VII.
Päästäkseen tarkoitustensa perille kreivitär oli päättänyt ponnistaa kaikkensa; kuitenkaan hän ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä tuolle miehelle, mutta varmastikin hän tahtoi hänet yhteiskunnallisesti perinjuurin tuhota. Kolmannen päivän iltana hän tunsi, ponnistuksistaan huolimatta, ettei voinut kätkeä sitä levottomuutta, minkä tämän vehkeilyn tulos hänessä herätti. Päästäkseen hetkiseksi rauhaan hän sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, riisui rauhallisuutensa naamarin, jota oli pitänyt eversti Chabertin nähden, kuten näyttelijätär, joka tuskallisen viidennen näytöksen jälkeen palaa väsyneenä pukuhuoneeseensa, vaipuu maahan puolikuolleena, jättäen katsomon kera kuvan, jota hän ei enää ollenkaan muistuta. Hän päätti aikaisemmin alottamansa kirjeen, minkä hän kirjoitti Delbecqille, jonka hän käski mennä, hänen nimessään, Dervillen luokse, pyytämään saada tutustua eversti Chabertia koskeviin asiapapereihin, ottamaan niistä jäljennökset ja tulemaan heti kohta Groslayhin tapaamaan häntä. Tuskin oli hän lopettanut, kun hän kuuli käytävästä everstin askelten äänen; tämä vallan levottomana tuli häntä tapaamaan.
— Ah, kunpa olisin jo kuollut! — huudahti kreivitär. — Asemani on sietämätön…
— No, mikäs teitä nyt vaivaa? — kysyi vanhus.
— Ei mikään, ei mikään, — vastasi kreivitär.
Hän nousi, jätti everstin ja laskeutui alas puhuttelemaan kamarineitoaan ilman todistajan läsnäoloa, lähetti hänet Pariisiin, käskien hänen viedä Delbecqille juuri kirjoittamansa kirjeen ja tuoda sen takaisin heti kohta, kun tämä oli sen lukenut. Sitten kreivitär istuutui eräälle penkille, missä hän oli hyvin näkyvällä paikalla, jotta eversti saattoi tulla häntä tapaamaan heti kun vain tahtoi. Eversti, joka jo haeskeli vaimoaan, riensi paikalle ja istuutui hänen viereensä.
— Rosine, — sanoi hän, — mikä teitä vaivaa?
Kreivitär ei vastannut. Ilta oli niitä suurenmoisia ja tyyniä iltoja, joiden salaiset sulosoinnut levittävät niin paljon ihanuutta kesäkuisen päivän mailleenmennessä. Ilma oli puhdas, ja syvä hiljaisuus oli vallalla, niin että etäisestä puutarhan nurkasta voitiin kuulla muutamain lasten äänet, jotka liittivät jonkunlaisen säveleen seudun ihanuuteen.
— Ette vastaa minulle? — kysyi eversti vaimoltaan.
— Minun mieheni… — sanoi kreivitär ja pysähtyi, teki pienen liikkeen ja keskeytti lauseensa kysyäkseen everstiltä punastuen: — Miten minun pitäisi sanoa puhuessani herra kreivi Feraudista?
— Nimitä häntä mieheksesi, lapsiraukkani, — vastasi eversti sydämellisellä äänellä, — sillä eikö hän ole sinun lastesi isä?
— No niin, — myöntyi kreivitär, — jos hän kysyy minulta, mitä olen tullut tänne tekemään, jos hän saa tietää, että minä olen sulkeutunut tänne erään tuntemattoman kanssa, niin mitä minä hänelle silloin sanoisin? Kuulkaahan, — hän jatkoi ottaen hyvin arvokkaan asennon, — päättäkää te minun kohtaloni, olen valmis alistumaan kaikkeen…
— Rakkaani, — sanoi eversti, tarttuen vaimonsa käsiin, — olen päättänyt kokonaan uhrautua teidän onnellenne…
— Se on mahdotonta — huudahti kreivitär, liikahtaen suonenvedontapaisesti. — Ajatelkaa toki, että jättäisitte silloin tunnustamatta oman itsenne ja aivan lakivoimaisesti…
— Miten, — sanoi eversti, — eikö sanani riitä teille?
