät he ikkunoita ja niiden verhoja kaikkialla kaupungissa suljettavan ja satamassa äkkiä laskettavan kiireesti alas laivain purjeita.
Ilma oli käynyt yhä raskaammaksi ja tukahuttavammaksi päivemmällä, oli melkein kuin painostus olisi vaikuttanut aina meren pohjaan, jossa kalat veltosti ja laiskasti uivat vitjam yli. Ilmapuntari oli alennut nollaan.
Kaikkialla kuului: "cyklon, cyklon!"
Laivalla pantiin kaikki kuntoon tuuliaispään vastaanottamiseksi, luukut pantiin kiinni, märssy- ja praamitangot otettiin alas.
Ja nyt se tuli, mustana kuin yö! — jymisten ja jylisten.
Ilmanpainon edestä kallistui Alert kyljelleen melkein luukkuja myöten; joka silmänräpäys näytti siltä kuin mastot murtuisivat. Parin kolmen tunnin ajan taisteli jokainen laiva perikadostaan.
Seurauksena sadekuuroista, joita nyt tuli toinen toisensa perästä, oli että kuume kaupungissa eneni surmaavaksi rutoksi, ja ennenkuin lastaus oli lopussa, oli Alert'in matruuseja viisi ja laivapoika hospitaalissa. Muutamia päiviä myöhemmin oli neljä heistä vainaana.
Eräänä päivänä makasi Lind'kin tuuliteltassa kannella ja potki ja hyppi — käyttääksemme hänen omia leikillisiä sanojaan — kuin kuttaperkka pallo; ja leposijalla alhaalla taas kolme sairastunutta.
Kapteeni tahtoi heitä lähettää sairashuoneesen; — piti käydä kaikki säntilleen, niin pääsi kaikesta edesvastauksesta. Hän oli epätoivossaan; hänellä oli laivapaperit kaikki järjestyksessä matkalle, vaan ei enää laivaväkeä, joiden kanssa olisi lähtenyt.
Rejer oli saanut nähdä kylliksi hospitaalia, — sinne ei niiden pitänyt saada viedä ensimmäistä perämiestä, niin kauan kuin hänen päänsä oli pystyssä! … se olisi ollut suoraan ruumisarkkuun. — Pois vaan täältä toiseen ilmanalaan! — oli hospitaalinlääkäri sanonut.
Kiinanpulveri oli ainoa lääke. Vaan apteekissa ei sitä enää ollut saatavana alle kahdenkymmenenkertaisen hintansa! Tavarasta oli puute — tai korottivat voitonhimoiset sen hinnan. Alert'in apteekkilaatikosta näytti se kokonaan hävinneen, ja nyt huomattiin pitkän keltaisen miehen siirtäneen se omaan taskuunsa satamassa. Oli ruttoaika, ja silloin piti laivoja tuuman takein ryöstää!
Rejer oli maalla kaikkine pundineen, jotka sai kokoon, ja sai siten kymmenellä punnalla yhtä suuren annoksen kiinapulveria, kuin hän muutoin olisi voinut saada viidellä killingillä! — näin varustautui hän ankaraan otteluun kapteenin kanssa ystävänsä maalleviennistä.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä. Kun hän tuli laivalle, makasi kapteeni väristen houreissaan. Ankarain kuumepuuskain vuorotellessa halusi hän päästä purjehtimaan, — täällä makaaminen merkitsi kuolemaa!
Rejer ei ollut monta kertaa kulkenut edestakaisin, ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hänen piti tekemän: — tuoda vielä tänä iltana sairaat hospitaalista ja sitten yöllä lähteä matkalle!
Vielä yksi miehistä sairaaksi! — Heitä oli nyt vaan neljä työhön kykenevää jäljellä kuustoistamiehisestä väestöstä, vaan muutamain hindulaisten rantakasakkain avulla, joille maksettiin hyvin, kävi se päinsä.
Rejer oli itse hospitaalissa ja sai kapteenin nimessä luvan sairaiden jättämiseen kantajille. Sitten saivat he pimeässä muutamia purjeita auki, lappoivat ankkurivitjat laivaan ja läksivät hiljaa liikkeelle.
XI.
Ystävyys ja rakkaus.
He häilyivät avaralla, äärettömällä valtamerellä, hospitaali kannen alla!… Kuumejanoa ja kurjuutta! — ja tuskin raikasta ilmanhenkäystä polttavassa kuumuudessa!
— Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen ensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista Fredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.
Kirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa rinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän siunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.
Tuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he olisivat olleet hukassa! — vaan ensi seuraus näytti onnelliselta, sillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.
Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen … ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli takaisin — aina! — ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä itseään silmille!…
Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin henkeä enää.
Jos hän kuolee? — jos hän kuolee?
Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan, kun —
Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!
Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! — huusi kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen povessaan. Siinä oli kokonainen elämä — koko tulevaisuus!…
Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin juosta laivalta mereen, — ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä koirasta!
Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta … muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa ilmareiästä ja ovista…
Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä tässä maailmassa! — ja suru valtasi hänet, niin että hänen sydäntänsä kirveli… Hänen kaltaistaan ei ollut millään norjalaisella laivalla!…
Ja — kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä — tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.
