Etuvartiotaistelu

ETUVARTIOTAISTELU

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1920.

HENKILÖT:

Vilho Korpi, tehtaantyömies, 45 v. Liisa, hänen vaimonsa, 40 v. Anni, heidän tyttärensä, 18 v. Emil, heidän poikansa, 20 v. Kaarlo Suonpää, konetyömies, 22 v. Holm, mestari, 40 v. Halonen, työmies. Kellunen, työmies. Eräs vaimo. Ensimmäinen työmies. Kaksi poliisia. Korven lapset. Työmiehiä ja työläisnaisia.

Tapahtuu eräällä tehtaalla Suomessa työväenliikkeen alkuaikoina.

Ensimmäinen näytös.

Ensimmäinen kuvaelma.

Työmies Vilho Korven kamari. Huone on yksinkertaisesti, mutta siististi kalustettu: kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja nurkassa kirjahylly, jossa on raamattu ja punakantisia työväen kirjoja, lentokirjasia y.m.; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella kankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä joulukuusi, jota Korven tytär Anni paraillaan koristelee. Hän näyttää vielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen kasvonsa ovat huomattavan kauniit sielukkaine silmineen.

Perällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuotias poika kurkistaa uteliaasti sisään.

ANNI iloisena, teennäisen toruvasti.

Menetkö sieltä vai! Sitten saatte nähdä, kun se on valmis… Ei ennen.
Kyllä minä teidät opetan!

(Juoksee ovelle, poika poistuu nauraen; Anni lukitsee oven. Hetken kuluttua kuuluu koputus ja pojan matalaksi muutettu ääni).

ÄÄNI.

Avaa… minä se olen, minä — Kaarlo…

ANNI hiljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen kasvoillaan; sitten katsahtaa kelloaan, kuuntelee. Kyökistä kuuluukin läheneviä askeleita, oven kahvaan tartutaan, koputus. Anni on heti juossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riemukkaan jännittyneenä.

MIEHEN ÄÄNI

Aukaise Anni!

(Anni ei vastaa).

MIEHEN ÄÄNI

Onko Anni kamarissa, Antti?

POJAN ÄÄNI

Kyllä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.

MIEHEN ÄÄNI nauravasti.

Nukkunut! Ei suinkaan! — (Leikillisesti.) — Anni herää! On aika lähteä työhön… kello on jo paljo…

ANNI aukaisee, sulkee sen Kaarlon tultua ja sanoo hymyillen.

Vai työhön sinä tahdot minua lähtemään? Siksi et siis tahtonut tulla ennemmin?

KAARLO

En joutunut ennen.

ANNI leikillisesti.

Sano heti, missä olet viipynyt? Tee tili. Ehkä jonkun tytön luona?

KAARLE

Hiukan sinnepäin.

ANNI

Vai niin.

KAARLO hämillään.

Olin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkomassa puita.
Väänänen on vielä vuoteessa… Missä Korpi on?

ANNI katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen Kaarlon kättä. (Kaarlo suutelee häntä.) Isä — isä on Johanssonilla, hän on ollut siellä verstaassa useana iltana. Minä luulen, että hän tekee siellä pojille jotain joululahjoja.

KAARLO

Niinkö? Kas, teillä on kuusikin!

ANNI havahtuen.

Voi sinua, kun viivytät minua… unohdin kokonaan.

(Alkaa kiireesti kiinnittää koristeita.)

KAARLO

No, minä autan — hyvitän siten pahantekoni…

Alkaa auttaa Annia. Hymyilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken väliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, joissa kuvastuu sisäinen onni ja hellyys.

— Kas sinä olet saanut omenoitakin.

— Täytyy vähän lapsille.

— Mistä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia ole nähnyt.

ANNI

Pitäisikö niiden leipurilla näkyä.

KAARLO

Ahaa, sinäkö, osaatko sinä tuollaisiakin, nehän ovat sieviä. Saanko minä tämän?

ANNI

Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen… Ajattelin antaa sen vasta myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt…

(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen piparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)

KAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän liikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:

Anni… Anni, kaksi sydäntä… Tämän minä säilytän… Ja joskus, joskus kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin… Silloin kun…

ANNI liikutettuna.

Koska Kaarlo… mitä tarkoitat, sano.

KAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla, värisevällä äänellä.

Voi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen… En ole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.

ANNI keskeyttää ihmetellen.

Sinäkin! Tiedätkö Kaarlo… juuri sellaista outoa iloa minäkin tunnen… Ja minä olen…

(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle rautaisen sormuksen.)

Se on rautainen… sanoit kerran pitäväsi mustasta…

KAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten värisevällä, katkonaisella äänellä.

Mitä tämä on Anni… Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi kuiskannut samaa kummankin korvaan.

ANNI hiljaa, liikutettuna.

Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.

KAARLO

Niin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille, että yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se ilmoittamasta mitään toisillemme.

ANNI

Oi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin omituista.

KAARLO

Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään, katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä, — (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?

(Suutelee liikuteltuna Annia.)

ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.

Oi Kaarlo… kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään… jotain ikävää.

KAARLO

Älä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet ankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän tahdomme niin vähän.

ANNI

Niin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa toisiamme.

KAARLO

Minä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata ja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin muokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja muuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin ilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää yhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain enempää?

ANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.

Eihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se on liian onnellista, ettemme saa sitä!

KAARLO

Turhaan sinä pelkäät. Mitä sanot, jos menemme naimisiin aivan heti, ensi kuussa? Minun säästörahoillani saamme kyllä piirongin ja vuoteet ehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita ja muuta?

ANNI

Oi Kaarlo! Minulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi lakanaakin. Ja on minulla rahaakin sen verran, että saadaan astioita ja muuta välttämätöntä.

KAARLO

Anni, silloin emme enää odota!

KORPI tulee reippaasti sisään. Hän on kookasvartaloinen, voimakas mies; hänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne Iällä hetkellä nuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat ankarat tarmokkuuden piirteet. Hän ottaa poveltaan äsken veistetyn puuhevosen, sanoen iloisesti.

Jaha, se on hyvä, että kuusi on valmis — lapset ovat jo maltittomia.

KAARLO

Kas, te olette veistänyt kauniin hevosen! Kuka sen saa?

KORPI ikäänkuin hämillään.