Lakivoimainen sattui vanhuksen sydämeen ja herätti hänessä vaistomaisia epäilyjä. Hän loi vaimoonsa katseen, joka sai tämän punastumaan. Kreivitär loi silmänsä maahan, ja eversti pelkäsi, että hänen täytyisi halveksia vaimoaan. Kreivitär pelkäsi karkoittaneensa everstin aran häveliäisyyden ja ankaran vilpittömyyden, everstin, jonka jalomielisen luonteen ja alkuperäiset hyveet hän tunsi. Vaikka nämä ajatukset olivatkin levittäneet joitakin pilviä heidän otsalleen, niin hyvä sopusointu palasi heti heidän välilleen. Kas tällä lailla. Lapsen ääni kajahti kaukaa.
— Jules, jätä sisaresi rauhaan! — huudahti kreivitär,
— Mitä? Ovatko teidän lapsenne täällä? — kysyi eversti.
— Kyllä, mutta olen kieltänyt heitä häiritsemästä teitä.
Vanha soturi käsitti sen hienotunteisuuden ja naisellisen vaiston, mikä ilmeni tässä näin kohteliaassa menettelyssä, ja tarttui kreivittären käteen suudellakseen sitä.
— Sallikaa niiden tulla, — sanoi hän.
Pieni tyttö juoksi esiin valittaakseen veljensä käyttäytymistä.
— Äiti!
— Äiti!
— Hän se…
— Hänpä se…
Molempain kädet olivat ojennetut äitiä kohden, ja lasten äänet sekaantuivat toisiinsa. Se oli äkillinen ja suloinen kuva!
— Lapsiraukat! — huudahti kreivitär pidättämättä enää kyyneleitään, — minun täytyy luopua heistä. Kummalleko oikeus tuomitsee heidät? Mutta äidin sydäntä ei voi jakaa, minä vaadin heidät, minä!
— Tekö tässä saatte äidin itkemään! — huudahti Jules, luoden vihaisen katseen everstiin.
— Vaikene, Jules! — huudahti äiti käskevällä eleellä. Molemmat lapset jäivät seisomaan äänettöminä tutkien äitiään ja vierasta herraa uteliaisuudella, jota on mahdoton sanoin selittää.
— Oh, niin, — jatkoi kreivitär, — jos minut erotetaan kreivi Ferraudista, niin jätettäköön minulle lapset, Silloin alistun kaikkeen…
Tämä sana oli ratkaiseva ja sai aikaan kaiken sen, mitä kreivitär oli tavoittanutkin.
— Niin, — huudahti eversti aivankuin olisi lopettanut ajatuksissaan alottamansa lauseen, — minun täytyy palata hautaan. Sitä olen jo ajatellutkin!
— Voisinko minä hyväksyä sellaisen uhrauksen? — kysyi kreivitär. — Jos onkin miehiä, jotka ovat kuolleet pelastaakseen rakastajattarensa kunnian, niin he eivät ole antaneet henkeään kuin kerran. Mutta tässä tapauksessa te uhraisitte elämänne jokikinen päivä! Pii, ei, se on mahdotonta. Jos ei olisi kysymys muusta kuin teidän olemassaolostanne, niin se ei olisi mitään; mutta todistaa oikeaksi, että te ette ole eversti Chabert, tunnustaa, että te olette veijari, luopua kunniastanne, valhetella pitkin päivää, niin pitkälle inhimillinen uhrautuvaisuus ei saa mennä. Ajatelkaahan toki!… Ei. Jollei minulla olisi noita lapsiraukkojani, niin olisin jo paennut teidän kanssanne kaiken maailman ääriin…
— Mutta, — keskeytti Chabert, — enkö minä voisi elää täällä, teidän pienessä huvimajassanne, teidän sukulaisenanne? Olen kulunut kuin vanha kanuuna enkä kaipaa muuta kuin hiukan tupakkaa ja Constitutionelin.
