language: Finnish

ETSIJÄIN SEURA

Kirj.

G. Lowes Dickinson

Suomentanut englanninkielestä ["A Modern Symposium"]

O. E. Tudeer

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

ESIINTYVÄT HENKILÖT:

LORDI CANTILUPE, Tory.
ALFRED REMENHAM, Liberaali.
REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.
GEORGE ALLISON, Sosialisti.
ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.
HENRY MARTIN, Professori.
CHARLES WILSON, Luonnontutkija.
ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.
PHILIP AUDUBON, Liikemies.
AUBREY CORYAT, Runoilija.
SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.
WILLIAM WOODMAN, Kveekari.
GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui, klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan, North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza, — molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson, biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari, jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.

Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana, Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen, ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta, josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä puheenjohtajana asiaan.

LORDI CANTILUPE, Tory.

»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava. Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on: persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska ilta.»

Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti, kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:

»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti, on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti. Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham, sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita; ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani, voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole mahdollista.

»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa, enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin. Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat — tai ennen olivat — Englannissa.

»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä, että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa, hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis mielestäni muutos huonompaan.

»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan. Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin. Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.

»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä. Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta. Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa, kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta, mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista, terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt, edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu, vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä, sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä, vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille, tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä, mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä haluavamme.

»Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä lähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat Englantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa Englanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani miehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin, mikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen tiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä siitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan. Mutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin se oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä on oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi ravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas ja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis silmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää, mutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti. Tulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt, niitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat maaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit ja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he kasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä, jotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa, jörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia miehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että heiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja sitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys, — mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan ja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä selvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän vaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet käytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat minulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa kuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan mieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää niitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa ja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat maan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat mukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät tiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun käsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka. Ihmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina havainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa olla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä, jossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme salongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa, vuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja julkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän toimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen suorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta. Sellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni ymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en joidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko minun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin se jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin enää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se Englanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee, ei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole mitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa.

»En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen, johon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin antaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani jumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä olen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos minun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin. Ja jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut toisenlaiseksi.'

»Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä että se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä jäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja josta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin käsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan vastatakseen minun kerettiläisyyksiini.»

ALFRED REMENHAM, Liberaali.

Remenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut velvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken olisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti, ja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä vastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa, hänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat erinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli enemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä, ja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa kaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli.

»Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti vakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos minun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä, joista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona johtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen julkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja siveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha maalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin hedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta kilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä; ja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen, kuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää rehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että meillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva kansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää tyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion suuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä.

»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on, vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin, kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —, että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi, yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa, tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään, minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa. Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa — ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä? Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa. Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan. Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle: »johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?» Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka, minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan». Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.

»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella — sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen, kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan? Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.

»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.

»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut, ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla. Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan, Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista, ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista, sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja hedelmöittävän virran.

»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti, ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat, sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka; jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan parlamenttiin, maailman liittoon.'»

»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin
»Locksley hall» nimisestä teoksesta).

REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.

Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut, tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen hymyn väreillessä hänen suupielissään.

»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen, kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan, hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa. Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni, vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka olemme saaneet nautinnoksemme kuulla.

»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä, jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta, miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta, ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi, ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä, älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon, jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden. Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat. Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian that he should take, who has the power, and he should keep who can.»]

Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet.
Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla.
Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen
pelottavia naamoja ja aseita.

[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:

— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]

Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat. Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.

[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on, koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut, lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]

Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä puuttuu tahto?

»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan — luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat. Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista, että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar, niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen ikäville alangoille?»

Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä, joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.

»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua. Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.

»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen. Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se, jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme, että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni — sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään sosialisteiksi.

»Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että meillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme yhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on esittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän näkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan rauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen sallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden ja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen rohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas, voin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä kulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin kauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka ajankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen kantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian omaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei se ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme sen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme joskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla tarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä. Kansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus kannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden kasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen ja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea riippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa, että omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen tuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa se. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina vain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen menettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja kohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä. En siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain mielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista valtakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun silmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja varsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman menestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan kansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen kääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle väestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan ennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi. Mutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman tulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut nukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat sikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen hengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen toimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä, niin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa.

En usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin kypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää ennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten englantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja se liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan brittiläisen rodun maailmanliitto.»

Hän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme syvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu oli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja metsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi jotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen.

»Sellaiset näöt», hän sanoi, »nousevat eteeni, jos sallin itseni unelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa on tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun on lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me, jotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden virtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme. Meidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta ajajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen tarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme, meidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun täytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit kuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten gladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että voitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen hetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien riidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me menemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme ovat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme käsittämättömät.

'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu compressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut lepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV 86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä niitä mullalla]).]

»Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet aikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties viedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin, ettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka aivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties siitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli, nyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön katsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin enempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme näyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse olemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne elähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne piirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi siis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama taivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat minun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki samalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme sen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme poikki pöydän rauhan kättä.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli jonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni oikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se oli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa se tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi minulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme vaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä enemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden kohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän vasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen, joka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin, luonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin, joka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan oli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän suostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin joku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet; olimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella.

