The Project Gutenberg eBook of Etelämere auringon alla
Title: Etelämere auringon alla
Author: Jack London
Release date: June 12, 2024 [eBook #73817]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Arena-kirja, 1970
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ETELÄMEREN AURINGON ALLA
Kirj.
Jack London
Suomennos
Englanninkielinen alkuteos: The Cruise of the Snark
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Omistettu Charmianille, joka palveli perämiehenä Snarkissa, hoiti ruoria yöllä ja päivällä — aluksen saapuessa ja lähtiessä satamasta sekä purjehtiessa ulapoilla — joka ei milloinkaan säikkynyt vastuksia, mutta itki, kun matka kaksi vuotta kestäneen purjehduksen jälkeen täytyi keskeyttää.
SISÄLLYS
1. Johdanto.
2. Käsittämätöntä ja selittämätöntä.
3. Seikkailuhenki.
4. Ensimmäinen maihinnousumme.
5. Kuninkaallista urheilua.
6. Molokain spitaaliset.
7. "Auringon talo".
8. Poikki Etelämeren.
9. Kuoleman paratiisi.
10. Luonnonihminen.
11. Kuninkaallista kestiystävyyttä.
12. Kivenheittokalastusta Bora Boralla.
13. Salomonin saarilla.
14. Etelämeren kieltä.
15. Maallikkolääkärin kokemuksia.
16. Jälkikatsaus.
1
Johdanto
Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella, ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen vuoden matkansa maailman ympäri.
Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.
"Mitäs muuta kuin teemme sen", sanoimme — leikillämme.
Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä, ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.
Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"
Olin aivan vakava, ja niin oli hänkin vastatessaan: "Milloinka lähdemme?"
Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja, ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu. Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme rakennettaisiin.
Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.
* * * * *
Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni. Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä. Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.
Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta, toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"
Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen! Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä, että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun voittamista tai hevosen taltuttamista.
Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen. Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa. Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan aallon laelle.
Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli, miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä. Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.
Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen. Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon, minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia. Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani. Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun. Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.
Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman, hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista kokemaan lujalla pohjalla.
Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa. Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja, jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta: muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille, kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.
Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat, jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat, vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan luomakunnan kruunu.
Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.
Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu. Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.
Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti, että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri maissa.
Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla, mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan. Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi. Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on kuunarin rikillä.
Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.
Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian, Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin. Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa. Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi minulla on maatilani… Onhan minun pidettävä huoli siitä, että viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.
Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle, havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten. Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.
Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang. Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä sisävesimatkoja melkein rajattomasti.
Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin. Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä Pariisiin… Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan palatessamme!
Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta, mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta. Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.
Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen. Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja ankkurilyhdyt… Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.
Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi. Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen, hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.
Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta — ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi syntyä loputon kiista merikarhujen kesken… Entä polttoainepulma — tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja epuutti pestinsä!
2
Käsittämätöntä ja selittämätöntä
"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia. Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen — minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."
Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä, jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin, että kannatti tehdä.
Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta. Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen. Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä. Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin vähäinen.
Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella. Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.
Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen. Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme… Sitten pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark, viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni, että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki osoittaa, että vene varmasti on mainio!
Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin. Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi. Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa. Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa… ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin. Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa, etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja selittämätöntä.
Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni potkupallona."
Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."
"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme, "ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran valmistuu".
Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan. Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus, isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli, minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös tulisi ALUS…
Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta, jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut kysymyksessä sen keulan valmistaminen… Ja joka kerta kun lähtö lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä keulaa ja olimme tyytyväisiä.
Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat. Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön ja selittämätön. Siinä kaikki… Ja tiedän, että olette samaa mieltä kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.
Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta. Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!… Meillä oli myös tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.
"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille, "ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn ulvoessa."
Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"
Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa. Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.
"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."
"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani, "ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".
Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin: "Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani, kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.
Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan, että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne, jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus vajosi perä edellä mutaan.
Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä, oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon. Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin. Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin. Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.