Kreivitär kylpi kyynelissä. Kreivitär Ferraudin ja eversti Chabertin kesken oli kilpailu jalomielisyydestä, ja sotaurho pääsi siinä voitolle. Nähdessään eräänä iltana tuon äidin lastensa keskellä soturi ei voinut vastustaa perhekuvan liikuttavaa suloa, maalla, varjossa ja hiljaisuudessa. Hän teki päätöksensä pysyä kuolleena, ja pelkäämättä enää asiakirjan lakivoimaisuutta hän kysyi, miten hänen pitäisi menetellä voidakseen peruuttamattomasti turvata perheen onnen.
— Tehkää kuten tahdotte! — vastasi hänelle kreivitär. — Julistan olevani millään lailla sekaantumatta tähän asiaan. Minulla ei ole siihen oikeutta.
Delbecq saapui muutamia päiviä myöhemmin, ja seuraamalla kreivittären suusanallisia ohjeita tilanhoitaja osasi voittaa vanhan soturin luottamuksen. Seuraavana aamuna eversti läksi entisen asianajajan kanssa Saint-Leu-Tavernyhin, missä Delbecq oli teettänyt eräällä notaarilla asiakirjan, joka sanontatavaltaan oli niin loukkaava, että eversti ryntäsi ulos toimistosta, kun oli kuullut sen luettavan.
— Tuhat tulimmaista! Jo minä olisin aika otus! Kävisin väärentäjästä! — hän huudahti.
— Hyvä herra, — sanoi Delbecq. — En kehoittaisi teitä allekirjoittamaan tätä liian nopeasti. Teidän sijassanne minä vaatisin kolmekymmentä tuhatta livreä korkoa tästä jutusta, kyllä kreivitär ne maksaisi.
Ruhjottuaan tuota vanhaa veijaria suuttuneen, rehellisen ihmisen katseella eversti pakeni tuhansien ristiriitaisten tunteiden valtaamana. Hän muuttui uudestaan epäileväksi, suuttui ja rauhoittui vuoron perään. Lopulta hän astui Groslayn puistoon muurissa olevan aukon kautta ja meni hitain askelin lepäämään ja miettimään rauhassa erääseen sivuhuoneeseen, mikä oli rakennettu pikku huvimajan alapuolelle. Sieltä saattoi nähdä Saint-Leun tien. Kun lehtokuja oli hiekoitettu eräänlaisella kellertävällä mullalla, jota käytetään jokihiekan asemasta, niin kreivitär, joka istui huvimajan pienessä salongissa, ei kuullut everstin tuloa, sillä hänen asiansa menestys oli siinä määrin hänen mielessään, ettei hän voinut omistaa pienintäkään huomiota sille vähäiselle kolinalle, jonka hänen miehensä aiheutti; vanha soturi ei liioin huomannut vaimoaan, joka oli hänen yläpuolellaan, pienessä huvimajassa.
— No niin, herra Delbecq, onko hän allekirjoittanut? — kysyi kreivitär tilanhoitajaltaan, jonka hän näki yksinään tiellä, viemäriojaa reunustavain pensaiden takana.
— Ei, rouva. En edes tiedä, mihin koko mies on joutunut. Vanha hevonen on noussut takajaloilleen.
— Täytyy siis lopultakin toimittaa hänet Charentoniin, — arveli kreivitär, — koska hän kerta on käsissämme.
Eversti, joka oli saanut nuoruutensa notkeuden harpatakseen ojan poikki, oli silmänräpäyksessä tilanhoitajan edessä ja antoi hänelle pari niin kovaa korvapuustia, että minkään asianajajan posket eivät lie koskaan ennen moisia saaneetkaan.
— Lisätkää, että vanhat hevoset osaavat potkiakin, — sanoi eversti hänelle.
Kun tämä vihan puuska oli lauhtunut, niin eversti ei tuntenut itsellään olevan voimia hypätä ojan yli. Totuus oli näyttäytynyt kaikessa alastomuudessaan. Kreivittären sanat ja Delbecqin vastaus olivat paljastaneet koko salaliiton, jonka uhriksi hän oli ollut vähällä joutua.
