Eversti Chabert

EVERSTI CHABERT

Kirj.

Honoré de Balzac

Ranskankielestä suomentanut Huvi Vuorinen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1918.

Honoré de Balzac.

Honoré de Balzac (1799-1850) syntyi toukok. 20 p:nâ Toursissa. Suvun nimi oli alkuaan Balsa tai Baissa, mutta Honorén isä oli sitä hieman kaunistellut ja Honoré itse liitti siihen v. 1830:n jälkeen de-partikkelin. Balsat olivat olleet jonkinlaisia päivätyöläisiä tai pikkuviljelijöitä, mutta vallankumouksen myrskyissä oli Honorén isä osannut kohota johonkin tärkeään asemaan armeijan sanitääri- ja vartiovirastoissa. Äiti oli kaunotar, pesijätär, sitä paitsi lahjakas ja miestään paljon nuorempi. Honorélla oli kaksi siskoa, joista vanhempi, Laure, oli hänen hyvä uskottunsa ja myöhemmin hänen elämäkertansa kirjoittaja, sekä yksi veli, Henri, josta tiedetään vähän ja sekin vähemmän mairittelevata.

Isä toivoi pojastaan lakimiestä, mutta taipumukset veivät häntä toisaalle. Hänestä tuli kirjailija, vieläpä laatuaan aivan ensiluokkainen, hänestä tuli hänen oman aikansa Ranskan paras kirjallinen kuvastin.

Balzac aloitti kirjallisen toimintansa salanimellä. Hän julkaisi muutamia romaaneja, mutta niillä ei ollut menestystä. Nyt koetti hän onneaan kustantajana, mutta velkaantui siten ainoastaan pahanpäiväisesti. Tällöin saavutti hän kuitenkin runsaasti kokemusta ja ihmistuntemusta ja sai sammumattoman keinottelemishalun, mikä painoi lähtemättömän jäljen hänen myöhempään elämäänsä ja kirjalliseen toimintaansa. Pysyäkseen taloudellisessa tasapainossa hän kirjoitteli vuorokaudet umpeen, usein kuusikintoista tuntia yhteen menoon. Ja hänen kirjallisesta työpajastaan läksikin sitten teos toisensa jälkeen, kaikkiaan parisataa, mitkä hän järjesti yhdeksi suureksi kokoelmaksi, "inhimilliseksi komediaksi" (La comédie humaine). Sitäpaitsi julkaisi hän "Sata hullunkurista kertomusta" (Les cent contes drolatiques), vieläpä joukon näytelmiäkin.

Balzac ei ottanut suuresti osaa seuraelämään, hän eli vain työssään ja omassa mielikuvamaailmassaan. Ja hän olikin oikea mielikuvituksen jättiläinen. Hänen terävä silmänsä tunki inhimillisen elämän kaikille aloille, sen salaisimpiinkin sopukoihin, näki kaikki sen pyyteet, sen kiehumisen ja kuohumisen. Ja tämän kaiken hän esitti räikeässä alastomuudessaan. Hän viihtyi kernaammin ihmisluonteen kehnompien puolien, kuten rahanhimon, ahneuden ja eläimellisten vaistojen kuvaamisessa ja vaikutti siten kokonaan uuden, n.s. naturalistisen taidekoulun syntymiseen, niin romanttisen runsas ja rikas kuin hän itse olikin ollut mielikuvitukseltaan ja esittämistavaltaan.

Eversti Chabert, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, edustaa hyvin, suppeudestaan huolimatta, Balzacin suunnatonta tuotantoa. Siinä saadaan tutustua tekijän tyyliin, sen moniin ansioihin, mutta myöskin sen vikoihin, hänen haluunsa esittää ihmisiä, joilla on jokin kiihko, tai joku päähänpisto, mikä ratkaisevasti vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Saammepa siinä tutustua jossain määrin hänen paatokseensakin.

I.

— Kas niin, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!

Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota lakiasiaintoimistoissa nimitetään katuojan harppojiksi. Hän nakersi parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen, hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.

— Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä, ihminen hän on aina sentään, — sanoi pääkirjuri, keskeyttäen kustannusarvion yhteenlaskemisen.

Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin, kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton, hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat kuukaudessa.

— Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi kuskinkauhtanaksi? — sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka saa opettajansa kiinni virheestä.

Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän kärkeä vasten.

— Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? — sanoi matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa jäljensi.

Sitten Godeschal jatkoi esitystään: — Mutta ylevässä ja hyväntahtoisessa viisaudessaan hänen Majesteettinsa Ludvig kahdeksastoista (kirjoittakaa kaikki kirjaimilla, te oppinut Desroches siellä, joka kirjoitatte puhtaaksi) ottaessaan uudestaan hallitusohjat käsiinsä, käsitti (mitähän se suuri velikulta käsitti?) sen korkean tehtävän, johon hänet jumalallinen kaitselmus oli kutsunut!… (huutomerkki ja kuusi pistettä: oikeudessa ollaan siksi suopeita, että se sallitaan meille), ja hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, kuten käy ilmi allamainitun asetuksen päiväyksestä, korjata ne vahingot, jotka meidän vallankumouksellisten aikojemme hirveät ja surulliset hävitykset ovat aiheuttaneet, palauttamalla uskollisille ja lukuisille palvelijoilleen (lukuisa on tässä mairittelua, minkä pitäisi miellyttää tuomioistuinta) kaikki heidän myymättä jäänyt omaisuutensa, tavattiinpa se sitten yhteismailla, tavattiinpa se sitten kruunun tavallisilla tai erityisillä alueilla, tavattiinpa se sitten vaikka julkisten laitosten eläkemailla, sillä me olemme ja tahdomme olla oikeutetut väittämään, että sellainen on tuon kuuluisan ja niin suoran asetuksen henki, asetuksen, joka on annettu… — Odottakaa, — sanoi Godeschal kolmelle apulaiselle, — tämä lauselurjus on täyttänyt koko sivun! No niin, — jatkoi hän, kostuttaen kielellään taitetun arkin selkää saadakseen käännetyksi leimapaperinsa paksun sivun. — No niin, jos haluatte tehdä hänelle kepposen, niin hänelle on sanottava, että asianajaja ei voi puhella liiketuttaviensa kanssa muulloin kuin kahden ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä, palaako tuo vanha hylkiö! — Ja Godeschal tarttui alottamaansa lauseeseen: — joka on annettu… Seuraatteko mukana? — hän kysyi.

— Kyllä! — huusivat nuo kolme kopistia.

Kaikki tapahtui samalla kertaa, anomuksen lukeminen, lörpöttely ja kepposen suunnitteleminen.

— Joka on annettu… Kuulkaapas, ukko Boucard, minä päivänä asetus on annettu? Täytyy toimittaa kaikki perusteellisesti, totta maar! Sillä lailla täytetään sivuja.

— Totta maar! — toisti eräs kopisteista ennenkuin Boucard, pääkirjuri, oli vastannut.

— Mitä, oletteko kirjoittanut totta maar? — huudahti Godeschal luoden yhteen vastatulleista silmäyksen, joka samalla kertaa oli vakava ja ivallinen.

— Kuinkas muuten, — sanoi Desroches, — neljäs apulainen, kumartuen katsomaan naapurinsa jäljennöstä, hän on kirjoittanut: Täytyy kirjoittaa kaikki perusteellisesti! ja totta maar'in yhdellä a:lla.

Kaikki apulaiset päästivät suuren naurun.

— Kuinka, herra Huré, te pidätte totta maaria lakiterminä, ja sanotte olevanne Mortagnesta! — huudahti Simonnin.

— Raaputtakaa se tarkoin pois, — sanoi pääkirjuri. — Jos tuomari, jonka tehtävä on kantaa maksut asiapapereista, näkisi sellaista, niin hän sanoisi että on tehty pilaa tuhertamisesta! Ja te aiheuttaisitte ikävyyksiä isännällemme. Kas niin, älkää enää koskaan tehkö sellaisia tyhmyyksiä! Normandialaisen ei sovi kirjoittaa huolimattomasti anomusta. Se merkitsee tuomarin kirjureille samaa kuin kiväärit olalle! sotilaille.

— Joka on annettu…? — kysyi Godeschal. —- Sanokaa minulle toki, koska, herra Boucard?

— Kesäkuussa 1814, — vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen. Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: — Sisään! Boucard jäi katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä tarkoitetaan nimellä brousilles (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.

Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä, laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille, että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen apulainen oli parastaikaa oikeudessa.

Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.

Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot, myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.

Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä "pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja, jotka polveutuvat Chletin, lyhentämättömässä muodossa Chateletin, asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen oikeusistuinta.

