Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla silmäili heitä; — useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin vuoronsa tulla!
Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla; mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa vallattomuutta — ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.
Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in torpparit tottuneet tyytymään vähään.
Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin, tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, — ja se, sanoi Rejer, oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! … heidän piti vaan istua teljoilla ja odottaa!
Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, — niin että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli tottunut, saadakseen hänet taipumaan.
Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: — että hän oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan kylässä… Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt kalastaa! … mutta — kun nuoriso pääsee valtaan, niin…
Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja lapsiaan.
Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja tuijotti maneteihin ja mietiskeli… Näyttipä melkein, kuin hänen isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä onnettomuuteen! — Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja häväistykseksi koko kylälle… Hammernäs kadotettuna! — Hän kuuli oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan; eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!…
Tämmöinen olisi siis loppu! — Hänen rintansa kuohahti uhasta — "Ei, ennemmin…!" — hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi käydä … muut saisivat kaikki kukin osuutensa!
Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen, muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, — pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas ajatelleeksi kauraleipää ja voita.
Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui tuuma pyytää lokkia … voisihan ilmassa olla koko lihavarasto … hän tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle mitään sellaista saastutettua — mieluummin nääntyivät he nälkään!…
Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi. Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle…
Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin, vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.
Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.
Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli selässä lankasilmukan kaltainen merkki — ne olivat oikeata lajia! — Tämä vahvisti huhun todeksi… Silli oli tullut!…
Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!
Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka pohjaisessa lähtisi liikkeelle … että kalastuspaikka täällä huomenna tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!
Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.
III.
Rakkaus ja sillit.
Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.
Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.
Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin — voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.
Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta — jos se kulki itä- tai länsipuolitse saaria — niin että voisivat olla ensimmäisinä oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet ja lahdet.
Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.
Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!
Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle — — Tuopa oli kummallista… Siihen lienee joku syy … merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta ja kaikella tavalla!… Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan suuntaan.
Siellä täytyi sillien olla!
Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä — pitkin koko ulapan laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä käynnissä.
Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät — linnut yläpuolella ja valaat jäljessä — lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti kutemaan.
Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja ahdistamassa silliä maata vasten.
Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista — sillin hengitystä! — — ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.
Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! — koko ilma syvälle tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen kaltaiseksi, — rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!
Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat ottaneet niitä altaan merestä… Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä — vaan kaikki syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien, juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat, niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin iskuilta!
Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla, hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan: — valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.
Sillien matka piti yhä maata kohti — lintukuurot päällään ja kaikki meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri; — useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin laudus- ja kohoriviltä…
Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja linnut, — niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!
Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, — luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.
Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! — ja niiden yli kävi perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle…
Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.
Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja synnytti vihaa ja tappeluja.
Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri tyhjennettiin lastiruomaan.
— — Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään — uivat hopeassa — viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!
"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! — Ja Rejer lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen. He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja keksijöinä… Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! — Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.
Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi … ja sitten ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle nuottakunnalle oman talonsa! — Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan takin povitaskussa… Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma hallussaan?… Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta elämästä täällä?… Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten — eihän sitä ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon! Täällä oli hänen oikea toimialansa, — hänen silmänsä oikeen säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.
Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa… Oih kuitenkin! — hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä ravinnokseen! — ikävää, yksinäistä ja kuollutta! — kaiken sen jälkeen kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista ja tanssista.
Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia mustia silmiä esiin tummista kasvoista — niissä oli tulta ja sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!…
Hohoo — jaa'ah! — oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!
Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa tähden! Hän istui, — huolimatta kaikista niistä rahoista, joita hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, — synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen täytyi luopua tytöstä. — Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa, jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!
Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu, sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin. Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät ja toisella täyteen sullotut.
Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa, ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!
Reijer liikkui levottoman nopeasti… Hänen katseensa tähysi innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa…
Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä. Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää muutamia tynnöriä lastista!
Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.
Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni — ikäänkuin olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta… Hän oli milloin sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa… Eihän tuosta kuitenkaan voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!
Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä… Miten nopeasti hän perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti iloisuutta vireillä! — Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön ja tuli takaisi tuoden uuden… Se ei ollut mitään hänelle! — Hän kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen… Hän oli todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään … toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!…
Silli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään, jossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa, huolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.
Kohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja oli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan, kun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka näytti lähtevän sikarista, alkoi:
"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!… Tietäähän sen, että on kiire — että tanssihetki lyö!… Jos koko päivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko venheen yksinäsi!"
"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, — niin isoja kuin kauppapalvelijat! — vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!"
Rejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän kuulla: — "Mikä oinas siellä määkii?" jotka sanat umpimähkään heitettiin hänelle pimeään.
"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana," jatkoi kauppapalvelija suututtamistaan — "hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja odottavan."
"Perämies," — hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten — "hän voipi käydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden meripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!"
"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!" — arveli kauppapalvelija.
"Niinpä kyllä, — — kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua, niin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!"
"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen … tuo mustalainen! — tuo tataari — hevostohtori! … hän, joka sekä nylkee hevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että alaperämies saatte olla varuillanne!"
Kumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän äkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset puhujalle vasten kasvoja.
"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!" huusi hän vimmoissaan.
"Tästä saat palkkasi!" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan hän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri tarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä, kiukusta huudahti: — "Koeta, jos uskallat!" — ja raivoisalla liikkeellä hätisti hän puukkoaan.
Ahdistaja seisattui epäröivänä.
"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!" — karjasi Rejer ja tunkeutui yhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.
Kauppapalvelija katsoi häntä silmiin. "Kas vaan — Rejer Juhl? Konkurssintekijä!… Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa, etkä sekaantuisi tähän!"
Heidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän tappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: "Niin, niin, seitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi pesässä, — kangastavaroista!… Luulenpa olevan noista samoista vaatteista, joissa sinä nyt seisot!…" Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen oikein nähdä konkurssintekijän.
Hän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi koko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä olisi auttanut mikään…
Hän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä, saisiko hän maksaa … nyt heti! — juuri tällä paikalla!
"Kiitoksia tarjoojalle, — meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä vaan saamme rahoja!" — vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan saavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.
Rejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä lyhdyn valossa … kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää todistajaksi … hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja vetäytyi syrjään.
Rejerin silmissä mustui maailma; — hän antoi pois viimeisen sadantaalerin setelinsä! — mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli ollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen kummastuneena huutavan:
"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!"
"Konkurssintekijä! … konkurssintekijä!" matki Rejer pilkallisesti itsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin — "Konkurssintekijä!"… Hän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli, takaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään lyhdyn valoon; — eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan useampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!… Ja joll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille, että hän pian pääsee siksi! — hän keikisti niskaansa kuin jalopeura…
Huuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen panos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö lopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät kulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone oli siellä.
Rejer seurasi nopeasti muita… Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä; sillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön kanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä… Häntä luulivat kaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu ansaitsemaan leipänsä! — — Ei ketään puollustajaa… Olipa yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin yht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan näkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta… Miten erinomaisen kaunis hän oli! "Stii … Stiina!" — lausui hän — "Kas tuossa … tuossa! — ota vitjat!…. Niin, niin — — kuuletkos — ota nyt vaan! — Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisenkin — keskellä sillinpyyntiä … vaan sitä, ett'en saanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä täällä kalastusasemalla?… Saat uskoa minun olleen peloissani sinun poissaolostasi! — Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu … ei kukaan muu nainen! — sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei niin pitkää matkaa, vartalostasi!… Ja niin keveästi kuin sinä käyt — ihan niin kuin tanssisit!…
"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli minun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen — sitä minä olen, näetkös! — voi saada kenet tahtoo koko seudulla… Vaan jos olen lähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti, niin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko seutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! — Tehkööt vaan niin … se ei merkitse mitään! — ei hituistakaan! — jos vaan tahdot seurata minua Hammernäs'iin!… Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta kaikesta … ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!"
Naisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; — koko hänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!
"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen antanut teille aihetta tähän! — en teille, kauppapalvelijalle enkä alaperämiehelle! — kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän istuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta hän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!… Hän joutui kuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on palvellut aikansa syksyllä."
"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin — "tämän tarjouksen tekemisestä … ja myös kauniista hopeavitjoista … jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, — sillä hän tarttuu heti suututtuaan puukkoon… Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä … ei!" — ja hän pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.
Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi hienoksi kuin rihma hänen silmissään.
"Vai niin! — niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä mennä hänen asemansa — hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden pohjattoman kuilun.
Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän itsensä läpimärjäksi!
IV.
Minäkö taipuisin? — en, ennen tahdon murtua!
Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli sulkunsa.
Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä kuuluva huuto:
— Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?
Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta silliä; — he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana meressä!
"Huhuja!… Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?… Venhe, jota soudettiin ohitse? — heillä olisi tieto siitä, heillä," — koetti hän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.
"Ylös ja alas! alas ja ylös!… Ensin ylös ja sitten alas!" — kuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.
"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? — kuudestoista maaliskuuta!… Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta, niin saisivat hakata hänet palasiksi!…"
"Kirottu päivä… Sata taaleria mennyttä!… Kellonvitjat — nekin poissa — hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa — ylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!… Kauniita juttuja! — tanssinut ja ollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa … ehkäpä nainen itsekin on ollut siellä!…
"Huhuja! — antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!…"
Hän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa, jossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona rannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt johtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä synnyttänyt.
Seuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä lankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka soudettavana.
Rejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä lokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen katseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat heitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin, jotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin pikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka vetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä siellä ja täällä puolimädännyt valas.
Oli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin jäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli liikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä mielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan seinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä ja ammentaa rikkautta … harjoittaa kalastusta suuressa määrässä, lunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja torppineen!…
Sillit vetäytyneet mereen! — Juuri kuin hän oli tullut niiden saantiin? — mahdotonta!…
Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista kieltä: — että se oli mahdollista… Hänellä oli jonkunlainen onnettomuudenaavistus, ahdistus… Hän tunsi povessaan, ett'ei väki venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! — Jos venheet tulisivat nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! — yhtä hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!
— — — Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti; ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja keskellä venhettä…
Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista — lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää — pettyneet toiveet!
Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! — Ei sonkaa, ei valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja kuollutta! — ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan eroittama parvi isosta joukosta merellä!
Sillit olivat poissa? — ehkä pohjoisessa…
Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään. Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille… Hänen verensä kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella tarkkuudella sitä lukea.
"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" — oli kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.
"Nähdä minua? — kyliäkin aikanaan!" — puhki hän ja vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; — hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!… Hän luki sen uudestaan ja taas uudestaan: — "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia — sekä hän että minäkin: — ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in… Minun mielestäni pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia, Rejer! — Hän on pelastanut talon!…"
Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad'in kanssa! … sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" — riehui hän — "joka koko ajan on nylkenyt seutua…. Niin kauan ja täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että on voinut ostaa sisareni — — — ja sitten minut kaupanpäälliseksi."
Hän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni hänen toiveistaan oli törmännyt karille!
Hän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, — nyt täytyy hänen kotiin!… Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta … hän olisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!…
Luonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.
Aamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli kotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat uudestaan levolle… Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että näytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja häärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän tunsi sen unissaan…
Yht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli kohmuraiset käsivarret, leviävän edessään… Hän tunsi Hammernäs'in hongan — se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli ikivanhoja mahtavia lehtiänsä…
Mitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä raskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja kumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja raskaalla katseella häneen ja sanoi:
— "Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer! meidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!"
"Minun taipua? — en, ennen tahdon murtua!" — hän karkasi ylös.
Ja näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun, jossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! — ennenkuin voisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi koettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän, saisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan — Rejer J. Juhl —
Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut siihen vakuutukseen yöllä … mutisi jotakin isänsä pesästä ja sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!
Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten — kun he alkoivat tajuta — pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista…
"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? … semmoisella häpeällä kaikkein ihmisten ilmoihin."
Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.
Siinä ei auttanut mikään! — Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; — vaan kotiin joutaminen oli heistä raskasta!
— — "Kuules, Anders! — Sinä vastaat Laukista! — ett'eivät saa vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!… Sano vaan terveisiä äidille sekä että minä olen sen sanonut!"
Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille, kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.
Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa sen ainoastaan rouva Juhl'ille.
* * * * *
Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä pöydällä … taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa — ja menettäneet! —
Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: — tyhjä vene, tyhjä huone, epätoivoa synnyttävä puute aitassa… Sairautta ja kurjuutta.
Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, — ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.
Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet, parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut näihin ahtaisin seutuihin — kaikki menisi entiselleen, kuolisi ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken yli!
Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä — jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin — tässä oli kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!…
Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin — mökkiläiselle ja talolaiselle oli meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! — kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!
Oli pelattu ja menetetty!
* * * * *
"Rejer Juhl! hoi — hoi hoi — hoi!…"
Oltiin Skudesnäs'in satamassa; — hänen ystävänsä alaperämies seisoi "Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.
"Mitä sinä täällä teet?" — kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet lähemmäksi. — "Hopeahelaisena? — Sinullahan oli hyvä kalansaalis…. Kuules, poikaseni! — Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on tuuli vienyt! — Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"
Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä, soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.
"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" — sanoi hän Rejer'in tultua laivalle — "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"
Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä alaperämiehen kanssa.