Se huolenpito, jota hänelle oli niin tuhlaavaisesti osoitettu, oli ollut syötti, jolla hänet oli tahdottu houkutella ansaan. Nuo sanat olivat kuin pisara jotakin hienoa myrkkyä, mikä toi takaisin vanhalle soturille hänen kärsimyksensä, niin hyvin ruumiilliset kuin henkisetkin. Hän palasi huvimajaan puiston portin kautta, kävellen hitaasti kuin herpaistu ihminen.
Häntä varten ei ollut siis olemassa rauhaa eikä lepoa. Siitä hetkestä lähtien hänen piti aloittaa tuon naisen kanssa inhoittava sota, josta Derville oli hänelle puhunut, hänen piti ruokkia itseään sapella ja tyhjentää joka aamu murheen malja. Sitten tuo hirveä ajatus: mistä saada tarvittavat rahat ensimäisten oikeudenkäyntikulujen maksamiseen? Hänet valtasi sellainen vastenmielisyys elämää kohtaan, että jos hänellä olisi ollut pistooli, niin hän olisi lävistänyt kallonsa. Sitten hän vaipui uudelleen sellaiseen sielullisen päättämättömyyden tilaan, mikä hänen keskustelunsa jälkeen Dervillen kanssa, karjanhoitajan luona, oli muuttanut hänen ajatuskantansa.
Saavuttuaan vihdoin huvimajan luo hän nousi huoneeseensa, jonka pienet ruusu-ikkunat tarjosivat näköalan laakson kaikkien ihanien maisemien ylitse, ja löysi sieltä vaimonsa istumassa tuolilla. Kreivitär tarkasteli maisemaa, säilyttäen mielen malttinsa ja näyttäen niin selittämätöntä naamaa kuin ainoastaan sellaiset naiset, jotka ovat valmistuneet kaiken varalta. Hän pyyhki silmiään aivankuin olisi vuodattanut kyyneliä ja leikitteli hajamielisesti vyönsä punaisilla nauhoilla. Huolimatta näennäisestä levollisuudestaan hän ei kuitenkaan voinut olla värisemättä nähdessään edessään kunnioitettavan hyväntekijänsä, seisaallaan, käsivarret ristissä, kasvot kalpeina, otsa vakavana.
— Hyvä rouva, — sanoi hän katsottuaan kiinteästi häneen hetken ja pakoitettuaan hänet punastumaan, — minä en kiroa teitä, vaan halveksin. Nyt kiitän sitä sattumaa, joka on meidät eroittanut. En tunne edes kostonhalua, en rakasta teitä enää. En tahdo teiltä mitään. Saatte elää rauhassa, annan siitä sanani, mikä painaa enemmän kuin Pariisin kaikkien notaarien töherrykset. En enää koskaan vaadi itselleni nimeä, jonka kenties olen tehnyt kuuluisaksi. En ole enää muuta kuin Hyasinthe-niminen köyhä raukka, joka ei pyydä muuta kuin paikkansa auringon alla. Hyvästi…
Kreivitär heittäytyi everstin jalkojen juureen ja tahtoi pidättää hänet, tarttuen hänen käsiinsä, mutta toinen työnsi hänet luotaan sanoen: — Älä koske minuun!
Kreivitär teki sanoin selittämättömän liikkeen kuullessaan miehensä askelten äänen. Sitten arvostellen asiaa syvällä tarkkanäköisyydellä, jonka synnyttää suuri rikollisuus tai seurapiirien häikäilemätön itsekkäisyys, hän luuli voivansa elää rauhassa tuon vilpittömän soturin lupauksen ja halveksumisen turvissa.
VIII.
Chabert katosi tosiaankin. Karjanhoitaja teki vararikon ja rupesi pika-ajuriksi. Aluksi kenties everstikin antautui johonkin samanlaiseen ammattiin. Kenties hän koskeen syöstyn kiven tavoin ajautui pyörteestä toiseen, hävitäkseen ryysyläisten sekaan, joita vilisemällä vilisee Pariisin kaduilla.
Kuusi kuukautta tämän tapauksen jälkeen Derville, joka ei kuullut enää puhuttavan eversti Chabertista eikä kreivitär Ferraudista, arveli, että heidän välillään oli epäilemättä syntynyt sopimus, jonka kreivitär oli kostoksi teettänyt jossakin toisessa asioimistossa. Ja niin eräänä aamuna hän laski yhteen Chabertille lainaamansa rahasummat, liitti niihin asianajopalkkiot ja pyysi kreivitär Ferraudia vaatimaan herra kreivi Chabertilta sanotun laskun ilmaisemaa määrää, olettaen kreivittären tietävän ensimäisen miehensä olinpaikan.
Vielä seuraavana päivänä kreivi Ferraudin tilanhoitaja, joka hiljattain oli nimitetty erään tärkeän kaupungin raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi, kirjoitti Dervillelle seuraavat nolostuttavat sanat:
'Hyvä herra,
Rouva kreivitär Ferraudin puolesta saan ilmoittaa Teille, että Teidän asiakkaanne oli kokonaan väärinkäyttänyt luottamustanne ja että henkilö, joka sanoi olevansa Chabert, on tunnustanut anastaneensa hänelle kuulumattomia arvoja.
Kunnioittavimmin
Delbecq.'
— Sellaisia ihmisiä tapaa, ja, kunniani kautta, he eivät ole aivan pässinpäitä. He eivät ole ansainneet kastetta! huudahti Derville. — Olkaa sitten inhimillisiä, anteliaita ihmisystäviä ja asianajajia, teitä petetään! Siinä on juttu, mikä maksaa minulle kaksituhatta frangia.
Jonkun aikaa mainitun kirjeen saapumisen jälkeen Derville etsi raastuvasta asianajajaa, jolle halusi puhua jotakin ja joka ajoi poliisiasioita koskevia juttuja. Sattuman kautta Derville astui kuudenteen osastoon sillä hetkellä, kun puheenjohtaja tuomitsi Hyasinthe nimisen henkilön irtolaisuudesta kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja määräsi hänet sitten vietäväksi Saint-Denisin köyhäintaloon, mikä päätös poliisipäällikön oikeusopin mukaan merkitsi samaa kuin elinkautinen vankeus. Kuullessaan mainittavan Hyasinthe-nimeä Derville katsahti pahantekijään, joka istui syytettyjen penkillä kahden santarmin välissä, ja tunsi tuomitussa henkilössä väärän eversti Chabertinsa.
Vanha soturi oli rauhallinen, liikkumaton ja melkein hajamielinen. Huolimatta ryysyistä, huolimatta siitä kurjuudesta, mikä painoi leimansa hänen kasvoihinsa, niissä ilmeni ylevä ylpeys. Hänen katseessaan oli stoalainen ilme, jota mikään oikeusviranomainen ei olisi saanut olla tuntematta. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun ihminen joutuu oikeuden käsiin, hän ei ole enää muuta kuin moraalinen olento, oikeusasia, samaten kuin hän tilastotieteilijän silmissä muuttuu pelkäksi numeroksi.
Kun soturi saatettiin takaisin kansliaan, vietäväksi myöhemmin pois muun irtolaisjoukon kanssa, jota parastaikaa tutkittiin, niin Derville käytti hyväkseen asianajajille myönnettyä oikeutta mennä kaikkialle raastuvassa ja seurasi häntä kansliaan, missä tarkasti häntä jonkun aikaa, samoinkuin niitä eriskummaisia kerjäläisiä, joiden keskelle hän oli joutunut. Kanslian eteisessä tapahtui silloin yksi niitä näytelmiä, joita lainlaatijat, ihmisystävät, maalarit ja kirjailijat eivät onnettomuudeksi käy tutkimassa. Kuten kaikki oikeushuoneustot, tämäkin etehinen oli pieni, pimeä ja haiseva, seinillä puiset penkit, jotka olivat mustuneet onnettomien ainaisesta istuskelemisesta, onnettomien, jotka tulevat näihin yhteiskunnallisen kurjuuden kohtauspaikkoihin, niin tarkkaan, että ketään heistä ei puutu.
Joku runoilija voisi sanoa, että päivä häpeää valaista tätä roskaväen tyyssijaa, minkä läpi niin paljon kurjia vaeltaa. Ei ole olemassa yhtä ainokaista paikkaa, missä ei olisi istunut joku rikos, joko sitten ituna tai täysin kehittyneenä, eikä yhtä ainokaista nurkkaa, missä ei olisi tavattu ihmistä, joka ensimäisestä rikoksesta saamansa, oikeuden painaman vähäpätöisen häpeänleiman, aiheuttamassa epätoivossa ei olisi alottanut vaellusta, mikä lopulta johtaisi mestauslavalle tai sitten itsemurhaan. Kaikki ne, jotka kaatuvat Pariisin katukivitykselle, ponnahtavat näitä kellertäviä seinämiä vastaan, ja sieltä ihmisystävä, joka ei ole teoreetikko, voisi löytää lukuisain itsemurhain oikeutuksen, joita tekopyhät tuhertajat valittavat, kykenemättä ottamaan askeltakaan niiden ehkäisemiseksi, — sillä tämä oikeutus on kirjoitettuna tässä eteisessä, mikä on kuin Morguen [Morgue on ruumishuone, mihin tuntemattomien, tapaturmaisesti kuolleitten ruumiit pannaan näytteille] ja Grèven [La place de la Grève (Grèven tori) on entinen mestauspaikka Pariisissa] murhenäytelmäin esipuhe.
Tällä hetkellä eversti Chabert istui näiden karkeapiirteisten miesten keskellä, puettuna kurjiin riekaleihin, milloin vaiti, milloin puhellen matalalla äänellä, sillä kolme vahtivuorossa olevaa santarmia kulki edestakaisin, sapelien kalkutellessa permantoa vasten.
— Tunnetteko minua? — kysyi Derville vanhalta soturilta asettuen hänen taakseen.
— Kyllä, herra, — vastasi Chabert nousten.
— Jos te olette rehellinen mies, — jatkoi Derville matalalla äänellä, — niin miten olette voinut jättää maksamatta minulle veikanne?
Vanha soturi punastui kuin nuori tyttö, jota hänen äitinsä syyttää luvattomasta rakkaudesta.
— Mitäh! Eikö rouva Ferraud ole sitä teille maksanut? — huudahti hän kuuluvalla äänellä.
— Maksanut! — sanoi Derville. — Hän on kirjoittanut minulle, että te olette veijari.
Eversti kohotti katseensa kauhun ja kirouksen ylevällä liikkeellä, ikäänkuin kutsuakseen taivaan tämän uuden petoksen todistajaksi.
— Hyvä herra, — sanoi hän heikentyneellä äänellä, —- hankkikaa santarmeilta minulle lupa mennä kansliaan. Siellä kirjoitan maksumääräyksen, joka tulee varmasti hyväksytyksi.
Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne kreivitär Ferraudille.
— Lähettäkää tämä hänelle, — sanoi soturi, — niin saatte hyvityksen asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän täällä, — hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. — Niin, siellä se on täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He rakastavat, ja siinä kaikki.
— Ettekö te sitten — kysyi Derville, — vaatinutkaan itsellenne korkoja?
— Älkää puhuko minulle siitä! — sanoi vanha soturi. — Te ette voi tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, — hän jatkoi tehden liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, — on parempi nauttia tunteen rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.
Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.
IX.