Eihän se mikään… mutta kun tuli laitettua Antille sukset, niin Eeron täytyy myös saada jotakin…

ANNI

Vai saa Antti sukset! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tarvitse tynnyrinlaudoilla rähjätä. Hänhän pitää kovin hiihdosta.

KORPI Mene Anni katsomaan onko äidillä jo joulupuuro valmista.

(Anni menee.)

LIISA tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.

Älkää nyt, pysykää nyt siellä vielä hetkisen! — (Korvelle iloisesti.) —
Onko sinulla nälkä, vai mitä?

KORPI

En minä nyt itseni tähden, mutta kai lapset jo mielellään tulisivat joulukuusta katsomaan.

LIISA

Mutta kun lapset hälisevät niistä joululahjoistaan, niin eikö olisi parasta jakaa ne ensin?

KORPI leikillisesti.

Jaetaan vaan. Anni, alappas sytyttää! — Utelias minäkin olen näkemään mitä minun entinen morsiameni on täksi jouluksi keksinyt… Hänellä on toisinaan niin omituisia lahjoja…

LIISA keskeyttää hellästi, moittivasti.

Oletko vaiti siinä, vanha veijari! Sinä et tarvitse mitään.

KORPI

Noin se käy, kun vanhenee. Viime jouluna hän vielä piti jonkunverran minusta, koska toimitti joululahjaksi — pienen tytön.

(Kaikki naurahtavat. Kaarlo menee myös sytyttämään joulukuusta.)

LIISA hämillään hymähtäen.

Kyllä sinä olet ihan parantumaton lörpöttelijä — kun et vanhanakaan tule järkiisi. Ja vielä puhut lahjoista! Mutta mitä sinä olet keksinyt minulle, kun olen taas koko vuoden kärsinyt tuollaista ja vielä ruokkinut, pessyt, paikannut vaatteet…

KORPI keskeyttäen.

Päästetään lapset sisään, muuten ei meidän mamman hyvyydestä tule' loppua koko iltana. — (Huutaa.) — Hei lapset, tänne! Mars!

(Ovi avautuu ja sisään työntäytyy iloisella melulla kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joista vanhempi, noin 13—14 vuotias kantaa nuorinta sylissään. Kuuluu iloisia huudahduksia.)

— Voi miten kaunis!

— Omeniakin!

— Kas, nyt tiedän, nuo ovat Annin valmistamia.

LIISA

Katri, anna Liisa minulle ja koettakaa nyt istua rauhallisesti. Antti, älä koske niihin namusiin, ei niitä vielä saa kukaan.

ANTTI

Minä vain katson. Mutta älä sinä Eero mene niin lähelle kynttilää, poltat pitkän tukkasi.

EERO

Mitä isällä oli povessa?

KORPI

Povessa? Tule katsomaan. Luultavasti hiiri! — (Poika tulee) — Ei täällä näytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istumaan. — (Siirtää tuolinsa Liisan viereen, ottaa Eeron syliinsä ja asettaa kätensä Liisan vyötäisille, kuiskaten hiljaa, hymyillen.)

No äiti, eikös nyt ole hauska olla?

LIISA katsahtaa häneen säteilevin silmin, ääni liikutuksesta värähtäen.

On tietysti!

KORPI kuin itsekseen.

Mutta kyllä niitä on ollut ikäviäkin jouluja. Ei ollut ensimmäinenkään hauska, muistatko? — (Hetken vaitiolon jälkeen, Kaarloon käännähtäen.) — Tuo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona erotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan telttaan huoneesta. Moitin mestaria, kun hän solvasi syyttömästi erästä vanhaa työmiestä. Me pääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko, että minun täytyi kantaa loppumatka. Hän ei sanonut, että tuli sairaammaksi, vaan teeskenteli nukkuvansa. En minä koskaan unohda sitä aattoiltaa; minä istuin pimeässä vuoteen vieressä, Anni nukkui korissa ja sitten kuulin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin itkeä.

LIISA värisevin äänin.

En minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen liikutustaan.)

KAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.

Kyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.

KORPI samoin kuin ennen.

Vaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli meillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin Helsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa…

LIISA tukehtuneella äänellä.

Silloin pieni Väinö-raukka kuoli… tapaninpäivä-Aamuna… Muistatko, miten viisas hän…

(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)

KORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.

Älä… älä itke Liisa… Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja jutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin monta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? — (Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan, suntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia, Liisa?

LIISA hymyilee kyyneleet silmissä.

Tiedäthän sinä sen, Vilho?

KORPI reippaasti.

Nyt ei enää muistella surullisia! Onhan päästy vuosi eteenpäin
ja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jouluun. —
(Leikillisesti.) — Näin vähän kerrallaan elämä menee sentään paremmin.
Ei sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa kerrallaan. Eikö niin, Liisa?

(Anni havahtuu ja menee äänettömästi kyökkiin.)

LIISA

Kyllä se menee Vilho. — (Huoahtaa ja hänen kasvoilleen ilmestyy jotain vierasta hartautta.) — Varsinkin jos me muistamme pitää Jumalan mukana kaikissa toimissamme. Ilman häntä ovat kaikki työmme ja vaivamme turhat.

KORPI

Niin, niin… Mutta miten niiden joululahjojen kanssa oikein…

LAPSET

— Niin, joululahjat.

— Tuleeko joulupukki?

— Saa nyt nähdä.

LIISA

Odotetaan nyt hetkinen. Isä näyttää olevan malttamattomampi kuin lapset…

(Silloin koputetaan ja lapset huudahtavat iloisesti.)

— Siellä on joulupukki.

— Joulupukki tulee.

— Nyt saadaan joululahjoja.

— Sisään!

Ovi avautuu hiukan ja sisään työnnetään pärekori, jossa on joukka kääröjä. Lapset tuovat sen ilohuudoin äidin eteen. Sitten tulee vielä uudet sukset.

Kääröjä jaetaan ja availlaan yleisen sekavan puheensorinan vallitessa; sorinasta eroittaa seuraavia sanoja:

— Tässä on Katrin paketti.

— Ota Eero omasi.

— Katsokaa, sukset!

— Minulla on vanttuut!

— Hevonen —'katsokaa tytöt!

— Kiitoksia isä! Näillä pääsee niin kovin, että…

ANNI

Äidille ja isälle! — (Tuo käärön Liisalle, joka alkaa aukaista sitä hymyillen.)

KORPI iloisesti, leikillisesti.