Niinpä oli tässäkin pimeässä, tomusta tahmeassa toimistossa, niinkuin kaikissa muissakin, jotakin vastenmielistä käräjöitsijöille, jotakin, minkä vuoksi se oli Pariisin kaikkein iljettävimpiä eriskummisuuksia. Jollei olisi homehtuneita sakasteja, missä rukoukset punnitaan ja maksetaan kuin mausteet, jollei olisi vanhain tavarain kaupustelijain myymälöitä, missä liikutellaan ryysyjä, jotka särkevät kaikki elämämme kauniit harhakuvat näyttämällä meille, mihin kaikki meidän juhlamme päättyvät, niin, jollei näitä kahta runouden lokaviemäriä olisi olemassa, niin asianajotoimisto olisi varmasti kaikista markkinakojuista kaikkein hirvittävin. Mutta niinpä on pelihelvettien, oikeusistuinten, arpajaistoimistojen ja porttoloittenkin laita.

Mutta miksi? Kenties siksi, että näissä paikoissa draama, joka esitetään ihmisen sielussa, tekee hänet välineistä ja syrjäseikoista välinpitämättömäksi. Tämä seikka selittänee myöskin suurten ajattelijain ja pyrkimysten miesten koreilemattomuuden.

— Missäs on minun kynäveitseni?

— Minä syön aamiaista!

— Mene ja hirtä itsesi, tässä on musteläntti, tässä anomuksessa!

— Hiljaa, herrat!

Nämä eri huudahdukset pääsivät ilmoille samaan aikaan kun vanha käräjöitsijä sulki oven sellaisella nöyryydellä, mikä tekee onnettoman ihmisen liikkeet luonnottomiksi. Tuntematon koetti hymyillä, mutta hänen kasvojensa lihakset herpautuivat, kun hän oli turhaan etsinyt joitakin ystävällisyyden merkkejä kuuden apulaisen taipumattoman välinpitämättömiltä kasvoilta. Tottuneena epäilemättä arvostelemaan ihmisiä hän kääntyi hyvin kohteliaasti katuojan-harppojan puoleen, toivoen, että tuo kaikkien asiain toimittaja vastaisi hänelle ystävällisesti.

— Onko isäntä itse tavattavissa, herra?

Pahanilkinen katuojan-harppoja ei vastannut mies-raukalle muulla lailla kuin jatkuvasti näpäyttäen vasemman kätensä sormilla korvaansa, ikäänkuin sanoakseen: — Minä olen kuuro.

— Mitä haluatte, herra? — kysyi Godeschal, joka sitä sanoessaan nielaisi suuntäydeltä leipää, mikä hyvinkin olisi painanut neljännesnaulan, heilutti veistään ja pani koipensa ristiin, kohottaen aina silmiensä kohdalle sen jalan, joka joutui päällimmäiseksi.

— Tulen tänne jo viidennen kerran, — vastasi neuvonkysyjä. —
Haluaisin puhutella herra Dervilleä.

— Onko jotakin asiaa?

— Kyllä, mutta minä en voi sitä selittää muille kuin itse herra…

— Isäntä nukkuu; jos haluatte kysyä hänen neuvoaan joissakin vaikeissa asioissa, niin hän ei tee vakavaa työtä muulloin kuin keskellä yötä. Mutta jos tahtoisitte sanoa meille asianne, niin voisimme, yhtä hyvin kuin hänkin, teille…

Tuntematon pysyi järkähtämättömänä. Hän alkoi katsella vaatimattomasti ympärilleen, kuten koira, joka pujahdettuaan vieraaseen keittiöön pelkää siellä saavansa iskuja. Ammattinsa vuoksi apulaiset eivät koskaan pelkää varkaita, he eivät siis ollenkaan epäilleet kuskinkauhtanaan puettua miestä, vaan antoivat hänen tarkastaa huonetta, mistä hän haki turhaan tuolia voidakseen istuutua, sillä hän oli ilmeisesti väsyksissä. Järjestelmällisesti asianajajat asettavat hyvin vähän tuoleja asioimistoihinsa. Tavallinen liiketuttava, joka väsyy odottamaan seisaallaan, poistuu mutisten, mutta hän ei hävitä aikaa, josta häntä, erään vanhan asianajajan sanojen mukaan, ei voida veloittaa.

— Hyvä herra, — vastasi hän, — minulla on jo ollut kunnia ilmoittaa teille, että minä en voi selittää asiaani muille kuin herra Dervillelle. Minä odotan siksi, kunnes hän nousee ylös.

Boucard oli lopettanut yhteenlaskunsa. Hän tunsi suklaansa hajun, jätti rottinkisohvansa, meni uunin luo, mittasi vanhuksen kiireestä kantapäähän, tarkasti kuskinkauhtanaa ja virnisti sanoin selittämättömästi. Hän ajatteli luultavasti, että puristelipa tuollaista asiakasta millä tavalla tahansa, häneltä ei ainakaan voisi kiskaista penninpyöryläistäkään. Näin ollen hän puuttui puheeseen muutamin sanoin, vapauttaakseen toimiston huonosta vieraasta.

— Hyvä herra, he ovat puhuneet totta. Herra Derville ei tee työtä muulloin kuin yöllä. Jos teidän asianne on tärkeä, niin neuvon teitä tulemaan takaisin yhden aikaan yöllä.

Neuvonkysyjä katsahti pääkirjuriin ällistyneen näköisenä ja pysyi hetken liikkumatta. Tottuneina kaikenlaisiin kasvonilmeiden muutoksiin ja erikoisiin, epäröinnin tai mietiskelyn aiheuttamiin mielijohteisiin, mikä on ominaista oikeudenkäynninhenkilökunnalle, — apulaiset jatkoivat syöntiään, synnyttäen sellaisen äänen leukaluillaan, kuin hevoset appeensa ääressä, eivätkä enää välittäneet koko vanhuksesta.

— Palaan tänä iltana, hyvä herra, — sanoi vihdoin vanhus, joka onnettomille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella tahtoi säilyttää hyvänsävyisyytensä.

Kurjuudelle on sallittu ainoastaan sellainen ivanteko, että se pakoittaa oikeuden ja hyväntahtoisuuden aiheettomiin kieltäymyksiin. Kun kurjat ovat saaneet yhteiskunnan todistetuksi valheelliseksi, niin he heittäytyvät sitä kiihkeämmin Jumalan huomaan.

— No eikös sillä olekin aivan mainio päänuppi? — sanoi Simonnin, odottamatta edes sen vertaa, että vanhus olisi ennättänyt sulkea oven.

— Hän on aivan haudasta nousseen näköinen, — vastasi apulainen.

— Joku eversti, joka vaatii maksamatta jäänyttä eläkettä, — sanoi pääkirjuri.

— Eipäs, hän on entinen ovenvartija, — sanoi Godeschal.

— Minä lyön vetoa, että hän on aatelismies, — huudahti Boucard.

— Minä lyön vetoa, että hän on ollut ovenvartijana, — vastasi Godeschal. — Ainoastaan ovenvartijat on luonto varustanut kuluneilla kuskinkauhtanoilla, jotka ovat niin rasvaisia ja liepeistään repeytyneitä kuin tämän ukon takki. Ettekö ole nähneet hänen linttaan menneitä kenkiään, jotka vuotavat, tai hänen kaulaliinaansa, jota hän pitää paitana? Hän on maannut siltojen alla.

— Hän saattaa olla jalosyntyinen ja silti ollut ovenvartijana, — huudahti Desroches. — Sellaista on ennenkin nähty.

— Ei, — vastasi Boucard keskellä äänekästä naurua.

— Minä väitän, että hän on ollut oluenpanijana 1789 ja everstinä tasavallan aikoihin.

— Ah, minä lyön vetoa teatteripiletit teille kaikille siitä, että hän ei ole ollut sotilaana, — sanoi Godeschal.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Boucard.

— Herra, herra, — huudahti pieni apulainen, avaten ikkunan.

— Mitä sinä teet, Simonnin? — kysyi Boucard.

— Minä kutsun häntä, kysyäkseni, onko hän eversti vai ovenvartija.
Hänen pitäisi se tietää, hänen.

Kaikki apulaiset alkoivat nauraa. Mitä vanhukseen tulee, niin hän nousi jo uudestaan portaita.

— Mitäs me nyt aiomme hänelle sanoa? — huudahti Godeschal.

— Sallikaa minun pitää huolta siitä, — vastasi Boucard.

Mies-raukka astui sisään arastelevasti, luoden katseensa maahan, kenties siksi, ettei olisi ilmaissut nälkäänsä katselemalla liian ahnaasti ruokatavaroita.

