ETELÄMEREN SEIKKAILUJA

Kirj.

Jack London

Otava, Helsinki, 1913.

SISÄLLYS:

 Mapuhin talo.
 Pakana.
 Mc Coyn jälkeläinen.

Mapuhin talo.

Huolimatta kömpelyydestään ja painostaan Aorai suoriutui oivallisesti keveässä tuulessa, ja kapteeni antoi sen mennä kauvas melkein tyrskyjen keskeen, ennenkuin hän luovasi. Hikueru-särkkä kohosi matalasti vedenpinnan yläpuolelle, muodostaen tiheästä korallihiekasta ympyrän, noin sata metriä leveän ja jotakuinkin penikulman ympärimitaten sekä kolmesta viiteen jalkaan korkeimman nousuveden yläpuolella. Suuren, läpikuultavan laguunin pohjalla oli paljon helmiäisiä ja kuunarin kannelta, toiselta puolen särkkää, voitiin nähdä sukeltajia työssä. Mutta laguuniin ei ollut väylää edes pienelle kauppakuunarille. Suotuisalla tuulella olisi mahdollisesti kutteri voinut sinne pyrkiä jonkun ahtaan ja matalan kanavan kautta. Kuunarin täytyi pysähtyä jo ulkopuolelle ja lähettää sinne vain pienet veneensä.

Aorai laski hitaasti veneen vesille ja siihen hyppäsi heti puoli tusinaa ruskeata merimiestä, pukunaan ainoastaan tulipunainen riepu lanteiden ympärillä. He tarttuivat airoihin ja samalla nuori mies, valkoisesta puvustaan päättäen europalainen, tarttui takatuhdolla peräsimeen. Mutta hän ei ollutkaan europalainen. Polynesian kultaiset luonnonpiirteet ilmenivät hyvin selvinä hänen auringon kultaamassa, pehmeässä ihossaan ja hänen silmiensä välkkyvän sinen kultaisessa loisteessa. Hän oli Raoul, Alexandre Raoul, Marie Raoul'in nuorin poika, rikkaan kvarterooni-naisen, joka omisti ja varusti puoli tusinaa samanlaista kuunaria kuin Aorai. Väylän suussa läpi vastavirran, joka synnytti kiehuvan aallokon, taisteli vene eteenpäin laguunin peilikirkkaaseen rauhaan. Nuori Raoul hyppäsi valkealle hiekalle ja kätteli erästä kookasta alkuasukasta. Miehen rinta ja hartiat olivat muhkeat, mutta katkenneen oikean käsivarren muutaman tuuman pituinen lihaton tynkä, ajan vaalentama luu, todisti hänen kerran taistelleen hain hampaissa, ja se taistelu oli tehnyt lopun hänen sukeltajaelämästään. Nyt oli hänen pakko liehitellä muita ja jollakin vehkeellä hankkia elatuksensa.

— Oletteko kuullut, Alec? sanoi hän heti. — Mapuhi on löytänyt helmen — oikein helmien helmen! Ei ole Hikuerussa milloinkaan sellaista vedestä nostettu eikä koko Paumotuksen seuduilla, tuskinpa koko maailmassa. Ostakaa se häneltä. Se on hänellä nyt. Ja muistakaa, että minä siitä teille ensimmäiseksi puhuin. Mies on tyhmyri ja te voitte saada sen halvalla. Onko teillä hiukan tupakkaa?

Raoul astui suoraan rantaa ylös erästä hökkeliä kohti pandanuspuun juurella. Hän oli äitinsä laivanisäntä ja hänen tehtävänään oli tyhjentää koko Paumotus-saaren koprat, raakut ja helmet, joita asukkaat hankkivat.

Hän oli vasta-alkaja virassaan. Tämä oli vasta hänen toinen matkansa ja sen vuoksi hän oli sangen levoton kokemattomuudestaan arvostella helmien ominaisuuksia. Mutta kun Mapuhi näytti hänelle helmeä, osasi hän kuitenkin pidättää hämmästyksen huudahduksen, joka jo oli hänen huulilleen vierähtämäisillään, ja ottaa kasvoilleen kauppiaan kylmän ilmeen. Se oli tosiaan kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan. Helmi oli suuri kuin kyyhkysen muna, aivan pyöreä ja sen säteilevässä valkeudessa heijastuivat lukemattomat värivivahdukset opaalin hohteisina. Siinä oli eloa! Sellaista hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Ja kun Mapuhi laski sen hänen käteensä, ihmetytti häntä sen paino, mikä taas todisti helmen erittäin arvokkaaksi. Raoul tutki sitä tarkkaan taskusuurennuslasillaan. Siinä ei ollut pienintäkään naarmua tai vikaa. Puhtaudessaan se tuntui sulautuvan ilmakehään hänen kädestään. Varjossa sillä oli lempeä valo, hohdellen kuin himmeä kuu. Se oli niin kuultohohteinen, että vesilasiin pudotettuna sitä oli vaikea erottaa. Ja niin nopeasti se oli pudonnut pohjaan, että hän tiesi sen painon vallan erinomaiseksi.

— No, mitä sinä siitä tahdot? kysyi hän, yrittäen tehdä äänensä mahdollisimman huolettomaksi.