Oliko hänessäkin kuume?…
Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen ylitsensä! — hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön välillä! —
— — Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja — kalpeita ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään, vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla, ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" — sanoi kirvesmies kuullessaan iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.
"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa … ehkäpä myöskin kosteata kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle palttinaseinäiseen tuulitelttaan.
Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä, olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
Mitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer tuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti. Hän käveli alakuloisena ja mietiskeli… Mitä hän oikeastaan tekisi kotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?… Hammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! — hän kuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa itäminen on alkanut, — sillä hänen äitinsä kirjoitti, että "muutamat hieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa."
Niin Amerikaa!… Hän kulki mietteissään.
Göteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja teki työtään.
"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? — Missä sinun isäsi asuu?"
"Ei ole isää."
… "Ja äitiä?"
"Ei ole äitiä! — ei sisaria eikä veljiä!" — lisäsi hän lyhyesti.
Rejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.
"Eikä kultaistakaan?"
"Oikein arvattu!" — Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain merelle: — "Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän — joutui naimisiin patruuni Bromanderille."
"Vai niin! — Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,' niinkuin sanot talvella?"
"Juuri sentähden!"
"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?"
"Meneekö perämies sinne?" — hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi merasimen painua.
"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin — sanomattoman paljon tekemistä siellä!"
"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään siellä."
"Teen päätökseni Hampurissa."
"Hyvin, perämies!"
* * * * *
Ja niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla Pohjanmerellä — vinheä luodetuuli … he tunsivat niin hyvästi nämä asiat.
Yön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja niin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja Cuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin…
— Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert oli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.
Siellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja kuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia soiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla kertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin — kaksi hoijakkaa, joissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa aaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla — tai jos joku viihtyi paremmin maalla — ratsastaa ympäri giraffilla, zebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella —
Kerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut taskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.
Sunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin maalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.
Pitkin "Reperbahnia" ja "Langereiheä" vilisi ääretön ihmisjoukko, joiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja ilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät selbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.
Lauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen, joissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: — — "Maailman kaunein nainen!" "Jättiläiskäärme!" "Anatomiallinen näyttely!" "Merenpohjassa!" "Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!" "Jättiläisnainen!" "Vaksinäyttely!" jonka ikkunassa valkeaan puettu nunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa, lakkaamatta kiersi ympäri.
Alapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat laulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden portaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia … kaikkea laatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, — sillä se kulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.
Rejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.
… Loiskis! kellariin ne menivät! — Sinne menee jäännös vuosihyyrystä — mutisi hän itsekseen. — Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa! oikea varpunen virikkeiden keskellä … hän ui pelkkien haikalain seassa!… Rejer puisti olkapäitään… Hm! hm niin! — täytyy olla koko mies voidakseen ainoastaan elää!
Hän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan ihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, — "Ilmasorsa," niinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi hänen liikkeitään bravohuudoilla… "Kas nyt uhkarohkea, niin että hän voisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin kissa! — kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on hänen vuoronsa kohota ilmaan!"
Ja nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!
Lind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita ihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista huvituksista.
Lind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka istui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen kaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän näytti olevan koko laitoksen sielu.
"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan… Huomenna nostamme me ankkurimme, — sentähden poikkesin sisälle sanomaan teille jäähyväiset, Sally!… Niin, aivan niin, huomenna nostamme me ankkurimme" — vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla äänellä — "Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu aikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally Frankfurterin! — noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole pohjoisnavalla!"
Illallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen silmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, — kohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally hyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa hyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.
Hänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti hyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria keltaisessa kääreessä.
"Ne ovat oikeita," sanoi hän — "olen saanut ne kubalaiselta merikapteenilta, — tahdotteko ottaa ne?"
"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally — siihen voitte luottaa!"
Rejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla kuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle Sally Frankfurtenille.
Laivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä innolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka olivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.
"Mitä sinä tirkistät?" — kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen useita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.
"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla," — vastasi tämä, — "vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo… Hän on luultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt pimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka satamassa ja sammuu taas merellä!" — mutisi hän, — "ei kukaan tyttö kulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!"
Rejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä oikaisihe hän ja sanoi:
"Kuules, göteporilainen! — paria kolmea kiepausta tahdon koettaa siellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! — Tunnen saavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!"
Kun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet suuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:
"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä unhottaneet — hänet siellä Fredriksvärnissä!"
"Saara Rördam'inko? — Eikö mitä! — hän on siksi liian hyvä, ja vielä nyt, kun tulemme kotiin."
"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen pelin, perämies! — ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee semmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta — se on minun ajatukseni… Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!"
Lind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.
"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! — se on vaan hyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, — merimiehelle, jolla ei vielä ole sen enempää tarjottavana!… Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi naida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä mereltä… Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon tuulensa mukaan!"
Juuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja teki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa niinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä päätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa pistäytyisi Itämerelle.
Taas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta kauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku, virralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin olivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! … jokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!
"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse," — sanoi kirvesmies, "vaan tuntea sen saa, kun se tulee!" — lisäsi hän, kun he samalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti sisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. — Tämä tapahtui Bergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.
"Tuskin kaksireivinen märssytuuli," — mutisi Lind suutuksissaan, — "ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!… Ei kenenkään reitaajan kannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä… 'Niin alakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi hullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit, milloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!… Karia … tyrskylaineita … virtoja… Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi ämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin sen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!"
Oli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle tuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta laudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi ollut hänen oma säärensä, joka murtui.
"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?"
"Katsokaas!"
"Mitä sitten?" — ärähti Lind.
"Katsokaa! … näitä kahta! — minä löysin ne tunkeutuneina ankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!"
"Joutavia, — heitä ne mereen! … kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"
"Silliä niin! — oikeita talvisilliä!"
"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"
"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat … ruusunpunasta simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä … niinkuin metalli! — Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! — suuria, paksuja veitikoita! — oikeita Pohjanmeren jätkiä!… Ne tulevat talvipuvussa merestä! — Nämä ovat herkkua!"
"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.
Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit, nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä… Vaan kuolleita ne olivat, — kuolleita kuin sillit!
Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä, kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan hänelle ja Lind'ille.
"Ne maistuivat todellakin herkulta!" — myönsi Lind; hän oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.
Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen legionan muistoja.
Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.
He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa … hän tunsi niin hyvästi niiden purjeet.
Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai huoneen katon, joka pilkotti rannalta, — suolauspaikkoja.
Jaa-ah, hän tunsi paikat!… Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! — Antti-voudin ja kaikkien muiden merisankarien kanssa.
Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! — mutisi hän.
Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella… Hän otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti … haki itselleen varmuuden kalastuspaikan asemasta … etsi paikan, missä hänen nuottueensa oli ollut…
Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.
XII.
Liian myöhään, neiti Rördam!
Lippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert toukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus vallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski ankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.
Jo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus kuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko talven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli kuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli kertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.
Sukulaiset ja ystävät, veljet ja sisaret seisoivat ihmisjoukossa, muutamat olivat jo pikku aluksissa ja venheissä satamassa tähyämässä omaisiaan. Vaan tavattoman kauan viipyi, ennenkuin yhtään venhettä läksi Alert'ista maalle.
Vihdoinkin se tapahtui!
Neljä matruusia sousi purtta ja Lind istui ruotelissa suruharso hatussa. Tiedettiin hänen menevän rouva Berentsen'ille, kapteenin vaimolle kertomaan tapauksesta.
Paikaltaan Alert'in kokkapuolella, — jossa Rejer'illä oli täysi työ pitäessään silmällä miehistön työtä — ojensi hän kuitenkin useita kertoja kiikarin laivasillalle ja vallille. Hän tähysi kokoontuneita ihmisiä kutakin erikseen, vaan pani sen sitten synkkämielisenä pois.
Osaa Trondhjemin lastista lastattiin par'aikaa ja Lind'illä oli kylliksi tekemistä reitaajain luona sekä täällä että Laurvig'issä, niin että Rejer'in täytyi siitä päivin, kuin he tulivat maihin, hoitaa sekä ensimmäisen että toisen perämiehen virkaa.
Heti pakkahuoneen takana oli kanunamiehen talo, sen hän tiesi — ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä sen sisään.
Kolmena ensimmäisenä päivänä ei ollut yrittämistäkään maalle, kunnes
Lind eräänä iltapäivänä tuli jälleen laivalle.
Häntä oli jotenkin mahdoton puhutella kulkiessaan edestakaisin' kannella, puettuna hienosti ja selbihattu päässä, kysymättä keltään mitään. Oli jotakin hänen olennossaan — hänen puoleksi halveksivassa, puoleksi levottomassa hotikoimisessaan, ja siinä tavassa, jolla hän alinomaa pureksi mälliään ja sitten siristämällä sylkäsi partaan yli mereen, josta Rejer ei pitänyt; se e: ollut oikein kohteliasta, sittenkuin hän oli päivät päästään seissut laivalla ja nähnyt vaivaa paljon yli velvollisuutensa!
Lind meni kajuttaansa mainitsematta sanaakaan siitä, että Rejer voisi pitää itseään vapaana tänä iltana. Kun steewartti meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtoisi jotakin syödäkseen tai juodakseen, karkasi hän istuimeltaan lausuen "ei," joka pani kysyjän kapuamaan portaita ylös kuin ammutun panoksen.
Kohta sen perästä tuli Lind taas kannelle merimieslakissa ja mekossa.
"Kutsu miehistö peränpuolelle," käski hän; vaan tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea hillitä ääntään.
"Lienee varmaankin joku asia hullusti!" — tuumaili pursimies
Rejer'ille, — "joku vika tileissä!"
Vaan kaikkien kokoonnuttua luki hän ainoastaan yksinkertaisesti sen kirjeen, jossa reitaajat tunnustaen hänen taitonsa ja ansionsa uskoivat hänelle kapteenintoimen Alert'illa.
"Ja nyt groggia heille … luonnollisesti! — ja lupaa!" — sanoi Rejer myöhemmin hiljaisella äänellä.