— Hyvä herra, — sanoi hänelle Boucard, — haluaisitteko olla niin hyväntahtoinen, että ilmoittaisitte meille nimenne, jotta isäntämme tietäisi…

— Chabert.

— Sama everstikö, joka sai surmansa Eylaussa? — kysyi Huré, joka, oltuaan tähän asti vaiti, halusi kaikin mokomin jatkaa toisten alottamaa pilantekoa.

— Juuri hän, herra, — vastasi ukko vanhanaikaisella suorasukaisuudella ja poistui.

— Huh!

— Kas vaan!

— Puff!

— Oh!

— Ah!

— Burn, burn!

— Oh, sitä hullunkurista ukkoa!

— Hih hei! Hih hei!

— Taas nolattuna!

— Herra Desroches, te pääsette maksamatta teatteriin, — sanoi Huré neljännelle apulaiselle pukaten häntä olkapäähän niin ankarasti, että sarvikuonokin olisi siitä kuollut.

Siitäpä vasta alkoi nauru, kuului huutoja ja äännähdyksiä, joiden kuvaaminen veisi kaikki luonnonääniä jäljittelevät sanat.

— Mihin teatteriin aiomme mennä?

— Oopperaan, — huudahti pääkirjuri.

— Ensiksikään, — tarttui Godeschal puheeseen, — teatteria ei ollut määrätty. Minä voin, jos tahdon, viedä teidät rouva Saquin luokse.

— Rouva Saqui ei ole mikään teatteri, — sanoi Desroches.

— Mikäs teatteri sitten on? — kysyi Godeschal. — Sopikaamme ensin siitä. Mitäs minä olen luvannut teille, herrat, näytännön? Mitäs on sitten näytäntö? Jotakin, mitä katsellaan…

— Mutta sitä periaatetta noudattaen te kuittaisitte asianne viemällä meidät katsomaan kuinka vesi virtaa Pont Neufin alitse? — huudahti Simonnin keskeyttäen hänet.

— Mitä katsellaan maksua vastaan? — sanoi Godeschal jatkaen.

— Mutta maksua vastaan katsellaan monia asioita, joista ei kuitenkaan synny mitään näytelmää. Määritelmä ei ole tarkka, — sanoi Desroches.

— Mutta kuunnelkaahan minua ensin!

— Te puhutte järjettömiä, hyvä veli, — sanoi Boucard.

— Onkos Curtius näytelmä? — sanoi Godeschal.

— Ei, — vastasi pääkirjuri, — se on vahakuvakokoelma.

— Minä lyön vetoa sata frangia viittä penniä vastaan, — jatkoi Godeschal, — että Curtiuksen kokoelma on koottu sellaisista asioista, jotka oikeuttavat sille näytännön nimen. Se tekee mahdolliseksi katselemisen eri hinnoilla, aina niiden paikkojen mukaan, mihin tahdotaan sijoittua…

— Ja niin edespäin ja niin edespäin, — sanoi Simonnin.

— Varo, etten minä anna sinulle korvapuustia! — sanoi Godeschal.

Apulaiset kohauttivat olkapäitään.

— Muutoin ei ole näytetty toteen, että tämä vanha apina ei olisi tehnyt meistä pilaa, — sanoi hän, keskeyttäen todistelunsa toisten apulaisten naurun vaientamana. — Kunniani kautta, eversti Chabert on hyvinkin kuollut, hänen vaimonsa on mennyt uusiin naimisiin kreivi Ferraudin, valtioneuvoksen kanssa. Rouva Ferraud kuuluu meidän asiakkaihimme, liiketuttaviimme!

— Asia on lykätty huomiseen, — sanoi Boucard. — Työhön, herrat! Hiis vieköön, me emme saa aikaan mitään valmista! Lopettakaa anomuksenne, se on jätettävä sisälle ennen neljännen osaston istuntoa, päätös annetaan tänään. Kas niin, nouskaa satulaan.

— Jos hän olisi ollut eversti Chabert, niin eiköhän hän olisi suunnannut kenkänsä kärkeä tuon ilveilijä Simonninin takapuoleen, kun tämä tekeytyi kuuroksi, — sanoi Huré, pitäen tätä huomautustaan Godeschalin muistutusta sitovampana.

— Koska kerta mitään ei ole vielä lopullisesti ratkaistu, — jatkoi
Boucard, — niin suostukaamme menemään toisen parven aitioon, Théâtre
Françaisissa, katsomaan Talmaa Aarossa. Simonnin menee permannolle.

Tämän jälkeen pääkirjuri istuutui pöytänsä ääreen ja kaikki noudattivat hänen esimerkkiään.

— Joka on annettu kesäkuussa tuhatkahdeksansataa neljätoista (kaikki kirjaimilla), — saneli Godeschal. — Seuraatteko mukana?

— Kyllä, — vastasi kaksi kopistia ja puhtaaksikirjottaja, joiden kynät alkoivat narista leimapaperilla synnyttäen huoneessa samanlaisen äänen kuin sata turilasta, jotka koulupojat ovat sulkeneet paperista tehtyihin lippaisiin.

— Ja me toivomme, että herrat oikeusistuimen jäsenet, — lausui sanelija. — Pysähtykää! Minun täytyy lukea uudestaan lauseeni, en käsitä sitä enää itsekään.

— Neljäkymmentä kuusi… Se esiintyy kai usein!… ja neljäkymmentä yhdeksän kolme kertaa, — sanoi Boucard.

— Me toivomme, — lausui Godeschal, luettuaan kaiken uudestaan. — että herrat oikeuden jäsenet eivät olisi vähemmän jaloja kuin asetuksen ylevä laatija, ja että he kohtelisivat ansion mukaan kunnialegionan ylikanslian kurjia vaatimuksia, tulkitsemalla lakia sen laajan hengen mukaisesti, jonka me olemme tässä tuoneet esille…

— Herra Godeschal, haluatteko lasin vettä? — sanoi pieni apulainen.

— Sinä kujeilija Simonnin! — sanoi Boucard. — Kuulehan, valjasta kaksikenkäinen hevosesi, ota tämä paketti ja vipellä aina Invalidi-hotelliin asti.

— Jonka me olemme tässä tuoneet esille, — jatkoi Godeschal. Liittäkää siihen: rouva varakreivitär (kirjoittakaa kaikki lyhentämättä) de Grandlieun puolesta…

— Mitä hittoa! — huudahti pääkirjuri, — aiotteko laatia anomuksen varakreivitär de Grandlieun asiassa kunnialegioonaa vastaan, asiassa, josta riippuu asianajotoimiston pystyssä pysyminen tai kukistuminen? Ah, te olette aika hölmö! Olkaa hyvä ja pankaa syrjään kaikki jäljennöksenne ja pöytäkirjanne, ne te voitte säilyttää juttua varten, jonka Navarreinsit ovat nostaneet turvakoteja vastaan. Nyt on myöhäistä, minä kyhään itse pienen anomuksen, missä on kaikki tarpeelliset siihen nähden, katsoen, ja menen itse oikeuteen.

Tämä kohtaus esittää meille yhden niitä tuhansia huvituksia, jotka saavat meidät myöhemmin sanomaan, ajatellessamme nuoruuttamme: — Sepäs oli kultaista aikaa!

II.

Kello yksi yöllä otaksuttu eversti Chabert tuli kolkuttamaan herra Dervillen ovelle, joka toimi asianajajana Soinen piirin alioikeudessa. Ovenvartija ilmoitti hänelle, että herra Derville ei ollut vielä saapunut kotiin. Vanhus vetosi sovittuun kohtaukseen ja nousi tuon kuuluisan lakimiehen asuntoon, lakimiehen, jota nuoruudestaan huolimatta pidettiin yhtenä kaikkein terävimmistä päistä koko Pariisissa.

Soitettuaan tuo epäluuloinen neuvonkysyjä ei ollut suinkaan vähässä määrässä hämmästynyt, nähdessään ensimäisen apulaisen lajittelemassa sopivaan järjestykseen isäntänsä ruokasalin pöydälle lukuisia asiakirjavihkoja, joitten piti huomenna "tulla esiin". Apulainen, joka oli yhtä hämmästynyt, tervehti everstiä kehottaen häntä istuutumaan, mitä kehotusta neuvonkysyjä myöskin noudatti.

— Vakuutan teille, hyvä herra, että luulin teidän eilen laskeneen leikkiä määrätessänne neuvottelua varten näin myöhäisen hetken, — sanoi vanhus teeskennellen iloisuutta sortuneen miehen tavoin, joka koettaa hymyillä.

— Apulaiset laskivat leikkiä ja puhuivat totta samalla kertaa, — selitti pääkirjuri jatkaen työtään. — Herra Derville on valinnut tämän ajan tutkiakseen asiansa, arvioidakseen edellytykset, määrätäkseen niiden ajotavan ja sommitellakseen puolustukset. Hänen suunnaton älynsä on vapaampi tällä hetkellä, ainoalla, jolloin hän voi saada hiljaisuutta ja rauhaa, mikä on välttämätöntä hyvien ajatusten synnyttämiseksi. Siitä saakka kun hän on ollut asianajajana te olette kolmas esimerkki neuvottelusta näin öiseen aikaan.

— Saavuttuaan kotiin isäntä keskustelee jokaisesta asiasta, lukee kaikki, kuluttaa kenties neljä, viisi tuntia työssään, sitten soittaa minua ja selittää minulle aikomuksensa. Aamulla, kello kymmenestä kahteen, hän kuuntelee asiakkaitaan, sitten hän käyttää lopun päivää sovittuihin kohtauksiin, illalla hän menee seurapiireihin, säilyttääkseen siellä suhteensa. Ei ole tosiaankaan muuta kuin yö, jolloin hän voi syventyä juttuihinsa, tutkia lakikirjan asevarastoja ja tehdä taistelusuunnitelmansa. Hän ei halua hävitä yhdessäkään jutussa, hän rakastaa ammattiaan. Hän ei ota, ammattiveljiensä tavoin, ajaakseen kaikenlaisia asioita. Siinä on hänen elämänsä, mikä on erikoisen toimeliasta. Ja siten ansaitsee hän myöskin paljon rahaa.

Kuunnellessaan tätä selitystä vanhus pysyi äänettömänä, ja hänen eriskummaiset piirteensä saivat ilmeen, josta puuttui kaikki ymmärrys niin täydellisesti, että apulainen, katsahdettuaan häneen, jätti hänet rauhaan.

Muutamia minuutteja myöhemmin Derville saapui kotiin, juhlapuvussa; hänen pääkirjurinsa avasi oven ja ryhtyi lopettamaan asiapaperivihkojen järjestämistä.

Nuori asianajaja jäi hetkeksi hämmästyksiin havaitessaan hämärässä omituisen asiakkaan, joka odotti häntä. Eversti Chabert pysyi yhtä liikkumattomana kuin Curtiuksen kokoelman vahakuvat, joita katsomaan Godeschal olisi halunnut viedä toverinsa. Tämä liikkumattomuus ei olisi kenties ollut mikään hämmästyksen aihe, jollei se olisi täydentänyt sitä yliluonnollista kuvaa, minkä sai koko hänen olennostaan. Vanha sotilas oli kuiva ja laiha. Hänen otsansa, joka tarkoituksellisesti oli kätketty sileäksikammatun tekotukan alle, sai hänet näyttämään jonkun verran salaperäiseltä. Hänen silmänsä näyttivät jonkunlaisen läpinäkyvän kelmun peittämiltä; te olisitte verranneet niitä likaisiin helmiäisiin, jonka siniseen vivahtavat heijastukset väikkyivät kynttilän valossa. Hänen kalpeat, lyijynharmaat kasvonsa, jotka olivat yhtä laihat kuin veitsen lape, jos sellainen rahvaanomainen sanontatapa sallitaan, näyttivät kuolleilta. Hänen kaulaansa kiristi huono, musta silkkinen kravatti.

Tämän vaaterievun tumman reunan alapuolella Chabertin ruumis oli niin täydellisesti pimeyden peitossa, että hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut pitää tuota vanhaa päätä jonakin sattuman synnyttämänä varjokuvana tai Rembrandtin tekemänä kehyksettömänä muotokuvana. Vanhuksen otsaa peittävän hatun reunat loivat mustan juovan kasvojen yläosaan. Tämä eriskummainen vaikutus, vaikkakin luonnollinen, sai näkyviin, vastakohtaisuuden vuoksi, näiden ruumismaisten kasvojen kalmankalpeat rypyt, kylmät koukerot ja värittömän tunnun ja liikunnon puute ruumiissa, kaiken lämmön puute katseessa sopi yhteen tietyn, surullisen mielipuolenilmeen kanssa, kun siihen liittyi sellaisia alentavia tuntomerkkejä, jotka ovat kuvaavia tylsämielisyydelle. Kaikki tämä teki nämä kasvot niin sanomattoman surkeiksi, että mitkään inhimilliset sanat eivät pysty sitä ilmaisemaan.

Mutta havaintojen tekijä, ja erittäinkin lakimies, olisi saattanut huomata tässä kovan onnen kolhimassa miehessä syvän surunkin merkkejä, jälkiä huolista, jotka olivat kuluttaneet hänen kasvonsa samalla lailla kuin pilvistä hienolle marmoriveistokselle putoilevat vesipisarat lopulta kalvavat pois sen piirteet. Lääkäri, kirjailija, tuomari olisi aavistanut kokonaisen draaman katsellessaan tätä äärimmäisen kauhun kuvaa. Sen vähin ansio oli siinä, että se muistutti niitä mielikuvituksen tuotteita, joita maalarit huvikseen piirtelevät valopainokiviensä kulmiin jutellessaan ystäviensä kanssa.

Nähdessään asianajajan tuntematon säpsähti kouristuksenomaisesti kuten runoilijat silloin kun odottamaton ääni häiritsee heidän hedelmällistä haaveiluansa keskellä yötä ja hiljaisuutta. Vanhus otti nopeasti hatun päästään ja nousi kumartaakseen nuorelle miehelle. Kun nahka, joka verhosi hänen hattunsa sisäpuolta, oli epäilemättä hyvin rasvainen, niin hänen tekotukkansa jäi siihen kiinni vanhuksen sitä huomaamatta. Tällöin jäi nähtäväksi hänen paljas pääkallonsa, jota rumensi hirveä arpi, mikä alkoi takaraivosta ja päättyi oikean silmän päälle, kohoten kaikkialla suurena, silmiinpistävänä saumana. Tämän likaisen tekotukan äkkinäinen poistaminen, jota mies-rukka piti haavansa peittämiseksi, ei herättänyt noissa nuorissa lakimiehissä mitään naurun halua, siksi hirveännäköinen tuo halaistu kallo oli. Ensimäinen ajatus, jonka tämän haavan näkeminen synnytti, oli se, että äly oli sen kautta paennut pois.

— Jos hän ei ole eversti Chabert, niin on hän ainakin urhea sotakarhu! — tuumi Boucard.

— Hyvä herra, — sanoi hänelle Derville, — ketä minulla on kunnia puhutella?

— Eversti Chabertiä.

— Ketä Chabertiä?

— Häntä, joka sai surmansa Eylaussa, vastasi vanhus.

Kuullessaan tämän omituisen lauseen apulainen ja asianajaja vaihtoivat keskenään silmäyksen, joka merkitsi: — Hän on hullu!

— Arvoisa herra, — tarttui eversti uudestaan puheeseen, — minä en haluaisi ilmaista olosuhteitteni salaisuutta muille kuin teille.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on asianajajain luonteenomainen pelkäämättömyys. Johtuneeko se sitten tottumuksesta ottaa vastaan suuri joukko ihmisiä, tai siitä, että he syvästi tuntevat lain heille tuottaman turvan, taikka luottamuksesta omaan tehtäväänsä, he menevät kaikkialle pelkäämättä mitään, niinkuin papit ja lääkärit. Derville antoi merkin Boucardille, joka poistui.

— Hyvä herra, — tarttui asianajaja puheeseen, — päivisin en ole niin tarkka ajastani, mutta yöllä ovat minuutit minulle kalliita. Näin ollen olkaa puheessanne lyhyt ja täsmällinen. Käykää asiaan liioitta poikkeamisitta. Kysyn itse teiltä niitä selvityksiä, jotka minusta näyttävät välttämättömiltä. Puhukaa.

Pyydettyään outoa asiakastaan istuutumaan nuori mies istuutui itse pöydän eteen, mutta, samalla kun kiinnitti kaiken huomionsa eversti-vainajan puheeseen, hän selaili asiakirjavihkojaan.

— Arvoisa herra, — sanoi vainaja, — kenties te tiedätte, että minä komensin ratsuväkirykmenttiä Eylaun luona. Minusta oli suurta apua sen kuuluisan hyökkäyksen menestykselle, jonka Murat teki, ja joka ratkaisevasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Minun onnettomuudekseni kuolemani on historiallinen tosiasia, kuten on mainittuna Voitoissa ja Valloituksissa, missä se on kerrottuna yksityiskohdittain.

— Me tunkeuduimme kolmen venäläisen puolustuslinjan läpi, ja kun ne sulkeutuivat uudestaan, meidän täytyi murtautua uudelleen läpi, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Sillä hetkellä, kun me lähestyimme keisaria, hajotettuamme venäläiset, minä kohtasin vihollisen ratsuparven. Minä ryntäsin noita itsepintaisia ihmisiä vastaan. Kaksi venäläistä upseeria, oikeita jättiläisiä, kävi yhdessä minun kimppuuni. Toinen heistä iski minua päähän miekalla, ja se halkaisi kaikki, vieläpä mustan silkkimyssynkin, joka oli ihoa vasten päässäni, ja teki syvän haavan kallooni.

— Putosin hevosen selästä. Murat riensi avukseni, ratsasti minun ruumiini ylitse, hän ja koko hänen väkensä, viisitoista sataa miestä, jollei enemmänkin. Kuolemani ilmoitettiin keisarille, joka, järkevyyssyistä (hän piti minusta, tuo keisari) halusi tietää, eikö olisi ollut mitään keinoa pelastaa sitä miestä, jota hän sai kiittää tästä voimakkaasta hyökkäyksestä. Hän lähetti kaksi kirurgia etsimään ja tuomaan minut kenttäsairaalaan sanoen heille, kenties liian huolettomasti, sillä hänellä oli kiire: "Menkää katsomaan, onko minun Chabert-raukkani vielä elossa." Nuo haavurin kirotut, jotka tapasivat minut ruhjottuna kahden rykmentin hevosten jaloissa, jättivät epäilemättä koettamatta valtimoani ja sanoivat, että olin kuollut. Virallinen todistus kuolemastani laadittiin luultavasti niiden ohjeiden mukaan, jotka sotalaissa on säädetty.

Kuullessaan asiakkaansa ilmaisevan ajatuksensa täysin selväjärkisesti ja esittävän tapahtumat perin todennäköisiksi, joskin kummallisiksi, nuori asianajaja lakkasi selailemasta asiakirjavihkojaan, asetti vasemman kyynärpään pöydälle, vei käden otsalleen ja katsoi kiinteästi everstiin.

— Tiedättekö, — sanoi hän Chabertille keskeyttäen hänet, — että minä olen kreivitär Ferraudin, eversti Chabertin lesken asianajaja?

— Minun vaimoni! Tiedän sen kyliä, hyvä herra. Niinpä sadan hyödyttömän käynnin jälkeen lakimiesten puheilla, jotka kaikki ovat luulleet minua hulluksi, olen päättänyt tulla teitä tapaamaan. Puhun myöhemmin teille onnettomuuksistani. Sallikaa minun ensin esittää teille tosiasiat, selittää teille pikemmin, miten tässä on täytynyt käydä, kuin miten asiat ovat tapahtuneet. Eräät asianhaarat, joita ei voi tietää kukaan muu kuin taivaallinen isämme, pakoittavat minut esittämään monet niistä olettamuksina. Siis, arvoisa herra, saamani haavat ovat luultavasti aiheuttaneet minussa jäykkäkouristuksen, tai saattaneet minut tilaan, joka muistuttaa, luullakseni, kangistustautia. Mitenkä muutoin voitaisiin käsittää, että minut oli, sotatapojen mukaisesti, riisuttu ja heitetty sotilaskuoppaan niiden toimesta, joiden tehtävänä oli haudata kuolleet!

— Sallikaa minun tässä esittää, — jatkoi eversti, — eräs pikku seikka, jota minä en ole voinut saada selville ennen kuin tapahtuman jälkeen, jota hyvinkin on voitu nimittää minun kuolemakseni. Olen kohdannut, vuonna 1814, Stuttgartissa, rykmentin entisen kersantin. Tämä kelpo mies, ainoa, joka on tahtonut tuntea minut ja josta puhun teille aivan heti, selitti säilymiseni sanomalla minulle, että hevoseni oli saanut luodin sisuksiinsa samalla hetkellä, jolloin minäkin olin haavoittunut. Hevonen ja ratsumies olivat siis kaatuneet yhteen riviin. Kaatuessani, tapahtui se sitten joko oikealle tai vasemmalle puolelle, olin epäilemättä joutunut hevosen alle, jonka ruumis suojeli minua hevosten survomiselta ja luodeilta.

— Kun tulin tajuihini, niin olin sellaisessa tilassa ja sellaisessa ilmapiirissä, josta en voisi antaa teille täyttä kuvaa, vaikka selittäisin sitä teille huomiseen asti. Se vähäinen ilma, jota saatoin hengittää, oli saastaista. Halusin liikuttaa itseäni, mutta minulla ei ollut tilaa. Avatessani silmäni en nähnyt mitään. Kaikkein uhkaavinta oli ilman puute, mikä selvimmin valaisi minulle tilanteeni. Käsitin, että sinne, missä olin, ei virrannut yhtään raitista ilmaa, ja että kuolisin. Tämä ajatus haihdutti kokonaan sen sanoin selittämättömän kivun, jonka johdosta minä olin herännyt. Korvani soivat ankarasti. Kuulin tai luulin kuulevani, mitään en voi väittää varmasti, voihkimista, mikä läksi siitä ruumismaailmasta, jonka keskellä makasin. Muutamina öinä luulen vielä kuulevani tukahdutettuja huokauksia, vaikkakaan en muista hyvin sitä aikaa, vaikkakin muistelmani ovat hyvin sekavia, huolimatta niistä kärsimyksen tunteista, jotka olivat paljon syvempiä kuin ne, joita kohtalo pani minut kokemaan ja jotka ovat hämmentäneet ajatukseni.

— Mutta, — jatkoi edelleen eversti, — jotakin vielä hirveämpää kuin huudot oli olemassa, hiljaisuus, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, oikea haudan hiljaisuus. Viimein, kohotettuani käteni ja tunnusteltuani kuolleita, keksin tyhjän paikan pääni ja sen yläpuolella olevan ihmisruumiin välillä. Saatoin siis mitata minulle sattumalta jääneen tilan, minkä aihe oli minulle tuntematon. Näytti siltä, että, huolimattomuuden vuoksi tai kiireen tähden, millä meidät oli heitetty sikin sokin, kaksi ruumista oli joutunut ristikkäin minun yläpuolellani, sellaiseen kulmaan, mihin kaksi korttia jää, kun lapsi rakentaa korttilinnan perustaa. Hapuillen ympärilleni nopeasti, sillä syytä ei ollut vitkastella, tapasin onnekseni irtonaisen käsivarren, oikean Herkuleen käsivarren, hyvän luun, jonka avulla minä pelastuin. Ilman tätä odottamatonta apua olisin joutunut hukkaan. Mutta nyt aloin vaivalla — voitte hyvin käsittää sen — raivata itselleni tietä ruumiiden läpi, jotka eroittivat minut meidän päällemme epäilemättä heitetystä maakerroksesta. Sanon meidän, aivankuin siellä olisi ollut muitakin eläviä! Minä tein lujasti työtä, sillä, arvoisa herra, tässä minä nyt olen! Mutta vielä tänäänkään en tiedä, miten sain puhkaistuksi sen lihapeitteen, joka asetti esteen elämän ja minun välilleni. Te voinette sanoa, että minulla oli kolme kättä! Tuo vääntökanki, jota minä käytin taitavasti, hankki minulle aina hieman ilmaa ruumiiden välitse, jotka raivasin tieltäni, ja hengitin säästäväisesti. Viimein näin päivänvalon, mutta lumen läpi, herra Derville!

— Sillä hetkellä, — jatkoi taas eversti, — huomasin, että pääni oli puhkaistu. Onneksi toki vereni, tovereitteni veri tai kenties myöskin hevoseni ruhjoutunut nahka oli hyytyessään peittänyt haavan jonkinlaisella luonnon laastarilla. Tästä haavani peitteestä huolimatta menin tainnoksiin, kun kalloni taas joutui kosketuksiin lumen kanssa. Kuitenkin, kun se vähäinen lämpö, mikä minussa vielä oli jäljellä, oli sulattanut lumen ympärilläni, havaitsin olevani, tultuani tajuihini, keskellä pientä aukkoa, josta huusin niin kauan kuin jaksoin. Mutta silloin aurinko nousi ja minulla oli siis hyvin vähän mahdollisuutta saada ääneni kuulluksi. Mahtoiko jo olla ihmisiä kedolla? Ponnahdin ylös, käyttämällä pontimena jalkojani, joiden tukipisteinä oli noiden ruumiitten vahvoja rintakehiä. Voitte ymmärtää, että sellaisella hetkellä ei voinut tulla kysymykseenkään sanoa heille: Kunniaa onnettomalle rohkeudelle! Lyhyesti sanoen, saatuani kauan murheekseni nähdä, jos tämä sana ollenkaan pystyy ilmaisemaan raivoani, niin juuri, kauan, miten kirotut saksalaiset pötkivät tiehensä kuullessaan äänen tulevan sieltä, missä he eivät äkänneet ketään ihmistä, minut kaivoi vihdoin viimein maasta eräs vaimo, joka oli kyllin rohkea tai kylliksi utelias lähestyäkseen päätäni, kun se näytti sienen tavoin pistäytyvän maasta. Tuo nainen meni hakemaan miehensä, ja yhdessä he sitten kuljettivat minut kurjaan hökkeliinsä.

— Näyttää siltä, että minut valtasi uudestaan kangistustauti, jos sallitte minun tällä sanalla kuvata tilaa, josta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta jonka oletan olleen, isäntäväkeni selittelyn perusteella, tuon taudin seurauksena. Kuusi viikkoa hoipuin elämän ja kuoleman välillä, puhumatta mitään tai ajattelematta mitään puhuessani. Viimein isäntäväkeni toimitti minut Heilsbergin sairashuoneeseen. Te käsitätte, että minä olin noussut ylös haudasta yhtä alastomana kuin äitini kohdusta, sillä lailla, että kun kuusi kuukautta myöhemmin muistin olevani eversti Chabert ja saatuani järkeni takaisin tahdoin saada hoitajani osoittamaan minulle suurempaa kunniaa kuin jollekin köyhälle vaivaiselle, kaikki minun huonetoverini alkoivat nauraa. Mutta onnekseni lääkäri oli luvannut vastata parantumisestani, itserakkaudesta, vaikkei luonnollisesti osoittanut mitään mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kun puhuin hänelle johdonmukaisesti elostani ja olostani, niin tuo kunnon mies, Sparchmann nimeltään, antoi vahvistaa todeksi, maansa oikeudellisten muotojen mukaisesti, sen ihmeellisen tavan, millä minä olin noussut haudasta, sen päivän ja hetken, jolloin hyväntekijättäreni ja hänen miehensä olivat löytäneet minut, ja haavani tarkan aseman, liittäen näihin erilaisiin pöytäkirjoihin kuvauksen ulkonäöstäni.

— Niin, herra Derville, — jatkoi eversti, — minulla ei ole näitä tärkeitä papereita eikä liioin sitä lausuntoa, jonka annoin eräälle Heilsbergin notaarille, todistaakseni olevani se mikä olen. Siitä päivästä lähtien, kun sotatapahtumat karkottivat minut sanotusta kaupungista, olen yhtä mittaa harhaillut maankiertäjän tavoin, kerjäten leipäni ja saaden osakseni hullun kohtelun, jos olen kertonut seikkailuni, löytämättä, saamatta tai ansaitsematta viittä penniä voidakseni hankkia asiakirjat, jotka voisivat todistaa sanani ja saattaa minut jälleen omaan seurapiiriini. Usein kipuni ovat pidättäneet minua kokonaisia puolivuosia jossakin pienessä kaupungissa, missä ranskalaisesta sairaasta on pidetty huolta kaikella lailla, mutta missä hänelle on naurettu vasten naamaa, niin pian kuin hän on sanonut olevansa eversti Chabert. Pitkän aikaa nämä epäilykset ja naurut saattoivat minut raivoon, mikä tuotti minulle vahinkoa, vieläpä aiheutti senkin, että minut suljettiin houruinhuoneeseen Stuttgartissa. Voittehan päätellä minun tarinastani, että riittäviä syitä olikin olemassa panna ihminen telkien taakse!

— Kahden vankeusvuoden jälkeen, jotka minun täytyi kestää, ja jona aikana olin kuullut vartijani tuhansia kertoja sanovan: "Kas tuossa on mies-rukka, joka luulee olevansa eversti Chabert!" ihmisille, jotka vastasivat: "Voi mies-parkaa!" tulin vakuutetuksi omituisen seikkailuni mahdottomuudesta, muutuin surulliseksi, alistuin kohtalooni, rauhoituin ja lupasin olla sanomatta itseäni eversti Chabertiksi, voidakseni siten päästä pois vankilasta ja nähdäkseni jälleen Ranskan. Oh, minulla oli sellainen kiihko nähdä jälleen Pariisi, että en voinut…

Lopettamatta lausettaan eversti Chabert vaipui syviin mietteisiin, joita kohtaan Derville tunsi kunnioitusta.

—- Eräänä kauniina päivänä, — jatkoi taas asiakas, — eräänä kevätpäivänä minut päästettiin vapaalle jalalle ja minulle annettiin kymmenen thaleria muka siksi, että puhuin järkevästi kaikista asioista ja että en enää sanonut itseäni eversti Chabertiksi. Vakuutan, että siihen aikaan, ja ajoittain vielä tänäänkin, nimeni tuntui minusta vastenmieliseltä. En haluaisi olla oma itseni. Oikeuksieni tunto tappaa minut. Jos sairauteni olisi riistänyt minulta muiston aikaisemmasta olemassaolostani, niin olisin ollut onnellinen! Olisin ryhtynyt sotapalvelukseen minkä nimisenä tahansa. Ja kuka tietää, vaikka minusta olisi tullut Itävallan tai Venäjän sotamarski!

— Hyvä herra, — sanoi asianajaja, — te hämmennätte kaikki ajatukseni. Luulen näkeväni unta kuunnellessani teitä. Pyydän teitä pysähtymään hetkiseksi.

— Te olette, — sanoi eversti ilmeeltään surullisena, te olette ainoa ihminen, joka on kuunnellut minua kärsivällisesti. Kukaan lakimies ei ole halunnut lainata minulle kymmentä napoleonia, jotta olisin voinut tuottaa Saksasta tarvittavat asiapaperit, pannakseni juttuni alulle…

— Minkä jutun? — sanoi asianajaja, joka unhoitti asiakkaansa surullisen tilanteen kuunnellessaan kertomusta hänen menneistä kärsimyksistään.

— Mutta, hyvä herra, eikö sitten kreivitär Ferraud ole vaimoni? Hän nostaa vuosittain kolmekymmentätuhatta livreä korkoja, mitkä kuuluvat minulle, eikä tahdo antaa minulle penniäkään. Kun puhun näistä asioista asianajajille, järkeville miehille, kun minä, joka olen kerjäläinen, esitän nostettavaksi jutun kreiviä ja kreivitärtä vastaan, kun minä, joka olen kuollut, nousen kuolin-, vihkimä- ja kastetodistuksia vastaan, niin he osoittavat minut ovelle, heidän luonteestaan riippuen joko kylmällä kohteliaisuudella, jonka avulla te osaatte vapautua jostakin köyhästä raukasta, tai sitten karkeasti, kuten henkilöt, jotka luulevat kohdanneensa käräjöitsijän tai hullun. Olen ollut haudattuna kuolleitten alle, mutta nyt olen haudattuna elävien alle, asiapaperien alle, asianhaarojen alle, koko yhteiskunnan alle, joka tahtoo lähettää minut takaisin maan poveen!

— Olkaa hyvä ja jatkakaa nyt kertomustanne, hyvä herra, — sanoi asianajaja.

— Olkaa hyvä ja jatkakaa! — huudahti vanhus tarttuen nuoren miehen käteen. — Siinä on ensimäinen kohtelias lause, minkä olen kuullut senjälkeen…

Eversti itki. Kiitollisuus tukahutti hänen äänensä. Tuo läpitunkeva ja sanomaton kaunopuheisuus, mikä sisältyy katseeseen, liikkeeseen, vieläpä äänettömyyteenkin, sai lopulta Dervillen vakuutetuksi ja liikutti häntä syvästi.

— Kuulkaapas, — hän sanoi asiakkaalleen, — olen tänä iltana voittanut pelissä kolmesataa frangia; tästä summasta voin hyvinkin käyttää puolet yhden ihmisen onnellistamiseksi. Aloitan tiedustelut ja välttämättömät tutkimukset saadakseni ne asiapaperit, joista te puhuitte, ja niiden saapumiseen asti annan teille viisi frangia päivittäin. Jos te olette eversti Chabert, niin te annatte anteeksi lainan pienuuden, siksi, että sen antaja on nuori mies, joka saa itse ponnistella omaisuuden keräämisessä. Jatkakaa!

III.

Oletettu eversti jäi hetkeksi liikkumattomaksi ja hämmästyneeksi. Hänen äärimäinen kurjuutensa oli hävittänyt hänestä kaiken uskon. Jos hän tavoittelikin kiivaasti sotilaallista arvoaan, omaisuuttaan, omaa itseään, niin hän totteli siinä kenties sitä selittämätöntä tunnetta, joka itää kaikissa ihmisissä, jota saamme kiittää alkemistien tutkimuksista, kunnianhimosta, astronomien ja fysiikan keksinnöistä, kaikesta, mikä ajoi ihmistä avartamaan itseään tekojen ja ajatusten avulla. Hänen ajatuksissaan minä ei ollut muuta kuin toisarvoinen asia, samoin kuin menestyksen turhuus tai voiton tuottama huvi tulevat rakkaammiksi pelurille kuin itse se esine, joka on pelissä.

Nuoren asianajajan sanat tuntuivat siis ihmeeltä tästä miehestä, jota hänen vaimonsa, jota oikeus ja koko yhteiskuntarakenne oli kymmenen vuoden ajan työntänyt luotaan. Löytää erään asianajajan toimistosta ne kymmenen kultarahaa, jotka niin monet ihmiset ja niin monella eri tavalla olivat häneltä niin kauvan kieltäneet! Eversti muistutti sitä naista, joka, kun hänellä oli ollut kuumetta viisitoista vuotta, luuli vaihtaneensa sairautta sinä päivänä, jolloin hän parani. On olemassa iloja, joiden olemassaoloon me olemme lakanneet uskomasta, ne yllättävät meidät, kuten ukon nuoli, ne tuhoavat meidät. Niinpä oli mies-raukan kiitollisuus liian suuri hänen voidakseen ilmaista sitä sanoilla. Pintapuolisista ihmisistä hän olisi näyttänyt kylmältä, mutta Derville näki tässä hämmästyksessä rehellisyyden merkin. Veijari olisi kyllä osannut pitää ääntä.

— Mihinkäs minä taas tulinkaan? — sanoi eversti lapsen tai sotilaan naivisuudella, sillä usein on kunnon sotilaassa lasta ja lapsessa aina sotilasta, semminkin Ranskassa.

— Stuttgartiin. Te pääsitte vapaaksi vankilasta, — vastasi asianajaja.

— Tunnetteko vaimoani? — kysyi eversti.

— Kyllä, — vastasi Derville, nyökäyttäen päätään.

— Millainen hän on?

— Aina vain hurmaava.

Vanhus heilautti kättään ja näytti nielleen jonkin salaisen tuskan vakavalla ja juhlallisella kohtaloonsa-alistumisella, mikä on ominaista henkilöille, jotka taistelukentällä ovat tulen ja veren koettelemia. — Hyvä herra, — hän sanoi eräänlaisella hilpeydellä, sillä hän hengitti taas, tuo eversti-rukka, hän nousi uudestaan haudastaan, hän oli juuri sulattanut päältään lumipeitteen, mikä oli vaikeammin sulatettavissa kuin se, joka kerran ennen oli jäädyttänyt hänen päätään, ja hän veti sisäänsä ilmaa aivankuin olisi päässyt vapaaksi jostakin luolasta.

— Hyvä herra, — sanoi hän, — jos minä olisin ollut kaunis nuorukainen, niin mitään onnettomuutta ei olisi minulle tapahtunut. Naiset uskovat miehiin, kun nämä höystävät lauseensa rakkaus-sanalla. Silloin he rientävät, he tulevat ja menevät, tehden kaiken voitavansa, he vehkeilevät, he vahvistavat asiat tosiksi, he tekevät vaikka mitä sen hyväksi, joka heitä miellyttää. Kuinka minä olisin voinut herättää jonkun naisen mielenkiinnon? Minun kasvoni olivat kuin sielumessu ja minä olin puettuna sans-culottin tapaan, muistutin pikemmin eskimoa kuin ranskalaista, minä, jota ennen, v. 1799, pidettiin hienoista keikareista kaikkein kauneimpana, minua, Chabertia, valtakunnan kreiviä!

— Niin, — jatkoi Chabert, — juuri sinä päivänä, jolloin minut heitettiin kadulle kuin koira, tapasin sen kersantin, josta jo olen teille puhunut. Sotatoverini nimi oli Boutin. Tuo mies parka ja minä näytimme kurjimmalta hevoskoniparilta, mitä koskaan olin nähnyt. Huomasin hänet kävelyllä. Mutta vaikka tunsinkin hänet, niin hänen oli mahdotonta arvata, kuka minä olin. Me menimme yhdessä erääseen kapakkaan. Kun siellä ilmaisin nimeni, niin Boutinin suu vääntyi niin hirveään nauruun kuin huhmar, joka halkeaa. Hyvä herra, tämä iloisuus tuotti minulle yhden kaikkein syvimmistä suruistani! Se ilmaisi minulle suoraan, mikä muutos oli tapahtunut ulkomuodossani. Minua ei edes tuntenut eräs halvimmista ja kiitollisimmista ystävistäni!

— Kerran, — jatkoi Chabert edelleen, — pelastin Boutinin hengen, mutta se oli ainoastaan hyvitys, jonka minä olin hänelle velkaa. Minun ei tarvitse sanoa, miten hän oli tehnyt minulle tuon palveluksen. Se tapahtui Ravennassa Italiassa. Talo, missä Boutin esti minut joutumasta surman suuhun, ei ollut perin kunniallinen. Siihen aikaan en ollut eversti, olin vain yksinkertainen ratsumies, kuten Boutinkin. Onneksi tähän juttuun liittyi yksityisseikkoja, joita ei voinut tietää kukaan muu kuin me kaksi. Ja kun minä palautin ne hänen mieleensä, niin hänen epäluulonsa väheni! Sitten minä kerroin hänelle omituisten kokemuksieni tarinan. Olivatpa sitten minun silmäni, minun ääneni, hän sanoi minulle, omituisella tavalla muuttuneetkin; vaikkapa minulla ei ollutkaan hiuksia, hampaita tai kulmakarvoja, ja vaikkapa minä olin väritön kuin valkotautinen, hän lopultakin tunsi everstinsä kerjäläisessä niiden tuhansien kysymysten jälkeen, joihin minä vastasin voitollisesti. Hän kertoi minulle seikkailunsa, mitkä eivät olleet vähemmän omituisia kuin minunkaan vaiheeni. Hän oli hiljan tullut Kiinan rajoilta, jonka läpi hän oli pyrkinyt paetessaan Siperiasta. Hän kertoi minulle Venäjän-retken surkeasta kohtalosta ja Napoleonin ensimäisestä vallastaluopumisesta. Tämä uutinen oli yksi niitä, jotka ovat tuottaneet minulle eniten tuskaa.

— Me olimme, — hän jatkoi kertomustaan, — kaksi merkillistä pirstaletta, kierittyämme ympäri maapallon kuin kivensirut, joita tuulet valtamerillä huuhtelevat rannasta rantaan. Kahteen pekkaan me olimme nähneet Egyptin, Syyrian, Espanjan, Venäjän, Hollannin, Saksan, Italian, Dalmatian, Englannin, Kiinan, tattarien maan ja Siperian. Puuttui ainoastaan se, että kumpikaan meistä ei ollut käynyt Intiassa eikä Amerikassa! Lopulta Boutin, joka oli liikkuvampi kuin minä, otti tehtäväkseen mennä niin pian kuin mahdollista Pariisiin, ilmoittamaan vaimolleni, missä tilassa minä olin. Minä kirjoitin rouva Chabertille hyvin seikkaperäisen kirjeen. Se oli neljäs, herra Derville! Jos minulla olisi omaisia, niin kaikkea tätä ei olisi kenties tapahtunut. Mutta, sanoakseni teille asian suoraan, minä olen vaivaistalon lapsia, minä olen soturi, jonka perintöosana oli rohkeus, perheenä koko maailma, isänmaana Ranska, ainoana suojelijana hyvä Jumala. Mutta minä erehdyn! Minullahan on isä, keisari! Ah, jospa hän olisi elossa, tuo kunnon mies! Jospa hän näkisi Chabertinsa, kuten hänellä oli tapana sanoa, siinä tilassa, missä minä nyt olen, niin hän raivostuisi. Mutta mitäs tehdä! Aurinkomme on laskenut, ja nyt me olemme kaikki vilussa. Päällepäätteeksi poliittiset tapahtumat saattavat oikeuttaa minun vaimoni vaikenemisen!