GEORGE ALLISON, Sosialisti.

»Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa väärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia, enkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan oppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan luonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan aavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on kaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on, ettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta sehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani nähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen, ja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella siinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko, jollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä, jos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää omistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen yhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa. Sivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia on liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan voisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian linnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä sosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin, vallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää. Sosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai oli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin väkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko minä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.»

Hän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo, suippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti omituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen sekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji muuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän tapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin esitelmillä.

»Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin Englannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että päämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla. Aiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä perustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta. Pelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen omaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan otamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei tarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä. Päin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua mitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että yhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden järjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on sen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos, niin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on jokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat sen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta paraikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme. Jokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri sen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen valtio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin asettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut hillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten jokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan, kuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota hän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta siis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä meitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi, vaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa kohdussaan.

»Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä kohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista vaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten taajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti epäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo, se huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä ajoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta vailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta häikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi. Mutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto ovat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä nykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama, valppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto. Totta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne on saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa — asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa, kuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan valvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa selvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein odottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen jatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella kehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan vaaralta.

»Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan kanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että se on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka esittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen kuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan sellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu manaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen käytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella kaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin se voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi; olenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on mennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin pätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen merkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa edustettaviensa kanssa.

»Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa että, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja asianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla peloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin asti.

»Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella alalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä nykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen. Vallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa teollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen päättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan materialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä väliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan tajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan sosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa hänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen herruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede on sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään piittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme saattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan; jos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion, sillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta siveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa mukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule tästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on yksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista, koska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä. Sillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä määrää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä, mitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide, uskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin ovatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne ovat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei tule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän vallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä vaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia pyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan valikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä vaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä ynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin uskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä tahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä uskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole mahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko niistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota — tietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että ajan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain, luonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen mennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi näkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään ullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista papeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista lahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista, niinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian kulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi saada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä inhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin häälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat. Sosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään, jos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja hyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat — eivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta.

»Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman pääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen asteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy kollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä sisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta sitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen perusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten kuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen valmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet hapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin kaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin etenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi selvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla selvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä ajatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä, analyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki menneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin sisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun maailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa, ja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on varaa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme päämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi emme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain paikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa; mutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden se pysyy iäti horjumatta.»

ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.

Tähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt jaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä, eleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen äänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä.

»Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen sanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta sitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen vanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin valonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso! [Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin kaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan pyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä puhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee sen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä, kunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen) viedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur, siellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten keskuudesta.]

Sosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden sinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja vangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole kauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi tuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on pukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme. Lähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja nyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme kahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut sydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi virkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä tunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät ja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä liekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja rakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme ei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden tomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei, sen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon arimoiminen näkyvään muotoon!»

Hän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi tyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä kauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä ainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä. Minkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka pelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja jälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette laeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden että olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en teitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne järjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä paljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus merkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia sitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta perustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme kansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa; eristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan. Jollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi peljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan näkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki hallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on syy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka, parhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston hengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea oikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he voisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja ja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne muuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin työn haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn tekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina vajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi, ole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat henkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana hallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää, etteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa ole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan aikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin ole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä kuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen asema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa, joiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain viittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän sokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on edusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman koneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi jumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi kietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi!

»Ja sitten tulee mies ja sanoo: 'koska olette vapaat, niin sitokaa itsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä kädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi siis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun! Päänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt olette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka säädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia! Ja sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan verivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme itsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun, kruunataksemme… kruunataksemme…»

Hän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti uudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain yksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle toimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte, että tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin tätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta. Nykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen, tieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat, en tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa yhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi vain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club ovat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal Society», täydellisemmin »Royal Society of London for improving natural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia; »British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä tieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.] ja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko yhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten tulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä olisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua; näiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä oma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla yhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten yhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan ei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi ja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän nahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä, joita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu ja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka ne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan pakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin, joissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa, niiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole samalla orjuutta.

»Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse historiaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri sellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet, jotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä taiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat silmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin järjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan kasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä on vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion mahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne tulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän jokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus, mikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on ostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan kansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja puetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava epäkohta — he tulevat olemaan kuolleita.

»Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko tämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton! Mutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme mielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu pitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme alkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken, mikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin tapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi kaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa ristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo on vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua, suurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla toisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista kuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä kehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden kanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot rakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme katsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme, kuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen vihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki tiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta silloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista pahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia ehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että hävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on niiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että tässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain tai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus, — ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se sisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me voitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä saavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä eletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi sielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme eläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua aineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän liikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se, ja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys.