IV.
Noin kolme kuukautta eversti Chabertin ja Dervillen yöllisen keskustelun jälkeen, notaari, jonka tehtävänä oli maksaa se puoli-palkka, minkä asianajaja oli määrännyt suoritettavaksi omituiselle asiakkaalleen, saapui hänen luokseen keskustelemaan hyvin vakavasta asiasta ja alkoi vaatia häneltä takaisin niitä kuuttasataa frangia, jotka oli annettu vanhalle sotilaalle.
— Sinä huvittelet siis ylläpitämällä vanhan hallituksen armeijaa? — sanoi hänelle nauraen notaari, nimeltään Crottat, nuori mies, joka juuri oli ostanut sen asianajotoimiston, missä hän oli ollut pääkirjurina, ja jonka isäntä oli paennut maasta tehden surkean vararikon.
— Kiitän sinua, — vastasi Derville, — että olet muistuttanut minua siitä asiasta. Minun ihmisystävyyteni ei kohoa yli kahdenkymmenen viiden louisin. Pelkään jo, että minä olen antanut isänmaallisuuteni pettää itseäni.
Lopettaessaan lausettaan hän näki pöydällään paketit, jotka hänen pääkirjurinsa oli siihen asettanut. Hänen silmäänsä pisti erilaiset postimerkit, soikeat, neliön muotoiset, kolmikulmaiset, punaiset ja siniset, jotka preussilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset ja ranskalaiset postilaitokset olivat kiinnittäneet erääseen kirjeenkuoreen.
— Ah! — hän sanoi nauraen, — siinä nyt on huvinäytelmän loppusuoritus. Saammepa nähdä, onko minua vedetty nenästä. — Hän otti kirjeen ja avasi sen, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, sillä se oli kirjoitettu saksaksi. — Boucard, menkää itse ja toimittakaa tämä kirje käännetyksi ja tuokaa se heti paikalla takaisin, — sanoi Derville raottaen työhuoneensa ovea ja ojentaen kirjeen pääkirjurilleen.
Berliniläinen notaari, jonka puoleen asianajaja oli kääntynyt, ilmoitti hänelle, että asiapaperit, joiden lähettämistä oli pyydetty, saapuisivat muutamia päiviä tämän ilmoittavan kirjeen jälkeen. Asiapaperit olivat, sanoi hän, täysin asianmukaiset ja kaikilla laillisilla todistuksilla varustetut, jotta niitä voitaisiin käyttää todistuskappaleina oikeudessa. Hän ilmoitti lisäksi, että melkein kaikki näiden asiapaperien vahvistamien tapahtumien todistajat tavattiin vielä Eylaussa, Preussissa, ja että se nainen, jota herra kreivi sai kiittää elämästään, eli vielä Heilsbergin etukaupungissa.
— Siitä tulee vakava juttu, — huudahti Derville, kun Boucard oli selittänyt hänelle kirjeen sisällön. — Mutta kuuleppas, poikaseni, jatkoi hän kääntyen notaarin puoleen, tarvitsen tietoja, joita pitäisi olla saatavissa sinun asioimistossasi. Eikös tuo vanha veijari Roguin…
— Sanokaamme kovaosainen, onneton Roguin, — puuttui Crottat puheeseen nauraen ja keskeyttäen Dervillen.
— Eikö tuon onnettoman toimistossa järjestetty Chabertin perinnön selvittely, tuon onnettoman Roguinin, joka vei mennessään kahdeksansataa tuhatta asiakkaittensa rahoja ja saattoi useita perheitä toivottomaan tilaan? Minusta tuntuu siltä kuin olisin huomannut sen meille jätetyistä Ferraudin asiapapereista.
— Olipa niinkin, — vastasi Crottot, — olin silloin kolmantena apulaisena ja olen jo jäljentänyt ja tarkoin tutkinut sanotut asiapaperit. Rose Chapotel oli Hyasinthen vaimo ja leski, tuon Hyasinthen, jota sanottiin Chabertiksi, ja joka oli valtakunnan kreivi ja kunnialegionan suurupseeri. He olivat menneet naimisiin avioehdotta, joten heidän omaisuutensa oli yhteistä. Mikäli voin muistaa, varat nousivat kuuteensataan tuhanteen frangiin. Ennen naimisiinmenoaan eversti Chabert oli tehnyt testamentin, missä määräsi Pariisin sairashuoneitten hyväksi neljänneksen siitä omaisuudesta, mikä hänellä sattui olemaan kuolinhetkellä. Toisen neljänneksen piti joutua valtiolle. Testamenttia moitittiin, seurasi pakkohuutokauppa ja sen jälkeen jako, sillä asianajajat pitivät kiirettä. Pesänselvityksen aikoihin hirviö, joka silloin hallitsi Ranskaa, palautti erityisellä asetuksella valtiorahastolle kuuluvan osan everstin leskelle.
— Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi kolmeasataa tuhatta korkeammalle?
— Nähtävästi ei, hyvä veli! — vastasi Crottat. — Teillä on, teillä asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä, että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen puolestaankin…
Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet, kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos. Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: meijeristi Vergiaud. Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi, vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta kokonaan vailla niiden runoutta.
Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: Uutuus-Aitta. Ikkunat eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta, jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna, joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin, nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.
Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut, joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa, levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin. Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.
— Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! — sanoi
Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.
Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen, toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas, riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille, saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa. Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun. Derville suuttui.
Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti savutettu piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan mahtia heihin nähden.
— Miksi ette ole kirjoittanut minulle? — hän sanoi Dervillelle. — Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! — huudahti hän huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää jalkojaan lannassa.
Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.
Lattiana oli vain poljettua multaa. Rapautuneet, vihertävät ja halkeilleet seinät levittivät niin voimakasta kosteutta, että seinä, jonka vieressä eversti nukkui, oli verhottu kaislamatolla. Kuulu kuskinkauhtana roikkui eräässä naulassa. Kaksi paria huonoja kenkiä oli nurkassa. Mitään jälkeäkään liinavaatteista ei ollut olemassa. Madonsyömäilä pöydällä oli avoinna suuren armeijan viralliset kertomukset, Plancherin uutena painoksena, mikä näytti olevan everstin luettavana. Hänen kasvojensa ilmeet olivat rauhalliset ja kirkkaat tämän kurjuuden keskellä. Hänen käyntinsä Dervillen luona näytti muuttaneen hänen piirteittensä luonnetta, joissa asianajaja huomasi onnellisen ajatuksen jälkeä, erityisen valon, minkä toivo oli niissä sytyttänyt.
— Tupakansavu on teille kiusallista? — sanoi hän ojentaen asianajajalle tuolin, minkä oljista tehty istuin oli kehnossa kunnossa.
— Mutta, eversti, teidän on täällä hyvin paha olla.
Asianajajille ominainen epäluulo ja valitettava kokemus, jonka he saavat jo aikaisin niistä tärisyttävistä ja oudoista näytelmistä, missä he joutuvat olemaan mukana, sai Dervillen päästämään tämän lauseen.
— Kas niin, — sanoi hän itselleen, — siinäpä on mies, joka varmastikin on käyttänyt minun rahani soturin kolmen kristillisen hyveen harjoittamiseen: peliin, viiniin ja naisiin!
— Se on totta, herra Derville, me emme häikäise ketään ylellisyydellä. Tämä on yöleirielämää, jota ystävyys pitää aisoissa, mutta (tässä kohden soturi loi syvän katseen lakimieheen) minä en ole koskaan työntänyt ketään luotani ja minä nukun rauhallisesti.
Asianajaja arveli, että ei ollut hienotuntoista pyytää tilitystä niistä summista, jotka hän oli hänelle etukäteen antanut, ja tyytyi sanomaan hänelle: — Miksi ette ole halunnut muuttaa Pariisiin, missä olisitte voinut elää yhtä halvalla kuin täälläkin, mutta missä teidän olisi ollut mukavampi olla?
— Mutta, — vastasi eversti, — nämä kunnon ihmiset, joiden luona asun, ovat ottaneet minut vastaan ja ruokkineet minua ilmaiseksi kokonaisen vuoden. Miten olisin voinut jättää heidät hetkellä, jolloin minulla oli hieman rahaa? Sitten näiden kolmen pienen pojan isä on vanha egyptiläinen…
— Miten niin, egyptiläinen?
— Me nimitämme egyptiläisiksi sotilaita, jotka ovat palanneet Egyptin retkeltä, johon minäkin olen ottanut osaa. Kaikki ne, jotka ovat palanneet, eivät ole ainoastaan hieman veljiä, mutta Vergniaud palveli silloin minun rykmentissäni, me olemme tasanneet keskenämme veden erämaassa. Sitäpaitsi en ole vielä saanut näitä vekaroita oppimaan hyvin lukemaan.
— Hän olisi voinut kumminkin majoittaa teidät paremmin, niillä rahoilla, hän.
— Mitäs vielä! — sanoi eversti, — hänen omat lapsensakin nukkuvat oljilla kuten minäkin! Hänellä itsellään ja hänen vaimollaan ei ole parempaa vuodetta; he ovat hyvin köyhiä, nähkääs. He ovat ryhtyneet liikeyritykseen, joka käy yli heidän voimiensa. Mutta jos minä saan takaisin omaisuuteni!… No niin, riittää…
— Eversti, minun pitäisi saada huomenna tai ylihuomenna heilsbergiläiset paperinne. Teidän henkenne pelastaja elää vielä!
— Kirottu raha! Sanokaas sitten, että minulla ei sitä ole! — huudahti eversti heittäen piippunsa maahan.
Hyvin savustettu piippu on tupakoitsijoille kallisarvoinen, mutta liike oli niin luonnollinen, että kaikki tupakoitsijat, vieläpä itse myymisveronkantovirastokin, olisi antanut hänelle anteeksi tämän tupakanloukkausrikoksen. Kenties enkelit ovat keränneet kaikki sirpaleet.
— Eversti, teidän asianne on äärimmäisen monimutkainen, — sanoi hänelle Derville lähtien ulos huoneesta mennäkseen raittiiseen ilmaan, kävelemään pitkin taloa.
— Minusta se näytti hyvin yksinkertaiselta, — sanoi vanha sotilas. — Minua on luultu kuolleeksi, mutta minäpäs olenkin tässä! Toimittakaa minulle takaisin vaimoni ja omaisuuteni! Antakaa minulle kenraalin arvo, johon minulla on oikeus, sillä minut nimitettiin keisarillisen kaartin everstiksi Eylaun taistelun aattona.
— Asiat eivät luista sillä lailla asiakirjamaailmassa, — vastasi Derville, — kuunnelkaahan minua. Te olette eversti Chabert, minä suon sen mielelläni, mutta se on laillisesti todistettava niille, joiden etujen mukaista on kieltää teidän olemassaolonne. Näin ollen teidän asiapapereistanne tullaan kiistelemään. Tämä kiista antaa aihetta kymmeneen, kahteentoista valmistavaan tutkimukseen. Kaikki kysymykset menevät vastaväitteineen ylioikeuteen asti ja aiheuttavat monia, suuria kuluja kysyviä oikeudenkäyntejä, jotka tulevat venymään hyvin pitkälle, vaikkapa minä toimisin asiassa miten tarmokkaasti tahansa. Teidän vastustajanne vaativat tutkimuksen toimittamista, josta me emme voi kieltäytyä ja joka aiheuttaa kenties sen, että on lähetettävä Preussiin erityinen tutkijakunta. Mutta olettakaamme, että kaikki käy parhaiten, olettakaamme, että oikeus tunnustaa teidät heti kohta eversti Chabertiksi. Tiedämmekö me, miten tulee ratkeamaan kysymys, joka syntyy kreivitär Ferraudin kaksinnaimisesta, johon hän on joutunut aivan tietämättään?
— Teidän asiassanne, — jatkoi Derville, — lakikirja ei tiedä, missä on oikeus, eikä siinä voida tuomita muiden kuin omantunnon lakien mukaan, kuten valamiesoikeuksissa, kun niissä tulee esiin vaikeita kysymyksiä, mitkä aiheutuvat muutamien rikosjuttujen yhteiskunnallisista eriskummaisuuksista. Mutta teillä ei ollut avioliitostanne lapsia, joita kreivi Ferraudilla on kaksi; tuomarit voivat julistaa mitättömäksi avioliiton, jonka siteet ovat olleet niin heikot, sellaisen liiton hyväksi, missä ne ovat olleet vahvempia, semminkin kun tuon liiton solmijat ovat tehneet kaiken hyvässä uskossa. Ettekö te olisi erittäin tylyssä siveellisessä tilassa, jos te vaatisitte takaisin, teidän ijällänne ja niissä olosuhteissa, joissa te nyt olette, vaimoa, joka ei teitä enää rakasta? Teillä tulisi olemaan vastassanne vaimonne ja hänen miehensä, kaksi mahtavaa henkilöä, jotka voivat vaikuttaa tuomioistuimiin. Jutussa on siis aineksia, jotka saattavat sen kestämään kauan. Teillä tulisi olemaan hyvä tilaisuus vanhettua mitä raskaimpien surujen painamana.
— Entäs minun omaisuuteni?
— Te luulette sitä olevan paljon?
— Eikö minulla ole sitten kolmenkymmenentuhannen vuotuiset korkotulot?
— Parahin everstini, te olette tehnyt, v. 1799, ennen naimisiin menoanne, testamentin, joka määräsi neljänneksen teidän omaisuudestanne sairashuoneille.
— Se on totta.
— No niin, kun teidät julistettiin kuolleeksi, niin täytyihän pitää perunkirjoitus ja muuttaa omaisuus rahaksi, jotta sairashuoneet saisivat neljänneksensä. Teidän vaimonne ei ollut rehellisyydessään köyhiä kohtaan kovin turhan tarkka. Pesäluettelo osoitti pesässä olevan omaisuutta kuudensadantuhannen frangin arvosta, ja siinä hän epäilemättä on tarkasti varonut ilmaisemasta käteisiä varoja ja jalokiviä; hän ei ole ilmoittanut kaikkia hopeakaluja ja irtaimisto on arvosteltu kahdeksi kolmanneksi osaksi sen varsinaisesta arvosta, joko siksi, että tahdottiin hyödyttää häntä, tai siksi, että tahdottiin supistaa sitä summaa, joka perintöverona meni valtion rahastoon. Arviointiin vaikutti luonnollisesti sekin, että arviomiehet olivat vastuunalaisia työstään. Omalta osaltaan teidän leskellänne oli oikeus puoleen omaisuutta. Kaikki myytiin huutokaupalla, missä hän huusi itselleen kaikki, luonnollisesti hyötyen kaikesta, sairashuoneiden saadessa seitsemänkymmentäviisi tuhatta frangia. Sitten, kun valtionrahasto peri teidät, niin keisari, siihen nähden että te ette ollut testamentissanne puhunut mitään vaimostanne, palautti leskellenne erikoisella säädöksellä sen osan omaisuuttanne, joka oli langennut valtiolle. Mihin teillä nyt on oikeus? Ainoastaan kolmeen sataan tuhanteen frangiin, mistä on vielä vedettävä kulut pois.
— Ja te nimitätte tällaista oikeudeksi? sanoi eversti tyrmistyneenä.
— Mutta, tietysti…
— Kaunista oikeutta!
— Sellaista oikeus on, hyvä eversti! Näette, että se, mitä te olette pitänyt helppona, ei sitä ole. Rouva Ferraud voi vielä vaatia senkin osan, minkä keisari on hänelle suonut.
— Mutta hän ei ollut leski, tuo säädös ei siis voi merkitä mitään…
— Olen samaa mieltä. Mutta kaikesta voidaan riidellä. Kuulkaahan minua. Näissä olosuhteissa, minä luulen, sovittelu olisi sekä teille että hänelle paras asian ratkaisu. Sitä tietä te voittaisitte takaisin enemmän kuin sen osan, mihin teillä on oikeus.
— Se merkitsee samaa kuin myydä vaimoni!
— Kahdenkymmenenneljän tuhannen frangin vuotuisilla koroilla te tulisitte saamaan, siinä asemassa, missä te nyt olette, naisia, jotka sopisivat teille paremmin kuin vaimonne ja jotka saattaisivat teidät onnellisemmaksi. Minä aion vielä tänään mennä tapaamaan rouva kreivitär Ferraudia, tunnustellakseni maaperää. Mutta en ole halunnut ottaa tätä askelta ilmoittamatta siitä teille etukäteen.
— Menkäämme hänen luokseen yhdessä…
— Siinä tilassa kuin te nyt olette? — sanoi asianajaja. — Ei, ei, eversti, ei. Te saattaisitte kokonaan turmella juttunne…
— Voisinko minä sen sitten voittaa?
— Kaikissa tapauksissa, — vastasi Derville. — Mutta hyvä eversti Chabert, te ette kiinnitä huomiotanne erääseen seikkaan. En ole rikas, minun velkani eivät ole kokonaan maksetut. Jos oikeus myöntää teille osingon, jonkun summan, mikä etukäteen suoritetaan teille omaisuutenne perusteella, niin se tapahtuu vasta sitten, kun olette todistanut olevanne kreivi Chabert, kunnialegionan suurupseeri.
— Kas niin, minä olen kunnialegionan suurupseeri, sitä en enää ajatellut, — sanoi hän naivisti.
— No niin, — virkkoi Derville, — eikö siihen mentäessä teidän täydy ajaa asiaanne, maksaa asianajajia, nostaa juttuja ja lunastaa pöytäkirjoja, juoksuttaa vahtimestareita ja itse elää? Valmistavien tutkimusten toimittaminen tulee nielemään, arviolta, ainakin kaksitoista, viisitoistatuhatta frangia. Minulla ei niitä ole, minulla, jonka aivan musertaa ne hirveät korot, jotka minä saan suorittaa sille, jonka lainaamilla rahoilla minä ostin asioimistoni. Entäs te! Mistäs te voitte ne hankkia?
Suuria kyyneleitä kertyi sotilasparan himmentyneisiin silmiin ja vierähti kurttuisille poskipäille. Näiden vastuksien huomaaminen vei häneltä rohkeuden. Yhteiskunnallinen ja oikeudellinen maailma puristi hänen rintaansa painajaisen tavoin.
— Minä lähden, — huudahti hän, — Vendômen patsaan juurelle ja huudan siellä: "Olen eversti Chabert, joka tunkeutui Eylaussa venäläisten suureen neliöön. Tämä pronssinen patsas tuntee kyllä minut!"
— Ja teidät teljettäisiin epäilemättä Charentoniin. [Hulluinhuone,
Pariisin samannimisessä esikaupungissa. Suom.]
Tämän pelätyn nimen lausuminen hävitti sotilasinnostuksen.
— Eiköhän minulla olisi jotakin menestyksen mahdollisuutta sotaministeriössä?
— Virastoissa! — sanoi Derville. — Menkää vain sinne, mutta viekää mennessänne hyvässä järjestyksessä oleva oikeuden päätös, joka julistaa mitättömäksi teidän kuolinasiapaperinne. Virastot toivoisivat voivansa lannistaa kaikki keisarikunnan kannattajat.
Eversti jäi hetkiseksi ällistyneeksi, liikkumattomaksi katsoen tarkasti, näkemättä silti mitään, vajonneena rajattomaan toivottomuuteen. Sotaoikeus on suora, vapaa, se ratkaisee turkkilaisella tavalla ja tuomitsee melkein aina oikein. Tämä oikeus oli ainoa, minkä Chabert tunsi. Huomatessaan vaikeuksien sokkelon, johon hänen piti joutua, nähdessään, minkä verran siinä tarvittaisiin rahaa, sotilas-parka sai kuolettavan iskun siihen ihmisen erikoiseen kykyyn, jota sanotaan tahdoksi. Hänestä näytti mahdottomalta elää käräjöiden, hänestä näytti tuhat kertaa yksinkertaisemmalta jäädä köyhäksi, kerjäläiseksi, ruveta ratsumieheksi, jos vain joku rykmentti huolisi hänestä. Hänen ruumiilliset ja siveelliset kärsimyksensä olivat jo turmelleet muutamia hänen kaikkein tärkeimpiä elimiään. Hän lähenteli erästä niistä taudeista, joille lääkärit eivät tiedä mitään nimeä, hän lähenteli sairautta, joka jollain lailla on liikkuva, kuten potee hermosto, mikä koko ihmiskoneistossa on se osa, joka useimmin joutuu hyökkäyksen alaiseksi, hän lähenteli tautia, jota voisimme nimittää onnettomien sappitaudiksi. Niin vakava kuin tämä näkymätön, mutta silti todellinen tauti olikin, sen olisi voinut parantaa onnellinen asian päättyminen. Tämän voimakkaan rakenteen horjuttamiseksi riitti jokin uusi este, jokin aavistamaton tapaus, joka särki heikontuneet pontimet ja aiheutti ne epäilykset, käsittämättömät ja vajanaiset toimet, jotka fysioloogit huomaavat murheiden murtamissa ihmisissä.
Havaitessaan asiakkaassaan syvän mielenmasennuksen merkit Derville sanoi hänelle: — Rohkaistukaa, tämän asian ratkaisu saattaa olla teille vain edullinen. Koettakaa ainoastaan, jos voitte, luottaa minuun täydellisesti ja hyväksykää sokeasti se ratkaisu, jota minä pidän teille parhaimpana.
— Tehkää miten tahdotte, — sanoi Chabert.
— Kyllä, mutta te antaudutte minun valtaani kuin mies, joka käy kuolemaa kohden?
— Enkö minä sitten jää vaille yhteiskunnallista asemaa, nimeä? Onko se siedettävää?
— Minä en käsitä asioita sillä lailla, — sanoi asianajaja. — Me koetamme saada aikaan sovinnolla tuomion, joka tekee tyhjäksi teidän naima- ja kuolintodistuksenne, jotta te pääsisitte entisiin oikeuksiinne. Vieläpä teidät, kreivi Ferraudin vaikutusvallan avulla, merkitään armeijan luetteloon kenraaliksi, ja te saatte epäilemättä eläkkeen.
— Toimikaa vain sillä lailla, — vastasi Chabert, — luotan teihin täydellisesti.
— Lähetän teille asianajovaltakirjan allekirjoitettavaksenne, — sanoi Derville. — Hyvästi ja pysykää rohkealla mielellä. Jos tarvitsette rahaa, niin kääntykää minun puoleeni.
Chabert puristi kiihkeästi Dervillen kättä ja jäi seisomaan selin seinää vasten nojautuen, jaksamatta saattaa häntä muulla lailla kuin katseellaan. Kuten kaikki ihmiset, jotka vain vähän käsittävät lainopillisia asioita, hän pelkäsi tätä odottamatonta taistelua.
Tämän neuvottelun aikana oli eräs kadulle asettunut mies, saadakseen selville Dervillen poislähdön, useita kertoja kurkistanut ajoportin toisen pylvään takaa ja lähestyi nyt häntä. Se oli vanha mies, puettuna sinisiin liiveihin, valkeaan, poimutettuun mekkoon, sellaiseen kuin oluenpanijatkin. Päässä hänellä oli hylkeennahkainen lakki. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, vaivaantuneet ja ryppyiset, mutta poskipäät punottivat raskaasta työstä ja raittiista ilmasta.
— Suokaa anteeksi, herra, — sanoi hän Dervillelle, pysäyttäen hänet tarttumalla hänen käsivarteensa, — kun rohkenen puhutella teitä, mutta arvelen, nähdessäni teidät, että olette meidän kenraalimme ystävä.
— No niin, — sanoi Derville — missä suhteessa te sitten olette häneen? Ja kuka te olette? — kysyi epäluuloinen asianajaja.
— Minä olen Louis Vergniaud, — vastasi mies. — Ja minulla olisi pari sanaa sanottavana teille.
— Tekö olette pannut eversti Chabertin asumaan sellaiseen huoneeseen?
— Anteeksi, suokaa anteeksi, hänellä on talon paras kamari. Olisin antanut hänelle omani, jos minulla olisi niitä ollut enemmän kuin yksi, ja olisin itse nukkunut tallissa. Mies joka on kärsinyt niin paljon kuin hän, joka opettaa tenavia lukemaan ja on kenraali, egyptiläinen ja ensimäinen luutnantti, jonka alaisena minä olen palvellut… kuinkas muuten! — Kaikista meistä hän asuu parhaiten. Olen jakanut hänen kanssaan kaiken, mitä minulla on. Onnettomuudeksi minulla ei ole ollut paljoa, vain leipää, maitoa, munia. Mutta sota kuin sota! Kaikki lähtee hyvästä sydämestä. Mutta hän on suututtanut meidät.
— Hänkö?
— Niin, herra, suututtanut, puhuakseni suoraan. Olen ryhtynyt liikeyritykseen, mikä käy yli voimieni, sen hän kyllä näki. Se suututti häntä, ja hän suki hevosta. Sanoin hänelle: "Mutta herra kenraali?" — "Pyh!" sanoi hän, "minä en tahdo olla tyhjäntoimittaja. Olen oppinut sukimaan hevosta jo vuosia sitten." — Saadakseni rahaa navettani hinnan maksamiseksi olin tunnustanut vekselin eräälle Grados-nimiselle henkilölle. Tunnetteko häntä, herra?
— Mutta, hyvä mies, minulla ei ole aikaa kuunnella teidän juttujanne.
Sanokaa ainoastaan, millä lailla eversti on teitä loukannut?
— Hän on meitä loukannut yhtä varmasti kuin minä olen Louis Vergniaud, ja vaimoni on itkenyt sen johdosta. Hän oli saanut kuulla naapureilta, että meillä ei ollut penniäkään vekselimme lunastamiseksi. Tuo vanha sotakarhu on, mitään sanomatta, koonnut kaiken, mitä te olette hänelle antanut, hankkinut vekselin käsiinsä ja maksanut sen. Se oli oikea kepponen! Ja minä kun vaimoineni tiesin, että hänellä ei ollut tupakkaa, tuolla vanhalla raukalla, ja että hän siitä kärsi! Oh! nyt hänellä on joka aamu sikaarinsa! Minä möisin vaikka itseni ennenkuin… Ei, hän on loukannut meitä. No niin, haluaisin ehdottaa että te lainaisitte minulle, ottaen huomioon, että hän on sanonut teitä kunnon mieheksi, satakunnan écu'tâ, että voisimme teettää hänelle vaatteita ja kalustaa hänen huoneensa. Hän on luullut vapauttavansa meidät velasta, eikö totta? Mutta te huomaatte, että päinvastoin, tuo vanhus on saattanut meidät velkaantumaan… ja loukannut meitä! Hänen ei olisi pitänyt tehdä meille sitä kepposta. Hän on meitä loukannut, meitä ystäviään! Kunnian miehen sanan kautta ja niin totta kuin nimeni on Louis Vergniaud, menisin mieluummin palvelukseen kuin jättäisin maksamatta teille tuon rahan…
Derville tarkasti meijeristiä, astui muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen uudelleen talon, pihamaan, lantakasat, kaniinit, lapset.
"Totisesti minä uskon, että hyveelle on luonteenomaista olla olematta rikas", — hän sanoi itselleen.
— No niin, sinä saat sata écu'tâ ja enemmänkin! Mutta minä en niitä voi antaa, vaan eversti, joka kohta on kyllin rikas auttaakseen sinua. Enkä minä tahdo riistää häneltä tätä iloa.
— Tapahtuuko se piankin?
— Tapahtuu kyllä.
— Hyvä Jumala, kuinka vaimoni tuleekaan tyytyväiseksi!
Ja meijeristin parkkiintuneet kasvot näyttivät loistavan ilosta.
"Nyt", ajatteli Derville astuessaan ajoneuvoihinsa, "menkäämme tapaamaan vastustajaamme. Älkäämme näyttäkö hänelle korttejamme, vaan koettakaamme saada selville, millaiset lehdet hänellä on, voittaaksemme pelin yhdellä ainoalla iskulla. Häntä täytyisi pelotella? Hän on nainen. Mitä pelkäävät naiset eniten? Mutta naiset eivät pelkää muuta kuin…"
Hän alkoi tutkia kreivittären asemaa ja vaipui sellaisiin mietteisiin, joihin suuret valtiomiehet antautuvat laatiessaan suunnitelmiaan, koettaessaan arvata vihollismaiden ministeristöjen salaisuuksia. Eivätkö sitten asianajajat ole jonkinlaisia valtiomiehiä, joiden tehtävänä on yksityisten asiain hoitaminen? Silmäys kreivi Ferraudin ja hänen vaimonsa asemaan on tässä välttämätön, jotta voisimme ymmärtää asianajajan taitavuuden.
V.
Herra kreivi Ferraud oli Pariisin parlamentin erään entisen neuvoksen poika, jonka isä hirmuhallituksen aikana oli paennut maasta ja joka, jos olikin pelastanut henkensä, oli menettänyt omaisuutensa. Hän palasi Ranskaan konsulivallan aikana ja pysyi aina uskollisena Ludvig XVIII:n asialle, jonka seurapiirissä hänen isänsä oli oleskellut ennen vallankumousta. Hän kuului siis Saint-Germainin esikaupungin puolueeseen, joka ylevästi oli kestänyt kaikki Napoleonin houkutukset. Nuoren kreivin, jota silloin sanottiin vain yksinkertaisesti herra Ferraudiksi, tunnettu kyky saattoi hänet keisarin lähentelemisen esineeksi, keisarin, joka usein oli yhtä iloinen ylimystöstä kuin taisteluissakin saamistaan voitoista. Kreiville luvattiin antaa takaisin hänen entinen arvonimensä, hänen myymättä jääneet tiluksensa, viitattiin ministerin, senaattorin paikkoihin tulevaisuudessa.
Keisari epäonnistui.
Herra Ferraud oli, kreivi Chabertin kuollessa, nuori, kaksikymmentäkuusivuotias, ilman omaisuutta, miellyttävän näköinen. Hän oli saavuttanut suosiota, Saint-Germainin esikaupunki oli ylpeä hänestä. Mutta rouva kreivitär Chabert oli osannut saada niin suuren osan miehensä jättämästä omaisuudesta, että kahdeksantoistakuukautisen leskenäolonsa jälkeen hänellä oli noin neljänkymmenen tuhannen vuotuiset korot. Hänen naimisiinmenoaan nuoren kreivin kanssa ei Saint-Germainin esikaupungissa pidetty minään uutisena. Tyytyväisenä tähän liittoon, mikä oli sopusoinnussa hänen sulautustuumansa kanssa, palautti keisari rouva Chabertilie sen rahasumman, mikä hänen miehensä jälkisäädöksen mukaan oli joutunut valtiolle.
Mutta keisarin toiveet pettivät nytkin. Rouva Ferraud ei ollut rakastunut ainoastaan rakastajaansa, vaan häntä viehätti ajatus päästä ylpeään seuraan, joka, vaikka olikin nöyryytetyssä asemassa, hallitsi keisarillista hovia. Tämä avioliitto tyydytti hänen turhamaisuutensa yhtähyvin kuin hänen intohimonsakin. Hän oli muuttumaisillaan hyvin hienoksi naiseksi. Kun Saint-Germainin esikaupunki huomasi, että nuoren kreivin avioliitto ei merkinnyt siirtymistä vihollisleiriin, niin hieno seurapiiri avasi ovensa hänen vaimolleenkin.
Sitten tuli hallitusvaihdos. Kreivi Ferraudin poliittinen nousu ei ollut nopea. Hän käsitti sen ahdinkotilan, missä Ludvig XVIII oli, hän kuului niihin asiantuntijoihin, jotka odottivat, että vallankumouksen kuilu olisi sulkeutunut, sillä tällä kuninkaallisella lauseella, vaikka sitä vapaamieliset pilkkasivatkin, oli poliittinen merkityksensä. Siitä huolimatta säädös, johon viitattiin siinä pitkässä asianajajan lausunnossa, jolla tämä kertomus alkoi, oli palauttanut hänelle kaksi metsikköä ja yhden maatilan, joiden arvo oli huomattavasti kohonnut takavarikon aikana. Tällä hetkellä, vaikkakin kreivi Ferraud oli valtion asiamies, ylitirehtööri, hän piti asemaansa ainoastaan poliittisen uransa alkupisteenä.
Kokonaan niiden huolien valtaamana, jotka aiheutuvat kalvavasta kunnianhimosta, hän oli kiinnittänyt itseensä, ottanut sihteerikseen, entisen rappiollejoutuneen asianajajan, Delbecqin, joka oli ylen taitava mies ja tunsi kaikki juristien juonet ja metkut. Tälle uskoi nyt kreivi kaikkien yksityisasiainsa hoidon. Kokeneena asianajajana oli Delbecq niin hyvin ymmärtänyt asemansa kreivin palveluksessa, että oli, järkisyistä, pysynyt rehellisenä. Isäntänsä avulla hän toivoi saavansa jonkun paikan ja hoiti sentähden hänen omaisuuttaan kaikella huolella. Hänen käytöksensä kumosi hänen entisen elämänsä, niin että häntä pidettiin panettelun uhriksi joutuneena.
Kreivitär, joka oli ymmärtänyt hänen toimintansa vaikuttimet, piti häntä taitavasti silmällä, käyttäen kaikkea sitä vaistoa ja viekkautta, mikä on suuremmassa tai pienemmässä määrässä luontaista kaikille naisille, ja josta hän oli jo niin paljon hyötynyt lisätessään yksityisomaisuuttaan. Hän oli osannut saada herra Delbecqin vakautuneeksi siitä, että hän, kreivitär, hallitsi herra Ferraudia, ja oli luvannut toimittaa hänet, Delbecqin, raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi erääseen Ranskan tärkeimmistä kaupungeista, jos hän vain pyhitti itsensä kokonaan palvelemaan hänen etujaan.
Lupaus sellaisen paikan saannista, joka oli riippumaton ministeristöjen vaihdoksista ja joka tekisi mahdolliseksi naida edullisesti sekä saavuttaa myöhemmin korkean aseman poliittisella uralla, tulemalla valituksi kansanedustajaksi, teki Delbecqistä kreivittären halvan orjan. Hän ei ollut antanut kreivittären koskaan menettää yhtäkään niistä edullisista tilaisuuksista, joita pörssihintain vaihtelut ja maan arvon kohoamiset tarjosivat Pariisin taitaville henkilöille restauratsionin kolmena ensi vuotena. Hän oli kohottanut suojelijattarensa omaisuuden kolminkertaiseksi, sitäkin helpommin, kun kaikki keinot olivat näyttäneet kreivittärestä hyviltä, jos ne vain nopeasti paisuttivat hänen omaisuuttaan. Hän käytti kreivin eri viroista saamat palkat talousmenoihin, voidakseen liittää tulonsa pääomaan, ja Delbecq antautui tekemään näitä saidanlaskelmia koettamattakaan arvostella kreivittären toiminnan vaikuttimia. Hänenlaisiaan ihmisiä ei liikuta muu kuin ne salaisuudet, joiden paljastaminen on heidän etujensa vuoksi välttämätöntä. Muuten hän keksi niin luonnollisesti syyn tähän kullanhimoon, mikä on vallannut suurimman osan pariisilaisia, ja niin suuri omaisuus tarvittiinkin tukemaan kreivi Ferraudin pyyteitä, että tilanhoitaja luuli välistä näkevänsä kreivittären ahneudessa todistuksen hänen kiintymyksestään mieheen, jota hän yhä rakasti. Kreivitär oli kätkenyt käyttäytymisenä salaisuudet sydämensä sisimpään sopukkaan. Siellä olivat salaisuudet, jotka hänelle merkitsivät elämää ja kuolemaa, siellä oli tämän kertomuksen käännekohta.
Alkupuolella vuotta 1818 restauratsioni lepäsi todennäköisesti vahvalla pohjalla; sen hallitusperiaatteiden piti viisaitten arvostelun mukaan tuottaa uusi kukoistuskausi. Parisilainen seurapiiri muutti muotoaan. Rouva kreivitär Ferraud huomasi solmineensa sattumalta rakkausavioliiton, mikä samalla tarjosi rikkautta ja tyydytti kunnianhimon vaatimukset. Ollen vielä nuori ja kaunis rouva Ferraud näytteli muotejaseuraavan naisen osaa ja eli hovin ilmapiirissä. Rikkaana omasta puolestaan ja miehensä puolesta, miehensä, joka oli kuninkaan ystävä ja kuningasmielisen puolueen kaikkein pystyvimpinä pidettyjä miehiä ja joka näytti kuin ministerinpaikalle määrätyltä, kreivitär kuului aristokratiaan, jonka loistosta hän tuli osalliseksi. Keskellä tätä riemukulkua hän sairastui moraaliseen syöpään.
On olemassa tunteita, jotka naiset huomaavat, huolimatta siitä huolellisuudesta, millä miehet koettavat niitä kätkeä. Heti kuninkaan palattua kreivi Ferraud oli tuntenut jonkinlaista katumusta avioliittonsa johdosta. Eversti Chabertin leski ei ollut tuottanut hänelle yhtään liittolaista, hän, kreivi Ferraud, oli yksin, ilman tukea, minkä avulla olisi vaeltanut uralla, joka oli täynnä kareja ja vihollisia. Kenties hän oli vielä sitten, voituaan tyynemmin arvostella vaimoaan, huomannut hänen kasvatuksessaan vikoja, jotka tekivät hänet sopimattomaksi avustamaan miehensä suunnitelmia.
Eräät sanat, jotka kreivi lausui Talleyrandin avioliiton johdosta, ilmaisivat asian kreivittärelle, joka huomasi, että jos hänen miehensä olisi vielä naimaton, niin hänestä ei koskaan tulisi kreivitär Ferraudia. Antaisiko kukaan nainen anteeksi tällaista katumusta? Eikö siihen sisälly kaiken herjauksen, kaiken rikoksen ja kaikenhylkäyksen siemen? Mutta millainen haava sen olikaan täytynyt jättää kreivittären sydämeen, jos oletetaan hänen peljänneen ensimäisen miehensä takaisintuloa! Hän tiesi hänen elävän, hän oli työntänyt hänet luotaan. Kun hän sitten ei ollut kuullut toisesta enää puhuttavan, oli hänen mielensä tehnyt uskoa hänen kaatuneen Waterloon taistelussa, keisarillisten kotkien kera, Boutinin seurassa. Hän ymmärsi kiinnittää kreivin itseensä kaikkein vahvimmilla siteillä, kullan kahleilla, ja tahtoi tulla niin rikkaaksi, että hänen omaisuutensa olisi tehnyt hänen toisen avioliittonsa purkamattomaksi, jos kreivi Chabert sattumalta ilmaantuisi uudelleen. Ja hän oli ilmaantunut, eikä hän voinut selittää sitä itselleen, miksi hänen pelkäämänsä taistelu ei ollut jo alkanut. Kärsimykset ja tauti olivat kenties vapauttaneet hänet tuosta miehestä. Kenties oli hän puoleksi hullu, Charenton saattoi vielä järjestää asian. Kreivitär ei ollut tahtonut ilmaista salaisuuttaan ei Delbecqille eikä poliisille, pelosta, että joutuisi heidän valtaansa tai että jouduttaisi ratkaisevan hetken saapumista. Pariisissa on paljon naisia, jotka kreivitär Ferraudin tavoin elävät jonkun tuntemattoman moraalisen hirviön kanssa, tai kulkevat kuilun partaalla. He paaduttavat itsensä siinä suhteessa ja voivat vielä nauraa ja huvitella.
"Kreivitär Ferraudin asemassa on jotakin hyvin erikoista", ajatteli Derville itsekseen havahtuessaan pitkästä mietiskelystä hänen ajoneuvojensa pysähtyessä Ferraudin talon portin eteen, Varennesin kadulla. "Miksei hän, niin rikas ja kuninkaan rakastama, ole vielä Ranskan pääri? On totta, että kuninkaan poliitikan mukaista on kenties pitää pääriyttä korkeassa arvossa, jakelematta päärin arvoa oikealle ja vasemmalle, kuten minulle on sanonut rouva Grandlieu. Sitäpaitsi parlamentin asiamiehen poika ei ole mikään Crillon eikä Rohan. Kreivi Ferraud ei voi päästä ylähuoneeseen muulla lailla kuin salaa. Mutta jos hänen avioliittonsa tehtäisiin tyhjäksi, niin eiköhän hän voisi saada, kuninkaan suureksi tyydytykseksi, siirretyksi itselleen päärin arvoa joltakin vanhalta senaattorilta, jolla on ainoastaan tyttäriä. Siinä on ainakin yksi veruke, jonka voi etukäteen esittää kreivittären peloittamiseksi", sanoi hän itselleen nousten portaita.
Derville oli tietämättään pistänyt sormensa salaiseen haavaan, työntänyt kätensä syöpään, mikä kalvoi rouva Ferraudia. Kreivitär otti hänet vastaan sievässä salissa, missä syötiin talvisin ja missä hän parastaikaa oli aamiaisella, leikkien apinan kanssa, joka oli kiinnitetty vitjoilla eräänlaiseen sauvoilla varustettuun pylvääseen. Rouva Ferraud oli kääriytynyt hienoon aamunuttuun. Hänen huolimattomasti sidotut hiussuortuvansa tulivat esiin myssyn alta, mikä sai hänet näyttämään vallattomalta. Hän oli virkeä ja nauravalla tuulella. Hopeakalusto, kullatut astiat, helmiäiset välkkyivät pöydällä, ja hänen ympärillään oli harvinaisia kasveja, istutettuina suuriin porsliiniastioihin. Nähdessään eversti Chabertin vaimon kaikkine tavaroineen, ylellisyyden keskellä, korkeimpiin seurapiireihin kuuluvana, sillä aikaa kun tuo onneton eli köyhän karjanhoitajan nautojen keskellä, asianajaja ajatteli itsekseen: "Tästä saa sen moraaliopetuksen, että kaunis nainen ei koskaan tunnusta miehekseen, eipä edes rakastajakseen sellaista, joka on puettuna kuskinkauhtanaan, tappuraperuukkiin ja risaisiin saappaisiin."
Pahanilkinen ja pureva hymyily ilmaisi puolittain filosofiset, puolittain pilkalliset ajatukset sellaisen miehen päässä, joka asemansa puolesta niin hyvin saattoi tuntea asiain oikean laidan huolimatta niistä valeista, joihin suurin osa parisilaisperheistä verhoavat elämänsä.
— Hyvää huomenta, herra Derville, — sanoi kreivitär, juottaen kahvia apinalle.
— Hyvä rouva, — sanoi Derville hieman äreästi, sillä häntä lonkkasi se kevyt äänensävy, millä kreivitär oli sanonut nuo sanansa: "Hyvää huomenta, herra Derville", — niin, rouva, olen tullut puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.
— Olen kovin toivoton, herra kreivi on poissa kotoa…
— Sitä parempi minusta, rouva. Olisi kovin toivotonta, jos hän olisi läsnä meidän neuvottelussamme. Delbecqiltä olen muuten saanut kuulla, että hoidatte kernaasti itse asianne, vaivaamatta niillä kreiviä.
— No niin, sitten kutsutan tänne Delbecqin.
— Taitavuudestaan huolimatta hän ei teitä hyödyttäisi, — vastasi Derville. — Kuulkaahan, hyvä rouva, yksi ainoa sana saa teidät vakavaksi. Kreivi Chabert elää.
— Tahdotteko saattaa minut vakavaksi kertomalla sellaisia hullutuksia? — sanoi hän purskahtaen helähtävään nauruun.
Mutta kreivittären masensi äkkiä läpitunkeva katse, jolla Derville tarkasti häntä ja näytti lukevan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
— Hyvä rouva, — vastasi Derville kylmän ja pistävän vakavasti, — te ette tunne niiden vaarojen suuruutta, jotka teitä uhkaavat. Minun ei tarvitse puhua teille mitään asiakirjain laillisesta pätevyydestä eikä niiden todistusten luotettavaisuudesta, jotka näyttävät toteen sen, että eversti Chabert elää. En ole niitä miehiä, jotka ryhtyvät huonoon asiaan, kuten tiedätte. Jos te vastustatte meitä, kun näytämme oikeudessa, että tuo kuolintodistus oli väärä, niin te menetätte ensiksi sen jutun ja sitten häviätte kaikissa muissa kysymyksissä.
— Mistä te oikeastaan aiotte puhua minulle?
— En everstistä enkä teistä itsestänne. Minun ei liioin tarvitse viitata kirjelmiin, joita taitavat asianajajat voisivat tehdä, kun heillä on käsissään kaikki tämän eriskummaisen tapahtuman tosiasiat, — eikä liioin siihen hyötyyn, mikä heillä voi olla niistä kirjeistä, jotka te saitte ensimäiseltä mieheltänne ennenkuin menitte naimisiin toisen kanssa.
— Se on valetta! — huusi kreivitär kaikella muotinuken kiihkolla. — En ole koskaan saanut kirjettä Chabertilta. Ja jos joku sanoo olevansa eversti, niin hän ei voi olla mikään muu kuin juonittelija, joku vapautettu vanki, kenties joku Cogniard. Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään. Voisiko eversti nousta ylös kuolleista? Bonaparte on ajutanttinsa välityksellä ilmoittanut minulle hänen kuolemansa, ja vielä tänä päivänä nostan kolmen tuhannen frangin eläkkeen, jonka parlamentti on myöntänyt hänen leskelleen. Olen ollut tuhat kertaa oikeassa työntäessäni luotani kaikki Chabertit, jotka ovat ilmaantuneet, ja karkoitan vastaisuudessakin heidät kaikki.
— Onneksi me olemme kahdenkesken, rouva. Me voimme valehdella miten paljon tahansa, — sanoi Derville kylmästi, kiihdyttäen mielellään vihaa, joka kuohutti kreivitärtä, voidakseen houkutella häneltä jonkun varomattoman sanan, tavalla, mikä on ominaista asianajajille, jotka ovat tottuneet pysymään tyyninä silloin kun heidän vastustajansa tai asiakkaansa kiihtyvät.
"No niin, siis, täytyy keksiä jokin keino, jolla voin osoittaa kreivittärelle hänen heikkoutensa", mietti Derville itsekseen. — Hyvä rouva, se että te olette saanut hänen ensimäisen kirjeensä, käy ilmi siitä, että siinä oli arvopapereita…
— Oh! Mitä arvopapereihin tulee, niin niitä ei siinä ollut.
— Olette siis saanut hänen ensimäisen kirjeensä, — huomautti Derville hymyillen. — Olette jo joutunut ensimäiseen asianajajan virittämään ansaan, ja te luulette voivanne taistella oikeutta vastaan…
Kreivitär punastui, kalpeni ja kätki kasvonsa käsiinsä. Sitten hän voitti häpeäntunteensa ja puhui kylmäverisesti, kuten hänenlaisensa naiset ainakin; — Koska te olette niinsanotun Chabertin asianajaja, niin olkaa niin hyvä ja…
— Hyvä rouva, — sanoi Derville keskeyttäen hänet, — tällä hetkellä minä olen vielä teidän yhtä hyvin kuin everstinkin asianajaja. Luuletteko, että minä haluaisin menettää niin kallisarvoisen asiakkaan kuin te olette! Mutta tehän ette kuuntele edes…
— Puhukaa, herra, — sanoi kreivitär suloisesti.
— Te olette saanut omaisuutenne kreivi Chabertilta ja työnnätte hänet luotanne. Teidän omaisuutenne on suunnaton ja te annatte hänen kerjätä. Hyvä rouva, asianajajat ovat hyvin kaunopuheisia, kun asiat itsessään ovat kaunopuheisia: tässä jutussa ilmenee asianhaaroja, jotka voivat nostaa yleisen mielipiteen teitä vastaan.
— Mutta, herra, — sanoi kreivitär, kärsimättömänä sen tavan johdosta, jolla Derville käänteli ja väänteli häntä halstarilla, — jos oletammekin, että teidän Chabertinne elää, niin oikeus tulee pitämään voimassa minun toisen avioliittoni lasten tähden, ja pääsen eroon koko asiasta toimittamalla herra Chabertille takaisin hänen kaksisataa kaksikymmentäviisi tuhatta frangiaan.
— Emme tiedä, hyvä rouva, mille kannalle oikeus tulee tässä asettumaan. Jos meillä toisella puolella onkin äiti lapsineen, niin toisella puolella on onnettomuuksien murjoma mies, joka teidän tähtenne, teidän kieltävän vastauksenne vuoksi on vanhentunut Mistä hän saa vaimon? Sitten, voivatko tuomarit loukata lakia? Teidän avioliitollanne everstin kanssa on laki puolellaan, aikaisempi oikeus. Mutta jos te joudutte huonoon valoon, niin te saattaisitte saada itsellenne vastustajan, jota te ette osaa aavistaakaan. Siinä, hyvä rouva, onkin vaara, josta haluaisin vapauttaa teidät.
— Uusi vastustaja! — sanoi kreivitär, — kuka?
— Kreivi Ferraud, hyvä rouva.
— Kreivi Ferraud on minuun liiaksi kiintynyt, ja lastensa äitiä hän kunnioittaa liian paljon…
— Älkää lasketelko sellaisia joutavuuksia, — sanoi Derville, keskeyttäen hänet, — asianajajille, jotka ovat tottuneet kurkistamaan ihmisten sydämiin. Tällä hetkellä herra Ferraudilla ei ole pienintäkään halua purkaa teidän avioliittoanne, ja olen varma siitä, että hän jumaloi teitä. Mutta jos nyt joku tulisi hänelle sanomaan, että hänen avioliittonsa voidaan kenties julistaa mitättömäksi, että hänen vaimonsa muuttuu yleisen mielipiteen edessä rikolliseksi…
— Hän puolustaisi minua, herra!
— Ei, rouva.
— Mitä syytä hänellä sitten olisi hyljätä minut?
— Esimerkiksi se syy, että voisi naida jonkun päärin ainoan tyttären, päärin, jonka arvo siirrettäisiin hänelle kuninkaan erikoisella säädöksellä.
Kreivitär kalpeni.
"Siinä me nyt olemme!" mietti Derville. "Hyvä, olen saanut hänet kynsiini, eversti-raukan asia on voitettu."
— Muuten, rouva, — sanoi Derville kuuluvalla äänellä, — Ferraudilla olisi sitäkin vähemmän tunnonvaivoja, kun sellainen mies kuin Chabert — kunnioitettu, kenraali, kreivi, kunnialegionan suurupseeri, ei ole mikään huono vaihtoehto. Ja jos tuo mies vaatii häneltä takaisin vaimoaan…
— Riittää, riittää jo, herra! — sanoi kreivitär. — En ota koskaan ketään muuta kuin teidät asianajajakseni. Mitä tehdä?
— Ryhtyä sovitteluhan! — sanoi Derville.
— Rakastaako hän vielä minua? — sanoi kreivitär.
— En luule, että asianlaita toisinkaan voisi olla.
Kuullessaan nämä sanat kreivitär kohotti päätään. Toivon kipinä loisti hänen silmissään. Hän arveli kenties voivansa käyttää hyväkseen ensimäisen miehensä hellyyttä voittaakseen asiansa jonkun naisellisen kepposen avulla.
— Odotan määräyksiänne, rouva, saadakseni tietää, pitääkö minun lähettää asiakirjat teille, vai tahdotteko tulla minun luokseni sopimaan välipuheen perusteluista, — sanoi Derville kumartaen kreivittärelle hyvästiksi.
VI.
Eräänä kauniina kesäkuun aamuna, viikko senjälkeen kun Derville oli käynyt näillä kaksilla vieraisilla, aviopuolisot, jotka melkein yliluonnollinen sattuma oli eroittanut, läksivät kahdesta mahdollisimman vastakkaisesta paikasta Pariisista tapaamaan toisiaan yhteisen asianajajan toimistossa. Ne etumaksut, jotka eversti oli runsaassa määrässä saanut Dervilleltä, sallivat hänen pukeutua säätynsä mukaisesti. Vainaja saapui siis hyvin mukavilla ajoneuvoilla. Hänen päässään oli hänen kasvonilmeitänsä vastaava peruukki, hän oli puettuna siniseen verkaan, paita oli puhdas ja liinainen, ja hänellä oli liiviensä yllä kunnialegionan suurupseerin leveä, punainen nauha. Päästyään mukaville päiville hän oli saanut takaisin entisen sotilaallisen siroutensa. Hän oli pystyssä päin. Hänen vakavat ja salaperäiset kasvonsa, joista heijastui hyvyys ja kaikki hänen toiveensa, näyttivät nuortuneilta ja paksuvärisemmiltä, jos saan käyttää erästä taiteilijain kaikkein kuvailevinta ilmaisusanaa. Hän ei muistuttanut vanhassa kuskinkauhtanassa kulkenutta Chabertia enempää kuin vanha sou (viisipenninen) muistuttaa äskettäin lyötyä neljänkymmenen frangin kultarahaa. Nähdessään hänet olisivat ohikulkijat helposti tunteneet hänessä yhden meidän vanhan armeijamme kauneimmista jätteistä, yhden niistä urhoollisista miehistä, joissa meidän kansallinen kunniamme heijastuu ja jotka sitä edustavat samalla lailla kuin jäälohkare, auringon säteen valaisemana, näyttää heijastavan kaikkia säteitä. Nämä vanhat sotilaat ovat samalla kertaa sekä taulu että kirja.
Kun kreivi hyppäsi alas ajoneuvoista mennäkseen Dervillen toimistoon, niin hän teki sen kuin nuoret miehet. Tuskin olivat hänen kääsinsä poistuneet, kun kauniit, vaakunalla varustetut vaunut saapuivat. Rouva kreivitär Ferraud astui niistä alas yksinkertaisesti puettuna, mutta sillä lailla, että hänen vartalonsa nuoruus tuli näkyviin. Hänellä oli sievä, punaisella reunustettu päähine, mikä ympäröi hänen kasvonsa täydellisesti, kätkien ääriviivat ja saaden hänet näyttämään nuoremmalta.
Jos asiakkaat olivatkin nuortuneet, niin asioimisto oli jäänyt entiselleen ja tarjosi näyn, minkä kuvaamisella tämä kertomus alkoi. Simonnin söi aamiaista, nojaten olkapäällään ikkunaan, joka silloin oli auki, ja katseli taivaan sineä sen aukon kautta, minkä muodosti neljän mustan rakennuksen ympäröimä pihamaa.
— Ah, — huudahti pikku apulainen, — kukas haluaa panna vetoon teatteriliput siitä, että eversti on kenraali ja kantaa punaista nauhaa?
— Isäntämme on kuuluisa noita, — sanoi Godeschal.
— Hänelle ei tällä kertaa taidetakaan tehdä kepposia?
— Siitä huolehtii hänen vaimonsa kreivitär Ferraud! — sanoi Boucard.
— Kas niin, — sanoi Godeschal, — kreivitär Ferraudin on siis pakko kuulua kahdelle…
— Siinähän on kreivitärkin! — vastasi Simonnin.
Sillä hetkellä eversti astui sisään ja kysyi Dervilleä.
— Hän on kotosalla, herra kreivi, — sanoi Simonnin.
— Sinä et siis olekaan kuuro, sinä pikkunen vekkuli? — sanoi Chabert tarttuen katuojanharppojan korvalehteen, väännellen sitä apulaisten suureksi tyydytykseksi, jotka räjähtivät nauramaan ja katselivat everstiä hartaan tarkkaavasti hänen erikoisen olemuksensa vuoksi.
Eversti Chabert oli Dervillen yksityishuoneessa sillä hetkellä kun hänen vaimonsa astui asianajotoimiston ovesta sisälle.
— Minä takaan, Boucard, että isäntämme huoneessa tulee tapahtumaan aivan erikoinen näytös! Siinäpäs on nainen, joka voi mennä parittomina päivinä kreivi Ferraudin ja parillisina kreivi Chabertin luokse.
— Ja karkausvuosina, — sanoi Godeschal, — menee lasku tasan.
— Hiljaa, herrat! He saattavat kuulla… — sanoi Boucard vakavasti. — Minä en ole koskaan nähnyt asioimistoa, missä pilkattaisiin asiakkaita, kuten te teette.
Derville oli sulkenut everstin makuuhuoneeseensa, kun kreivitär ilmaantui.
— Hyvä rouva — sanoi Derville, — kun en tiennyt, oliko teistä mieluisaa nähdä kreivi Chabertia, niin olen eroittanut teidät. Jos te kuitenkin haluaisitte…
— Hyvä herra, siitä huomaavaisuudesta kiitän teitä.
— Olen valmistanut luonnoksen asiapaperiksi, jonka ehdoista sekä te että herra Chabert saatte keskustella, täällä, tällä hetkellä. Käyn vuoron perään toisen ja toisen luona, jotta voin esittää molemmille kummankin mielipiteet.
— Kuinka se siis kuuluukaan? — sanoi kreivitär, tehden vaistomaisesti kärsimättömän liikkeen.
'Allekirjoittaneiden kesken:
Herra Hyacinthe Chabert, kreivi, kenraalimajuri ja kunnialegionan suurupseeri, asuva Pariisissa, Petit-Banquierin kadulla, toiselta puolen, ja rouva Rose Chapotel, edellämainitun kreivi Chabertin vaimo, omaa sukua…'
— Jatkakaa, — sanoi kreivitär, — jättäkäämme kaikki valmistelut ja tulkaamme itse ehtoihin.
— Hyvä rouva, — sanoi asianajaja, — valmisteluissa ilmaistaan lyhyesti se suhde, missä te olette toinen toiseenne. Sitten, ensimäisessä pykälässä, te tunnustatte, kolmen todistajan läsnäollessa, — ne ovat kaksi notaaria ja meijeristi, jonka luona teidän aviomiehenne on asunut; heille olen vaitiolon ehdolla ilmoittanut teidän asianne ja he pitävät sen ehdottomasti salassa, — sanon, te tunnustatte, että henkilö, joka on mainittu tähän keskinäiseen asiakirjaan liittyvissä papereissa, mutta jonka sääty ja asema on muutoin todistettuna julkisilla asiakirjoilla, jotka ovat laaditut Alexandre Crottatin, teidän notaarinne luona, on kreivi Chabert, teidän ensimäinen miehenne. Toisessa pykälässä kreivi Chabert, teidän onnenne vuoksi, sitoutuu olemaan käyttämättä oikeuksiaan muissa kuin itse tässä asiakirjassa mainituissa tapauksissa. — Ja ne tapaukset, — sanoi Derville aivan kuin sulkumerkkien välissä, — eivät ole muuta kuin tässä salaisessa sopimuksessa mainittujen määräysten täytäntöönpanematta jättäminen. — Omasta puolestaan, — jatkoi Derville, — suostuu herra Chabert sovinnossa teidän kanssanne hankkimaan oikeuden päätöksen, joka tekee mitättömäksi hänen kuolintodistuksensa ja julistaa hänen avioliittonsa puretuksi.
— Se ei sovi minulle ollenkaan, — sanoi kreivitär hämmästyneenä, — en tahdo oikeusjuttua. Te tiedätte syyn siihen.
— Kolmannessa pykälässä, — sanoi asianajaja, jatkaen esitystään häiritsemättömällä levollisuudella, — te sitoudutte järjestämään Hyacinthen, eversti Chabertin nimelle, kahdenkymmenen neljän tuhannen frangin elinkoron, valtiopapereissa, mutta itse pääoma siirtyy teille hänen kuolemansa jälkeen…
— Mutta se on aivan liian paljon! — sanoi kreivitär.
— Voitteko siis hankkia itsellenne paremmat ehdot?
— Kenties.
— Mitä te siis tahdotte, hyvä rouva?
— Minä tahdon… minä en tahdo oikeusjuttua, minä tahdon…
— Että hän jäisi kuolleeksi, — sanoi Derville kiihkeästi, keskeyttäen hänet.
— Hyvä herra, jos hän vaatii kaksikymmentä neljä tuhatta frangia korkoja, niin menkäämme silloin oikeuteen…
— Niin, menkäämme vain! — huudahti kumealla äänellä eversti, joka avasi oven ja ilmestyi yhtäkkiä vaimonsa eteen, toinen käsi liivin päällä ja toinen ojennettuna lattiaa kohden — asento, jonka muisto hänen seikkailuistaan teki hirveän pontevaksi.
— Se on hän! — sanoi kreivitär itsekseen.
— Vai liian paljon! — toisti vanha sotilas. — Olen teille antanut melkein miljoonan ja teette kauppaa minun onnettomuudellani. No niin, nyt tahdon teidät ja teidän omaisuutenne. Meidän omaisuutemme on yhteistä, meidän avioliittoamme ei ole purettu…
— Mutta te ette ole eversti Chabert! — huudahti kreivitär, koettaen näyttää hämmästyneeltä.
— Ah! — sanoi vanhus hyvin ivallisella äänellä, — tahdotteko todistuksia? Minä löysin teidät Palais-Royaiilta…
Kreivitär kalpeni. Nähdessään hänen kalpenevan, punastaan huolimatta, vanha sotilas pysähtyi, liikutettuna siitä elävästä tuskasta, minkä tuotti naiselle, jota hän kerran oli hellästi rakastanut. Mutta hän sai osakseen niin myrkyllisen katseen, että jatkoi yhtäkkiä: — Te olitte silloin…
— Sallikaa minun, herra Derville, — sanoi kreivitär asianajajalle, — sallikaa minun lähteä. En tullut tänne kuuntelemaan sellaisia kauheuksia.
Kreivitär nousi ja läksi. Derville ryntäsi asioimistoonsa. Kreivitär oli saanut siivet ja näytti lentäneen pois. Palatessaan työhuoneeseensa Derville tapasi everstin raivokohtauksen vallassa, mittailemassa lattiata pitkin askelin.
— Siihen aikaan jokainen otti vaimonsa mistä halusi, — hän sanoi, — mutta minä olin valinnut huonosti luottaessani ulkomuotoon. Hänellä ei ole sydäntä!
— No niin, eversti, enkös minä sittenkin ollut oikeassa pyytäessäni teitä olemaan tulematta. Olen nyt varma siitä, että olette Chabert. Kun astuitte sisään, niin kreivitär teki liikkeen, jonka merkitystä ei voida selittää muulla kuin yhdellä tavalla. Mutta te olette menettänyt juttunne, teidän vaimonne tietää, että teitä ei voi tuntea!
— Minä tapan hänet!
— Hullutusta! Teidät otetaan kiinni ja mestataan kurjalla tavalla. Muuten kenties te voitte tehdä harhaiskunkin! Ja se olisi anteeksiantamatonta. Miehen ei pidä ampua harhaan, jos hän tahtoo tappaa vaimonsa. Antakaa minun korjata teidän tyhmyytenne, suuri lapsi! Lähtekää. Pitäkää varanne, hän saattaa virittää teille jonkun ansan ja toimittaa teidät Charentoniin. Vien asiapaperimme hänen allekirjoitettavikseen, jotta teiltä varmasti säästyy kaikki yllätykset.
Eversti-raukka totteli nuorta hyväntekijäänsä ja läksi, soperrellen anteeksipyyntöjä. Hän laskeutui alas mustia portaita, synkkien ajatusten vallassa, kenties äsken saamansa iskun lannistamana, iskun, joka oli hänelle mitä ankarin, ja joka koski syvälle hänen sydämeensä, ja kuuli, saavuttuaan viimeiselle askeleelle, hameenhelmojen kahinaa. Hänen vaimonsa ilmestyi.
— Tulkaa, eversti, — sanoi kreivitär, ottaen miestään käsipuolesta tavalla, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.
Kreivittären teko, hänen suloiseksi muuttuneen äänensä sävy riitti asettamaan everstin vihan, ja hän antoi viedä itsensä aina vaunujen luokse asti.
— No niin, nouskaahan siis! — sanoi hänelle kreivitär, kun kuski oli laskenut alas astinlaudan.
Ja niin löysi eversti itsensä, kuin taikavoiman tuomana, istumasta vaimonsa vieressä, vaunuissa.
— Minne minä saan ajaa? — kysyi kuski.
— Groslayhin, — vastasi kreivitär.
Hevoset läksivät liikkeelle ja kulkivat koko Pariisin halki.
— Eversti! — sanoi kreivitär Chabertille äänellä, mikä ilmaisi niitä harvoja elämässämme sattuvia mielenliikutuksia, jotka saavat kaiken meissä kuohumaan.
Sellaisina hetkinä sydän, solut, hermot, kasvonilmeet, sielu ja ruumis, kaikki, vieläpä jok'ikinen huokonenkin vapisee. Elämä näyttää jättäneen meidät. Se haihtuu pois ja palaa jälleen, se leviää kuin tartunnassa, se siirtyy katseen, äänensävyn, liikkeen välityksellä pakoittaen meidän tahtomme toisiin. Kuullessaan tuon sanan, tuon ensimäisen, tuon hirveän: "Eversti!" vanha soturi säpsähti. Mutta siihen sisältyi samalla kertaa syytös, rukous, anteeksianto, toive, toivottomuus, kysymys ja vastaus. Tuo sana käsitti kaikki. Kukaan muu kuin näyttelijä ei olisi voinut saada sisältymään yhteen ainoaan sanaan niin paljon tunnetta ja kaunopuheisuutta. Totuus ei ole niin täydellinen sanontatavoiltaan, se ei ilmaise ulkonaisesti kaikkea, se sallii meidän katsoa kaikkea sitä, mitä on sisäpuolella. Everstillä oli tuhansia tunnonvaivoja epäilyksiensä, vaatimuksiensa, vihansa vuoksi, ja hän loi katseensa maahan, jotta hänen mielenliikutuksensa ei olisi tullut ilmi.
— Eversti, — toisti kreivitär huomaamattoman vaitiolon jälkeen, — tunsin teidät heti!
— Rosine, — sanoi vanha soturi, — nuo sanat sisältävät sen ainoan balsamin, joka voi saada minut unhoittamaan onnettomuuteni.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti aivan kuumina hänen vaimonsa käsille, joita hän puristi, ilmaistakseen siten isällistä hellyyttä.
— Eversti, — jatkoi kreivitär, — ettekö voinut aavistaa, kuinka hirveästi minuun koski se, että minun piti olla vieraaseen ihmiseen nähden niin väärässä asemassa kuin tosiaan olin! Jos minun täytyy punastua sen johdosta, niin tapahtukoon se yksistään perheen piirissä. Eikö tämän pitäisi jäädä kätköön meidän sydämiimme? Te annatte minulle toivoakseni anteeksi näennäisen välinpitämättömyyteni Chabertin onnettomuuksia kohtaan, henkilön, jonka olemassaoloon en saattanut uskoa. Olen saanut teidän kirjeenne, — sanoi hän kiihkeästi, pannen merkille miehensä kasvonpiirteissä ilmenneen vastaväitteen, — mutta se saapui minulle kolmetoista kuukautta Eylaun taistelun jälkeen, avattuna, likaisena. Sitäpaitsi sen käsiala oli tuntematon, niin että minulla oli syytä luulla, saatuani Napoleonin allekirjoituksen uuteen aviosopimukseen, että joku rohkea veijari aikoi pettää minua. Jotten millään lailla olisi häirinnyt kreivi Ferraudin rauhaa ja rikkonut perhesiteitä, minun täytyi toki ryhtyä varokeinoihin väärää Chabertia vastaan. Enkö ollut oikeassa, sanokaapa?
— Kyllä, sinä olet ollut oikeassa. Minä tässä olen ollut hölmö, elukka ja nauta, kun en ole paremmin laskenut sellaisen aseman seurauksia. Mutta minne me nyt ajamme? — kysyi Chabert nähdessään La Chapellen tulliportin.
— Minun maakartanooni, lähelle Groslayta, Montmorencyn laaksossa. Siellä me mietimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Minä tunnen velvollisuuteni. Jos oikeudellisesti kuulunkin teille, niin en kuitenkaan tosiasiallisesti. Toivoisitteko te, että meistä tulisi koko Pariisin puheenaihe? Älkäämme tehkö yleisölle tunnetuksi tilannetta, jolla minuun nähden on naurettavakin puolensa, vaan koettakaamme säilyttää arvomme. Te rakastatte minua vielä, — lisäsi hän, luoden everstiin surullisen ja lempeän katseen, — mutta eikö minulla ole ollut oikeutta solmia uusia siteitä? Tässä erikoisessa asemassa salainen ääni kehottaa minua luottamaan teidän hyvyyteenne, minkä niin hyvin tunnen.
Olinko siis väärässä ottaessani teidät kohtaloni ainoaksi ja ainokaiseksi ratkaisijaksi? Olkaa samalla kertaa tuomarina ja asianosaisena jutussa. Jätän itseni teidän luonteenne jalouden haltuun. Teillä on hyvyyttä antaaksenne minulle anteeksi viattomuudessa tekemieni virheiden seuraukset. Tunnustan siis teille rakastavani herra Ferraudia. Olen luullut olevani oikeutettu rakastamaan häntä. En punastu teidän edessänne tuon tunnustuksen vuoksi. Jos se teitä loukkaa, niin se ei ollenkaan häpäise meitä. En voi salata teiltä tosiasioita. Kun sattuma jätti minut leskeksi, niin en ollut äiti.
Saadakseen vaimonsa vaikenemaan eversti antoi hänelle kädellään merkin, ja he eivät virkkaneet sanaakaan puolen ranskalaisen penikulman matkalla. Chabert luuli näkevänsä nuo kaksi pientä lasta edessään.
— Rosine!
— Mitä, eversti?
— Kuolleet tekevät siis kovin väärin noustessaan ylös?
— Oh, eversti, eipä suinkaan! Älkää luulko minua kiittämättömäksi. Tapaatte ainoastaan rakastajattaren ja äidin sieltä minne te olitte jättänyt puolison. Jos minun vallassani ei ole enää rakastaa teitä, niin tiedän kyllä, mistä olen teille kiitollisuuden velassa, ja voin osoittaa teille tyttären kaikkea hellyyttä.
— Rosine, — jatkoi vanhus lempeällä äänellä, — minulla ei ole enää mitään kaunaa sinua kohtaan. Unhoitamme kaiken, — lisäsi hän sellaisella hymyllä, jonka sulous on aina kauniin sielun heijastusta. — En ole toki niin epähieno, että vaatisin naista, joka ei minua enää rakasta, olemaan rakastavinaan minua.
Kreivitär loi häneen niin kiitollisen katseen, että Chabert-rukka olisi tahtonut palata hautaansa Eylaussa. Muutamat ihmiset ovat niin uhrautuvaisia, että heidän hyvityksekseen riittää varma tieto siitä, että ovat tehneet rakastamansa ihmisen onnelliseksi.
— Ystäväni, me puhumme kaikesta sitten myöhemmin ja tyyntynein sydämin, — sanoi kreivitär.
Keskustelu kääntyi toiselle tolalle, sillä oli mahdotonta jatkaa puhetta yhdestä ja samasta asiasta. Vaikkakin molemmat aviopuolisot usein palasivat eriskummaiseen asemaansa, joko viittaillen tai sitten vakavasti, niin heidän matkansa oli hauska, sen kestäessä he muistelivat menneen yhdyselämänsä ja keisarikunnan aikuisia tapahtumia. Kreivitär osasi antaa näille pikku muistoille suloisen viehätyksen ja keskustelulle sellaisen surumielisen sävyn, mikä on välttämätöntä sen pitämiseksi vakavana. Hän osasi elvyttää rakkauden, herättämättä haluja, ja sai ensimäisen puolisonsa näkemään kaiken sen siveellisen suuruuden, jonka hän, kreivitär, oli saavuttanut, koettaen totuttaa kreiviä ajatukseen rajoittaa onnensa ainoastaan niihin riemuihin, joita isälle tuottaa hellästi rakastetun tyttären läsnäolo.
Eversti oli tuntenut keisarikunnan aikuisen kreivittären, nyt hän tapasi hänet restauratsionin kreivittärenä.
Viimein molemmat puolisot saapuivat erästä poikkitietä suuren puiston portille, mikä sijaitsi pienessä laaksossa, joka erottaa Margencyn kukkulat Groslayn sievästä kylästä. Kreivittärellä oli täällä ihana talo, missä eversti näki, saapuessaan, kaikki valmiina sekä hänen että vaimonsa oleskelua varten. Onnettomuus on eräänlainen taikakalu, jonka voima on siinä, että se tukee meidän alkuperäistä olemustamme. Se lisää tiettyjen ihmisten epäluuloisuutta ja ilkeämielisyyttä, samaten kuin se suurentaa niiden hyvyyttä, joilla on oivallinen sydän. Onnettomuus oli tehnyt everstin vielä avuliaammaksi ja paremmaksi kuin hän oli ollut ennen, hän saattoi siis ymmärtää naisellisen kärsimyksen salaisuuksia, joita suurin osa miehiä ei tunne. Kuitenkaan, huolimatta luottavaisuudestaan, hän ei voinut olla sanomatta vaimolleen:
— Teitä ei niin ollen epäilyttänyt tuoda minua tänne?
— Ei, — vastasi kreivitär, — kun kerran tapasin eversti Chabertin
Dervillen asiakkaassa.
Hän osasi sanoa tämän niin totuutta ilmaisevilla eleillä, että everstiltä hävisi kaikkein pienimmätkin epäilyt, joita hän oli häpeäkseen tuntenut. Kolme päivää kreivitär oli ihastuttava ensimäisen aviomiehensä seurassa. Hellällä huolenpidolla ja jatkuvalla lempeydellä hän näytti tahtovan hävittää muiston niistä kärsimyksistä, jotka eversti oli saanut kokea, annattaa anteeksi ne onnettomuudet, jotka hän tunnustuksensa mukaan oli viattomasti aiheuttanut; hän huvittelihe näyttelemällä Chabertille, antaen tämän havaita hänessä eräänlaista surumielisyyttä, niitä suloja, joiden suhteen hän tiesi hänet heikoksi, sillä miehiin vaikuttaa erityisemmin määrätty esiintymislaji ja sydämen tai hengen sulous, joita me emme voi vastustaa; hän tahtoi saada asemansa entisen miehensä mielestä mielenkiintoiseksi ja hellyttää hänet tarpeeksi voidakseen sitten vallata hänen sielunsa ja kohdella häntä ehdottomasti oman mielensä mukaisesti.