ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.
KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.
MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.
Miks' sinne lähdetten?
TOISIA.
Me mennään metsämajallen.
EDELLISET.
Me "myllylle".
ERÄS AMMATTILAINEN.
Vaan minun nähden
Paraspa "lammikolle" käydä lie.
TOINEN.
Ei, sinne ei oo kaunis tie.
MOLEMMAT.
Ja entäs sie?
KOLMAS.
Mä muiden kanssa lähden.
NELJÄS.
Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on
Sievimmät neidot, olvi verraton
Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.
VIIDES.
Syhyykö selkääs kolmannesti,
Sä hullun-hurja veikko?
Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.
PALVELUSTYTTÖ.
Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.
TOINEN.
Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!
EDELLINEN.
Ja entäs onneakin, jota halaisin!
Sun vieress' käy hän vaan — mä syrjapuolla
Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin.
Sun huveistasko huolisin!
TOINEN.
Äl' ole nyt niin mustasukka!
Hänen seurassaan on "kierotukka."
YLIOPPILAS.
No hiis'! kuin kiitää neitosemme!
Pois veikko! heitä saattelemme!
Mehuisa olvi, piika pulska vain
Ja karvas tupakka — mun mielitekojain!
PORVARIS-NEITOJA.
Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista!
Häpeä on se tosiaan:
On seuraa saatavissa oikein herramaista,
Ja piikain jäljiss' juostaan vaan!
TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).
Seis veikko! jäljissämme sipsuttaa
Kaks vallasnaista, yllään soma verho,
Ma tunnen toisen: saanko tunnustaa —
Tuon ympärillä liehun niinkuin perho.
Ne astuvat niin hiljakseen;
Kai vartoovat ne meitä rinnalleen!
EDELLINEN.
Ei veikko! herras-seuraa vieraksun.
Välehen! tai riista liukuu liesuhun!
Se sunnuntaisin hyvin antaa suuta,
Jonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.
PORVARI.
Mua ei hän miellytä, pormestarimme uusi!
Nyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi.
Ei välitä hän kaupungista.
Kyll' aian merkit yhä huononee;
Mutt' onneton, ken vastaan riitelee,
Vaikk' aina venyy vero-lista!
KERJÄLÄINEN (laulaa).
Te naiset, herrat, parvi sievä,
Iloiset, punaposkiset!
On kerjääjänkin sydän lievä,
Jos suotte hälle antimet.
Mua älkää laulatelko suotta!
Iloinen antaja vaan on.
Tää juhlaisin on päivä vuotta,
Se mulle lahjat tuokohon!
TOINEN PORVARI.
En juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa
Kuin haastaa sotamelskehestä,
Jot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää,
Kun kansat toisiansa kurittaa.
Sit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan
Ja katsoo laivain alas-virtaa luisumista;
Käy tyytyväisnä yöksi nukkumaan,
Ja siunaa aikaa rauhallista.
KOLMAS PORVARI.
Sen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin:
Ne listikööt päät toisiltansa,
Ja menköön heillä kaikki mullin mallin,
Kun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!
ÄMMÄ (porvaris-neidoille).
Ai nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi!
Ken lempimättä teitä nähdä voi!
Vähempi ylpeys ei taitais haittaa!
Mit' immet halajaa — voin teille laittaa.
PORVARISNEITI.
Agaata riennä! julkisesti vain
En kehtaa käydä moisen noidan kanssa…
Hän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain
Tulevan sulhoni nähdä haamussansa.
TOINEN.
Mun sulho peiliss' näyttihen,
Sotaisna, myötään monta sotilasta;
Hänt' etsin, kaikkialle silmäten. —
Saa nähdä, tokko löydän häntä vasta.
SOTILAITA.
Tornit ja linnat
Korkea-pielet,
Ilkkuvat immet
Ylpeämielet
Soisimme voittaa!
Ryntäys uljas,
Palkk' ihanin.
Torvi kun soittaa,
Mieltä se hurmaa,
Riemua tieten,
Niin kuni surmaa.