— Minä tahdon — alkoi Mapuhi, ja hänen mustien kasvojensa taakse ilmestyi kahden naisen mustat kasvot ja pieni tyttö. He taivuttivat päitään ja nyökkäsivät myönnytystään Mapuhin lausumalle toivomukselle ja heidän silmänsä hehkuivat kiihkosta saada toivonsa toteutetuksi.

— Minä tahdon talon, jatkoi Mapuhi. — Siinä pitää olla galvanisoittu peltikatto ja kahdeksankulmainen lyöpäkello. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä, parveke yltä ympäri. Keskessä pitää olla suuri huone ja siinä pyöreä pöytä keskilattialla ja seinällä se kahdeksankulmainen lyöpäkello. Sitten pitää olla neljä makuuhuonetta, kaksi kummallakin puolen sitä suurta huonetta ja jokaisessa huoneessa rautasänky, kaksi tuolia ja pesuteline. Takapuolella pitää olla keittiö, oikein hyvä keittiö, ruukut, pannut ja hella. Ja talo on rakennettava minun saarelleni, joka on Fakarava.

— Joko luettelit kaikki? kysyi Raoul hämmästyneenä.

— Ompelukone on myös saatava, lisäsi Tefara, Mapuhin vaimo.

— Eikä sitä kahdeksankulmaista lyöpäkelloa saa unohtaa, lisäsi Nauri,
Mapuhin äiti.

— On, on siinä kaikki, sanoi Mapuhi.

Nuori Raoul nauroi, hän nauroi kauan ja sydämellisesti. Mutta nauraessaan hän salaisesti suoritti koko joukon päässälaskuja. Hän ei milloinkaan elämässään ollut rakentanut taloa ja hänen käsityksensä rakennustaidosta oli hyvin utuinen. Nauraessaan hän arvioitsi, kuinka kalliiksi kävisi matka tarpeitten ostoon Tahitiin, itse rakennusaineet, paluumatka Fakaravaan, lastin purkaminen ja itse rakentaminen. Se näytti nousevan noin neljään tuhanteen ranskalaiseen dollariin, mikä oli noin kaksikymmentä tuhatta frangia. Se oli mahdotonta. Miten ihmeissä hän saisi tietää tuollaisen helmen oikean arvon? Kaksikymmentä tuhatta oli suuri rahasumma ja — vielä hänen äitinsä rahoja.

— Mapuhi, sanoi hän, — sinä olet aika höperö. Sano hinta rahassa.

Mutta Mapuhi ravisti päätään ja kolmea päätä hänen takanaan ravistettiin myös.

— Minä tahdon talon, sanoi mies. — Sen pitää olla kuusi syltä pitkä, parveke yltä…

— Niin, niin, keskeytti Raoul. — Minä muistan kyllä koko talosuunnitelman, mutta se ei käy. Annan sinulle tuhannen Chili-dollaria.

Neljää päätä pudistettiin kieltävästi.

— Ja sata Chili-dollaria tavarassa.

— Tahdon talon … alkoi Mapuhi.

— Mitä hyötyä sinulla on talosta? sanoi Raoul. — Ensimmäinen rajumyrsky, joka kohtaa saartasi, huuhtoo sen pois. Sehän sinun pitäisi tietää. Kapteeni Raffy sanoo, että rajumyrsky voi nytkin tulla milloin tahansa.

— Ei Fakaravalla, sanoi Mapuhi. — Maa on siellä paljon korkeampaa.
Tällä saarella kylläkin. Mikä hirmumyrsky tahansa lakaisee Hikuerun.
Minä tahdon saada taloni Fakaravaan. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä
ja parveke yltä ympäri…

Ja Raoulin piti taas kuulla talojuttu. Hän käytti useita tunteja haihduttaakseen talojutun pois Mapuhin mielestä, mutta äiti, vaimo ja tytär Ngakura yllyttivät Mapuhia pysymään päätöksessään. Avonaisesta ovesta, kuunnellessaan kahdennenkymmenennen kerran talosuunnitelmia, mitä Mapuhi lateli, Raoul näki kuunarinsa toisen veneen lähenevän rantaa. Aorain ensimmäinen perämies hyppäsi maihin ja vaihtoi pari sanaa käsipuolen alkuasukkaan kanssa rientäen sitten Raoulia kohti. Päivä musteni äkkiä, sillä paksu pilvi peitti auringon. Yli laguunin näki Raoul, kuinka myrskypilvet lähenivät tuhoa ennustaen.

— Kapteeni Raffy sanoo, että täällä viipyminen vie hemmettiin, oli merimiehen tervehdys, — jos onkin helmiäisiä, voimme niitä onkia toisen kerran. Niin hän sanoo. Ilmapuntari on laskenut ja on nyt kaksikymmentä yhdeksän ja seitsemänkymmentä.

Tuulenpuuska puisteli pandanuspuita heidän kohdallaan ja ravisteli palmuja taaempana pudottaen puoli tusinaa kypsiä kokospähkinöitä raskain mätkäyksin maahan. Sade läheni ajaen edellään suhisevaa ja pauhaavaa myrskytuulta, joka saattoi laguunin veden kiehumaan ja ajoi sateen sauhuna edellään. Ensimmäiset pisarat rapisivat raskaina lehdillä, kun Raoul hyppäsi jaloilleen.

— Tuhat Chilin dollaria puhtaassa rahassa, Mapuhi, sanoi hän. — Ja kaksi sataa dollaria tavarassa.

— Minä tahdon talon — alotti taas toinen.

