Rejer tahtoi kuulla jonkun säveleen Hardangerin viulusta, ja nyt alkoi viulunsoittaja soittaa tanssin toisensa perästä; vaan omituinen salainen tuska kilahteli soitosta — ja se tapahtui, soittipa hän joko "Luraasenia" tai "Guldhaugenia" tai alkoi iloisesti ja reippaasti "Kvärnslaatenia" ja "Hverveniä." Silloin tällöin kuului pidätettyä nyyhkimistä ja tukahutettua itkua naisten kesken, — ikäänkuin he olisivat ajatelleet sitä, ett'eivät he koskaan olisi voineet uskoa polkevansa tahtia tähän tanssiin, johon heidän nyt täytyi polkea Knuutti-soittajan viulun mukaan.
Rejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet ruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä muuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!… Hänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään! — Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen … eikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!
Sillit … sillit saisivat sen aikaan koko Aa-vuonolle!… Hammernäs rakennettaisiin — vaikka toisella tavalla kuin hänen äitinsä ja sisarensa olivat ajatelleet — ja seutu saisi sittenkin Juhl'insa!
Rejer viittoi sinä iltana elämänratansa.
* * * * *
— "Ja niin tulee meille ero Alert'in kanssa!" — sanoi Rejer eräänä päivänä, ilmoitettuaan Lind'ille sillituumansa. — "Vaan pääomatta ei siitä tule mitään… Saa alkaa vähitellen … saa koettaa päästä osalle johonkin venheesen parilla kolmella sadalla taalerilla! Täytyy mennä hakemaan suolaa Hispanjasta kesällä, myödä se kalastuspaikassa talvella, ja lähteä sieltä sitten Itämerelle viemään silliä ja hylkeenrasvaa!… Siitä täytyy tulla hyvä ansio — pitää käydä kuin kellon ympäri vuoden!"
Lind sysäsi merimieslakkinsa takaraivolle mustakiharaisessa päässään, istuessaan kajutan sohvalla:
"Setälläni, vanhalla Lind'illä Laurvigissä on priki, jolle ei enää saada kuljettajaa muuten kuin puulastissa; se kävi ennen hakemassa suolaa St. Ybes'istä… Lyöttäy yhteen hänen kanssaan; voi sattua että se vielä on saatavissa!… Hän ei tahdo mitään kernaammin, sillä hän ansaitsee hyvästi sillä liikkeellä. — Vaan sinun tulee ensin tarkoin tutkia alus … ei ole miksikään hyödyksi purjehtia sillä meren pohjaan."
"Aivan niin! Aivan niin, Lind! — Kirjoita ukolle ja sano, että hän saa miehen, joka ottaa kuljettaakseen prikiä!"
XIV.
Taloudellisia kokemuksia.
Arcturus Laurvigistä, oli luettavana kuluneilla keltaisilla kirjaimilla prikin peräpeilissä, jonka Rejer oli saanut kuljettaakseen. Se oli tavattoman vanha kaukalo, jolla sitäpaitsi oli se onni, että sitä aina seurasi paha sää. Vaan kolme vuotta ja tämän neljättä oli Rejer kulettanut sitä St. Ybes'een ja sieltä kalastuspaikalle ja sitten taas Itämerelle, — ympäri niinkuin myllyä! Näinä kolmena vuonna oli hän ansainnut hyvät rahat ja heti ensimmäisen kiertokulun perästä nainut.
Hänen kotinaan oli kanunamiehen vanha talo Stavärn'issä, ja kun hän nyt tuli kotiin Itämereltä — oli Juhannuksen aika — oli Saaralla kolmen kuukauden vanha poika esitettävänä hänelle.
Tämä oli jo numero toinen. Vanhimman nimi oli Jan. Toistakin tahtoi hän varmuuden vuoksi nimittää Janiksi; vaan kuinka? — siitäpä juuri näiden kahden välillä oli tänään täällä taisteltu tulinen ottelu. Ja sen tauottua siten, että poika saisi nimen Conrad, kanunamiehen mukaan, — seuraa päätappelu.
Niinkuin ainakin se, joka on saanut tahtonsa tapahtumaan, oli vaimo tullut niin hyväksi ja lempeäksi kävellessään taisteluesine käsivarrella — hän oli vielä kauniimpi vaimona kuin tyttönä, — näytti niinkuin hän kaikinpuolin olisi paremmin sopinut siksi ja nyt vasta päässyt oikeaan tasapainoonsa.
"Vaan Rejer!" sanoi hän tullen samalla miellyttävänä lähelle häntä, niin lähelle, että pieni ristimätön Conrad voi tarttua hänen nenäänsä, — "koska sinä nyt luulet meidän voivan muuttaa pohjoiseen? — Ajattele pienokaisia! Ei pitäisi lykätä siksi, kuin saamme syksyn."
Hänen salainen pelkonsa oli, että miehensä taas läksisi matkalle sillä surkeankuuluisalla vanhalla, vuotavalla suolavenheellä.
"Kun olen ansainnut niin paljon tänä vuonna, niin olen ajatellut vielä pitkittää jonkun aikaa! — sitten ensi kesänä muutamme!"
"Sinä tahdot taas Hispanjaan!" — lausui vaimo.
"Kesäpäivä! — kaunis ilma!"
"Kaunis ilma! sitä sinä tulet aina kotiin sanomaan, Rejer!"
"Niin, mitäs muuta, onko sinulla ehkä jotakin sanottavaa kaunista ilmaa vastaan?"
"Ei, vaan Rejer, kerran tästäkin täytyy tulla loppu! — kerran täytyy meidän kuitenkin ruveta asettumaan pohjoiseen, luullakseni!"
"Huomaathan, että kuta suuremman pääoman voin sillinpyyntiin panna, sitä paremmin se käy!"
"Sillä tavalla voit sinä pitkittää tuomiopäivään! — Ja niin kauniisti kuin sinä olet puhunut minulle kaikesta siitä, mitä sinä aiot tehdä Aa-vuonossa, Rejer! … ja sitten!" — hän heitti päätään taaksepäin kopealla tavallaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän näin puhalsi tuuleen kaikki kauniit sanat!
Hän alkoi kävellä edestakaisin: "Hispanjaanko taas … nyt kun minä luulin sinun jo lopettaneesi? — En minä luullut noin huonosti sinun pysyvän sanassasi, Rejer!"
"Etkö sitten ymmärrä, että raha on rahaa! … että se on ruutia, jolla aion ampua!"
"Nyt on sinulla yksitoistasataa taaleria, Rejer! — Ja tälle talolle saamme ostajia, niin että sinä siitä saat vähintään kaksisataa lisäksi… No niin! jos tahdot asua täällä, on toinen asia; minä näen sen mielelläni suurten poikien tähden. — Vaan silloin annamme me sillit ja kaiken sen, josta olet lörpötellyt, olla rauhassa!… Ja sinä tulet tänne kotiin neljäksitoista päiväksi kahdesti vuodessa, — siitä tulee parahiksi kuukaus vuodeksi! eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta… Sillä tavalla elämme koko elämässämme noin puolikolmatta vuotta yhdessä!… Näin emme kyllästy toisiimme!" — hän meni pois ja pani pojan kehtoon; vaan hänen pikainen tapansa ja kiukustunut näkönsä sanoi kyllä, mitä hänen mielessään liikkui!
"Voit ottaa sen, miten tahdot, Saara! mutta mitä olen sanonut, se pysyy, — kuin seinä!… Ensi vuonna me muutamme!"
"Kuules Rejer!" — sanoi hän pitkäveteisesti ja katsoi ylös kehdosta, jonka yli hän oli kumarruksissaan, — "minä voisin antaa sinun saada tahtosi tapahtumaan pojan suhteen ja nimittää hänetkin joksikin Janiksi… Kun me vaan heti pääsisimme muuttamaan pohjoiseen!"
"Ei, — se ei käy päinsä!"
"Sinä et tahdo?"
"En!"