Siinäpä myrsky,
Siin' elon tyrsky
Linnojen, impein
Heittyä täytyy.
Ryntäys uljas,
Palkk' ihanin!
Niin sotajoukko
Käy kotihin.
FAUST JA WAGNER.
FAUST.
Pois jäänsä virta ja lampi loi,
Kevähän sulo-silmän vilkkuessa,
Jo laakso toivoa vihannoi.
Talv'ukko, voimansa riutuessa,
Vain tunturin rotkoon piillä voi.
Sielt' inhaa riitoa jatkellen,
Viel' äissään lunta se laaksoon syytää,
Ja paikoin vehmaan verhoa hyytää;
Mutt' aurinko ei suo valkoisen
Nyt vallita: kukkain kirjavuutta
Se mielii, loistoa, eloisuutta.
Kun nurmen kukkia viel' ei näy —
Pyhävaatteissaan väki kukkina käy. —
Tään harjun huipull' istukaamme,
Täst' ihmisliikettä nähdä saamme.
Kas kaupungin portti aukenee,
Ja kansaa varjoist' aaltoelee.
Nyt kelpaa lämmössä lekuttaa
Ja viettää Kristuksen nousemaa,
Sill' itsekin väki tais nyt nousta!
Katujen, kujateiden ahdingosta,
Majan alhaisen sopist' usmaisista,
Käs'työn ja ammatin kahlehista,
Kivikattoin, päätyjen painon alta,
Yöst' arvoisain yläkirkkojen
Kaikk' ahtavi päivän paistehesen.
Kas vaan mikä riemu parvia valtaa
Se niitylle, viitahan virtaelee,
Joen kalvo jo aivan avaralta
Iloisia venhoja vilisee!
Ja lastistaan lähes painuksissa
Pois viime pursi jo luisuaa;
Vaan kaukaa vuorelta vilkahtaa
Taas toisia kirjo-vaattehissa.
Kylästä jo riemun melskeen kuulet:
Tää kansan taivas! — vai mitä luulet…?
Nyt suuri ja pien' on riemuillaan;
Tääll' ihmisn' olla miekin saan.
WAGNER.
Saatella herra tohtoria
Tuo mulle hyötyä ja kunniaa;
Enp' yksin viitsis täällä maleksia,
Kosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa.
Tuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu —
Se aina ollut on mun kauhu.
He telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu —
Ja tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!
TALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua).
Ja paimen tanssiin koristiin
Vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
Hän kaunis olla mieli;
Puun alla kansaa kiehui vaan,
Ja kaikki tanssi innoissaan.
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli.
Hän parveen rientää, tungeiksen,
Ja sysää yhteen impehen —
Ei loukata hän mieli…
Vaan reima tyttö käännähtyi:
Et saa niin tuhma olla, hyi!
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli!
Vaan hän vei neidon tanssimaan,
Lens' oikeaan ja vasempaan;
Ne tanssin pyörre nieli.
Ja poski hohti, poltti pää,
Ne helmatusten hengähtää.
Heleia, hei!
Taas tanssin tuul' ne vei!
Siit' eihän eukot kieli?!
Et tulla saa niin lähellen!
Noin pettyi moni neitonen
Ja sulho valat nieli! —
He salaa sentään suudellaan
Puun alta kauas kaikui vaan:
Heleia, hei!
Kuin tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli!
VANHA TALONPOIKA.
Se oikein teiltä, tohtor', on
Ett' tänään muistelette meitä,
Eik' oppi korkea estä teitä
Käymästä rahvaan joukkohon.
Siis parhaan maljan teille tarjoan
Oivinta juomaa kuohuvan;
Jot' ojentaissa toivotan:
Janonne juoma poistakoon,
Voimanne siitä varttukoon!
Elonne lanka karttukoon!
FAUST.
Virvoitusmaljaa maistellen,
Juon onneksenne, kiittäen.
(Kansaa keräytyy ylt' ympärille).
VANHA TALONPOKA.