Samassa paketissa! Nythän ei voi tietää kumpi on minun ja äiti voi ottaa minulle kuuluvan.

ANNI

Kyllä sen eroittaa! Ja on niissä nimikin… — (Liisa ottaa kääröstä valkean villahuivin ja ojentaa Korvelle harmaan villapaidan.)

KORPI iloisesti hämmästyen.

Villapaita — näin lämmin! Kukahan tämän on lahjoittanut? Olisikohan minun vanha morsiameni sittenkin vielä muistanut…

LIISA hellästi leikillisesti.

Tuskinpa kukaan morsian tuollaista vanhaa äijää muistaa!

KORPI samoin.

Ei sitä tiedä — katsokaa lapset! Eikös isä ole vielä nuori ja pulska mies? — (Naurun ja puheensorinan seasta eroittaa Liisan äänen).

LIISA

Puheista luulisi nuoreksi pojannulikaksi, mutta kun näkee…

ANNI

Kyllä isä vielä komea sulhanen on…

ANTTI

Tiedätkö Kaarlo, kun isä juoksi kilpaa suvella, niin hän- meni vähän hurjasti!

EERO

Isä on niin vahva, ettei kukaan voita häntä!

KAARLO

Mutta vakavasti puhuen ei Korpea luulisi vielä neljänkymmenenviiden vuotiaaksi.

KORPI leikillisesti.

No Liisa, nyt kuulet, jollet minua usko.

(Liisa naurahtaa. Kaarlo on puhuessaan aukaissut pienen paperikäärön jossa on samanlainen piparkakku ja paperilappu; lukee sen hymyillen.)

KORPI

Saitko sinä kirjeenkin, Kaarlo?

KAARLO nauraen.

Sain, mutta siinä on vain kolme sanaa: Tämän saat syödä.

KORPI

Mitä horiset? Eikös piparkakkuja aina syödä?

KAARLO

Niin luulisi…

LIISA

Missähän Emil viipyy näin kauan?

ÄÄNIÄ (kummastuneita).

— Ai, Emil on poissa…

— Missä hän näin kauan viipyy?

— Hän lupasi tulla jo viiden ajoissa.

KAARLO hymähtäen.

Hän on ehkä mestarin vieraana.

ANNI

Niin, ehkä ette tiedäkään vielä, että Väänäsen Aino on siellä palveluksessa.

LIISA hymähtäen.

Vai niin! Sitten ymmärrän.

KORPI

Mutta miksi hän sellaiseen paikkaan on mennyt?

LIISA kuin havahtuen.

Niinpä todella! En minä vain antaisi Annin mennä sinne…

KORPI katkerasti.

No, ehkäpä siellä kotona on paremmin suojassa kuin tehtaalla. Mutta kyllä se mies on tehnyt sellaisia lekoja, ettei niitä luulisi enää nykyaikana mahdollisiksi…

LIISA keskeyttäen.

Ei puhuta tuollaisesta miehestä, nyt kun meillä on joulu… Eikös lauleta yksi virsi, Vilho? Etkös sinäkin veisaa. — (Hlljemmin.) — Laulathan lasten vuoksi…

KORPI näyttää ikäänkuin synkistyvän, mutta huomaa vaimonsa pyytävän katseen, koettaa salata sen, sanoen mahdollisimman iloisesti.

Tietysti minä laulan mukana. Niin juuri, lauletaan kaikki yhdessä,
Kaarlo ja Anni myös.

(Kuuluu myönnytyksiä.)

LIISA

Tuoppas virsikirja — minä katson virren. — (Korpi tuo virsikirjan
Liisalle.) — Kiitos.

LIISA etsii viritä.

Kai jouluvirsistä lauletaan.

KORPI

Ota nyt mikä tahansa — sellainen, josta pidät…

LIISA ilostuen.

Nyt tiedän, lauletaan: "Autuas, ken sydämensä". Siitä minä pidän miltei eniten. Se on lohduttanut minua monta kertaa, kun kaikki on näyttänyt ihan mahdottomalta.

(Korpi näyttää taas hiukan kiusaantuneelta, mutta ei vastaa. Liisa huomaa jokaisen löytäneen virren, alottaa sen ja kaikki yhtyvät häneen; laulavat ensimmäisen ja neljännen säkeen.)

LIISA hartaasti.

Näistä sanoista minä eniten pidän: "Hällä myös on kuritus, sitten jälleen armahdus! Hän suo näljän, hän suo leivän, murheen niinkuin ilon päivän." Ne ovat niin kovin syvää totuutta. Kuinka monasti meilläkin on ollut kovia koettelemuksia, mutta taas on tullut uusi päivä, Jumala on taas toimittanut asiat parhain päin. Viime joulunakin olimme niin ahtaalla, kun sinun kätesi oli poikki ja minä vielä vuoteessa… Mutta nyt menee taas paremmin. Etkö sinäkin ala huomata Vilho, miten ihmeellisesti Jumala ohjaa elämämme kulkua?

KORPI peitetyllä katkeruudella.

Mistä sinä tiedät, voit väittää, että se olisi ollut sellaista Jumalan tahdosta? Sellaista köyhän elämä aina on: vuoroin pahempaa ja vähän parempaa. Mutta sehän riippuu olosuhteista, asioista. Minä olen varma, että sitä tapaturmaakaan ei olisi tullut, jos koneessa olisi ollut lain määräämä suojus, ei olisi voinut tapahtua. Mutta kun se maksaa jonkunverran, ei patruuna ole raskinnut sitä hankkia. Sinähän muistat, että olin hieman sairas ja lisäksi väsynyt ylityöstä, joten en ollut enää yhtä tarkka — siinähän ei saanut siirtyä kuin muutaman sentimetrin. Sittenkin sanot sinä, että loukkaannuin Jumalan tahdosta…

LIISA hämmästyneenä.

No, en minä nyt juuri sitä voi sanoa, mutta kyllä meidän pitää tyytyä siihen osaan, jonka Jumala on meille määrännyt…

KORPI

Jumala määrännyt! Ajattele nyt, olisiko meilläkään edes tällaista joulua, jollen olisi saanut sivutöistä toistasataa markkaa.

LIISA kuin havahtuen.

Niin, se on kyllä totta, että olisimme saaneet olla yhtämittaa puutteessa sen syksyisen palkanalennuksen jälkeen. — (Epäröiden.) — Mutta ehkä Jumala johti niin, että sait niin paljo niistä koneenosista.