Vaimo karkasi ylös. — "Vai et sinä tahdo? — Kernaammin tahdot sinä upota merenpohjaan sen hävyttömästi mädänneen losan mukana! — Sinä sanoi aina kaunis ilma! — vaan luuletko sinä, ett'en minä olisi kuulustanut sitä muilta kuin sinulta?… Sinä olet menettämäisilläsi henkesi joka kerta, on kirvesmies sanonut minulle; häntä et enää saa mukaasi! — — Ole hyvä ja menetä vaan itsesi!… Minä voin kyllä murehtia heistä kaikista, — noista kahdestakin!… Mutta minä en koskaan, — en koskaan voisi antaa sitä anteeksi sinulle, Rejer! että sinulla ilman pakkoa voi olla sydäntä saattaa minua semmoiseen suruun!… Kuulinhan minä kuinka viimeisen edelliselläkin kerralla oli Hispanjan merellä Brestin edustalla, — sillä kertaa oli kysymys sekä hengestä että rahasta! — vaan niinkauan kuin on pakko, täytyy niin olla, ajattelin minä silloin… Mitä sinä sanoisit, Rejer?" — lopetti hän säihkyvin silmin, — "jos minä ja tuo tuossa asettuisimme kehtoon ja läksisimme Hispanjaan?… Se on hävytöntä! Min'en koskaan ole luvannut noudattaa tahtoasi semmoisessa!"
"Kirvesmies on pelkuri raukka; — olen iloinen päästessäni hänestä, mokomasta lavertelijasta! … ei ymmärrä enemmän arvostella reikää kuin tukkiakaan sitä … sentähden olenkin päästänyt hänet tuuliajolle, — jos siitäkin tahdot tiedon. Niin mieletön en minäkään ole; minä itsehän siinä hukkuisin! jos niin onnettomasti kävisi tiellä, jolla et sinä ole luvannut seurata minua, — niinkuin sanoit, — niin istuthan sinä täällä rahoinesi lasten elättämiseksi."
"Rahat? … rahat, minä viisi rahoista, minä huolin sinusta, kuuletko… Minusta nähden saat mennä vaikka minne maailmassa, kunhan et mene merenpohjaan, sanon minä! — ja senpä sinä teetkin, pelkästä rahanhimosta! — Sillitkö — Aa-vuonoko? — Sano kuu! — kunhan olet minun käsissäni siellä ja niin pääsen tästä levottomuudesta! … vaan kulkea kauemmin tuolla kauhealla prikillä! — Ja Rejer, ajattele, ajattele kaikkia niitä henkiä, joista sinun paitse omaasi on vastaaminen, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä!… Onko se oikein, onko se niin, että voisit vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollesi?"
"Sinä näytät kiehuvan yli laitasi — sekä tartut pataan, mistä korvasta vaan saat kiinni… Ensinhän oli puhe siitä, että minä pidän huonosti sanani pohjoiseenmenosta, ja nyt taas suolavenheestä. Kummastako minun pitää puhua?"
Hän ei vastannut, vaan alkoi liekuttaa kehtoa.
"Näetkös, Saara!" — sanoi hän jonkun aikaa mietittyään, — "minä annan sinun tahtosi tapahtua prikin suhteen. Minä herkeän kuljettamasta Arcturusta. Olenhan ansainnut raahaa, niinkuin sanot… Vaan kuules nyt!" — hän meni hänen luokseen ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin:
"Me emme sano 'ei' silloinkuin toinen sanoo 'on' emmekä kinastele keskenämme, Saara!"
Hän pyörähteli lattialla, teki sitten koko käännöksen ja sanoi niin korkealla äänellä, että poika säpsähti ja parkasi:
"Ei kieroon, — vaan suoraan tässä talossa."
— Kapteeninpaikka Arcturuksella jäi siis avonaiseksi, ja kesä- sekä melkein heinäkuukin meni muuttovarustuksissa. Saaralle oli tämä kuin olisi nostettu juurineen kaikista oloista, joissa hän oli kasvanut sekä näytti olevan paljoa laveampi työ kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.
Näissä tämmöisissä puuhissa viettivät he nyt tavallaan kuherruskuukautensa; sillä niin pitkää aikaa ei Reijer koskaan ollut viettänyt kotonaan — vaikka siellä nyt olikin kaikki ylösalaisin. Ja hän vakuutti yhä innokkaammin olevan suurinta itsensävastustamista maailmassa ensiksi mennä naimiseen ja sitten lähteä pitkälle matkalle.
Toiselta puolen ei hän voinut olla huomaamatta sitä, että kotonakin saattoi olla vastustusta. Hän oli astunut valtaistuimelle täysiverisen Juhl'in uskossa, että aviomies luonnollisesti olisi itsevaltias ja kaikki päättävä talossaan; vaan kohta näkyi, että Saara sekä suosi että noudatti hyvinkin rajoitettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän veti liituviivan toisensa perästä oikeuksiensa merkiksi ja hänen valtaansa vastaan, — teki kapinan häntä vastaan maalla!
Nyt kävi se niin onnettomasti, että hänen kerta kerraltaan täytyi antaa perään; sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä sillä tekee, mitä on myötävä, mitä otettava mukaan? oli Saara ehdottomasti käytännöllisempi ja oloihin perehtyneempi — sekä tiesi neuvon ja keinon kaikkeen.
Rejer ei ollut mikään kekseliäs eikä teräväpäinen näissä tämänlaatuisissa pienissä asioissa ja saikin aikaiseen yltäkyllin tajuta, kuinka vähän kunnioitusta hänen viisautensa tällä suunnalla tuotti. Hän vetäytyikin silloin tavallisesti takaisin väitöksellä, jonka piti olla ison paljan painoisen: Hän ei tahtonut huutokauppaa pidettäväksi! … ei ymmärtänyt, miksi ei sitä ja sitä voinut kerralla ostaa, jota tahtoi viedä mukanaan! — kunnes Saara eräänä päivänä hyvin sävyisästi ja veitikkamainen salaperäisyys silmännurkissa vastasi: "Niin, hanki sinä vaan ostaja, Rejer!"
Niin, hanki ostaja! — Rejer'illä olisi ollut halu ostaa itse koko sälystö, saadakseen oikeus puolellensa!
Ja ruoka sitten! — Ei hän koskaan ollut muuten ajatellut, kuin että kapteeni määräisi, mitä hän tahtoisi pöydälleen!
"Rejer kulta! Torstaina on mariankala huokeata, lauantaina se on kallista!"
"No, sitten minä ostan sitä kalliina!"
"Niin täksi päiväksi, jos niin tahdot!"
"Joka lauantaiksi, sen sanon sinulle, joka lauantaiksi koko ikäni!"
"Silloin saat ottaa steewartin eli kokin hoitamaan kyökkiäsi, sillä minun kyökissäni ei se tapahdu; meidän taloutemme on liian iso, jotta sitä kannattaisi hoitaa ajattelemattomasti ja päättömästi koko viikon… Senhän huomaat kyllä itsekin," — nauroi hän, — "vaan jos sinulla on halu saada mariankalaa tänään niin…"
"Kuules Saara! minulla ei ole halua mariankalaan, vaan en myöskään halua olla mariankalana omassa huoneessani!"
"Ja minä sanon, että vedän viivan kyökin oven eteen, varo, ett'et pistä nenääsi sen sisäpuolelle! Muista, että meillä on taloudessa kuusi lasta ja piika, sinä ja minä — se on yhdeksän henkeä… Ja sittenkin mariankalaa muina kuin kalapäivinä! — Mutta tänään pitää sinun saaman sitä, siihen minussa on vaimoa… Sinulla ei pidä olla syytä sanoa muuta, kuin että sinulle tapahtuu oikeus! — Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hän tahtoo!" sanoi hän hyväillen.
Ja kaunis oli hän ottaessaan näin mieheltään oikeuden.