Vuonna 1830, kesäkuun lopulla, matkusti Godeschal, joka silloin toimi itsenäisenä asianajajana, Pariisiin Dervillen kanssa, jonka toimiston hän oli ostanut. Kun he saapuivat lehtokujaan, mikä vie maantieltä Bicêtreen, he huomasivat erään tienvieressä olevan jalavan juurella yhden niitä valkohapsisia ja uupuneita vanhoja köyhiä, jotka ovat saaneet kerjäläisten marsalkansauvan, kerjäläisten, jotka elävät Bicêtressä kuten köyhät naiset Salpêtrièressâ. Tuo mies, yksi niistä kahdestatuhannesta, jotka ovat sijoitetut vanhainkotiin, istui eräällä rajapyykillä ja näytti keskittäneen kaiken älynsä vaivaisten kesken hyvin tuttuun hommaan, mihin kuuluu heidän nuuskanenäliinainsa kuivattaminen auringossa, kenties siksi, ettei tarvitsisi niitä pestä. Tällä vanhalla miehellä oli puoleensa vetävä ilme. Hän oli puettuna tuohon punertavaan sarkakauhtanaan, eräänlaiseen hirveään virkapukuun, jonka vanhainkoti tarjoaa asukkailleen.
— Katsokaas, Derville, — sanoi Godeschal matkakumppanilleen, — näettekö tuota vanhusta. Eikö hän muistuta niitä outoja olentoja, jotka tulevat tänne Saksasta? Ja hän elää, ja kenties on onnellinenkin.
Derville otti silmälasinsa ja tarkasteli vanhusta, teki hämmästyneen liikkeen ja sanoi: — Tuo vanhus, hyvä veli, on oikea runoelma, taikka, kuten romantikot sanovat, näytelmä. Oletkos joskus tavannut kreivitär Ferraudia?
— Kyllä, hän on henkevä ja hyvin miellyttävä nainen, mutta hieman liian hurskas, — sanoi Godeschal.
— Tuo vanha Bicêtren asukas on hänen laillinen puolisonsa, kreivi Chabert, entinen eversti. Kreivittären on täytynyt epäilemättä sijoittaa hänet tänne. Että eversti asuu nyt täällä eikä hyvinkin rikkaana miehenä omassa talossaan, johtuu yksistään siitä että hän muistutti kauniille kreivitär Ferraudille siepanneensa hänet kadulta kuin vuokravaunut. Muistan vielä sen tiikerimäisen katseen, jonka kreivitär loi häneen sillä hetkellä.
Kun tämä alku oli herättänyt Godeschalin uteliaisuuden, Derville kertoi hänelle koko edelläkäyvän tarinan. Kaksi päivää myöhemmin, maanantai-aamuna, palatessaan Pariisiin ystävykset loivat katseensa Bicêtreen, ja Derville ehdotti mentäväksi katsomaan eversti Chabertia. Puolivälissä lehtokujaa molemmat asianajajat tapasivat vanhuksen istumasta erään kaadetun puun kannolta. Hänellä oli kädessään keppi, millä hän huvikseen veteli vakoja hiekkaan. Katsottuaan häntä tarkkaan he huomasivat, että vanhus oli syönyt aamiaisensa jossakin muualla eikä laitoksessa.
— Hyvää päivää, eversti Chabert, — sanoi hänelle Derville.
— Minä en ole Chabert! Minä en ole Chabert! Minun nimeni on Hyasinthe, — vastasi vanhus. Minä en ole enää ihminen, minä olen numero 164, seitsemännestä salista, — lisäsi hän katsoen Dervilleen pelokkaan levottomasti, arkana kuin lapsi ja vanhus.
— Te menette katsomaan kuolemaantuomittua! — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. — Hän ei ole naimisissa, hän! Hän on hyvin onnellinen!
— Miesparka, — sanoi Godeschal. — Tahdotteko rahaa ostaaksenne itsellenne tupakkaa?
Täysin naivisti kuin Pariisin katupoika eversti ojensi ahnaasti käden kumpaakin tuntematonta kohden, jotka antoivat hänelle kahdenkymmenen frangin rahan. Hän kiitti heitä hölmön näköisenä, sanoen: — Kunnon soturit! — Hän asettui kiväärinkantoasentoon, oli tähtäävinään ja huusi hymyillen: — Laukaiskaa molemmat kanuunat! Eläköön Napoleon! — Ja hän piirsi ilmaan kepillään jonkun kuvion.