— Mapuhi! huusi Raoul saadaksensa äänensä kuulumaan. —- Sinä olet perin pöhkö!

Hän syöksyi ulos hökkelistä ja painautui jalasta jalkaan merimiehen sivulla tuulta vasten venettä kohti. He eivät sitä nähneet. Troopillinen sade syöksyi heitä vasten, niin ettei voinut nähdä eteensä muuta kuin maan jalkainsa alla sekä vihaiset pikku aallot, jotka laguunin rannalla repivät ja haukkoivat hiekkaa. Hahmo tuli näkyviin vesitulvassa. Se oli Huru-Huru, käsipuoli mies.

— Saitteko helmen? huusi hän Raoulin korvaan.

— Mapuhi on höperö! oli vastahuuto ja samassa silmänräpäyksessä he hävisivät toisiltaan vedensyöksyyn.

Puoli tuntia myöhemmin Huru-Huru näki, tähystellessään särkän ulkolaidalla, kuinka Aorai hinasi ylös veneensä ja käänsi nenänsä ulos merelle. Sen lähellä hänen silmänsä sattuivat toiseen kuunariin, jonka tuulen puuska oli siihen heittänyt, kuinka se laski veneen veteen. Huru-Huru tunsi sen. Se oli kuunari Orohena, jonka omisti eräs puolirotuinen kauppias Toriki. Tämä hoiti itse laivaansa ja istui nytkin varmasti sen peräpuolella. Huru-Huru naurahteli itsekseen. Hän tiesi, että Mapuhi oli ottanut tavaroita velaksi edellisenä vuonna Torikilta.

Rankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin tyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino paneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.

— Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. — Mapuhi on löytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä liioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille velkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko teillä tupakkaa?

Toriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat asiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi helmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.

— Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. — Se on kaunis helmi. Saat luottoa minulta.

— Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. — Sen pitää olla kuusi syltä …

— Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. — Sinä maksat velkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista sataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä tavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla Tahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä tapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä tappiotakin.

Mapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas päänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain maksanut velkansa eikä mitään jäänyt.

— Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.

— Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. — Miksi sinä annoit helmen kädestäsi?

— Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla oli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä siitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä hänelle velkaa.

— Mapuhi on typerä, matki Ngakura. Tyttö oli vain kaksitoista vuotta eikä ymmärtänyt parempaa. Mapuhi päästi tunteensa valloilleen ja antoi hänelle korvapuustin, jotta tyttö kiepsahti nurin samalla kun Tefara ja Nauri yltyivät itkemään ja torumaan naisten tapaan.

Huru-Huru oli vahdissa rannalla yhä edelleenkin ja keksi merellä kolmannenkin kuunarin, joka läheni ja laski veneen. Se oli Hira, Levy nimisen juutalaisen oma. Hän oli Saksan juutalainen ja suurin helmikauppias täällä, ja hänen Hiransa oli kaikkien kalastajien ja varkaiden jumala Tahitissa.

— Oletteko kuullut uutista? sanoi Huru-Huru, kun Levy, paksu ja karkeanaamainen mies nousi maihin. — Mapuhi on löytänyt helmen. Ei ole milloinkaan nähty Hikuerussa sen tapaista helmeä eikä koko maailmassakaan. Mapuhi on höperö. Hän on myynyt sen Torikille neljästätoista sadasta Chili-dollarista — minä kuuntelin majan ulkopuolella. Te voitte ostaa sen häneltä halvalla. Muistakaa minun kertoneeni siitä ensin. Onko teillä yhtään tupakkaa?

— Missä on Toriki?

— Kapteeni Lynchin talossa juomassa absinttia. Hän on ollut siellä tunnin aikaa.

Levyn ja Torikin juodessa ja helmestä kauppaa tehdessä kuunteli Huru-Huru ja sai tietää hämmästyneenä helmen hirveän hinnan — kaksikymmentä viisi tuhatta frangia.

Samaan aikaan Orohena ja Hira luovivat aivan särkän läheisyyteen ja ampuivat hurjasti merkkikanuunalla. Kolme miestä tuli parahiksi ulos näkemään kuunarien kääntyvän ja syöksyvän merelle laskien nopeasti alas suuret ja pienet purjeet. Ankara tuuli ajoi niitä ulapalle vaahtoiseen mereen. Sinne ne häipyivät rankkasateeseen.

— Kyllä ne palaavat, kunhan vihuri on ohitse, sanoi Toriki. Parasta onkin, että joudumme täältä pois.

— Arvelen, että ilmapuntari on taaskin laskenut, sanoi kapteeni Lynch.

Hän oli valkopartainen ukko, liian vanha enää purjehtimaan, ja tullut siihen kokemukseen, että oli hengenahdistuksen vuoksi parasta pysyä rauhassa ja levossa Hikuerulla. Hän meni sisään tarkastamaan ilmapuntaria.

— Suuri Luoja! kuulivat he hänen huudahtavan ja ryntäsivät sisään ja näkivät hänen tuijottavan ilmapuntariin, joka näytti kahtakymmentä yhdeksää ja kahtakymmentä.