"Hyvä! — ja sitten ei kapteenilla luultavasti ole mitään sitä vastaan, että minä juon lasini tämän hauskan tapauksen johdosta yksinäni maalla?" — arveli Rejer.
"Luonnollisesti ei!"
"Minä luulin sinun pukeutuvan hienoksi!" sanoi hän pilkallisesti, vaan nähtävästi leppeämmin, Rejerin lähtiessä laivalta.
"Mikä häntä nyt vaivasi?… Pukeutua hienoksi! — Ahaa! — hän oli peloissaan siitä, että minä menisin kanunamiehelle!"
Omituisen ahdistavalla tunteella kulki hän katua iltapuolella kevätpäivää auringon vielä kimeltäessä yhteen ja toiseen ullakkoikkunaan. Mäellä pisti elävä ruoho esille kosteasta maasta, ja maitiaiset paistoivat keltaiselta kuin pikku auringot veistämön vallilta. Laumottain pikku poikia melusi, huusi ja juoksi kaduilla, samalla kuin pienet tytöt hyppivät ja leikkivät "paratiisiä." Ne mustat kosteat juovat, joita he uursivat maahan, osoittivat kuinka äskettäin kire oli sulanut… Laivalle oli hän aamusella kuullut käen kukkuvan kaukana saarella lounaassa, kirvesmies puhui jo sianlappeista aitassa kotona Norjassa. Oli niin täydellisesti kodikasta, he tunsivat olevansa omassa maassa!
Hän poikkesi kappaleen syrjään, saadakseen nähdä vilahdukselta kanunamiehen taloa.
Povessaan tunsi hän säpsähdyksen. — Kas, tuossa se olikin! — kaikki pienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä… Niistä oli monasti katsottu ulos … vaan ketä?
Kyökin liedeltä loisti valo … ja pihamaalla riippui vaatteita kuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!
Hän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä ollut niin pimeä.
Hän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan osasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!
Hän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä, vaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki — ajatteli hän — kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?
Hänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli tulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat vasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan tuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan tynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa, suojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin levittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!
Hän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi, ettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän varovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat tavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.
"Hyvää iltaa, matami Wahl! — komean kuorenpa te olette saaneet istuaksenne!"
"Sanokaas muuta! — kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi minulle tynnörin."
"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!"
"Eikö mitä," — hän ryki — "ja nyt se on vielä niin, että minä" — hän ryki — "että minä tulen vanhaksi, näettekös! — tarvitsen kaksi kurjaa hökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! — ja tilaa vasuille yöksi, niinkuin tiedätte."
"Kyllä! kyllä, matami Wahl!"
"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin tiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä" — hän kumartui eteenpäin vanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn leivosvasussa — "olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa tapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan … ainakin minulle! sen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta…"
Ahaa! — tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä, mitä ajatella minusta…
"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! — Tällä kertaa en minä ai'o myödä enkä lainata!" — hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa kohottaa luottamustaan.
Kasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun käänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi, jonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.
"Eläpäs nyt muuta!"
"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä — ottanut tutkinnon Trondhjemissa."
"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin…"
"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! — No, onko nyt montakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti Albrechtsenillä… Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?"
"Oo, aina tapahtuu muutoksia, joka vuosi… Vanha ämmä, joka istuu kadunkulmassa, näkee kyllä, kuka tulee ja kuka lähtee!"
"Kuinka kanunamiehellä jaksetaan?"
"Jumala meitä varjelkoon! ei totta vieköön siellä ole harvinaista… Hän saa vähän masentaa ylpeyttään, sitten kuin on saanut niin monta suuta täytettäväkseen… Niinkuin me kaikki saamme päästyämme jonkun matkaa maailmassa, Juhl!"
"Mitä te siinä latelette, matami Wahl? — Onko kanunamies sairas tai — ehkä kuollut?"
"Niin, te ette varmaankaan ole kuullutkaan siitä, kun olette ollut poissa! Vaan hyvä ja arvossa pidetty mies hän oli ja itse järjestys kaikissa veistämön asioissa… Se täytyy sanoa hänen haudallaan! — Ei, vanha haubitsari ei enää nilkuta veistämölle eikä sieltä pois … ei illistä enää minua eikä vasuihin, niinkuin hän teki ollessaan hyvällä tuulella! — se merkitsee samaa kuin: kyllä hän muistaa Anna Ludvigsenin: vaan nyt on tanssi muuttunut, kun hän kulkee puujalalla ja minä istun tässä!… Kyllä kai! köyhä raukka istuu tässä ja näkee yhden toisensa perästä lähtevän maailmasta!… Ajatukset käyvät usein raskaiksi, Juhl! vanhalla ämmällä yksinään maailmassa!" — Hän pyyhki silmiään.
… "Vaan viimeisen edellisenä päivänä elokuuta piti hänen astua Luojansa eteen. Niin se oli! Luuvalo löi päähän, ja silloin ei auttanut potkia tutkainta vastaan — pois täytyi mennä hänen kaikilta turvattomilta suilta … ja jättää puujalkansa perinnöksi! Talo ei tottatosiaan ole suurenarvoinen… Ja siitä päivin on tytär ottanut liinavaatteiden pesua upseereilta, näetkös! Pojat käyvät koulussa, huomaan ma… Vaan onkin siinä nyt ero entisen ja nykyisen välillä hänessä! Haubitsari oli korkeassa arvossa pidetty esivaltaan kuuluva mies kaupungissa, sekä ulkona kadulla että muualla, missä silmää tarvittiin, ja minne päin viirit kääntyivät haubitsarin katolla, niin ajattelivat melkein kaikki silloin Stavärnissä"…
Hän ei kuunnellut enää häntä.
"Hyvästi, matami Wahl!" — sanoi hän äkkiä, ja matami näki hänen lähtevän katua alas samaa tietä, kuin tullutkin oli.
Taas poikkesi hän kanunamiehen taloa kohti, ja nyt läksi hän suoraan taloon. Maksoi mitä maksoi, mutta hän ei tahtonut palata laivaan näkemättä Saaraa ja hankkimatta itselleen tietoa siitä, kuinka hänen asiansa olivat.
Pihalla näki hän pari nuoraa vavahtelevan ja liikkuvan ja puuvajasta loisti lyhty.
Hän tiesi, kuka siellä oli, ennenkuin lähestyikään.
Neiti seisoi selin häneen ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja vaatteita.
"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" — sanoi hän.
Hän kääntyi äkkiä ympäri, että nuora putosi alas. Siellä se nyt oli kaikkine vaatteineen.
"Kah miten te säikäytitte minua!" lausui hän ja kumartui pikaisesti ottamaan nuoraa maasta, vaan Rejer huomasi kyllä hänen tulleen tulipunaiseksi tästä äkkiarvaamattomasta kohtauksesta.
"Ei, ei, neiti Rördam! Minä kyllä hinaan sen paikoilleen!" — Hän sieppasi tuota pikaa nuoran melkein hänen käsistään ja alkoi katsella naulaa, johon se kiinnitettäisiin.
"Tuossa se on!" — sanoi hän hymyillen ja osoitti naulanpäätettä seinässä.
Rejer koetti turhaan saada nuoraa kiinni…
Taas olivat kaikki nuo vaatteet maassa.
"Ei neitiseni! solmu, joka tähän sopii, on minun taitoni ulkopuolella!"
"Sitten minä ehkä opetan teille uutta. Minä teen sen näin!"
Hänellä oli kuitenkin täysi työ saada kylliksi pikaisesti kuivat vaatteet vasuun; tahtoi käydä vähän nurinpuolisesti.
Levolliseksi kävi hän vasta sitten, kuin Rejer alkoi puhua kuulleensa heidän saaneen surua taloonsa ja sentähden poikenneensa tänne heti, kun oli tullut maalle.
Neiti ei tahtonut antaa hänen kantaa vasua eikä hän taas puolestaan luopua oikeudestaan kantaa sylillistä puita kyökkiin hänelle.
"Eihän teillä nyt ole muuta kuin lapset avuksenne, neiti Rördam! hakkaisin kernaasti puita teille joka päivä!"
"Oi kiitos — minä voin ottaa apua niin paljon kuin tahdon … minulla on varoja!" — laski hän leikkiä, torjuen tarjousta.
Kyökissä otti hän huiskan ja alkoi puhellessaan ripotella vettä vaatteille.
"Tiedän sen, neiti Rördam. Vaan jolla ei ole mitään tekemistä, tulee lopulta rammaksi käsistään… Tiedättehän, kun on vaan oma itsensä murehdittavana"…
"Te voitte sanoa niin; vaan minä, Juhl!" — hän herkesi käyttämästä huiskaa ja kääntyi vakaana häneen, ja nyt vasta hän näytti kopealta! — "minulla on neljä lasta tuolla sisällä murehdittavana!" — Hän nyökäytti päätään tupaan päin, josta kuului leikkiä ja hälinää.
Rejer tunsi hyvin, että tämä merkitsi ystävällistä hylkäämistä; — tuntui kuin laivan kansi olisi vajonnut hänen allaan.
"Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi!" — lausui hän innokkaasti.
Vaan neiti nauroi ja käänsi puheen hänen matkaansa.
Rejer oli kuitenkin käynyt harvasanaiseksi ja miettiväiseksi, jolla aikaa neiti kannatti puhetta.
"Olen kuullut, että te olette suorittanut perämiehen tutkinnon, Juhl!"
"Keltä? — kuka on?"…
Neiti joutui hieman hämilleen. — "En muista sitä todellakaan."
Lind'in kasvot kohosivat kuin valo Rejer'in eteen.
… "Kun ei se vaan olisi ollut … pursimies Torgersen'iltä" — lisäsi hän nyt.
Se helpotti — Vaan ei täydellisesti.
"Me kuulimme talvella kaikesta siitä jutusta St. Mauritiussaarella ja kuinka te purjehditte kuumetauti laivalla," — pitkitti hän; hän näki puhekumppalinsa olevan ihan alakuloisen ja kalpean.
"Niin, se oli ilkeä matka!"
"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä … vaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin mainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!" — Hän koetti tehdä pilaa, vaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi vavissut. — "Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" — lausui hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä seistessani… Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota en koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! — — ja minä ajattelin niin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan minut entiselleni, — sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan vieressä, oli sekä susi että miehentappaja! … ei kiusaamaan minua kuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito — kaikkine niine lapsineen kuin hänellä vaan on!" — lisäsi hän ahneesti ja katsahti viereiseen huoneesen päin. — "Sitä neitoa olen minä aina ajatellut suojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas elämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, — niin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti Rördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille: 'teidät minä murran!' — — Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi viedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! — kunhan hän vaan saisi sen, jota haluaa, purjehduskumppaliksi… Niin, neiti Saara Rördam! — en ole tänään tullut kapteeniksi, — en ole hienosti puettu, en su'ittu enkä juhlallinen! olen ruma — pitkänenäinen … monessa suhteessa jäljellä! Mutta — antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja teitä ei petetä, — ei vierasten naisten tähden … ei minkään tähden maailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Neiti oli pitkä, hän vielä pitempi… Neiti seisoi kuolonkalpeana huiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.
"Mutta Juhl! — teidän pitää tulla järkeenne! — Neljä … neljä lasta"…
"Hauskuutta vaan, sanon minä! — kun olen matkalla, on ihan välttämätöntäkin, että ne ovat talossa!"
Neiti seisoi ääneti.
"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, — kun te istuitte siellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana tirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, — ajattelin minä, ett'en kenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!… Myöhemmin iltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, — jos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista tulee murehtia… Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa semmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun sinun pitäisi sanoa ei!… Minä tein, mitä voin, Juhl!"
"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!"
XIII.
Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti.
Oltiin palausmatkalla Danzig'ista Bergen'iin, kolme tai neljä viikkoa myöhemmin. Rejer käveli tikku suussa ja hänen päässään vyöryi kaikenlaisia tulevaisuuden tuumia … johonkin antautumisesta!
Lind oli Danzig'ista alkaen saanut jälleen huolettoman, iloisen luonteensa.
"Kuules Juhl!" — sanoi hän äkkiä, keskeyttäen säveleen, jota hän oli viheltänyt, — "luulen pääseväni joutumasta naimiseen ja tulemasta sidotuksi mieheksi!… Tämä oli kolmas kerta, kuin minä läksin kosimaan, ja kun ei se nyt viimeksi käynyt päinsä siellä kotona, niin on Hans Lind patentti! … patentti!" … — kertoi hän ja löi piipunvarrella reiteensä.
"Vai niin! — Vaan minäpä luulen sen sijaan tulleeni sidotuksi!… Tämä oli ensi kerta kuin minä kosin."
"Kas — vaan! No niin!" hän pyörähti vimmoissaan ympäri.
"Muuten," — tarttui hän ilkkuen uudestaan puheesen — "on se kaikissa tapauksissa toinen kerta, kuin sinä hyökkäät kosimaan! Ensimmäiselle lahjoitit sinä hopeavitjat, muistatko? — vaan hän oli valitettavasti ennestään kihloissa — tohtori Fredriksen'in kanssa."
Lind kävi aivan tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja läksi ihan kokkapenkereille.
"Vähätpä tuosta, Juhl!" — sanoi hän äkkiä, palattuaan sieltä — "olen tässä ollut tanssituulella ilosta, ett'en tullut naineeksi mieheksi ja muuta semmoista, johon minä en kelpaa; ja sitten saat sinä minut taas hulluksi… Ota sinä hänet poikani! — sinussa on hyvää ankkuripohjaa!" — He istuivat hytin penkillä kummallakin groggilasinsa edessään heille kummallekin hauskan, vaikka eri tavalla, tapauksen johdosta.
Kaukana tuulen alla lounaassa näkivät he laivanpartaan yli Arkonan majakan Rygen'illä.
"Yksinkertaisinta on luonnollisesti" — tuumaili Lind — "odottaa pari vuotta virkaylennystä kapteeniksi … esimerkiksi Alert'illa minun jälkeeni, kun minä haen toisen laivan."
"Ei, kiitoksia!"
"Sinähän ehkä huomaat kaikki muut tuumat viemän männikköön?"
"Ei, kiitoksia!"
… "Ja nyt palveltuasi kaikki nämä vuodet merellä."
"Ei, kiitoksia, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi ett'en tahdo! — Elää ja kuolla merikapteenina nyt, kun menen naimiseen!… Vuosi vuodelta vaan ajaa purtta pitkin merta toisten hyväksi! Ei, kiitoksia! Jos otan laivan, tapahtuu se taistellakseni itsenäisestä asemasta ja samalla tehdäkseni asioita omaksi hyödykseni … minun pitää päästä semmoiseksi, että voisi itsepuolestani jotakin saada aikaan!" — Hän joi lasinsa pohjaan.
— Eräänä päivänä kiikkuivat he Bergenin edustalla keskellä kokonaista mastojen muodostamaa metsää, ja täällä sai Rejer paksun kirjeen Saaralta. Avattuaan sen löysi hän sieltä kaksi samallaista Aa-vuonosta.
Toinen oli hänen äidiltään:
"Rakas poikani!
"Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän, ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla, ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää, kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad ainakin arvelee, — en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa on, hän ei sano mitään — että ne neljä lasta luonnollisesti ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla! Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi hänen ruumisarkkunsa, — vaan semmoinen ei paranna heidän väliään. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua; vaan pitkiä — tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä, jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea, ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.
"Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle, ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä."
Toinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilie!… Sano terveisiä Rejer'ille!" —
Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen ajatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin odottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.
Hän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään! Hän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä Aa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä sen — ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa hän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.
Ja nyt — häntä ei ollut enää.
Koko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä tunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten ikäänkuin tunkeutuivat silmiin.
Myöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja ankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.
Hän venyi vuoteellaan ja ajatteli Hammernäs'in honkaa mäellä, vahvoine, ryhmyisine, punertavine oksineen, ja kuinka hän lapsuudesta asti oli sekoittanut sen synkän huminan ja äitinsä raskaat huokaukset toisiinsa.
Äiti olikin oikeastaan elänyt kokonaisen elämän huokauksissa.
… Itsensä koukistaminen, taivuttaminen ja kietoutuminen mieheen sekä oleviin oloihin — vaikka oli luotukin vahvaksi ja suoraksi — oli hänessä melkein kasvanut omantunnon rauhaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisen näköiset ja ne raskaat, syvät huokaukset hänen rinnastaan sanoivat, että se tapahtui voimakkaalla ja mahtavalla rungon rutinalla… Eikä luultavasti vähimmän sinä päivänä kuin Ottilie panihe Haarstad-liejuun rakentaakseen siltaa hänelle ja äidille Hammernäs'iin.
Hän oli huomannut sen ja kärsinyt siitä hämärästä pienuudestaan asti oikeastaan tietämättä itsekään! — se oli kokoontunut voimaksi hänen povessaan, niin että se kerralla olisi voinut irtautua sieltä ja ryöstäitä valloilleen…
Ja suoraan piti sen käydä — tai männikköön — sen vannoi hän äitinsä muistolle!
* * * * *
Sillä aikaa kuin Alert lossasi Itämerenrukiita ja lastasi taas kaloja Italiaan lähteäkseen uudelle pitkälle matkalle, käytti Rejer Bergen'issä jokaista hetkeä hyväkseen, saadakseen selville jotakin, johon voisi antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, tutki ja pisti nokkansa kaikkeen, katsoi ympärilleen siellä ja täällä… Ne kaksi silliä, jotka talvella olivat tervehtineet häntä Bukne-vuonon suulla, eivät olleet jälettömiin hävinneet hänen muististaan! — ne olivat sanoneet hänelle, että hän oli tuhmajussi, joka kiersi maailmaa ympäri ansaitakseen, samalla kuin rahat uivat merellä melkein hänen tupansa oven edessä!
Jollakin tavoin piti käydä päinsä kaivautua silliliikkeesen!… Vaan siihen tarvittiin pääoma, — varsinkin sillä, joka ei voinut mukautua muiden kuin oman päänsä mukaan!
Hän pisti nokkansa enemmän kuin ennen nuuskien ja vaanien kaikkeen, tutki katseellaan sekä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo kaukaa…
Eräänä päivänä kuuli hän kokonaisen joukon aa-vuonolaisia tulleen siirtolaislaivaan "Kong Sverre," joka oli satamassa valmiina lähtemään Amerikaan, ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli hiljainen kirkas kesäilta, jona hän jo veneestä kurkisti nähdäkseen tuttuja kasvoja; vaan lukuunottamatta muutamia kasvoja miehistöstä ei hän nähnyt ketään kannella. Laivalla neuvottiin häntä menemään alas.
Portailla, jotka veivät välikannelle, seisattui hän äkkiä tuntien kuin rintansa tahtoisi kutistua kokoon… Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Karhea-ääninen vaimo opetteli pienelle pojalle sadesään laulua Pekka
Piiparisesta.
Tämä laulu saattoi hereille hänen varhaisimmat lapsuudenmuistonsa kotona.
Ei ollut ketään, joka olisi tuntenut tuota vahvaa korkeavartaloista merimiestä, joka astui heidän tykönsä, vaikka moni puoleksi kummeksivin silmin tuijotti häneen! — he luulivat hänen olevan jonkun laivan päällystöön kuuluvan.
Hän seisoi siinä, tuntien kuin olisi vuoripeikon siirtämänä tullut äkkiä toiseen aikaisempaan maailmaan, jossa hän ennen oli elänyt!…
Hän tuolla tukka silmillä, joka istui kumarassa pikilappu laudalla ja naskali suussa leikkaamassa kengän pohjaan paikkatilkkua, — ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä suutari Jo! … ryppyisenä ja kaljupäisenä, mutta yhtä innokkaana ja kiihkeänä kuin ennenkin, silloinkuin hän uhkasi suutarinkepposella; vaan kureet suun ympärille olivat ehkä syntyneet siitä, että hän oli menettänyt muutamia hampaita.
Hänellä oli mitä lähimmäisin tunne heihin kaikkiin.