KORPI

Ei, kyllä minä itse menin kysymään, kuullessani, että ne olivat vanhoja ja kuluneita. Ja ota huomioon, että useimmissa perheissä on sen palkanalennuksen tähden parhaillaan puute. Sentähden en voi uskoa, että Jumala olisi niin tahtonut — vaan patruuna ja mestari…

LIISA hermostuen.

Älä Vilho — älä puhu nyt… noin. Minun oli niin hyvä ja tyytyväinen olla. Mutta jos rupeaa ajattelemaan, niin ei ymmärrä lopulta mitään. Ihminen ei saa ajatella, se on…

(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään astuu Emil. Hän hymyilee ja koettaa puhua iloisen äänekkäästi, peittääkseen kalvavaa levottomuuttaan. Toisinaan kuitenkin synkistyy ja havahtuu uudestaan kuin unesta.)

ANNI aivankuin oman onnensa huumaamana.

Emil, missä viivyit näin kauan? Olisit muuten sinäkin saanut joululahjoja. Nyt jäit ilman.

EMIL

Niin sitä saattaa sattua. Mutta en välitä jos toiset sensijaan ovat saaneet hyviä lahjoja. Mitä sinä sait?

ANNI hymyillen.

Jaa — minä en todella saanut mitään tällä kerralla…

EMIL

Anni! Puhu totta! Olet sen näköinen kuin olisit saanut oikein suuren lahjan — suuremman lahjan kuin kukaan meistä. Miten se on Anni?

ANNI hypähtää äkkiä seisomaan ja puhuu hiljaa värisevin äänin, ja katsoen omaisiaan säteilevin silmin. Se on totta veljeni: olen saanut enemmin kuin kukaan koko maailmassa — ja minä olen iloisempi ja onnellisempi kuin kukaan maailmassa. — (Näyttää sormusta.) — Ja katsos tätä, sen vielä sain kukkuraksi. Niin veli — isä ja äiti. Me menemme kuulutuksiin heti pyhien jälkeen. Me saamme säästörahoillamme senverran huonekaluja ja muuta, että tulemme toimeen aluksi — emmehän me paljoa tarvitsekaan…

LIISA liikutettuna.

Jumala teitä siunatkoon, lapset.

KORPI

Onnea minäkin teille toivon.

EMIL värisevällä äänellä.

Voi pikku Anni, kun vain saisit pitää onnesi. — (Havahtuen.) — Mutta mikset saisi? Mitä minä taas hassuttelen…

KORPI katsoen häntä tutkivasti.

Mikä sinua vaivaa, Emil? Oletko saanut tietää jotain ikävää, jonkun onnettoman uutisen?

EMIL teennäisen iloisesti.

Ei mitään, isä! Näytönkö minä sellaisella?

KAARLO

Kyllä — olet sellaisen näköinen kuin olisit pelissä menettänyt koko kuukauden tilin tai saanut rukkaset. — (Leikillisesti.) — Ethän vain ole sellaisia vastaanottanut?

EMIL kuin keksien syyn.

No, ehkä siinä voi olla perää, ehkä sentähden näytän vähän toisenlaiselta.

KORPI katsoo häntä epäilevästi tutkien ja kysyy välinpitämättömällä äänellä.

Onko se tieto mestaria koskeva?

EMIL hätkähtää, änkyttäen.

Mikä tieto? Mitä isä tarkoittaa?

KORPI

Se, jonka sait kuulla…

EMIL epäröiden.

Mestaria… en ymmärrä, en tiedä, mitä tietoa tarkoitatte?

(Kuuluu askeleita. Työmies Halonen astuu sisään mielenliikutuksesta kalpeana; seisahtuu ovelle.)

HALONEN

Hyvää iltaa… älkää nyt pahastuko vaikka tulen näin jouluaattona. En olisi tullut, mutta kun tuota…

(Vaikenee katsahtaen arasti Liisaan ja lapsiin.)

LIISA lähtee.

Lapset, tulkaa kyökkiin, saatte puuroa ja pääsette maata.

KORPI

Sano pois vaan — mitä se on?

HALONEN

No, kun Vaaralan Sanni on juuri löydetty koskesta ja ne aikovat viedä sen kotiin.

LIISA huudahtaen kauhistuneena.

Vaaralan Sanni!

ANNI samoin.

Sanni!

KORPI käheästi änkyttäen.

Miten… Kuinka hän sinne on joutunut?

HALONEN

Sanni oli tänään tullut tehtaasta kaksi tuntia myöhemmin kuin toiset ja sulhanen oli tullut Helsingistä juuri iltapäiväjunalla tänne jouluksi. — Mutta sitten hän lähti heti viiden junalla takaisin ja Sanni meni suoraapäätä tehtaan sillalle — ja siitä oli hypännyt koskeen…

ANNI käheällä, katkonaisella äänellä.

Voi Sanni raukka…

LIISA

Sanni parka… Saiko se roisto hänetkin pauloihinsa… hänhän oli aina niin siivo ja hiljainen…

HALONEN

Hän olikin ensikerran jäänyt sinne — tiesivät miehet.

LIISA

Sen minä kyllä uskon. Kun se poikaparkakin juuri nyt sattui tulemaan…

KAARLO kuin sisäisellä kauhulla.

Kun ajattelen, mitä tuo mies tunsi huomatessaan hänen jota oli pitänyt puhtaimpana, kalliimpana, olleen tuollaisen olennon kanssa, sen vallassa, niin minä… Ei, minä tulisin hulluksi…

EMIL

Se mies on itse paholainen! Vielä tuollainenkin rikos…

KORPI

Mitä muuta sinä tarkoitat?

EMIL hämmästyen.

En minä mitään muuta — jaa, niin, noita entisiä…

HALONEN

Mitähän nyt sitten tehtäisiin… Hän on tuossa aivan kohdalla, maantiellä.

ANNI tolkuttomasti.

Aivan kohdalla, tiellä… Ei, minä menen katsomaan!

HALONEN

Sentähden minä oikeastaan tulin, kun ne aikovat viedä sen ruumiin kotiin, nyt jouluaattona… Mitä te arvelette, eikö sentään olisi parasta antaa ihmisparkain maata vielä yhden yön rauhassa.

Kaarlo on mennyt Annin kanssa ulos.

LIISA

Voi, herra Jumala!

KORPI

Kyllä minä olen samaa mieltä…

HALONEN neuvottomana.

Mutta mihin se pantaisiin, kun ei meillä ole oikein sopivaa paikkaa… puuliiteri on niin kovin avonainen…

KORPI

Jospa hänet tuotaisi meidän aittaan. Se on miltei tyhjä. Eikö niin
Liisa?

LIISA

Tehkää niin vaan.

HALONEN

Mennään nyt — täytyy sanoa niille miehille, etteivät levitä tietoa siitä… Mene sinä Ville huomenna ilmoittamaan — osaat paremmin puhua…

(Menevät ulos.)

ANNI tulee hetken kuluttua kauhusta kalpeana; änkyttää tukehtuneesti.

Voi, herra Jumala… Minä en voinut häntä katsoa. Hänen silmänsä näyttivät kuunvalossa niin kamalan teräviltä… ja paksu palmikko törrötti suorana sivullepäin — se oli jäätynyt kivikovaksi.

LIISA

Voi, herra Jumala tätä elämää…

(Samassa tulee Kaarlo kiihtyneen näköisenä; Liisa katsahtaa häneen ja aivankuin arvaisi Kaarlon toivovan hänen poistumistaan, lähtee lisäten):

Jospa minäkin menen katsomaan…

KAARLO vapisevalla äänellä.

Anni, minun täytyy tulla heti sinun luoksesi; sanoa sinulle eräs seikka. Sanoin äsken, ettemme vaadi paljoa, mutta nyt huomaan, että minulla onkin niin kallis aarre, etten vaihtaisi sitä miljooniin — koko maailman aarioihin.

ANNI

Mitä tarkoitat Kaarlo… Mitä se on?

KAARLO painavasti.

Se, että saan sinut sellaisena kuin olet, että sinä olet yksin minun, minun oma, pieni tyttöni. (Suutelee Annia tulisesti.) Minä tiedän, etten sitä aarretta koskaan menetä — eikö niin? Sillä rakastathan sinä minua… Anni… aina?

ANNI suudellen kuin huumaantuneena.

Oi, Kaarlo, tiedäthän sinä miten sinua rakastan. Kuinka voit kysyäkään sellaista, Kaarlo? Miten olisi mahdollista, että minä…

KAARLO

Niin, tuo varmuus juuri lisää onneni moninkertaiseksi. Täälläkin täytyy monen yhtämittaa epäillä ja pelätä, että tuo inhoittava mestari, roisto — onnistuu lopulta turmelemaan heidän rakkaansa. Ajatellessani äsken Vaaralan Sannin sulhasta, olisin minä tahtonut polvillani kiittää kohtaloa tai elämää siitä, ettei minun tarvitse sellaista koskaan edes epäillä.

ANNI hämmästyen.

Eikä sinun tarvitsekaan epäillä, Kaarlo! Minä en voisi koskaan sellaista, vaikka lupaisi minulle miljoonia!

KAARLO teennäisen välinpitämättömästi.

Onko se vielä koettanut jatkaa lähentely-yrityksiään…?

ANNI katsoen maahan: epäröiden.

Eihän se juuri ole…

KAARLO sisäisesti kiihtyen.

Mitä — onko se? Kerro vaan, Anni, tiedäthän, ettei se minuun vähääkään vaikuta… Onko se taas lupaillut tai tyrkyttänyt jotain?

ANNI

Kyllä se viime viikolla kysyi, enkö tahtoisi sormusta, mutta minä en tietenkään ottanut.

KAARLO kiihkeän katkerasti.

Vai sormuksella luulee voivansa ostaa sinut. Hävetköön sika! Jos se vielä uskaltaa häpäistä sinua tuollaisilla tarjouksilla, niin sano heti minulle.

ANNI

Kyllähän minä…

KAARLO kiihkeästi.

Sinun täytyy sanoa, Anni! Minä vaadin sitä, Anni! Minä rakastan sinua niin, etten anna häpäistä sinua. Sinun täytyy luvata…

(Juuri sillä hetkellä palaa Korpi sisään.)

KORPI tulee sisään, sanoo hitaasti, katkerasti

Siellä se nyt makaa mestarin tämänpäiväinen uhri kivikovaksi jäätyneenä möhkäleenä. Vieläköhän mestari pyrkisi sitäkin lähentelemään? — (Hiljaa, synkästi kuin itsekseen.) — Kun ajattelee, että hän vielä viisi tuntia sitten oli elävä, iloinen — ajatteli sulhastaan, tulevaisuutta, niin…

(Ääni katkeaa äkkiä.)

KAARLO vaivoin hilliten raivoaan.

Kyllä se on kummallista, että yksi roisto saa noin kauan jatkaa rikoksiaan…?

EMIL kuohahtaen.

Niin, mutta jos tietäisitte kaikki — mitä se perkele on tehnyt, niin…

KORPI

Emil, kerro nyt mitä olet saanut tietää. Sinä tiedät jotain erikoista.

EMIL hämmentyen.

Mistä isä niin luulee?

KORPI

Sanoistasi, katseistasi, käytöksestäsi. Olen varma, ettet voi kieltää sitä.

LIISA kyökin ovella, reippaasti.

No tulkaa nyt syömään. Puuro on pöydällä ja lapset odottavat…

EMIL ilostuen.

Kiitoksia. Kyllä tullaan! Minulla onkin nälkä kuin sudella,

(Aikoo lähteä Liisan jälkeen, mutta silloin sanoo tämä.)

KORPI hiljaa, päättävästi.

Älä mene vielä, Emil! Minä tahdon tietää sen heti!

EMIL kiihkeästi, pyytäen.

Mennään syömään ensin isä…

ANNI suostutellen.

Niin, isä! Kai se jotain pahaa kuitenkin on. Mutta eikö se ollutkaan
Sannista?

KORPI katkerasti.

Syömään ensin?

LIISAN ÄÄNI

No ettekö tulekaan sieltä? — Lapset odottavat niin kovin…

EMIL pyytävästi.

Niin isä… Voitte syödään paremmalla ruokahalulla. Kyllä sellaiset ehtii kertoa illallisen jälkeenkin.

ANNI hellästi.

Niin isä, tulkaa vain syömään.

KORPI synkästi, kuohahtaen.

Älkää ärsyttäkö enää minua! Pidättekö minua niin heikkona raukkana, etten jaksa kuulla totuutta, että jonkun poikasen täytyy kantaa minun kuormani kunnes olen ehtinyt syödä? Minä tiedän, että se koskee minua.

EMIL hitaasti, katkonaisella äänellä.

Niin isä, kyllä se koskee… Nähkääs, Aino oli tänään nähnyt mestarin pöydällä… patruunalle kirjoittaman kirjelmän, jossa oli… että uudesta vuodesta…

(Vaikenee.)

ANNI jännittyneenä.

Mitä Emil? Mitä uudestavuodesta?

EMIL käheästi.

Silloin alennetaan kaikkien työläisten palkat kolmannella osalla…

(Äänettömyys.)

LIISA aukaisee hetken kuluttua oven ja lausuu leikillisen moittivasti.

No, eikö teille enää maistu joulupuurokaan?

KORPI synkästi, käheästi.

Ei nyt maistu joulupuurokaan, Liisa parka.

Esirippu.

Ensimmäinen näytös.

Toinen kuvaelma.

Oikealla on suuri kirjoituspöytä, samalla puolella nurkassa pieni hylly ja seinämillä joukko tuoleja. Sisäänkäytävä on vasemmalla ja perältä johtaa ovi mestarin lepohuoneeseen.

Mestari Holm istuu parhaillaan pöydän ääressä kirjoittaen. Hän on lihavahko, pyöreävatsainen; kasvot paksuine huulineen ovat punakat, ja pienissä, vilkuilevissa silmissä kuvastuu sekaisin röyhkeyttä, pelkuruutta ja oveluutta.

Hetken kuluttua hän lopettaa ja tarkastaa kirjoitustaan. Sitten painaa sähkökelloa, senjälkeen aukenee ovi ja pikkupomo astuu sisään.

MESTARI uteliaasti.

No, mitä ne siellä tuumivat julistuksesta? Ovatko tyytyväisiä?

POMO äänessään peitetty katkeruus.

Eiväthän ne tietysti tyytyväisiä ole — eikä se ole ihmekään, sillä…

MESTARI terävästi.

Ei ole ihmekään — kuinka niin?

POMO arastuen.

Kun tuota… tuota palkkoja juuri syksyllä alennettiin.

MESTARI

Mutta ettekö te ymmärrä, että nyt on sopiva tilaisuus, kun koko maassa vallitsee ankara työttömyys? Me saamme työväkeä vaikka kuinka paljon — jolleivät tahdo tehdä työtä sillä palkalla jonka patruuna määrää.

POMO arasti, moittien.

Mutta eiköhän se sentään ole väärin? Millä sellaisetkin tulevat toimeen, joilla on suuret lapsilaumat, kun on ennenkin ollut huonoa. Jos sattuu sairautta ja muuta tällaisena talvena, niin…

MESTARI kylmästi, keskeyttäen.

Jaa, mitä se meitä liikuttaa. Muuten pyydän huomauttaa, että teidän mielipiteenne ovat kerrassaan sopimattomia työnjohtajalle. Jos te alatte niitä julistaa muuallakin kuin minun läsnäollessani — niin… — (Naputtaa sormellaan pöytään; peitetysti uhaten.) — Teidän pitäisi muistaa, että tämä on herra patruunan toimenpide, ja jos hän saa tietää miten te olette sitä arvostellut, niin tuota — te ette tule kauan täällä toimimaan…

POMO pelästyen.

Enhän minä mitään… muuten vain… Enhän minä tietysti tahdo arvostella…

MESTARI

Kas niin. Menkää siis katsomaan ovatko kaikki työmiehet paikoillaan.
(Toisellaisella äänellä.) Jaa, käskekää mennessänne Anni Korpi tänne.

POMO nöyrästi ja alakuloisesti.

Kyllä, herra mestari, kyllä minä…

(Menee.)

MESTARI sytyttää sikaarin ja katselee levottomana ovelle. Hetken kuluttua tulee sisään Anni Korpi ja seisahtuu odottaen ovelle.

ANNI arasti.

Herra mestari on kutsunut minut. Mitä olisi…?

MESTARI mielistellen.

Niin, minulla on sinulle asiaa… työtä… Istuhan nyt ensin.

ANNI peitetyn terävästi.

Eihän työaikana sovi istua…

MESTARIN silmät välähtävät, mutta sanoo suojelevalla, lempeällä äänellä.

Istu nyt vaan — minähän annan luvan…

ANNI

Kyllä minä seisoakin jaksan…

MESTARI niinkuin ei kuulisikaan.

Miten olet jaksanut viime päivinä? Oliko sinulla hauska joulu?

ANNI kylmästi.

No olihan se…

MESTARI kaksimielisesti.

Ja lahjoja tuli kai oikein paljon?

ANNI

Kuinka mestari niin luulee? En minä saanut ainoatakaan lahjaa.

MESTARI purevasti.

Todellakin! Ja minä luulin niitä tulleen oikein summassa kun ei minunkaan pieni lahjani enää kelvannut.

ANNI

Ymmärtäähän mestari, ettei minun sovi ottaa sellaisia lahjoja…

MESTARI kuin ihmetellen.

Mikä siinä olisi sopimatonta? Jos tahdon antaa lahjan ystävälleni jota rakastan — jonka tahtoisin omakseni, niin…

ANNI keskeyttää, harmista punastuen.

Eikö mestaria hävetä puhua tuolla tavoin? Ettekö ymmärrä, miten väärin se olisi, kun teillä on kotona rouva ja lapset, ja…

MESTARI

Voi Anni kulta! Etkö sinä sitten ymmärrä, ettei rakkaus välitä, onko naimisissa vai ei… Ja minkä minä nyt sille voin, että rakastan sinua — etten saa sinua mielestäni? Eikä se sitäpaitsi niin kauhea asia ole, kaikilla paremmilla ihmisillä on joku toinen, jota he rakastavat — vaikka ovatkin naimisissa. Älä siis…

(Lähenee Annia.)

ANNI katkeran ivallisesti, siirtyen poispäin.

Mestarillahan on toisia, montakin — jos se kerran on välttämätöntä paremmille ihmisille! Miksi te siis minua kiusaatte?

MESTARI teennäisen moittivasti.

Voi Anni! Sinäkö syytät minua kiusaamisesta, vaikken ole tahtonut sinulle muuta kuin hyvää? Sinä et välitä vähääkään minun tunteistani, lähetit lahjanikin sillälailla takaisin. — (Ottaa taskustaan kellon ja lähenee taas Annia.) — Ota tämä edes… otathan Anni…

ANNI tuskastuneena.

Välitättekö te minun tunteistani, kun yhtämittaa puhutte sitä samaa, vaikka monasti olen sanonut etten voi teistä pitää? Miksi te nytkin tyrkytätte väkisin lahjaanne kun minä en sitä tahdo?

MESTARI

Enhän voinut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkerammaksi. Odotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että sinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni… Minä järjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja…

ANNI punastuen harmista ja häpeästä.

Te tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei tapahdu! Minä en tee koskaan sellaista rikosta! Olenhan jo sanonut, että pidän toisesta — että minulla on sulhanen, Kaarlo…

MESTARI silmät välähtäen; hillitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.

Kas, kun en lainkaan muistanut! Minähän kuulin jo tuon asian! Ja kuulin minä sen yhteydessä muutakin… — (Vaikenee, katsoen Annia, ja kun tämä ei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien.) — Niin, olen vaan kuullut sellaista, että sinun tuota… täytyisi mennä… — (Hän venyttää tahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevasti Annia, ja lopulla vaikenee.)

ANNI tuskastuen.

Mihinkä niin?

MESTARI tuijottaa yhä Annia, lausuen painokkaasti.

Niin — että sintin täytyisi mennä hänen kanssaan naimisiin — mahdollisimman pian… Onko se totta?

ANNI punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.

Kuinka mestari voi luulla minusta sellaista! Luuletteko minut sellaiseksi?

(Kääntyy poispäin.)

MESTARI myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.

Mitä sinä teeskentelet? Kyllähän minä tiedän, että nuoret tehtaalaiset keskenään ihan tuota… ihan…

ANNI keskeyttää tulisesti.

Mutta minä en!

MESTARI jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silmissään välkähtää kavala, ivallinen ilme.

Ihan suutelevat… No, etkö sinä siis koskaan ole sitä tehnyt?

ANNI kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.

MESTARI

Etkö sinä voi vastata? Vai myönnätkö sen vaitiolollasi?

ANNI sammaltaa suuttuneena, häveten.

Miten mestari kysyy sellaista..? Eihän se kuulu… tuota…

MESTARI keskeyttää ilkeästi.

Minulleko? Vai ei kuulu minulle? Hyvä! Minä taas luulen, että se kuuluu hiukan minullekin. — Minä huomaan, että sinä olet juuri hänen tähtensä kohdellut minua kuin kerjäläistä! Kiusannut minua kylmyydelläsi ja samaan aikaan suudellut ja rakastellut häntä. Eikö niin? Vai kiellätkö, ettet rakasta tuota nulikkaa?

ANNI seisoo häneen selin, äänettömänä ja hämmentyneenä.

MESTARI yhä kiihtyen.

Jaha! Sinä myönnät sen! Vai niin. Tuota lurjusta minä siis saan kiittää kaikesta. Tuollaisen tähden olet sinä siis pitänyt pilkkanasi minua, naureskellut sen kanssa takanapäin minua — minua! — (Uhkaavasti.) — Mutta sen täytyy nyt loppua.

ANNI naivisti, pelokkaasti.

Ei herra mestari… en minä ole koskaan nauranut teitä. Eikä Kaarlo ole lurjus… hän on niin hyvä, siivo ja rehellinen… Kaikki pitävät…

MESTARI kiukkuisesti.

Hän on lurjus — kirottu lurjus! Ja minä en enää kärsi sitä peliä, jota te yhdessä harjoitatte! Huomispäivänä minä ajan hänet pois tehtaasta, koko läänistä! Se on nyt sanalla sanottu.

ANNI änkyttää tolkuttomasti.

Oi herra mestari, älkää ajako häntä pois työstä — — hän ei ole mitään pahaa tehnyt… Aina tehnyt työnsä hyvin, ollut säännöllinen ja altis ja…

MESTARI keskeyttää ärjäisten.

Vaiti, sanon minä! Minä en viitsi kuunnella sinun lörpötyksiäsi. Huomenna hän lähtee — ja' samalla sinä, isäsi, veljesi, kaikki — koko roikka!

ANNI vaikenee ikäänkuin jähmettyneenä; sitten sammaltaa tuskallisesti.

Isä… isäkin…? Ei, ei… Mihinkä isä ja äiti sitten joutuvat tällaisena työttömänä aikana — ja niin monta lasta… Älkää sentään eroittako isää työstä… Hyvä mestari…

MESTARI keskeyttää järkähtämättömästi.

Se riippuu nyt kokonaan sinusta. Jos olet järkevä, niin ehkä annan heidän jäädä. — (Pahanenteisesti.) — Mutta ellet… ellet sinä…

ANNI keskeyttää tuskallisesti.

Älkää, herra mestari! Isä on ollut niin kauan täällä — koko ikänsä ja, ja… — (Miltei vaikeroiden.) — Niin, ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi, minä en voi…

MESTARI

No, sitten ei siitä enää kannata puhua. — (Ankarasti.) — Minä en anna itseäni pilkata!

ANNI

Voi hyvä mestari, mitä te aiotte… Armahtakaa nyt tämä kerta, älkää…

(Purskahtaa itkuun.)

MESTARI antaa Annin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kummallisen tutkivasti. Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottomaksi, hän lähenee, taputtaa hyväillen Annin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää levottomuus ja hellyys.

Auni älä itke, en voi sitä kestää… Anni ota edes tämä ja ole hiukan ystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni. Katsos miten kaunis se on — perätkin ovat kullasta… Se maksaa kolmattasataa markkaa…

ANNI nyyhkyttäen.

Miten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä?
Jokainen ajattelisi heti, että…

MESTARI kiihkeästi kuiskien.

Eihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten jälkeenpäin voit keksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota Anni — minä pyydän. — (Työntää kellon Annia taskuun, sanoo mahdollisimman lempeästi.)

Kas niin, Anni. — Älä nyt itke. Minä en voi katsella sinua itkevänä — se koskee niin sydämeeni. Jospa vain tietäisit, miten silloin kärsin — ja aina… Ja sinä voisit lopettaa kärsimyksen! kun vaan tahtoisit — voisit muuttaa kaikki hyväksi… meille molemmille…

ANNI yhä itkien.

Mutta sehän olisi valhe… minä tuntisin aina, että olen tehnyt rikoksen. Ei, minä en voi ottaa sitä… Ottakaa se takaisin…

MESTARI tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.

Rakas Anni! Onko sekin mielestäsi rikos? Jospa vain tietäisit, miten syvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin… Minähän tahdon tehdä kaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen… Anni, sinä saisit suuremman onnen — — —. sinun ei enää koskaan työssä tarvitsisi työssä käydä… minä korottaisin sinut konttoristiksi. Opettaisin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttöriksi ja isäsi alityönjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä. Niin, sen järjestäminen on minulle helppoa — se olen minä, joka tässä tehtaassa määrään! Ajattele siis mikä valta minulla on! Etkö edes omaistesi tähden koeta olla järkevä — ajatella minunkin mieltäni…?

ANNI on monta kertaa koettanut keskeyttää mestaria; huudahtaa epätoivoisesti.

Herra mestari… Älkää puhuko enää… minä en voi! Kuinka minä sitten enää voisin olla täällä, katsoa ketään silmiin?

MESTARI huomaa Annissa horjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeämmin.

Oi Anni, minkätähden sinä kiusaat minua? Eikö sinulla ole lainkaan sydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen kärsinyt sinun tähtesi… Älä nyt enää ole tuollainen! Tule nyt edes katsomaan minun huonettani. Ja luota minuun…

(Koettaa vetää Annia huoneeseensa.)

ANNI ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.

Oi mestari hyvä, älkää nyt… Antakaa minun olla… Lakatkaa… Minä koetan, lupaan ajatella… Älkää…

MESTARI kähisevin äänin.

Anni, minä pyydän, rukoilen sinua! Ajattelu, mikä onni sinulle tulisi! Sinä et tiedä, miten hyvin kävisi omaisillesi — etkö sinä tahdo edes heidän parastaan…?

ANNI näyttää menehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.

Kyllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi… Päästäkää, minä lupaan ajatella — minä tulen huomennakin, kun vain päästätte! Päästäkää! — (Kun mestari ei laske, kirkasee hän äkkiä.) — Apua, Kaarlo!… Kaarlo!

MESTARIN sieramet laajenevat, silmät pienenevät naskalinteräviksi ja hänen äänessään kuvastuu sekaisin intohimo, pelko, raivo ja voitonriemu — se muistuttaa miltei käärmeen sähinääa.

Vaiti! Jos vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä ijäksi…

ANNI änkyttää kauhusta vavisten.

Mitä, mitä…? Se ei ole mahdollista…

MESTARI

Se on mahdollista! Hän on täällä yhdistyksessä puhunut sillätavoin, että jos vihjaisen kaupungin santarmeille, niin hänet viedään tavallista kauemmaksi — josta hän ei palaja koskaan. Kuinka sinä uskalsit huutaa häntä — pilkata minua? Sillä hän on minun kädessäni!

ANNI rukoillen.

Mestari… antakaa anteeksi jumalan tähden… En tahtonut huutaa… en itsekään ymmärrä… Älkää antako ilmi häntä! Älkää, hyvä mestari, älkää! Minä kuolisin… Minä teen mitä tahansa, kun vaan…

MESTARI pidätetyllä voiton riemulla.

En minä odottanut noin suurta loukkausta sinulta. Mutta minä annan vielä senkin anteeksi, jos näytät, ettet tahtonut minua pilkata. Jos huomenna työajan jälkeen jäät tänne, niin minä lupaan, että omaisesi saavat jäädä työhön entisellä palkalla, ja kaikki tulee niinkuin olen puhunut.

ANNI hätäisesti sammaltaen.

Kyllä minä sitten tulen huomenna… huomenna… — (Kuin havahtuen.) —
Ei, ei — en minä sentään voi — se olisi liian kamalaa.

MESTARI uhkaavasti.

Mitä, pilkkaatko sinä vielä silläkin tavalla? Ensin lupaat ja sitten kiellät — aivan kuin ärsytät! Ei — se on liikaa! Minä lähetän hänestä kirjelmän vielä tänään!

ANNI parahtaa epätoivoisesti.

Oi älkää, jumalan tähden! Minä tulen… lupaan tulla…

MESTARI raskaasti.

Tuletko siis varmasti! Jos sinä vielä tässä pettäisit minut, niin silloin en enää armahda ketään! Tuletko?

ANNI

Minä tulen…

(Vaipuu kalpeana polvilleen.)

MESTARI nostaa Annin ylös alkaen taluttaa huoneeseensa, toistellen

Anni, Anni, sinä voit pahoin… Tule ottamaan vettä… tule minun huoneeseeni.

ANNI epätoivoisesti.

Oi älkää mestari… jumalan tähden en voi tulla, nyt… Päästäkää!

MESTARI käheästi, uhaten.

Älä vain huuda! Muista mitä siitä seuraa…

ANNI kuin sekopäisenä.

Hu, en minä huuda… kun ette vain… mestari hyvä — minä lupaan tulla huomenna varmasti. — (Mestari vie hänet puoliväkisin sisään sulkien oven.)

Oven takaa kuuluu Annin pelokas nyyhkytys ja rukoileva kuiskaava ääni, vuoroin taas mestarin matala, kiihkosta käheä kuiske katkonaisena, epäselvänä.

— Älä pelkää — istu — voit pahoin…

— Ei — hyvä mestari — menee ohi…

— Maista nyt — virkistää…

— En voi — viiniä — päästäkää…

— Älä nyt — ymmärrä — omaisesi…

Sen jälkeen ei enää eroita sanoja; ne hukkuvat kaukaiseen kohinaan joka vähitellen lähenee; sen synnyttävät satojen askelten jyminä ja ihmisjoukon sekava puheensorina, josta ei vielä sanoja eroita. Se lähenee, kiihtyy ja lopulta pysähtyy ulkopuolelle ja sen seasta kuuluu kiihtyneitä

HUUTOJA

— Ne aikovat tietysti tappaa meidät nälkään!

— Tietysti! Eihän sillä palkalla elä…

— Mutta se on pirullista, ettei sillä heti kuolekaan!

— Älä ole siitä huolissasi — kyllä tämän alennuksen jälkeen kuolet heti!

— Se on selvä se!

— Kun oikein nälkäpiiskuri suunnittelee, niin kai se tepsii!