Sitten he jälleen palasivat ulos tarkastamaan tuskallisina merta ja taivasta. Myrsky oli tauonnut, mutta taivas pysyi synkkänä. Molemmat kuunarit, kolmannen seuraamana, pyrkivät jälleen särkkää kohti kaikki purjeet levällään. Tuulen suunnan muutos sai heidät hellittämään purjeita, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuli vastakkaiselta taholta toinen tuulenpuuska ja ajoi ne jälleen merelle. Tyrskeiden pauhu oli kova, kumea ja uhkaava ja hirveä aalto nuolaisi rantaa. Salama välähti heidän silmissään kirkastaen mustan päivän ja jyrinä läheni heitä rämisevänä.

Toriki ja Levy lähtivät juoksujalassa tavottamaan venettään, jälkimmäinen läähättäen kuin kauhunlyömä virtahepo. Kun heidän veneensä liukuivat ulos laguunin väylästä, kohtasivat he Aorain veneen. Sen perässä seisoi Raoul huudellen miehilleen rohkaisevia sanoja. Hän ei saanut helmeä pois mielestänsä ja nyt hän oli matkalla tarjotakseen Mapuhille tuon vaaditun talon.

Hän astui maalle sellaisen ukkosen jyrinän ja sateen pauhussa, ettei nähnyt Huru-Hurua ennenkuin törmäsi kiinni häneen.

— Myöhäistä! huusi Huru-Huru. — Mapuhi möi sen Torikille tuhannesta neljästä sadasta Chilistä ja Toriki möi sen Levylle kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta frangista. Ja Levy myö sen Ranskassa sadasta tuhannesta frangista. Onko teillä tupakkaa?

Raoul oli tyytyväinen. Hänen ei enää tarvinnut huolehtia helmestä eikä se asia häntä kiusannut, vaikkei hän saanutkaan helmeä. Ei hän siltä Huru-Huruunkaan luottanut. Mapuhi kyllä oli voinut myydä sen neljästätoista sadasta, mutta että Levy, helmien tuntija, olisi maksanut kaksikymmentä viisi tuhatta, se oli liian suuri vale. Raoul päätti kysyä kapteeni Lynchiltä asian laitaa, mutta kun hän tuli vanhan merikarhun asunnolle, seisoi mies tuijottamassa suurin silmin ilmapuntaria.

— Katsokaa, mitä se näyttää! kehotti kapteeni kiihkeästi pyyhkien lasejaan ja jälleen tuijottaen lasiin.

— Kaksikymmentä yhdeksän ja kymmenen, sanoi Raoul. — Minä en ole koskaan nähnyt sitä noin alhaalla.

— Sen minä uskon, sanoi kapteeni lyhyesti. — Viisikymmentä vuotta, poikana ja miehenä, kaikilla maailman merillä — enkä ikinä ole nähnyt sen vaipuvan tuohon. Kuulkaa!

He seisoivat hetken kuunnellen, kun myrsky pauhasi ja pudisteli taloa. Sitten he menivät ulos. Tuulispää oli sivuuttanut ja he voivat nähdä Aorain penikulman päässä hyppimässä ja keinumassa mielettömän hurjasti hirveässä meressä, jonka aallot syöksyivät jättimäisinä vyöryinä koillisesta ja syöksyivät koralliriutalle. Eräs veneen miehistä osotti väylän suuta ja ravisti päätään. Raoulin silmät noudattivat suuntaa, mutta hän näki vain meren kuohuvan myllerryksen.

— Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi Raoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata vene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.

— Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri ulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.

Hän istuutui katselemaan näytelmää merellä.

Aurinko paahtoi lisäten päivän tukehuttavaa kuumuutta kuolontyyneyden ohella tuulispäiden välillä. Meri korkeni yhä.

— Tuo meri tekee minut levottomaksi, sanoi Raoul. — Nyt ei tuule ja katsokaahan tuonne, kuinka on laita kuitenkin.

Monien penikulmien päästä tuli meri vyöryen ja tärisytti hiekkasärkkää kuin maanjäristys. Kapteeni Lynch katseli sitä hämmästyneenä.

— Taivaan Jumala! huudahti hän ja nousi tuolilta, mutta painui heti takaisin.

— Eihän tuule ollenkaan, toisti Raoul. — Minä käsittäisin tämän, jos tuulisi.

— Kyllä te tuulta saatte ja pian, niin että riittää, oli kapteenin järeä vastaus, — älkää siitä huolehdi!

Miehet istuivat vaieten. Hiki tihkui heidän ihostaan tuhansin pisaroin valuen vesipäille, jotka sitten yhtyivät virtaaviksi puroiksi juosten maahan. He huohottivat, etenkin vanhuksen ponnistukset olivat perin tuskallisia. Suuri laine vyöryi rannalle rouhien kokospuiden runkoja ja ulottui melkein heidän jalkoihinsa.

— Hyvän matkaa yli nousuveden määrää, huomautti kapteeni Lynch. — Minä olen ollut täällä yksitoista vuotta. Hän katsoi kelloaan. — Kello on kolme.

Mies ja vaimo, kintereillään joukko lapsia, läheni heitä lohduttomina. He asettuivat rakennuksen läheisyyteen ja monen epäilyksen jälkeen istuivat maahan hiekkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen perhe tuli vastakkaiselta suunnalta kantaen sylissään kaikenlaista kamaa, eikä aikaakaan, niin oli jo monta sataa ihmistä, kaiken ikäisiä ja sukuisia kokoontunut kapteenin asunnolle. Hän huusi eräälle vasta tulleelle, jolla oli rintalapsi sylissään, ja sai vastaukseksi tietää, että hänen majansa oli meri juuri huuhdaissut laguuniin.

Tämä oli korkein kohta monien penikulmien piirissä ja usealta taholta meri jo hyrskyi koralliriutan yli molemmin puolin. Särkkä oli ympärimitaten kaksikymmentä penikulmaa, mutta ei viittäkymmentä syltä leveämpi mistään. Nyt oli paras helmenpyyntiaika ja yltä ympäri kaikista saarista, aina Tahitista saakka, oli ihmisiä täällä.

— Täällä on nyt kaksitoista sataa miestä ja naista ja lasta, sanoi kapteeni Lynch. — Sanokaa minun sanoneeni, kuinka monta täällä on huomenaamulla.

— Miksi ei tuule? Sitä minä tahtoisin tietää, huomautti Raoul.

— Älkää huoli, nuori mies, älkää huoli, kyllä te vielä pääsette tuulen kaipuusta.

Kapteeni Lynchin puhuessa suuri aalto taaskin huuhtaisi särkkää. Vesi suhisi ja porisi kolmen tuuman korkuisena heidän tuoliensa alla. Pelokkaita huudahduksia kuului naisten puolelta. Lapset tuijottivat ristissä käsin hirmuisina vyöryviä aaltoja ja itkivät surkeasti. Kissat ja kanat hyppivät ensin vedessä ja pakenivat sitten kuin yhteisestä päätöksestä kapteeni Lynchin katon päälle. Eräs Paumotuksen asukas, jolla oli vastasyntyneitä koiranpentuja kopassa, kiipesi puuhun ja sitoi ne sinne kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sillä aikaa emä vinkui surkeasti ja juoksi puun juurella.

Aurinko paistoi yhä kirkkaasti ja kuollut tyyneys vallitsi. He istuivat ja katselivat aaltoja ja Aorain hurjaa keinumista raivoisalla merellä. Kapteeni Lynch oli tuijottanut jättimäisten vesivuorien vyöryä, kunnes hän ei enää voinut. Hän peitti kasvot käsiinsä päästäksensä näkemästä ja meni sisään.

— Kaksikymmentäkahdeksan ja kuusikymmentä, sanoi hän hiljaisesti palatessaan.

Hänen kädessään oli nippu ohutta köyttä. Sen hän jakoi kahden sylen pituisiin palasiin ja antoi yhden Raoulille, piti toisen itse ja loput hän jakoi naisille kehottaen heitä nousemaan puihin.

Heikko tuuli alkoi tuntua koillisesta huuhdellen Raoulin poskea ja virkistäen häntä hiukan. Hän voi nähdä Aorain lujittavan purjeitaan ja suuntaavan merelle ja katui, ettei ollut jäänyt laivalle. Voisihan se kellua myrskyssä, mutta särkkä…! Aalto tuli kohti ja oli heittää hänet nurin. Hän valitsi puun suojakseen, mutta muisti ilmapuntarin ja juoksi huoneeseen katsomaan. Häneen yhtyi kapteeni Lynch ja he menivät sisään samalle asialle.

— Kaksikymmentä kahdeksan ja kaksikymmentä, sanoi vanha purjehtija. —
Tästä on tulossa selvä helvetti — mitä se oli?

Ilma tuntui täyttyneen humulla. — Talo tärisi ja huojui ja he kuulivat mahtavan tuulenhuminan. Akkunat helisivät, kaksi ruutua rikkui ja tuuli pyyhkäisi sisään, työnsi heitä ja oli vähällä kaataa. Ovi paiskautui kiinni, niin että ripa vieri lattialle. Seinät pullistuivat kuin ilmapallon, kun siihen kaasua lasketaan. Sitten kuului uusi ääni aivan kuin kiväärin pauke, kun aallon räiske löi ulkoseinää vastaan. Kapteeni Lynch katsoi kelloaan. Se oli neljä.

Hän otti ylleen öljytakin, irrotti ilmapuntarin naulasta ja pisti sen laajaan taskuun. Taasen iski aalto rakennusta kovalla pamauksella ja se nousi kulmalleen, kääntyi neljännesympyrän perustuksillaan ja vaipui kasaan, lattia kymmenen asteen kulmassa.

Raoul pääsi ensiksi ulos. Tuuli tarttui häneen ja vei mukanansa. Hän pani merkille, että se oli nyt kääntynyt itäiseksi. Kovalla voiman ponnistuksella hän heitti itsensä hiekalla nurin yrittäen sillä tavalla pysytellä paikallaan. Oljenkortena livahti kapteeni Lynch sätkytellen hänen päällitsensä. Kaksi Aorain miestä, jotka olivat kiivenneet ensin kokospalmuun, yritti tulla heitä auttamaan taistellen tuulta vastaan ja köyristellen eriskummallisissa kulmissa tuuma tuumalta eteenpäin.