"Talonpoikaistavat … talonpoikaislaivuri … talonpoikaislaiva! … vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. — "Koiranelämää tämä kalastaminen…
"No niin Rejer Juhl! … eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla… Eteenpäin, eteenpäin, vaikka missä olisi! … vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! — ja silloin on loppu hauskuudesta. — Hän — sillinperkkaajatar — musta Stiina, kertoi kaikkityyni samana iltana minulle … hänellä riippui veitsensä sinun kauniissa vitjoissasi… Vaan olitko silloin aivan laapihullu? — mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! — hyökkää suinpäin ja kosii! — — No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden huusinkin sinua."
Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.
Perämies silmäili häntä!
"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: — rakastua uuteen… Kuinka vanha olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi minun samoin!"
"Ei — eh" — nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo maalle samana yönä! Ei — eh … mutta" — hän mietti totisena, uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava olento!"
"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille sillä… Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"
Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin seteli:
"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"
"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria enemmän kuin minulla, — sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa… Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa, kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana… Kallis kaupunki, joka perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä, ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! — — Vai niin, sinulla on kymmenen taaleria, Juhl! — Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä Skudesnäs'in satamassa… Täällä ei ole niin mitään!"
"En … minä … minä," — alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa … minä menen Bergen'iin, tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! — Minä tahdon pois kotoa" — lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, — "tila Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"
"Vai — niin?… Vai — niin!" — tuumaili perämies hieman ällistyneenä ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. — "Vai on se käynyt sillä tavalla… Niin" — lisäsi hän ja karkasi seisalleen — "minä olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! … ja tuo pilviin pyrkivä nenä! — sinä karkaat tietysti kotoa… Hm!" — hän koetti viheltää ja polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan — "karkaat — luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta… No niin, mitä aiot sitten tehdä?"
"Päästä vaan matkalle!"
"Myömään ryyniä ja rusinoita?"
Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä vasten?" — Perämies nyökäytti päätään, — "ennen sitten riippua raakapuussa, poikaseni! — se on jotakin ihan toista… Mitä?"… Hän pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa, kaunista vartaloansa… "Merelle — me — merelle! luonnollisesti poikaseni!…"
Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, — puhumattakaan siitä, että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä kieltoa.
"Merisairaus?" — tiedusteli merimies.
"En ole koskaan tuntenut sitä."
"Vai niin! — se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."
"Ei haittaa hituistakaan!"
— — "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi … parilla ensi matkalla — pitää sitä kotelossa!"
"Oo, se käy kyllä päinsä!"
"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, — ei kukaan tahdo mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi… Kuuleppas!" kysäsi hän äkkiä — "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä … ryynipuuroa … kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi Bergen'issä?"
Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.
"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! — 'Alert'illa' tarvitsemme me uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit… Kymmenen taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi… Sillä tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!…"
Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.
Hän katsahti äkkiä perämieheen:
"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä — merelle minun pitää!"
V.
Hän pesee ja pestään.
… "Ylös! … käärikää … käärikää … käärikää!" — huudettiin äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi varovasti silmänsä, — ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" — hän tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää työtä.
"Käärikää märssypurje! … prampurje kiinni… Ylös!" — uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin läkkikastrullilla.
Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!…
Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas, sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.
"Ottakaa kokkikin pramraakaan … kiiruhtakaa!" — jyrähytti pursimies ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.
Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa ja köysissä suhisi ja vinkui.
"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"
Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti, puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää, ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle, milloin käsillään milloin jaloillaan.
Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle! Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne sekoittivat häntä enemmän… Ne kuuluivat kuin äänet toisesta maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.
"Mikä sinulla on, kokki?" — kysyi häneltä jungmanni yläpuolella nokassa.
"Ei mikään!" — vastasi Rejer lyhyesti; — hän sattui samalla katsomaan alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.
Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt nähdä, silla hän karjasi:
"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! … ei tuulepäälle — kuuletko!"
Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. — Tässä oli kysymys vaan yksinomaan siitä, — sen tunsi hän — että jäisi raakapuun päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.
Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen käydä käsiksi työhönsä.
"Tuossa!" — sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon — "niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"
Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.
"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!" jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.
"Ei siinä ainakaan oksia ole," — tuumaili Rejer ja tarttui purjeihin voimakkain käsin.
"Turkanen, tuota karhua!" — sanoi göteporilainen, — "hänellä ei ole kädet, vaan karhunkäpälät!"
* * * * *
Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja märssypurje reivattu:
Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!…
Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella. Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi vetoreikään.
Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan itsekseen.
Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen alas … tavattoman suuri onni … sikamaisen suuri! — Hän hymyili vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in perillinen venymässä raakapuussa, ja — — — ainoastaan hiuskarvan verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!
Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.
"No kokki!" — pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, — "eikö kahvi vieläkään ole keitetty?"
Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja heitti kalannahkaa kattilaan:
"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin tahdotte — — siinä se on!"
* * * * *
Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle … ja sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.
Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli tuulta kylliksi.
Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!
Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä, nokiselta sepänsälliltä… Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja — ja tätä hän ei voinut auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi … ihan kokonaan kadonneet, hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!… Tai jos hän koetti tehdä sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. — Vettä ja ryyniä! — oikeata hevosenruokaa!
Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!
Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! — sitten sai steewartti viedä sen perälle kajuttiin.
Steewartti niin! — tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne kutsuivat peruukkimaakariksi — hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa hänestä!
Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella…
Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti, joka teki temppujaan!
Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.
Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean huoneen kaltaisia — heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat märssypurje osaksi reivattuna.
Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti mastoihin.
"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"
Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi kajuttaan takaisin.
Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!
He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.
Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen suuriin linjalaivoihin saakka — toisten piti sisään, toisten ulos — liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!
"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" — selitti pursimies itseään.
Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen maailmaan… Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi viehkeäksi…
Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? — lienee siellä varmaankin lehden puhkeamisaika… Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.
"Huu … uh!" — hekotteli pursimies aamuilmassa.
Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli purppuransinertävänä heidän edessänsä.
"Tästälähin" — sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin — "saamme vaan purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"
— — Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin purjein.
Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä, huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella kulkuväylää.
Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä, kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin aina mastonnenihin asti.
"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan keittiön ohitse.
Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen. Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.
"Rumia ihmisiä!" — ajatteli Rejer! … vaan miten nämä venheet kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.
Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella — he olivat suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, — tuli perämies hänen tykönsä:
"Kuules!" sanoi hän. — "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista. Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa tänään!… Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi, että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan … niissä on kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! … pysy aisoissasi ja tee työtä — kernaimmin selin maahan, niin on luotettavinta… Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" — Tämän sanottuaan katosi hän.
He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.
Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa! Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.
"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan laivasillalle asti:
"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan, että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan … ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!… Ei kukaan voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua … minua vaan petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!… Häpeällistä!" Hän löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: — "Noin halpamaisesti käyttää hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen alammaisekseen! Nooh … minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" — sanoi hän nöyrästi; — "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole kohteliaampi heille!… Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei — ei — sitä — hän … ei … tee!"…
Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, — maalupaa, puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla, kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.
Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella, jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu. Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan kaupunkia… Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria, selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon laskeuttua.
Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.
Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja, ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.
Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että teaatteria.
Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina — se oli jotakin, jonka hän kerran oli määrännyt osakseen — vaan täällä — maalla?… Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho tukan ympärillä ja hartioilla — hän kyllä huomasi hänen olevan parempia ihmisiä… Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia silmäyksiä!…
Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?… Minulle?" — ja kuulematta toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän… Heidän vallassaan oli erota tai seurata!
He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle lyhtyjen viereen luukkuaukolla.
Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa liinallatanssimiseen… Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne alas pataan!
"Hiljaa!" — sanoi Rejer; — hän ei pitänyt tästä vertauksesta; — ja nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.
Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! — ja sitten vedettiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.
Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisi tahtoneet lopettaa.
Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.
Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.
Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! … ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!… Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa ja giniä … ja nyt hän meni!
Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.
Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän, että kaikki mahtoi olla paikallaan, — vaan jotakin ahdistavaa tunsi hän kaikissa tapauksissa.
Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen — näyttämölle ja yleisöön; kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.
Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja tuntemattomana keskelle muurahaispesää!… Kun hän ennen oli ajatellut, minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut Bataviaa … purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa … niinkuin hänen isoisänsä! Miltä hänestä lienee maailma näyttänyt? Hän oli vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!
… Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! … mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, — ei kahtakaan taaleria taskussa!…
No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! — saa katsoa, että voi pistää kapustansa johonkin … ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa itsensä vellillä! — —
Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin…
… Perämies! — Niin kyllä, se on perämies Lind!
Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt siellä oli joku, jonka hän tunsi!
Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa perämieheen… Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa rintataskusta ja takki oli polvilla… Äkkiä kumartui hän eteenpäin naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja sitten huiskutti hän viuhkallaan… Nyt kuori perämies appelsiinin ja ojensi sen hänelle… Perämies oli julman kohtelias … ja puhua laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.
Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä, kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.
Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.
Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon hylkyjä! — Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot… Vaan — hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla — hänelläpä oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!