"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja luja alus se on".
"Niin… entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.
Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön. Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa. Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään, sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.
Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä, vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene, kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia, kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.
Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä, päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset, käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta. Mutta silloin…
Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies. Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan. Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä! Seller — kamasaksa!
Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt, olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen — miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain käsittämätöntä ja selittämätöntä.
Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä, ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita se tulisi uljaasti uhmaamaan.
"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."
Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun 23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden, että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot, vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.
Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään, kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut, että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen. Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin, sehän oli all right, vai kuinka?… Kuljin pitkin kantta ja minuutissa laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia. Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa — polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua viime pumppuamisesta.
Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet lainkaan vedenpitäviä… Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan! Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.
Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! — ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.
Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa! Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko Honolulussa rehellistä rautaa.
Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa. Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen. Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa… Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.
No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian — uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin. Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita, milloin toinen veden alla.
Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman. Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan nousemasta tuuleen.
Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon, että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen. En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.
Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan, perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen? Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia — mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron ainoastaan mitä tapahtui.
Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla? Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka ei tahtonut maata piissä.
Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin, nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä, kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan kannelle.
J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet. Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava koko matkasta enkä voi siitä luopua.
J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt, sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen kanssa.
3
Seikkailuhenki
Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli raueta Snarkin takia.
Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat "tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä, että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi, koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".
"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!
Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa…
Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa. Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa", kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli "seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat palvelukseeni määräpäivänä.
Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi, "apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on tuottelias!
"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan, "olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen, jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se, että vesi on ystäväni"… "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen, saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on kaksikolmatta."
Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään" halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive: päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä: "Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen tarjouksensa.
Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä. Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat etuoikeuden palvella Snarkilla.
Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua — puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista, keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät, sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle. Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.
Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."
Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin: "Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa." Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.
"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut työskentelemään pienillä aluksilla.
"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."
"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!
"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."
Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies, joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon" ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli "vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla". Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni, niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta kumminkin toivossa merkitsen" jne.
Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön tietä."
Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista, joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne. Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."
"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu. "Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."
Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."
Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden, kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa, möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella aluksella."
Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä varustettu.
"Olemme nähneet sanomalehdestä aikomaanne matkaa koskevan pätkän ja tahtoisimme kernaasti tietää, haluaisitteko hyvää miehistöä. Meitä on täällä kuusi poikaa, kaikki pystyviä merimiehiä, hyvät todistukset sota- ja kauppalaivastosta, kaikki rehellisiä amerikkalaisia, kaikki 20-22 vuoden välillä. Tätä nykyä olemme rikaajina Union Iron Worksissa ja lähtisimme hyvin mielellämme purjehtimaan kanssanne." — Sellaiset kirjeet saivat minut todella suremaan sitä, ettei aluksemme ollut isompi kuin oli.
Ja näin kirjoittaa Charmianin jälkeen maailman parhain nainen matkatoveriksi: "Ellei teidän ole onnistunut saada kokkia, niin seuraisin hyvin mielelläni teitä sellaisena. Olen viidenkymmenen ikäinen nainen, terve ja vankka, osaan hyvin tehdä ne työt, mitkä vähämiehistöisessä Snarkissa on tarpeen, olen taitava keittäjä, minulla on meri- ja matkatottumusta, ja vaikka matkanne kestäisi kymmenen vuotta, olisin siitä enemmän mielissäni kuin siitä, että se loppuisi yhdessä."
4
Ensimmäinen maihinnousumme
"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni. "Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja, että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään, saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."
Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut lentokaloja samoilla leveysasteilla.
"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme lentokalaseuraa."
Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi tuntua melkein kamalalta.
"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."
Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti. Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko, ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa. Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat aivan olemattomissa.
Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään. Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.
"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten näyttäydy!"
Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta. Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.
Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä! Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin. Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä. Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista. Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen. Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa Snarkin onnellisesta perille pääsystä.