Kun sitten tapahtui, että Rejer heitettyään takin päältään yksin otti kokonaisen kaapin, täyteen sullotun piirongin tai suuren raudotetun kistun ja kantoi portaita alas, niin voitiin selvästi lukea Saaran kasvoista, että hän piti miestään voimallisena; — eikä Rejer suinkaan ollut välinpitämätön hänen ihailustaan! —
— "Vaan yhden seikan luulen oppineeni ymmärtämään, Rejer!" — pakisi hän piloillaan semmoisen voimannäytteen jälkeen — "sen nimittäin, että noin suurella väkevällä miehellä täytyy olla työtä, jos mieli tulla toimeen… Sillä ajan pitkään tulisi vaivaloiseksi kolmekyynäräinen mies, joka kulkisi kaikellaisilla uusilla päähänpistoilla ja keksinnöillä täällä tuolien ja pöytien välissä ja sitten tyrkyttäisi tahtonsa lävitse milloin yhdessä milloin toisessa asiassa… Se olisi samaa kuin päästäisi huoneesen kokonaisen pohjatuulen ainoastaan lattian tomuttamiseksi!"
Rejer nauroi. — "Tarvitaan harjaantumista siihenkin, että osaa purjehtia huoneessa, huomaan ma, … varsinkin kaksi purjehtijaa, jotka ovat näin itsepäisiä suunnastaan, kuin minä ja sinä, Saara!"
"Niin, sinä olet kauhean itsepäinen, Rejer… Se on sinun syntyperäinen luonteesi!"
"Hm!… Ja minun mielestäni olet sinä taas niin taipuisa!"
"Sinunko? — ei, nyt sinä puhut leikkiä, niin et sinä ajattele!"
"En, en, — vaan minä totuttelen itseni ajattelemaan niin!"
"Niin, sitähän minä olen sanonutkin, että sinun pitää päästä ulos, milloin on oikein kysymys voimankoettelemisesta — täällä kotona tulet sinä vaan hemmotelluksi"…
— "Pelkällä myöntäväisyydellä sinun puoleltasi, Saara!"
Eräänä päivänä tuli kirje "kapteeni Juhl'ille, Arcturusprikin kuljettajalle." Siinä oli koko joukko postileimoja.
"Lind'iltä!" — huudahti Rejer, ja Saara, joka oli lähtemäisillään huoneesta, seisattui kesken kiireensä kuuntelemaan.
Golden Gatessa St. Fransiscon edustalla.
"Rakas Juhl!
"On pitkiä aikoja siitä, kuin kuulin sinun olevan naineena miehenä, ja olen ollut aikeessa kirjoittaakin sinulle sen johdosta. Vaan siitä ei ole tullut mitään ennenkuin nyt, kun minultakin on uutiseni ilmoitettavana. Toivon siis sinun voivan hyvin joko tämä kirjeeni sitten tapaa sinut korviasi myöten sillissä tai Arcturus-laivalla, — joka sinun tulee jättää, niin pian kuin suinkin voit, se on minun neuvoni, se ei ole korkkipuusta ja saattaa tehdä lopun itsestään, niinkuin myllynkivi Hispanjan merellä!
"Mitä minuun tulee, niin — navakka tuuli ja muuta semmoista, tiedäthän! Sinä tunnet historian. Oikein hyvin kävi ensin, kuin tulin tänne ja aloin lukea rahtia amerikalaisissa eayleissa. En ole koskaan saanut niin hyvin en pundissa, liirissä enkä francissa, kuin täällä Tyynellä merellä, etenkin vehnäseuduissa. Vaan, 'totta sanoakseni,' niinkuin göteporilainen sanoo, — ei ystäväsi Lind ole tullut sen rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Hän mukautuu aina hyyryn mukaan yhtä tarkasti kuin ilmapuntarin, — suuret ansiot, suuri herra maalla, ja suuri herra, suuret taskut, tiedäthän…
"Niin, nyt saanen soutaa esille uutisellani… Luulenpa sinun jo rupeavan arvaamaan ja varustautuman ottamaan vastaan jotakin ruusunpunaisia pilettejä ja muuta semmoista. No niin, minä olen vihdoinkin ottanut sen suuren askeleen, — rohkaissut mieleni ja sitoutunut morsiameen minäkin!"
Saara mutisti suutaan ja keikautti halveksivaisesti päätään; — Lind oli puhunut niin laveasti ikuisista tunteistaan kosiessaan häntä!
"Minkä näköinen hän on?" — luki Rejer eteenpäin: — "solakka ja sorja sekä pää kuin gallionin kuva, joka kiekuu ja keinuu … kaula ja käsivarret kiiltovalkoiset … rinta komea ja rohkea, niinkuin tuulen pullistama märssypurje! — ja sen lisäksi niin kaita vyötäisiltä, niin hienomainen ja arvokas! Kunhan näkisit sen oikealta näkökohdalta, hakkuulaudalta! — hän häviää kuin näky kaukaa, komein mitä voit ajatella, — jos rehellinen merimiessydän muuten sykkii povessasi!"
"Kas!" — huudahti Saara — "ne vasta on miehiä, jotka heti tulevat kuin voi kasvoiltaan, kuin vaan saavat nähdä naisen! … ne jättävät sanansa ja autuutensa joka satamaan. Semmoista ei voi sanoa mieheksi!"
"Hm! … hänkö ei mies! sinun pitäisi saada nähdä pimeänä yönä hänet riehuvassa myrskyssä!"
"Tahtoisin mieluummin nähdä hänet selvällä päivällä semmoisena, johon voisi luottaa!"
Kirjettä jatkettiin:
"Hän on niin hienomainen ja komea neito, ja kun tuuli sivelee hänen poskiaan, niin täytyisi sinunkin tunnustaa sen lankeavan kunnialla, joka lankeaisi hänen paulaansa, etenkin kuin hän nyt vasta on sen lisäksi tavattoman edullinen kauppa!"…
"Sääli sitä ihmisparkaa, joka on uskonut itsensä hänen huostaansa!" — tuumasi Saara.
"No, no, … enemmän!"
… "Käsivarteni on hänen vyötäistensä ympäri, ystäväni! — tukevasti ja uskollisesti, niinkauan kuin kapteeni Lind kyntää aaltoja"…
"Vielä mitä!" — sanoi Saara pilkallisesti, — "sitä virttä on hän jo monasti laulanut!"
… "Ja jos tahdot tietää hänen nimensä, — se kaikuu kuin soitto
joka kerta kuin minä kuulen jonkun lausuvan sitä — niin"…
Vaan nyt tuntui Rejer'istäkin jo menevän liian pitkälle.
Hän heitti kirjeen kädestänsä; "luonnollisesti joku Rullia —a—ha." sanoi hän suutuksissaan, — "jostakin laululuolasta … joka on saanut hänet kiedotuksi! … — Rullia —a—ha!" — kertoi hän muristen bassolla, joka pelkästä suuttumuksesta muuttui diskantiksi; sitten otti hän taas kirjeen:
… "Niin on se — 'Albatross' täysi priki, kolmesataa viisikymmentä kauppalastia, uusi, parhaista aineista, alamastot punasesta pihtahongasta, ostettu Arendalin laskuun, yhdenkolmatta miehen väestöllä, niissä pursimies, göteporilainen, kirvesmies ja steewartti Alert'ilta sekä paras, Jens Emanuel Lind kapteenina! Niin, tämä nyt oli minun rakkausjuttuni! Mihinkään muunlaiseen naimiseen en minä, suoraan sanoen, luule luontoni soveltuvan"…
"Eipä, ei, siinä puhuu hän asian paikalleen!" tuumasi Saara.
* * * * *
Yhden kuolema on toisen leipä — eikä talous muuta paikasta toiseen, joll'ei nilakonnurkista ja kaikkialta kokoontuisi aarre puolitäytettyjä, puolikulutettuja, kaupaksi käymättömiä tavaroita, joista voi olla hyötynsä ja saada myöntiarvonsa, kunhan ne joutuvat oikeihin käsiin. Nekin saavat innokkaita kysyjiä.
Tässä, ei erittäin tärkeässä kohdassa piti Rejer puolensa — ja koko väsymättömällä voimallaan saattoi tahtonsa perille.
Wallan saisi periä — hän eikä kukaan muu niistä monesta hakijasta pesuämmän, apuvaimon ja kaikenlaatuisten matamien muodossa. Töintuskin sai Saara vedetyksi liituviivansa lasten leikkikalujen ympärille, jotka hän "todellakin sai antaa niille, jotka niitä tarvitsivat… Matami Wallan ei ainakaan voisi niitä käyttää!" — sanottiin pistävästi.
Tavarat olivat laivalla, jolla heidän piti lähteä länteen, ja kaikki oli parhaan mukaan järjestetty siihen kamalaan kysymykseen asti, minne Saara kahden pienokaisen ja neljän ison pojan kanssa sijoitettaisiin; — ja täällä — merellä — oli hän äkkiä kaikessa nöyrtynyt Rejer'in viisauden edessä; hän oli tullut niin sävyisäksi kuin lammas ja niin taipuvaksi, että Rejer olisi voinut kiertää hänet sormensa ympärille!
Heidän piti yöllä lähteä ulos Fredriksvärnin suusta, käyttäen hyväkseen hyvää tuulta, vaikka sitä seurasikin sade, ja Rejer läksi nyt iltasella matami Wahlin luokse julistaen hänet juhlallisesti kaiken sen perilliseksi, mitä hän heidän lähdettyään löytäisi talosta.
Hän ei ollut ollutkaan sokea hänen ruskean kauhtanansa suhteen. Hän oli useita kertoja nähnyt sen kanunamiehen talon lähistössä, ja se oli ehkä tapahtunut siinä tarkoituksessa, ett'ei hän unhottaisi Wallania ja hänen etujaan; vaan sitten oli eukolla hieman paha omatunto lauseistaan Saaran suhteen, ja hän aavisti, ett'ei tuuli puhaltaisi edulliselta puolelta hänen kauhtanaansa sieltäpäin, jonkatähden hän oli kulkenut ikäänkuin tuulen alatse pitkin katua, jotta Rejer näkisi hänet.
Niin arveli ainakin Rejer ja tämä hänen arvelunsa sai vahviketta siitä, että Wallan hänen tullessaan päivitteli:
"Enkös minä arvannut, että tulisitte … kapteeni! — johan nyt, vai unhottaisitte te vanhan, kuolevan … ja köyhän vaimon, joka on tuntenut teidät hädän päivinä!"
"Tulen sanomaan teille jäähyväisiä, matami Wahl!"
"Oo, vai niin! — kas vaan! eihän muuta!"
"Sanomaan terveisiä Saaralta!"
"Tuhannen kiitoksia!"
"Te olette aina olleet hänen suosikkinsa! — ja tekin puolestanne olette aina pitäneet häntä niin hyvästi silmällä, tiedättehän! — tehän olette niin monta kertaa puhuneet minun kanssani hänestä"…
"Jumala varjelkoon minun syntistä sieluani! — joll'ei hän vaan olisi tahtonut muuta kuin sitä, mitä minä hänestä olen sanonut, voisi hän kernaasti ottaa sen päälleen ja tuota pikaa muuttaa taivaanvaltakuntaan … niine kokemuksineen, niin nuori kuin hän onkin! — Ja kuinka pahasti ne kuitenkin ovat puhuneet hänestä ja sanoneet häntä sekä ylpeäksi että kopeaksi … ja sitten sai hän kuitenkin kelpo kapteenin ihan heidän nokkansa edessä!"
"Niin, näetkös, matami Wahl! — sentähden onkin hän muuttaessa ajatellut teitä ja arvellut, ett'ei kukaan muu kuin vanha Wallan saisi periä sitä, mikä jäisi jäljelle!"
Wallan hyppäsi heti seisalleen ja niiasi kerta toisensa perästä: — "Sanokaa matami Juhl'ille, että minä olen maahan vajoamaisillani — ihan maahan! — ja että vanha matami Wahl kyllä muistaa häntä, istuessaan päivillä vasuineen kulmassa, ja että hän rukoilee Jumalan siunausta hänelle matkalla sekä kaikissakin elämän suhteissa!… Sanos muuta, että hän muisti vanhaa vaimoa… Kaikkityyni, sanoitte te?" — kysyi hän äkkiä.
"Kaikkityyni on kääritty kokoon kyökissä teitä varten. Torgerseniltä saatte avaimen ja ne tietävät asian."
Wallan alkoi taas väännellä ja reutoa itseään kiitollisuutensa tunteiden kiihkeissä puuskissa.
"Istukaa nyt jälleen paikoillenne, matami Wahl! — Kas, tässähän te olette pudottaneet paperilapun toisensa perästä," — sanoi Rejer ja noukki lattialta muutamia paloja, joista oli lyijykynän merkkiä.
"Hyvänen aika! — ne ovat laskuja!… Istuin tässä juuri ne käsissä, herra kapteeni! … muuten häviäisi yksi toisensa perästä muistista. Ajatukset käyvät lyhyiksi, tietäkääs, kun tulee vanhaksi. Nyt oli tuo Anders laivastosta … hän sanoi olevansa velkaa ainoastaan seitsemästä piparikakusta, ja sitten — tsii, — sitä nuorisota nykyaikana!"
Vanhaa Wallan raukkaa! ajatteli hän mennessään, — kova sää koukistaa puun!… Hän kumartuu, hiivii ja koukistuu kiinni elämässä.
XV.
Sillikuningas.
Niinä vuosina kuin Rejer oli ollut poikessa Aa-vuonosta [tuon vanhan vuonoseudun nimi on tietysti sepitetty], oli tietysti monta auringon sädettä ulkopuolisissa olosuhteissa langennut hänen synnyinseutunsakin osaksi; vaan mitään erittäin sytyttävää voimaa ei niillä ollut ollut, — taula oli liian kosteata ja homeista syttyäkseen!
Ja oikeastaan olivat juhlevenheen seikkailut sillin kalastusmatkalla ainoa tapaus, joka oli pannut mielet kuohumaan, vaikka sekin huomattiin pian kyllä olevan hitauden kuollutta jälkimaininkia. Se oli ainoastaan jättänyt yhden ja toisen haaveksijan taloihin vuononrannassa sekä hämärän aavistuksen koko seutuun siitä, että maailma ja elämä ehkä kuitenkin muualla voisi olla keveämpää ja valoisampaa kokea, — tyytymättömyys, joka päättyi sillä, että moni muutti Amerikaan.
Niin paljon oli kuitenkin näinä vuosina, siitä kuin Rejer alkoi kalastuksensa, voitettu, että Stavangerista pohjoiseen Kinniin asti tiedettiin olevan nuottueen päällikön nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka jotenkin osasi vainuta sillin merestä ja käydä kimppuun niinkuin suurivalas! Joka paikassa saapuvilla, aina liikkeellä, mielettömästi ja pelkäämättä käyttäen hyväkseen kaikkia tuulia ja jokaista mahdollisuutta, oli hän vuorotellen voittanut ja menettänyt, menettänyt ja voittanut; vaan kaikissa tapauksissa ponnistellut niin pitkälle, että hänellä nyt, paitse kolmea omaa nuottuetta päälliköinensä, samalla oli osaa moneen muuhun. Vuonoseuduilla nimitettiin häntä yleensä sillikuninkaaksi.
Ne muutamat meripuodit, jotka perästäpäin olivat kohouneet Aa-vuonoon, ja moni seikka seudulla osoitti, että väestö täällä oli tavattoman paljon ansainnut sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäs'issä, siellä vallitsi nyt hänen sisarensa, joka oli leski, vaan Hammervigenissä uudessa talossa sinisine kattotiilineen ja kaksine isoine meripuotineen. Ne olivat rannalla kumpikin omassa päässään pitkää laivasiltaa. Toinen sisälsi kalanpyydyksiä ja verkkoja, jotka riippuivat harjaorressa ja toisessa, joka oli suolaushuone, oli vene veneen sisässä, pienempi isommassa, niinkuin malja asetetaan maljaan.
Rannalla oli hyvin kiire. Miehet tarkastivat ja tutkivat kaikellaisia köysiä, naaraimia ja touvia, joita aiottiin käyttää nyt talvikalastuksessa sekä viedä vasta puoliksi varustettuihin venheihin, jotka olivat rivissä pitkin laivasiltaa. Pari poikaa, kuusi- ja seitsentoistavuotias seurasi innokkaasti työn menoa. Toisen nimi oli Jan ja toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään levottomana kuin mustalainen kävi edestakaisin ja oli ajanut joka kynnen työhön — arvaa lukija kyllä.
Joulunaikana, kalastusajan edellä käveli hän oikein roima-askelin: komensi ihmisiä, venheitä, peräänkatsojia ja sanansaattajia, usein seitsemän kahdeksan peninkulman päähän pitkin meren rannikkoa hankkimaan tietoja, saadakseen ne luotettavina ja vereksinä.
Tämmöisen tiedon oli hän tänään saanut ja se pani koko talon liikkeelle: — piti lähteä liikkeelle! Nuottuepäällikköjen ja miehistöjen saada sana, muona panna valmiiksi … tuhat asiaa! — ja käskyt annettiin röyhkeästi ja kiivaasti.
Villahuivi irrallaan kaulassa, umpirintainen mekko yllä ja kädet seljän takana käveli hän edestakaisin suuressa huoneessaan. Käynti oli huojuva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin kenossa, ja terävillä, ankarajuonteisilla kasvoilla oli tänään puna, ikäänkuin korvapuustin jälki kummallakin poskella.
Oli kaksi hyvin erilaista olentoa, jotka purjehtivat perheenpirtin lattiaa, huolellisesti varoen törmätä toisiaan vastaan. Hänen vaimonsa ei niinkään hevillä sekaantunut toimissaan; … hän oli nähnyt monta semmoista myrskynpuuskaa jo ennenkin ja käveli siellä nyt leveänä, päättäväisenä ja vakavajalkaisena antamatta minkään häiritä itseään taloustoimissaan:
"Rejer kulta! — jos sinä odotat, kunnes joulu on ohitse, niin olen varma, että kuitenkin olet aivan ensimmäisiä. Sanansaattajahan ei kuullut mitään sillistä!"
"Kuullut sillistä? … kuullut sillistä; onko kuultu mokomaa!… Silloin muutkin läksisivät soutamaan sinne! Ei, näetkös, mutta mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, sen minä tunsin!"
"Oo, sinä tunnet aina sillin hajua, Rejer! Anna nyt ihmisten viettää joulua rauhassa; — muuten ei sovi aa-vuonolaiselle, tiedäthän!"
"Eikö sovi aa-vuonolaiselle? Ei — vaan antaa Jumalan antimien mennä mereen pitämättä niitä senkään arvoisina, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, — se sopii aa-vuonolaiselle, se!.. Ensin viettää joulua ja sitten, kuin ovat saaneet oluttynnörin loppuun, on heidän sovelias aikansa, niin!… Vaan nyt tulevat ehkä sillit ensin eivätkä ollenkaan odota! — Oikein, kyllä minä opetan heitä! Minä oikaisen heidät suoraksi, jos he tekeytyvät kumarammiksi kuin he jo ovat… He saavat tuntea paljan sattuvan naulan päähän!"
"Niinpä niinkin, sinä olet oma herrasi, Rejer! — ja minun puolestani on muona valmiina. Teidän tarvitsee vaan ottaa se huostaanne!"
"Valmiina kaikki?" — hän katsoi hämmästyneenä, melkeinpä epäillen häneen.
"No, sen verran olen minä huomannut sinusta näinä päivinä, että sinä tahdot merelle, sanoipa sanansaattaja niin tai näin!"
"Se oli oivallisesti, Saara!" — sanoi hän pyörähtäen ympäri kannallaan ja hieroen käsiään. "Oivallisesti! sanon minä sinulle … vähintään kolmen päivän säästö… Siinä vasta emäntä, joka kelpaa!… Sinä olisit voinut olla päällikkönä kalastusretkellä, jos olisi tarvittu!… Oivallista! … oivallista!"
"Niin, nyt olen minä ja kaikki ämmät leiponeet ja panneet juomaa sekä varustaneet sinua antaen joulupuuhien jäädä, ja nyt sinä olet tyytyväinen!"
"Olenpa niinkin, hyvin tyytyväinen!"
"Vaan näetkös, Rejer! nyt täytyy sinunkin totella minua yhdessä asiassa!"
"No, annas kuulla!"
"Minä en tahdo Jan Conradia mukaan kalastusretkelle tänä vuonna, niinkuin sinä puhuit!"
"Vai niin! — juuri hänen täytyy tullakin mukaan!"
"Muista, että poika vasta ensi vuonna tulee seitsentoistavuotiaaksi; poika on kasvanut niin rohkeasti, että on melkein kolmekyynäräinen eikä hän ole vahva!"
"Joutavia, hän on kylliksi vahva, oikea hevonen — kunhan hän ei saa olla täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen hänen apuaan; täällä on kyllä tekemistä, tiedäthän!"
"Jan Conradin — täytyy tulla mukaan!" — sanoi Rejer pitkäveteisellä painolla. — "Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy hänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule semmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin…"
Saara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli hänen poskiaan.
"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit ottaa hänet mukaasi!"
"Enkös tiennyt sitä? — enkös tiennyt sitä — enkös tiennyt sitä! Aina piilee sinun töissäsi jotakin … aina saa ostaa ja myödä sinun kanssasi, Saara!… Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen juuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin liukkaiksi matkalle? — Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!"
"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! — Olen kuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan — monta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! … laita sinä vaan niin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, — sillä mukaan hänen täytyy!"
"Niin ei voi ajatella, Rejer!… Minun seistessani ja pyytäessäni näin hänen edestään… Olenhan minä pojan äiti!" — hän sanoi tämän värähtelevällä äänellä.
"Niin, ja minä hänen isänsä!" — hän mitteli kiivailla askelilla huoneen lattiaa.
Saaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta tukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei matamissa ollut tenhoa!
Mies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.
"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!" huudahti Saara hänelle vihdoin kärsimättömästi.
"Hm!… Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen paremmin sinua, joka … mutta hm… Siihen lieneekin syytä!" — Hän pyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.
"Mitä tarkoitat?"
"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä… Jokainen päättää itsensä mukaan! — Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei hän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä häntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä minun ymmärtää semmoiset asiat! — niitä narrimaisuuksia on nyt kestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ, työ, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!… Hän on luonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?"
"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?"
"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada tavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa niissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee… Luuletko sinä suotta Jan Conradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin kirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen heränneeksi, — mitä?"
"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota, sinun! … häneen … tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?"
"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!"
Saara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun… "Vaan Rejer kulta! poikahan on kuusitoista vuotias!"
"Niin, näetkös, Saara!… Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin, jolle nuoret nulkit eivät voi mitään, — ainakin minun suvussani!"
"Vai — niin? — sinähän puhut kauniisti puolestasi!"
"Minä puhun vaan omasta kokemuksestani, minä!"
"Ja tunnustat sen niin suoraan?"
"Niinpä kyllä! — On satoja, joihin voipi rakastua, vaan tosi tapahtuu ainoastaan yhden kanssa… Nyt on käynyt niin Jan Conradille, näetkös, minä ymmärrän niin hyvästi sen! — paremmin Jan Conradin suhteen kuin Janin, sillä tämä on sinun näköisesi! — täytyy olla varuillaan, ett'ei hän takerru ensimmäiseen hameesen; hänen pitää päästä niin vanhaksi, että saa edes silmät päähänsä… Hitusen järkeä! — No? — etkö sinä nyt ajattele samoinkuin minäkin, että meidän pitää antaa hänen soutaa tuo hulluus itsestään merelle, — vai tahdotko sinä kentiesi hänet miniäksesi?"
"En minä luullut sinun, Rejer, noin paljon ymmärtävän naisasioita!"
"En ole koskaan sanonutkaan niitä ymmärtäväni; — vaan erittäin onnellisesti päässeeni niistä;" — hän pyyhkäsi hiukset vaimonsa otsalta ja nauroi — "vaikka sinä usein pistät kuin viholainen! — ja kernaasti tahdon minäkin sananvaltaa Jan Conradin suhteen."
Nyt tarttui levottomuus häneen taas ja hän meni ikkunaan: — "Kas tuota … kas tuonne … kas vaan! — tuolla kulkee vielä se, jonka piti viedä sana, ja vetää takajalkojaan perässään mäessä niinkuin vanha hevoskatko… kellä olisi niin pitkä keppi, jolla vähän kiirehtisi häntä!… Olisin jo kahdesti kulkenut edestakaisin tämän välin Lauri-Sepälle!"
— — Seuraavana päivänä oli vilkas elämä ja paljon touhua laivasillalla. Talonväki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapuritaloista oli katsojia saapunut kokoon.
Kolme- ja neljäkymmenmiehisiä nuottueita oli lähdössä liikkeelle.
Nuottavene oli jo — pienempi vene perässään ja iso naarain kokassa — valmiina soutamaan neljällä airoparillaan. Vähän lumiräntää satoi pilvisenä talvipäivänä köykäisesti kuin untuvia ison nuotan ruskeille, kerratuille silmille, jotka olivat päälletysten valmiina potkittaviksi mereen. Sisempänä työnnettiin kolmatta venettä keskinuottineen vasta vesille, jotavastoin nassakkavene, jossa pikkunuotta oli, oli jo ennättänyt jonkun matkan päähän.
Suuren nuottaveneen perätuhdolla istui Rejer lounas päässä ja peräsin kädessä; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireisinä aikoina kirkastuneet ja ilmoittivat hänen nyt olevan oikealla paikallaan siellä, missä hän istui. Hänen vaimonsa seisoi laivasillalla ja antoi heidän nuorimman nelivuotisen tyttärensä nahkapukuisten soutajain käsiin vietäväksi ottamaan jäähyväisiä häneltä.
Ja nyt läksivät he liikkeelle.
Veneet liukuivat airojen ajamina sujuvasti lahdelle, joka kiilsi lyijynväriseltä. Rejer'in vaimo, liuta poikia ja tyttäriä ympärillään, joista pienin piti häntä kädestä ja hameesta kiinni, seisoi nojaten laivasillan kaidetta vastaan ja katsoi heidän jälkeensä. He hävisivät kannaksen taakse, vaan vaimo seisoi vielä paikallaan, niinkau'an kuin voi kuulla airojen ja tappien äänen.
Tästä vaimosta oli nyt tullut jotakin seudulle! — Sen vian, ett'ei hän ollut sieltä syntyisin eikä ollut seissut morsiuskruunu päässään Aa-vuonon kirkossa, oli hän täydellisesti sovittanut näyttämällä — paitse mukanaan tuomaa kahta Jania — seitsentä poikaa ja tytärtä, rehellisiä aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhl'in lapsenlapsia, ja sen lisäksi asianmukaisesti syntyneitä ja kastettuja täällä. Komea ja reipas hän oli, "niin että oli synti, kun ei vanha matami Juhl saanut nähdä häntä!" — Merenkulussa harjoitteli Rejer aa-vuonolaisia väkivaltaisella välinpitämättömyydellä kaikkia vanhoja tapoja ja menetyksiä vastaan… Hyvä ruoka, harvat ateriat ja "joudu!" — olivat hänen päämääräyksensä, jotka soveltuivat entisiin vereen juurtuneihin — hitaat, pitkäveteiset liikkeet ja kahdeksan ateriaa päivässä — melkein niinkuin pohjatuuli suojattinaan!
Ja että tässä oli harjoitus kysymyksessä, sen saivat tälläkin kertaa kokea, kun he joulunpyhät loikoivat merenrannalla Teistsaarien luona! Lakkaamatonta soutamista … neljä-, viisikymmentä hajoitettu ympäri saaria tähyämään silliä — olihan se kaunista joulunviettämistä!
Mutta joulu oli joulu! tuumivat aa-vuonolaiset ja Rejer näki heidän kerta toisensa perästä horjuvan saarilla.
Itse kulki hän kuin palava soihtu ja löi reiteensä kiikarilla sekä vainusi sumuun suurella, tuimalla nenällään, melkein kuin olisi luullut sillin olevan ilmassa. Paljon ei hän antanut rauhaa heille… Välistä sanansaattajaksi, välistä kiikarilla ja luotikangasta tutkimaan sieltä ja täältä!…
"Ei ole suomuksia ilman silliä!" mutisi hän viimeistä kertaa soudattaessa itseään nelihankaisella. Hän oli lähettänyt nuottueet yhden yhtä, toisen toista tietä ja otti itse kolmannen, tehdäkseen havainnoitaan. Ainoa mitä vasta voitiin pohjoiseen kalastuspaikasta eroittaa, oli pari valasta ja jonkin verran sonkia…
Iltasella, palatessaan retkeltään, kuuli hän huutoa, rähinää ja mässäämistä majapaikasta ja sen ympäristöstä. Aa-vuonolaiset joivat ja viettivät joulua, ja viina katkusi ylt'ympäri.
Hän pisti päänsä ovesta:
"Venheisiin, miehet! — voi sattua, että tapaamme sillit idästä saaristosta!"… "Ja kaikissa tapauksissa sekoitan minä hiukan merivettä viinaanne!" — mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät juuri olleet iloisennäköisiä astuessaan yön pimeässä venheisiin; heidän sisimmässä povessaan tuntui tämä oikealta pyhän häpäisemiseltä. Mutta soutaa he saivat! — soutaa koko pitkän yön Rejer nelihankaisellaan etumaisena. Kun he sitten aamusella palasivat, sanoi hän leppeästi: — "Tämä olkoon nyt joulutanssin asemesta sekä 'hallingin' että 'springerin!'" — He olivat saaneet soutaa rangaistukseksi.
Väsyneinä ja surkeassa tilassa saapuivat he Teistsaarille, ja siellä jäähtyi Rejer'in veri ja aa-vuonolaiset saivat vastoin tavallisuutta jonkunlaisen hyvityksen: — silliparvi oli mennyt saarien välille niin taajana, että niitä oli molemmin puolin rantakivillä. Jan Conrad oli nuotan palasella saartanut kolmekymmentä tynnöriä; vaan — naapurinuottue oli rannanpuolelle pannut sulun toisensa viereen, toinen toistaan suuremman.
Päälliköt joutuivat melkein raivoihinsa; vaan Rejer kulki ääneti saarilla ja katseli muiden saalista.
"Täytyy käsittää maailmaa hauskalta puolelta!" mutisi hän hiljaa.
Puolipäivän aikaan löi hän kuitenkin kiikarinsa kokoon. Linnut ja valaat tulevat vuonoa kohti!
"Eteenpäin taas, pojat!… Sillistämään!" kuului käsky ja nyt lähdettiin liikkeelle vauhdilla, ikäänkuin ei edellisenä yönä olisi airoakaan liikutettu.
Sana vaikutti kuin sähkö! Nuotta potkittiin … repesi valaan edessä … toinen potkittiin toiseen lahteen.
Taas — uuden silliparven lähestyessä — joukko nuottueita samalla kertaa levolla ja vahtimassa salmessa… Täällä värisyttää kaikkia mitä kiihkein halu — minuutti tai pari liian myöhään, ja koko yritys on mennyt hukkaan! Nuottuepäälliköt komentavat, samalla kuin alapäälliköt ovat köykäisissä venheissä varustettuina vesikiikarilla ja luotilangalla tutkiakseen, mistä sillit kulkisivat.
Nelihankavenheen peräpuolella seisoo pitkän-roteva mies lounas päässä ja häntä pitävät kaikki silmällä… Mies pistää tyynesti kätensä taskuun ja ottaa sieltä tupakkapuruksen — sovitun salaisen merkin, — ja juhlenuotta alkaa purkautua kelalta, jolla aikaa silliparvi sipisee ja potkii aivan vedenpinnalle asti… Köysivene rantaan … pikkuvenheet kokoavat lauvusnuorat sitä myöten kuin ne ilmestyvät vedenpinnalle … vaan mereen heitetään sitäpaitse neljä- tai viisitoista isoa verkkoa, airoja katkotaan, venheiden yli soudetaan hankojen kohdalta kiireessä, pari miestä putoaa veteen ja saavat rämpiä taas ylös; ei kukaan huomaa sitä… Verkkoja heitetään ristin rastin — tässä kilvoitellaan kuin hengenhädässä tuhansien omaisuudesta! … — Vaan keväämmällä maaliskuussa — viimeisen nuotan korjattua ja sillien myötyä — kiiti sama kepeä vene, joka monta kertaa oli purjehtinut myrskyistä merta kalastusretkellä, taas vuonoon kaksi vahvinta miestä airoissa ja Rejer itse toinen käsi silmien yläpuolella ja toinen ruotelissa. Nyt halusi hän kotiin, ja sentähden riennettiin, niin että vesi kokan edessä kuohui!
Hän tuli aina paria päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä parina kolmena päivänä, kunnes hänen täytyi taas ryhtyä toimiinsa, oli talossa heleä päivänpaiste!
Hän luuli aina tulevansa odottamatta; vaan he tunsivat hänet ja vartioivat tarkasti, niin että hänellä oli sekä Saara että kihisevä lapsiparvi vastassaan laivasillalla. Vaan silloin saikin vaimo kokea karhunkäpäliä. Hän tavallisesti puoleksi nosti, puoleksi kiepautti ympäri hänen rotevaa vartaloansa tervehdykseksi laivasillalla hillitsemättömässä ilonhurmauksessa: — "Yhtä kaunis! … yhtä komea!… Siinä on vaimoa, siinä!"
"Ja kuinka on käynyt?" kysyi Saara tiellä rannasta.
"Hyvin minun, vaan huonosti niiden, joiden kanssa minulla oli osaa!… Aina myöhään! … aina toinen toisensa kölivedessä ihan niinkuin sillit! — se on aa-vuonolaisen tapa… Ne ryömivät ja matelevat laiskoina kuin konnat, kun vaan kukaan ei ole heitä käskemässä."
"Oletko menettänyt paljonkin heidän tähtensä, Rejer?"
"Joutavia, — olen kuitenkin hyötynyt pari, kolme tuhatta!"
Ja joukko hävisi ovesta suureen rakennukseen, jonka siniset kattotiilit ja ikkunat kevätauringon valossa häikäisevällä valollaan katselivat alas.
Salissa oli hänen tavallinen taidetemppunsa kävellä viisi, kuusi lasta samalla kertaa käsivarrella ja kaulassa — saavuttanut huomionsa, ja sitten niitä mitattiin pihtipieleen, — pää päältään loistavia kaikista hivusväristä, alkaen äidin vaaleasta Rejer'in tummanpunaiseen.
Nyt istui hän mielissään ja suorana sohvassa ja Saara innokkaasti ja hilpeästi teki selkoa hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut siitä päivin kuin hän oli lähtenyt kotoa.
… "Ja nyt osaa Inkeri Uuteen Testamenttiin asti raamatunhistoriansa… Ja Theodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon!"
"Vai niin, vai niin!"
"Ja kuuleppas sitten, miten minä olen tuuminut puutarhan suhteen, — laajentaa sitä vähintään neljää kertaa suuremmaksi!… Aion ruveta viljelemään morellia ja kirssikoita, ehkäpä omeniakin, — siinä minun toimialani!"
"Hyvin, Saara! — eteenpäin vaan sitä tehden! Pane ihmiset liikkeelle!… Ajatellessani kaikkia näitä raukkoja täällä ympäristössä — perältäkin olen juuri minä saanut heidät sillinpyyntiin! Ja jos se sitten menisikin hullusti, niin on kuin minä olisin edesvastauksessa siitä… Vaikka uskallankin väittää" — kavahti hän seisalleen — "tehneeni parastani heitä kiirehtiäkseni! — Jos heillä olisi venheet heidän luonteensa mukaan, niin olisi niissä väärät emäpuut, kierot kokat, kiero peräsin ja vino masto sekä purje niskassa! vinosoutuiset ja hidaskulkuiset… Hiessä on vanhaa maakrapua, joka tahtoo kulkea niin ja näin, — ja odottaa, kunnes kaikki tulee suoraan heidän pivoonsa, sen sijaan että itse kävisivät suoraan asiaan!… Mutta tiedätkös, mitä minä nyt tuumin, Saara? Aion ostaa pieniä metsäpalstoja ja rakentaa puista venheitä kaupaksi; — se saattaisi lyödä leiville!"
"Ja sitten sinä saat kylliksi työtä kesäksi, Rejer, sillä silloin saatat sinä muutoin olla haitaksi, niinkuin tiedät!" — nauroi Saara.
"Niinpä kyllä! — vaan pääasia olisi siinä se, että aa-vuonolaiset paremmin ehkä voisivat tottua merenkulkuun — sillä ne miehet vasta tarvitsevat aikaa!"
Siitä lämpimästä ihmettelevästä katseesta, jolla tämä aate otettiin vastaan, näkyi, että siinä oli vaimo, joka ymmärsi miestään.
XVI
Eteenpäin!
Kymmenkunnan vuotta eteenpäin elämässä!… Hammernäs'in honka, joka oli kestänyt niin monta myrskykuuroa ja nähnyt niin monta Juhle-sukua tulevan ja menevän, on menettänyt yhden mahtavan haaransa. Se seisoi nyt mäellä haljenneena ja musta ammottava vilo kupeessa — toinen käsivarsi niin vihaisesti ojennettuna ja uhkaavana kuin koskaan ennen! — ja katseli kirkkaita, sinisiä kattotiiliä Hammernäsvigenissä… Kaikki oli kasvamaan päin, elossa ja liikkeessä — vaikka olikin vähän yksinäistä, kun miehet, niinkuin tavallista talvella, olivat sillinpyynnissä.
Mäellä näkyi ristin rastin suksen ja kelkan jälkiä, suuria ja pieniä poikain ja tyttöin askeleita heidän jokapäiväisistä käynneistään Ottilie-tädin luona, joka asui Hammernäs'issä eikä ollenkaan huolinut siitä, että "asuinrakennuksessa kummitteli!"
Teistsaarilla oli meripuoti kasvanut pieneksi suolauspaikaksi venelaituri edessä; — Rejer Juhl oli pannut paljon rahaa siihen, vaan myöskin kiskonut siitä monta killinkiä.
Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina 18 päivänä helmikuuta — oli hän kauheassa ilmassa siellä! Tuuli ryntäsi puuskalla toisensa perästä meripuotia vasten, hänen kävellessään siellä sisällä, ja pienessä ahtaassa satamassa oli hänen jahtinsa kahdella ankkurilla ja köydellä kiinnitettynä ja sittenkin hyppi ja keikkui, niin että vaahto nousi liki ääripuiden tasalle.
Hän käveli merisaappaissa lattiata edestakaisin raskaassa aamuilmassa, ison joukon merimiehiä seistessa pitkin puolipimeitä seinuksia odottamassa käskyjä, Hän käveli kädet seljän takana, ja miehet huomasivat hänen povessaan olevan ankaran taistelun… Kureiset, terävät kasvot, joita harmahtava parta reunusti, olivat nyreiset suun ympäriltä ja kovettuneet kuin luu.
Hän ryki ja ryki…
"Jahti kestää!" — muistutti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, vaan kulki ainoastaan edestakaisin.
"No, Anders!" kysäsi hän tämän tullessa puotiin. Se oli hänen paras vatamiehensä, "Vatavanhus," joka oli ollut tähystelemässä saarella, — "luuletko sen kääntyvän vielä etelämpään?"