Tuo tuolla kauempana, joka istui säkillä ja löi rumpua polvellaan sekä polki tahtia jalallaan, oli Knuutti Viulunsoittaja, pieni ja raihnainen, pienine punasine silmineen. Vähän väliä keikautti hän päätään sen vaivuttua liian alas, ikäänkuin hän olisi taas tahtonut rohaista mieltään uuteen tanssiin; — niin, killinki jokaisista häistä, joissa hän oli ollut soittajana!
Tuo perhe tuolla mahtoi olla Ylätaloista… Ja tuo, paksu vanha nainen, joka opetti poikaa — hänen täytyi hymyillä sille — hän ei ollut kukaan muu kuin Jörun'in karjapiian sisarentytär: häneen oli hän ollut niin rakastunut ja niin onneton siitä, että tytön täytyi palvella Haarstad'illa! Hän oli nyt kauhea nähdä, — suuret, järeät kuuvalokasvot olivat saaneet pelkkiä miesmäisiä ryppyjä!… Ne kaksi, jotka istuivat laittamassa vanhaa piilukkoista pyssyä, tunsi hän myöskin; ne olivat Nordsätin virkatalosta. Ei kumpikaan heistä saattanut olla yli kolmenkymmenen; vaan kuinka kumaroita ja jykeitä he jo olivat ruumiiltaan? … ja miten vanhoja, ennen aikojaan kehittyneitä, puittuneita kasvoja sekä miehillä että naisilla, niin, vieläpä pikku pojillakin ja tytöillä!
Tämä oli kotiseutua; yhtä kääpiömäiseksi kutistunutta oli sekin! — kaikkien matka-arkkujenkin ympärillä kuin hämähäkin verkkoja!
He olivat sisustaneet välikannen itselleen maalatuilla ja kukitetuilla arkuillaan ja lippaillaan, nahkasillaan, sänkyvaatteillaan ja rukeillaan sekä arvaamattomalla paljoudella epäkäytännöllistä romua! Todellakin oli hyvä, ett'eivät he olleet ottaneet tahkojaan mukaansa, — sillä eräästä säkistä tirkisti ilmoille vanha viitake ja kovasin!…
Suutari Jo ei katsonut ylös, mutta leikkasi vaan innokkaasti laudallaan.
"Sinä ompelet vielä kenkiä, näen mä!" — sanoi Rejer.
Jo vilkasi arkamaisesti luultuun perämieheen eli laivanpäällikköön.
"Niin teenkin, — niinkuin tiedät ei suutarin akalla eikä sepän tammalla ole koskaan kenkiä jalassa!"
"Suutari Jo!" — lausut Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutari Jo katsoi ylös ällistyen ja veitsi suussa.
"Tulen kysymään, kuinka kävi saappaitteni, joista minä silloin jouluna karkasin!"
Suutari Jo säpsähti.
"Joll'ei se ole Rejer, niin saatte ajaa minut suoraan Opdalin-vyöryn alle!" huudahti hän vilkkaalla tavallaan.
Päät kääntyivät vähän ylt'ympäri ja naamat ikäänkuin venyivät; mutta ei voitu huomata hämmästyksen vivahdustakaan, ennenkuin heille Rejer'in selityksen ja suutari Jon huudahduksen kautta oli täysin selvinnyt, että ilmoitus oli ihan luotettava. Silloin kuului heidän noustessaan seisaalleen ja hänen kätellessään heitä: "Eikös vaan Rejer!… Eihän muuta!… Juhle-poika!"
Vaan Rejer huomasi paitse noita niukkoja sanoja vielä vavahduksia siellä ja täällä heidän kasvoillaan. Oli ikäänkuin he nuhdellen olisivat sanoneet: — juuri kuin me matkustamme, tulet siitä!
Rejer kysyi heiltä, kuinka he olivat tulleet ajatelleeksi Amerikaa?
"Hallavuosia, veroja ja työläs tulla toimeen!"
… "Ja kun seutu sitten tuli vieraihin käsiin," lisäsi joku vaimo kimakalla äänellä.
… "Ja sitten oli se niin, että ihmiset päästyään sillin makuun," — tuumaili Jo — "alkoivat Aa-vuonossa arvella itsekukin. Ja sitten saimme kuulla Amerikasta… Muutamat tuumivat, että jos vaan soutaisi pitkin rantaa koko matkan, pääsisi se perille, vaan siten kävisi eväs niukaksi!… Ja sitten tuli asiamies vuonoon ja selitti matkan pitävän tapahtua laivalla"…
Nyt alkoi pakina ja kyseleminen, joten Rejer sai selon melkein kaikista seutua koskevista asioista … äitinsä viimeisistä ajoista … Hammernäs'istä … "Laukista," joka oli ammuttu! matami Juhl ei suostunut lähettämään sitä Haarstad'iin niinkuin nimismies tahtoi.
Puheleminen tapahtui omituisessa surun murtamassa mielentilassa ja Aa-vuonon talonpojan tavattomalla avosydämmisyydellä, — melkein niinkuin kuoleman edellä…!
Heidän siinä puhellessaan ja istuessaan välikannella myöhään kesäyöhön saattoi välistä syntyä niin pitkiä ja raskaita väliaikoja, että he kuulivat laineiden loiskuvan laivan kupeesen.