Vanhan miehen jäsenet olivat kankeat eikä hän voinut kiivetä, joten miehet sitoivat köyden pätkiä yhteen ja hinasivat hänet jalka jalalta ylös puuhun ja sitoivat kiinni viidenkymmenen jalan korkeuteen puun latvaan. Raoul heitti nuoran läheisen puun rungon ympärille ja katseli tätä menoa. Myrsky oli hirmuinen. Hän ei olisi voinut unissaankaan kuvitella, että tuuli voi olla niin kova. Aalto pyyhkäisi taaskin yli särkän ja vesi ulottui yli polvien, ennenkuin se jälleen imeytyi takaisin. Aurinko oli hävinnyt ja taivas lyijynharmaa. Muutamat sadepisarat sattuivat häneen ihan vaakasuorasti ja iskivät kipeästi kuin lyijyrakeet. Suolainen, kuohuva vesi löi häntä vasten kasvoja. Se oli kuin isku miehen kädestä. Hänen poskiaan kirveli ja tuskan kyyneleet nousivat polttaviin silmiin. Useita satoja alkuasukkaita oli kiivennyt puihin. Olisihan voinut nauraa noita kelluvia ihmisterttuja korkealla puissa. Ollen Tahitissa syntynyt, hän taivutti ruumiinsa melkein kaksinkerroin, tarttui käsillään puun runkoon ja iski jalkansa pohjat puuta vasten ja käveli hitaasti ylös runkoa myöten. Latvassa hän tapasi kaksi naista, kaksi lasta ja miehen. Toinen pikku tytöistä piti sylissään kissaa.

Hän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen merisankari viittoi hänelle. Raoul katsoi taivasta. Se oli tullut hyvin lähelle, tuntui todellakin kaartuvan hänen päänsä päällä ja muuttuneen harmaasta mustaksi. Monet olivat vielä maassa ja pysyttelivät puitten tyvien ympärillä pidellen niistä kiinni. Useat rukoilivat ja mormoonilainen saarnaaja yritti puheellaan lohduttaa niitä, jotka malttoivat kuunnella. Omituinen, kaukainen ja rytmillinen ääni sattui hänen korvaansa, heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen, mutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka pysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa heidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.

Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään mitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen mahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin kasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen maasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli, pyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan. Hän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella aallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt useampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta kaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui turmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa tyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.

Mies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti sormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden sadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja aallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen, kaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua. Ihmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto jätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta kiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat muurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki olisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto lakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto, suurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se puoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi Noan arkkia vedenpaisumuksessa.

Hän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen olevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että useat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin kiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää huojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja alati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin ääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka puun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta taipumista. Jommankumman täytyi murtua.

Tuossa murtui taas yksi. Hän ei nähnyt sen katkeamista, mutta siinä se seisoi puolivälistä runkoa taittuneena. Ei voinut tietää, mitä tapahtui, ellei sitä silmin nähnyt, sillä eihän puitten ryske eikä ihmisten parkuminen voinut saada tilaa tässä mahtavassa äänen paljoudessa. Hän sattui katsahtamaan kapteeni Lynchiin juuri kuin seuraavaa tapahtui: Puun runko taittui puolivälistä, murtui ja irtaantui äänettömästi. Puun latva ja siinä kolme Aorain miestä sekä kapteeni Lynch lensivät laguunille. Se ei pudonnut maahan, vaan ajautui merelle kuin ilmalaiva. Hän seurasi lentoa silmin noin sadan metrin päähän ja ponnistaen näköään hän luuli kapteenin viitanneen jäähyväisiä.

Raoul ei odottanut enää kauempaa. Hän kosketti alkuasukasta ja antoi hänelle merkin laskeutua maahan. Mies kyllä oli myöntyväinen, mutta hänen naisensa olivat kauhusta kankeina ja hän piti parhaimpana jäädä heidän turvakseen. Raoul sitoi köytensä puun ympärille ja kapusi alas. Suolainen hyökyaalto huuhtaisi hänen päätään. Hän pidätti henkeään ja tarttui epätoivoisen voimalla köyteensä. Vesi peräytyi ja puun rungon suojassa hän pääsi hengittämään kunnes uusi aalto yllätti hänet. Toinen naisista liukui nyt myöskin alas, joten puuhun jäi alkuasukas toisen naisen, kahden lapsen ja kissan kanssa.

Raoul oli huomannut, kuinka ihmisryhmät puiden ympärillä yhä pienenivät. Nyt hän näki ihan läheisyydessään, kuinka se tapahtui. Hänen piti ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen köydessä kiinni, ja vaimo, joka oli häneen liittynyt, alkoi uupua. Joka kerta kun aalto oli vierähtänyt heidän ylitseen, hän ihmetteli, että oli vielä jälellä ja että vaimokin oli paikallaan. Viimein hän nousi yksin aallosta. Hän katsahti ylös. Latva oli poissa puusta. Nyt kyllä juuret kestivät, kun tuulta keräävät lehvät olivat poissa. Hän alkoi kiivetä ylös, mutta oli niin heikko, että nouseminen kävi hitaasti ja useat aallot huuhtelivat häntä, ennenkuin hän pääsi pois niiden ulottuvista. Sitten hän sitoi itsensä kiinni runkoon ja valmistui niin rohkeasti kuin suinkin odottamaan yötä ja ties mitä muuta.

Yksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli maailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli kääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli se aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö, kirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki — koskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi, hän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi loppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa. Se oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui, että siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin teurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen kallion kielekkeessä.

Myrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä hengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin puhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis olisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti puun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino näännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut tarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa ajatus pysyi vireillä itsepintaisesti: vai tämä siis on hirmumyrsky! Se käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja sammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: tämä on siis hirmumyrsky, ja vaipui jälleen horroksiin.

Hirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen aamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa kanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa sylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa kuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri ympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja heittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa kyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain kuohua ja vesipisaroita.

Ulommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki laguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja talojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä niistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki laguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän luonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi lihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi kymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle verta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli katkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta nahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä olevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin kuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.

Kolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui vain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko paistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla Mapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet maihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki pitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista vedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa eläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja valitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja lisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo oli siis myös ollut yhden kymmenestä.

Edellisen yön kahdestatoista sadasta oli nyt jälellä vain kolme sataa elävää olentoa. Mormoonisaarnaaja ja eräs santarmi toimittivat laskun. Laguuni oli täynnä ruumiita. Ei yhtäkään taloa, ei ainoatakaan hökkeliä ollut pystyssä. Koko särkällä ei ollut kahta kiveä päällekkäin. Vain joka viideskymmenes kokospalmu oli pystyssä ja nekin pirstottuina eikä ainoatakaan pähkinää jälellä. Juotavaa vettä ei ollut missään. Matalat kolot, joihin tavallisesti kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä suolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia jauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden sydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita kaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin rakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin, mutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle. Kun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se jollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille uutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja lasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan. Ympärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka olivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja asettui odottamaan pelastuslaivaa.

Sillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille seikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja raapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet yli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa kadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä, mutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren näkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja taistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä hartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään. Seuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne muodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa hänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti haavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen hai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen tyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän siitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän heräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi hiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin ja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin pääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.

Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru oli siitä viidentoista penikulman päässä.

Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?

Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta pitkälle ei siinä päässyt.

Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuolla.

Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa ajatellut — hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.

Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös, etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies, joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja varkaiden jumala oli nyt tuossa.

Hän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki nahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea. Se antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti kuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta hän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut sen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja ainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin paetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli löytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä kädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään erikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen talon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet mielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon ilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon seinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.

Hän repi siekaleen ahu'staan ja sitoi sillä helmen varmasti kaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen, mutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden, ja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen mehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen. Hiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka poissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa, oli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli taikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen laatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin kolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden hakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen esille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.

Kahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli kanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa jätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä vettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli saada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki juurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään risukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.

Kahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa vesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset olivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta jälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri, kolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla. Sitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai käyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan tähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan rannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä ulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli vielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi sisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus kuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.

Aikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi Hikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta hänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli luullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan soutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin sitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni tunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.

Auringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman päässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden penikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä kaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa, kanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului aikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja yhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti ajautui yhä länteen.

Hän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi uida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin kuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän oli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä, leikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti hiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti yhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä ja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto — sen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn jälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut hyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja tiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.

Mutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen päin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä rohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä läheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi kiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä kasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi. Olihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko paastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti hänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen odottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän rynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan pyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta nahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa kaaressa ja hävisi.

Kuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat
Mapuhi ja Tefara kiistellen.

— Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen kerran, — kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt tallella.

— Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt ole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?

— Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä, että ellemme olisi myyneet helmeä Torikille —

— Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.

— Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria ja se on kymmenen tuhatta Chiliä.

— Raoul on puhunut äidilleen ja hän tuntee helmiä.

— Ja nyt on helmi mennyt, vahvisti Tefara.

— Sillä kuitattiin velkani Torikille ja se on kaksitoista sataa ansaittua, yhdentekevä.

— Toriki on kuollut, huudahti Tefara. —- Hänen kuunaristaan ei ole kuultu mitään. Se meni samaa tietä kuin Aorai ja Hira. Tahtooko Toriki antaa sinulle nuo kolme sataa lisäksi tavarassa? Ei, koska Toriki on kuollut. Ja ellet sinä olisi löytänyt helmeä, olisitko sinä nyt velkaa Torikille kaksitoista sataa? Et, koska Toriki on kuollut etkä sinä voi maksaa kuolleelle.

— Mutta Levy ei maksanut Torikille, sanoi Mapuhi. — Hän antoi vain paperipalan, jonka piti merkitä rahaa Papeetessa, ja nyt on Levy kuollut eikä voi maksaa. Ja Toriki on kuollut ja hänen kanssaan paperi hävinnyt ja helmi on hukkunut Levyn mukana. Sinä olet oikeassa, Tefara, olen kadottanut helmen enkä saanut siitä mitään. No, nukutaan pois.

Hän nosti äkkiä kättään ja kuunteli. Ulkoa kuului ääntä, aivan kuin joku olisi raskaasti ja tuskallisesti hengittänyt. Ja käsi hapuili mattoa, joka oli ovena.

— Kuka siellä? huusi Mapuhi.

— Nauri, kuului vastaus. — Voitteko sanoa, missä on poikani, Mapuhi?

Tefara huudahti ja tarttui miehensä käsivarteen.

— Kummitus, sopersi hän, — kummitus!

Mapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.

— Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. —
Tunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.

Ulkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli uskotellut kummitusta.

— Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.

— Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.

— Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.

— Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan? kuului Naurin ääni maton läpi.

Mapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli nyt ilmaissut heidät.

— Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?

— Ei, ei, en minä ole — Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en ole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.

Ngakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi heilua.

— Mitä teette? kysyi Mapuhi.

— Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.

Maton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta Mapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin. Yhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he tuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman ahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat Ngakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.

— Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla äänellä.

— Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.

— Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla äänellä.

Ja yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin kurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan kätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi, ettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran mukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin kertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä käteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta olemuksesta.