"Melkein kohti lounasta! — Verkot pohjoisessa ovat kireällä!… Kolme vataa juuri siellä, missä laineet loiskuvat — ne eivät tottatosiaan säästä! — Monta tuhatta tynnöriä menee nyt menojaan … aa-vuonolaisille saattaa tämä päivä tulla raskaaksi… Tarvittaisiin sekä rossia että köysiä, jos mieli pysyä paikoillaan!"
"Enimmän ahdistettu on juuri Martin Sörhagenin suuri sulku!" — lausui joku.
Tuuli ryntäsi taas kattoa vasten!
"Hyvä on, että meillä on vaan osaa toiseen, isä!"
Rejer pyörähtihe kiivaasti: — "Hyvä! … hyvä!" — kertoi hän ja läksi avonaiselle ovelle katsomaan ulos. — "Ilma ei nyt ole sen pahempi kuin että me muutamien reipasten miesten kera voisimme purjehtia sinne viemään rossia ja muuta semmoista … meillä on päivä edessämme!"
Ei kukaan vastannut.
Rejer käänsi heille kiivaasti selkänsä… "Hm, hm!"
Myrsky teki taas rynnäkön katonmalkoja vasten. Taas katsoi hän ulos; — tuiskusi yli koko saaren.
"Kaikki sillit taas hajaantuneet mereen … luullakseni yritämme liikkeelle!" — lisäsi hän päättävästi. "Olisi häpeä, jos me viruisimme täällä kaikkine tarpeellisine aseinemme ja antaisimme seudun suuren siunauksen mennä jälleen mereen! — No, Anders?"
Anders oli halukas.
"Minä tulen mukaan, isä!" — sanoi Jan.
"Sinä jäät tänne!" — sai hän vastaukseksi.
Kaksi muuta miestä lupautui ja toiset alkoivat laittaa kaikkia kuntoon.
Jan meni levottomana rannalle ja rohkeni tehdä pari viittausta siitä, että merellä olisi pula satamapaikasta.
Oli paljon työtä saadessa rossia ja köysiä veneesen aaltoilemisen tähden.
"Tänään tahdon tulla kanssasi, isä!"
Hän oli juuri astumaisillaan veneen partaalle, kun hänen isänsä, joka seisoi teljolla, äkkiä kääntyi ympäri ja antoi kuusi- tai seitsenkolmattavuotiselle naineelle pojalleen iskun niskaan, niin että hän lennähti liukkaan leväkön yli rantakiville.
Samassa läksi vene liikkeelle — — Rejer itse neljäntenä venheessä raivasivat he etelätuulen puhaltaessa takaapäin, itselleen tien vaahdon ja laineiden läpi.
Puolenpäivän aikaan pääsivätkin he perille verkkojen luokse eivätkä suinkaan näyttäneet tulleen liian aikaiseen! Etenkin olivat suuret verkot isossa vaarassa, ja nyt oli keskellä raivoisia aaltoja saatava tueksi kaikellaisia ohkasia rossia ja köysiä. Vesitynnöri muutettiin kohoksi kannattamaan paremmin verkkoja ja pieni vara-ankkuri laskettiin pohjaan, kun nuotta oli luiskahtamaisillaan riippoineen paikoiltaan.
Tässä oli kysymys suurista rikkauksista: vaan kaikki näytti nyt olevan jotenkin turvattu; — Rejer'in jahti vaan oli suojatta yöksi ja heidän täytyi hämärässä taas lähteä hakemaan suojaa saarien takaa toiselta puolen vuononsuuta. Jan käveli levottomana Teistsaarilla ja piti vaaria siitä, kuinka myrsky yöllä yhtä mittaa kasvoi, kunnes kattotiilit alkoivat lennellä alas ja he saivat kylliksi työtä tuetessaan rosseilla meripuotia. Hänen toivonsa oli nyt siinä, että isä oli hakenut yhdessä tai toisessa salmessa maata. Mielessään ajatteli hän itsellään olevan tuhmanröyhkeän isän, joka toiste piti panna jalkapuuhun.
Mutta ulapalla oli Rejer Juhl jahtinensa niin isoissa purjeissa kuin hän suinkin sai kuljetetuksi, ja viilsi merta, niin että kaaret natisivat ja lokat vapisivat! Tuuli oli siirtynyt länteen, niin että hänen täytyi antautua merelle yöksi. Majakka oli koko ajan heistä tuulen alla, vaan he voivat nähdä sen ainoastaan silloin kuin olivat keskilainetta korkeammalla…
"Tässä on kova käsissä, miehet! … sille, joka on tottumaton purjehtimaan jahdilla!" — sanoi hän, kun myöhemmin yöllä olivat saaneet alukseensa hirmuisen hyrskylaineen, — "mutta onpa hyvä kyntteli jalassa tuolla maalla … vaan sinne emme nyt tahdo mistään maksusta!"'
Mutta sinne heidän näytti täytyvän pakostakin.
Sää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi — aivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään neuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata vasten.
"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!" — sanoi hän tuimasti. — "Se tuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana… Sillä se pilatus tietää, mitä meidän edessämme on!" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.
… "Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä, kuuletkos Anders!" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella "Vatavanhukselle," joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon kietoutuneena, — "nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!"
"Niin … he — tulevat toimeen!" — tuumasi Anders omituisella painolla.
Pimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä — niinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, — jonkun kimaltelevan rajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä…
"Näin käy paremmin, — priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa nyt ollenkaan!" — Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi maata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.
Lähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva … piikkinen! — kuolema irvisteli heille.
Jokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.
"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että minulla oli niin vähän itseäni varten merellä!" lausui Rejer "Vatavanhukselle."
— Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.
Ajatukset liikkuivat hämäröinä ja raskaina Rejer'issä. Odottamaton raja oli pantu voimakkaalle elämälle!… Kykeneviä miehiä ryhtymään työhön minun jälkeeni, sekä Jan että Jan Conrad! — Ja Saara, — eikö hän enää tapaa minua laivasillalla?… Tuli aikaisemmin loppu kuin olisin tahtonutkaan! — meni kuin häätanssi minulta siitä päivin kuin sain hänet… Hän kohotti lounastaan saadakseen ilmaa.
Hänen koko elämänsä oli yht'äkkiä kuin peili hänen edessään!
Heillä oli nyt kohisevat salakarit molemmilla puolillaan…
Äkkiä loisti terävästi ja suoraan kokan edessä.
"Ei, tässä käy kuin isälleni, kun hän seisoi kirkonmäellä Aa-vuonossa ja saarnasi silliä vastaan — ei se auta mitään, Anders!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä törmäsivät he karia vasten. Ilma selkeni… Hyrskylaineet lakasivat heidän ylitsensä!
* * * * *
Niiden monen laivanhylkysirpaleen ja pyöräpuun seassa, jotka tämän helmikuun yön perästä kuljeskelivat salakarien välisissä, olivat ehkä karia vasten törmänneen jahdinkin jäännökset. Vaan täysin varmaksi tuli onnettomuus vasta sitten, kuin nimilauta viikkoa myöhemmin löytyi muutaman peninkulman päästä etelästä.
Jan tuli tällä raskaalla surusanomalla ja koetti niin varovasti kuin mahdollista valmistaa äitiään ottamaan sitä vastaan. Vaan hän tarttui heti poikansa käsivarteen eikä tämä koskaan ole unhottava sitä katsetta, jonka äiti häneen loi … oli kuin hän olisi voinut katsoa hänen lävitsensä niinkuin lastu.
"Kerro, kerro poikani!… Minä en ymmärrä, mitä sinä sanot; vaan minä muistan joka sanan! … kerro tarkoin — kaikki!"
Hän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan … antoi päänsä vaipua vähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä… "Ja siinä kaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava minulle sekin." — Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.
"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!" — Sen sanottuaan sulkeutui hän huoneesensa.
He olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei aamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän tapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.
"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!"
Hän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.
"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen kuoltuaan… Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua … emmekä me saa keskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!"
"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! — Iskun niskaani, niin että kaaduin rannalle … vaan nyt se on selvinnyt minulle, miksi sen sain: — hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien elämää samaan vaaraan… Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti jäädä tänne suremaan, äiti, — eteenpäin!"