— Boutin läksi matkalle, — jatkoi Chabert, — hyvin onnellisena. Hänellä oli kaksi valkeata, hyvin hajotettua karhua, jotka hankkivat hänelle toimeentulon. Minä en voinut seurata häntä, koska kipuni ei sallinut minun vaeltaa pitkiä taipaleita. Minä itkin erotessani hänestä, marssittuani ensin hänen ja hänen karhujensa kanssa niin kauan kuin tilani salli. Karlsruhessa sain päähäni hermovaivan, mikä piti minua vuoteenomana kuusi viikkoa, eräässä majatalossa! Minä en pääsisi ollenkaan tarinani loppuun, jos kertoisin teille kaikki kerjäläiselämäni vastoinkäymiset. Moraaliset kärsimykset, joiden rinnalla kaikki fyysilliset kalpenevat, herättävät kumminkin vähemmän sääliä, koska ne eivät ole ollenkaan näkyviä. Muistan itkeneeni erään strassburgilaisen hienon talon edustalla, talon, missä kerran ennen olin pannut toimeen pidot ja missä minulle ei annettu mitään, ei edes leipäpalasta. Sovittuani Boutinin kanssa siitä tiestä, mitä minun piti kulkea, poikkesin jokaiseen postitoimistoon kysymään, oliko sinne tullut minulle kirjettä ja rahaa. Kuljin aina Pariisiin saakka tapaamatta mitään. Miten paljon murhetta minun pitikään kestää? — Boutin on kuollut, sanoin itselleni. Ja itse asiassa tuo mies-parka oli kaatunutkin Waterloossa. Kuulin hänen kuolemastaan myöhemmin, sattumalta. Epäilemättä hänen käyntinsä vaimoni luona oli jäänyt tuloksettomaksi.

— Vihdoin saavuin Pariisiin, samaan aikaan kuin kasakatkin. Minulle se merkitsi tuskaa tuskan lisäksi. Nähdessäni venäläiset Ranskassa en enää ajatellut sitä, että minulla ei ollut kenkiä jalassa eikä rahaa taskussani. Niin, hyvä herra, vaatteeni olivat riekaleina. Ennen kuin saavuin Pariisiin minun oli täytynyt yöpyä Clayen metsään. Yön viileys aiheutti minulle tuntemattoman taudin, mikä valtasi minut kulkiessani Saint-Martinin esikaupungin läpi. Vaivuin maahan melkein tajuttomana erään rautakauppiaan ovella. Kun heräsin, niin olin eräässä Hôtel-Dieun vuoteessa. Siellä viivyin riittävän onnellisena yhden kuukauden. Minut ajettiin pian pois; minulla ei ollut rahaa, mutta olin terve ja minun jalkani polkivat Pariisin hyvää katukiveä. Millä riemulla ja kiireellä nyt meninkään Mont-Blancin kadulle, missä vaimoni kuului asuvan minun omassa talossani! Mutta voi, Mont-Blancin kadusta oli tullut Chaussée d'Antinin katu! Liioin en nähnyt taloanikaan, se oli myyty ja purettu. Keinottelijat olivat rakentaneet useampia taloja minun puutarhaani. Kun en tiennyt, että vaimoni oli naimisissa herra Ferraudin kanssa, niin en voinut saada hänestä mitään selkoa. Viimein menin erään vanhan asianajajan luokse, joka muinoin oli hoitanut asioitani, Ukko oli kuollut, luovutettuaan asiakkaansa eräälle nuorelle miehelle. Suureksi hämmästyksekseni sain tältä kuulla, miten tilojani hoidettiin, miten raha-asiat olivat järjestetyt, miten vaimoni oli mennyt uusiin naimisiin ja saanut kaksi lasta. Kun sanoin hänelle olevani eversti Chabert, niin hän rähähti niin äänekkääseen nauruun, että jätin hänet tekemättä pienimpiäkään huomautuksia. Stuttgartissa osakseni tullut kohtelu sai minut ajattelemaan Charentonin mielisairaalaa, ja päätin toimia viisaasti. Saatuani tietää vaimoni asunnon, ohjasin tieni sinne, täynnä toivoa. No niin, — sanoi eversti, tehden raivoisan liikkeen, — minua ei otettu vastaan, kun esiinnyin salanimellä, ja kun esiinnyin omalla niinelläni, niin minulta kiellettiin pääsy koko taloon.

— Nähdessäni kreivittären palaavan tanssiaisista tai teatterista vietin kokonaisia öitä painautuneena hänen ajoveräjänsä pylvästä vasten. Katseeni tunkeutui noihin ajoneuvoihin, mitkä kiitivät ohitseni salaman nopeudella, ja näin vilahdukselta sen naisen, joka kuului minulle eikä kuitenkaan ollut enää omani!

— Oh, siitä päivästä lähtien olen hautonut kostoa! — huudahti vanhus kaiuttomalla äänellä, ponnahtaen pystyyn Dervillen edessä. — Vaimoni tietää, että olen olemassa, hän on saanut minulta, paluuni jälkeen, kaksi kirjettä, jotka itse olen kirjoittanut. Hän ei enää rakasta minua! En tiedä, rakastanko vai inhoanko häntä! Kaipaan häntä ja kiroaa häntä vuorotellen. Omaisuudestaan ja onnestaan hän saa kiittää minua, mutta hän ei ole toimittanut minulle pienintäkään apua! Välistä en tiedä, mitä minusta tulee!

Sanottuaan tämän vanha sotilas vaipui uudestaan tuoliinsa ja tuli liikkumattomaksi. Derville pysyi vaiti, tarkastellen asiakastaan.

— Asia on vakava, — sanoi hän viimein koneellisesti. — Vaikkapa olettaisimmekin, että asiapaperit, jotka ovat Heilsbergissä, olisivat päteviä, minusta ei näytä ollenkaan todistetulta, että voisimme voittaa suoraa päätä. Juttu tulee joutumaan perättäin kolmeen eri oikeuteen. Minun täytyy harkita tätä asiaa levännein aivoin, sillä se on aivan eriskummainen.

— Oh, — vastasi eversti kylmästi, kohottaen ylpeällä liikkeellä päätään, — jos joudun tappiolle, niin osaan kuolla, mutta en yksinäni.

Heikko vanhus oli kadonnut. Toimitarmoisen miehen silmät säihkyivät intohimon ja koston kipinöitä.

— Täytyy kenties tehdä myönnytyksiä, — sanoi asianajaja.

— Tehdä myönnytyksiä! — toisti eversti Chabert. — Olenko minä kuollut vai elänkö minä?

— Hyvä herra, — vastasi asianajaja, — toivon, että seuraatte neuvoani. Otan asianne omakseni. Te tulette pian huomaamaan, millä mielenkiinnolla minä tartun asiaanne, jollaista tuskin tunnetaan koko oikeuden historiassa. Tällä hetkellä minä annan teille kirjeen viedäksenne sen notaarilleni, joka kuittaustanne vastaan jättää teille viisikymmentä frangia aina kymmenen päivän kuluttua. Teille ei olisi mukavata tulla täältä hakemaan apua. Jos te olette eversti Chabert, niin teidän ei pidä olla kenenkään armoilla. Tulen pitämään näitä ennakkomaksuja lainana. Teillä on voitettavana takaisin maatiloja, te olette rikas.

Tämä viimeinen hienotuntoisuus sai kyyneleet herahtamaan vanhuksen silmiin. Derville nousi äkisti, sillä kenties ei kuulunut tapoihin, että asianajaja näyttäisi liikutetulta. Hän meni sisähuoneisiin, mistä hän palasi sinetöimättömän kirjeen kera, jonka jätti kreivi Chabertille. Pidellessään sitä sormiensa välissä miesrukka tunsi kaksi kultarahaa paperin lävitse.

— Saisinko minä kuulla teiltä kysymyksessä olevan kaupungin ja kuningaskunnan nimet sekä kuvauksen mainitsemistanne asiapapereista? — sanoi asianajaja.

Eversti saneli selostuksen tarkistaen paikannimien oikeinkirjoituksen. Sitten hän tarttui hattuunsa toisella kädellään, katsahti Dervilleen, ojensi hänelle toisen kätensä, känsäisen käden, ja sanoi hänelle koruttomalla äänellä: Hyvä herra, keisarin jälkeen te olette se mies, jolle minä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa! Te olette kunnon mies.

Asianajaja puristi everstin kättä, saattoi hänet portaille asti ja valaisi hänen tietään.

— Boucard, — sanoi Derville pääkirjurilleen, — kuulin juuri jutun, mikä tulee minulle kenties maksamaan kaksikymmentäviisi louisia. Jos ne minulta peijataan, niin en kadu rahojeni menetystä, sillä silloin olen saanut nähdä aikakautemme taitavimman huvinäytelmän.

Kun eversti oli joutunut kadulle ja erään katulyhdyn luo, niin hän otti kirjeen sisältä ne kaksi kultarahaa, jotka asianajaja oli hänelle antanut, ja katseli niitä hetken valossa. Hän näki kultaa ensi kerran yhdeksään vuoteen.

— Minä voin siis polttaa sikaareja! — hän sanoi itsekseen.