— Huomenna, sanoi Tefara, — pitää sinun myydä helmi Raoulille viidestä tuhannesta frangista.

— Entä talo, huomautti Nauri.

— Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. — Hän sanoo sen maksavan neljä tuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se on kaksi tuhatta Chiliä.

— Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.

— Niin, vastasi Mapuhi, — kuusi syltä.

— Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?

— Niin, ja pyöreä pöytäkin.

— No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi Nauri tyytyväisenä. — Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen väsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen. Parasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat olemassa kuin ostaa velaksi.

Pakana.

Ensi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme taistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä ennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin nähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti ei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä Petite Jeanne oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä kanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta kajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin kahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa — Paumotuksen ja Tahitin asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa, puhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.

Helmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat nyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli amerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä olen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan juutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.

Oli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä valittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä kansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat nyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.

Petite Jeanne oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan vain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta kuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli mukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja kopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei ollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin laivan partaita.

Öisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli — sen vannon — kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin ja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen kokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja perävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä vapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin viisikymmentä banaaninippua.

Matka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa kahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt, jos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se puhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain tempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja seuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus avata silmiänsä aiheutti päänkipua.

Toisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä saarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko — se oli hänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun ei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme Rangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla — yksi oli kuollut ja kolme muuta sairaana.

Siinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa heille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta neuvoa kuin mädätä ja kuolla — se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää sen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä, nähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä alkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen jälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me sitten olimme.

Sinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja sitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me asiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni — Oudouse nimeltään, ranskalainen — hermostui ja tuli levottomaksi, sai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies, painoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja tutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.

Saksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen viskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin sukkela —- jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin jokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi heti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy tunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia. Ranskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.

Ne olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se melkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita puuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan rankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen nostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.

Tuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä miljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen lasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja tavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi sekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja aina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili ympärillämme.

Yksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä en taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen seuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen tosiseikan — vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies oli tuo pakana — niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä hetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta palatkaamme asiaan.

Oli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita. Silloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui kajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90, ja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30:een, vieläpä 30.05:een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62:een, oli se tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän polttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.

Näytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo useampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta mitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski korjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka, jakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta tuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä olisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei — ja siinä se erehdys olikin — ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.

Me olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä ja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin kääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari lakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen. Kiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei muuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia puolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista enemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen tiesin.

Luonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä kolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut tuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat olivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän hyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat ja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana röykkiönä.

Toinen aalto täytti Petite Jeanne'n kannen laitoja myöten, ja kun perä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä elävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää edellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen, taistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka köydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista otteista.

Yhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin — hänen päänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös kajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja amerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen verran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin kaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja kiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga vahine (nainen) — painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä — paiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään kanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle kyljelleen.

Ruumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi oikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine; voinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin alistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.

Kolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se tuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella oli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä sinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan laidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden pirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen välillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä raukoilla oli siitä lopullista apua.

Tuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää, että tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi kuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin laita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja tarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa, mitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin kaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan sitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi luonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.

Kuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa. Kuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata taikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän hiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa ja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä tuuli oli.

Kenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa, näkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan vieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi liejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien lukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän luonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka suhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.

Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta tämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä hirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut ilman tilalle.

Tietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni Oudousella oli Petite Jeanne'lla eräs varustus, jota en koskaan ollut nähnyt Etelämeren kuunareilla — meriankkuri. Se oli kartion muotoinen, purjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä meriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä niinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin. Meriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa. Pitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina kulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..

Asema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn tielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi mennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta kuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän myrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein tunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen melkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis kuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä tyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.

On muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä lihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt yhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin laajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi ruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää, lentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.

Vapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti vauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta puhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli, että aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut niitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta. Kaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä, mielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne eivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.

Ne olivat roisketta, hirveätä roisketta — siinä kaikki. Kahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö? Ne olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat räjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä tyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat päällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset. Se oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan koskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista sekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden helvetillinen kita.

Entä Petite Jeanne? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin, ettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki, jauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini, olin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi hukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen oli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani hävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani, eikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti oli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn keskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli hajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman laivaa ja syönyt ruumiita.

Petite Jeanne meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut varmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka sade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt köydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni ainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia myöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa, suljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni keuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni liikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta, luulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko asettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä näin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat luukun omistamisesta — ainakin ranskalainen huitoi rajusti.

"Paien noir (musta pakana)!" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan kanakalle potkun.

Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne olivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan suuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että hän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana varman välimatkan päässä vihollisestaan. — Joka kerta, kun aallokko heitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja potkaistessaan hän aina huusi kanakalle: — Senkin musta pakana!

— Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä valkoinen peto! huusin hänelle.

Ainoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni lopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan huusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani. Otoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta, joka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän löytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni Oudousen tarjonnut hänelle turvaa — kiitokseksi tämä oli potkaissut hänet pois.

Näin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään tappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja uhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin härkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri. Hänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt seurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten minä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan, että samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli mahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä. Siinä saikin "varoa itseänsä", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En unohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui saksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan sarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko peto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi potkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin Otoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää minuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta kylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei ymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain voimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen niistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä Apian rannalla.