— Hänen haavansa laatu on epäilemättä tehnyt hänestä lapsellisen, — sanoi Derville.
— Hänkö lapsellinen! — huudahti eräs vanha Bicêtren asukas, joka katseli heitä. — Ah! on päiviä, jolloin ei sovi astua hänen varpailleen. Hän on vanha veitikka, täynnä filosofiaa ja päähänpistoja. Mutta tänään, nähkääs, hän on pitänyt joutomaanantaita. Vuonna 1820 hän oli jo täällä. Silloin eräs preussilainen upseeri, jonka vaunut nousivat Villejuifin mäkeä, meni tästä ohitse jalkaisin. Me olimme kahdenkesken, Hyasinthe ja minä, tien varrella. Tuo upseeri keskusteli kävellessään erään toisen, erään ryssän tai jonkun muun senkaltaisen kanssa. Nähdessään vanhuksen preussilainen sanoi hänelle piloillaan: "Kas siinä on vanha kenttäjääkäri, joka kai on ollut Rossbachissa." — "Minä olin silloin liian nuori", vastasi hänelle Hyasinthe, "ollakseni siellä, mutta kyllin vanha ollakseni Jenassa". Silloin preussilainen meni matkoihinsa tekemättä muita kysymyksiä.
— Mikä kohtalo! — huudahti Derville. — Lähteneenä löytölasten kodista hän palaa kuolemaan vanhainkotiin, autettuaan sillä välin Napoleonia Egyptin ja Europan valloittamisessa. Tiedättekö, ystäväni, että meidän yhteiskunnassamme on kolme miestä, pappi, lääkäri ja asianajaja, jotka eivät koskaan voi ajatella hyvää tästä maailmasta, He käyvät kaikki mustassa puvussa, kenties siksi, että he surevat kaikkien hyveiden ja toiveiden katoamista.
— Onnettomin heistä on asianajaja. Kun ihminen tulee papin puheille, niin hän saapuu katumuksen, tunnonvaivojen ja vakaumuksen ajamana, mitkä tekevät hänet mielenkiintoiseksi, kohottavat ja lohduttavat välittäjän sielua, jonka tehtävä ei siis ole vailla eräänlaista riemua; hän puhdistaa, korjaa ja sovittaa. Mutta me, me asianajajat, me näemme samojen pahojen tunteiden toistuvan, mikään ei niitä korjaa, meidän asioimistomme ovat likaviemäreitä, joita ei voida puhdistaa.
— Millaisia asioita minä olenkaan tullut tuntemaan harjoittaessani ammattiani! Minä olen nähnyt isän kuolevan ullakkokamarissa, ilman rahaa, kahden tyttärensä hylkäämänä, joille hän oli antanut neljänkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot! Minä olen nähnyt testamentteja poltettavan; olen nähnyt äitejä, jotka ovat riistäneet lapsensa paljaiksi, miehiä, jotka ovat varastaneet vaimoiltaan, naisia, jotka ovat surmanneet miehensä ja herättämällään rakkaudella tehneet puolisonsa hulluiksi tai typeriksi, voidakseen sitten elää rauhassa rakastajansa kanssa. Olen nähnyt naisia, jotka ovat herättäneet aviolapsessaan sellaisia haluja, että hän joutuisi hautaan, rikastuttaakseen siten laittomasta suhteestaan saamaansa lasta.
— En voi sanoa teille kaikkea mitä minä olen nähnyt, sillä olen nähnyt rikoksia, joita vastaan oikeus on voimaton. Lyhyesti sanoen kaikki ne kauhut, joita romaaninkirjoittajat keksivät, eivät ole koskaan mitään todellisiin tapahtumiin verrattuina. Te, Godeschal, tutustutte kyllä näihin somiin juttuihin. Mutta minä muutan asumaan maalle vaimoni kanssa, Pariisi kauhistuttaa minua.
Pariisi, helmi-maaliskuussa 1832.