Se aivan kaunist' olikin,
Ett' ilopäiväks' saavuitte;
Olittehan myös parahin
Apumme murhepäivinä.
Mont' on täss', rusko poskillaan,
Jonk' isänne on tempaissut
Pois kalman suusta, saatuaan
Tulisen taudin sammumaan.
Sairasten luona kävitten,
Jo silloin nuorna autellen
Ruumiita paljon kanneltiin,
Vaan taudin aina vältitten.
Kovia näitte; korkeimmalta
Sai aulis avun auttajalta.
KAIKKI.
Kokenut miesi eläköön!
Viel' ihmistuskaa kauan lientäköön!
FAUST.
Kiitelkäät ylhäist' auttajaa,
Jok' auttamaan meit' opettaa.
(Menee Wagnerin kanssa edemmäs).
WAGNER.
Kuin rintas riemuinnee, sä suuri mies,
Kun pilvihin noin ylistää sua kansa!
Ken moisen hyödyn lahjoistansa
Saa — hänt' ei paina huolten ies!
Sua kiitättääpi taatto pojillansa,
Kaikk' ympärilläs tunkee, utelee…
Ja tanssi taukoo, viulu vaikenee.
Sä käyt; ne seisoo rivittäin.
Kädessä lakki, paljain päin.
Vähältä vain ne lankee polvilleen,
Ikäänkuin näkisit ne venerabileen.
FAUST.
Viis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen!
Levähtää saamme hiukan kangasalla.
Täss' usein yksin istuin, miettien;
Rukoillen kiusailime paastoomalla.
Ja täynnä uskoa toivollista
Kuroitin kättä kohti Taivahista
Ja luulin kyynelin, rukoilemalla
Läpyttäväni taivaan jumalaa
Jo poistamaan tuot' tautia tappavaa.
Nyt kansan kiitos ilkullen vaan soi.
Jos sydämmeeni voisit silmäellä,
Näkisit, ettei suurin voi
Ei poikaa eikä isää ylistellä.
Isäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita]
Ku selvitellä koetti uutteraan
Pyhiä luonnon piirilöitä,
Ja kaikellaista houri haaveissaan;
Myötänsä hartaat oppilaat,
Hän lieden usviss' öin ja päivin hääri
Ja yhteen keitti aineet riidakkaat,
Kuin reseptit sen tuhannetkin määri.
Silloinpa "rusko-leijon'", aimo ylkämiesi,
Nai sulo-kylvyss' "valko-liljasen",
Heti kumpaisenkin tuima liekki-liesi
Hääkammiosta ajoi toisehen.
Vaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli,
Kun "kuninkaatar" siihen loihdittiin. —
Kas siinä rohdot! — sairahat ne kuoli…
Ken virkos — harvoin kyseltiin.
Näin vuorilla ja manterilla
Sen seitsemillä hornan-keitoksilla
pahemmin riehuimme kuin ruttotaut'.
Ma itse myrkyt juotin tuhansille;
Ne riutuivat — ja niiden murhaajille
Nyt kiitos soipi! Jumal' aut'!
WAGNER.
Mutt' älkää tuosta tuskitelko!
Miks' kelpo-miestä haittais pelko,
Kun huolin harjoittaa ja tunnollaan
Taidetta, minkä sai hän taatoltaan?
Jos nuorna isälles teit kunniaa,
Niin oppiaan sa imit intomiellä;
Jos miesnä tiedettäs koit laajentaa,
Niin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.
FAUST.
Ken eksymysten syvän aallon alta
Viel' luulee nousevans' — on onnen lapsi tuo!
Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, —
Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. —
Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen
Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää —
Oi näätkö, iltaruskon hohtaen,
Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!
Aurinko sammuu … ei! vaan valosäteillään
Hän loistamaan läks toista maalimata!
Oi, jospa maasta siivin lentämään
Ma saisin, aina seuraten sen rataa;
Säteissä iltaruskon ikuisen
Mun jalkain alla maamme uinuis untaan,
Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,
Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.
Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot
Mun taivaallista lentoan' ylähällä;
Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä
Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot…
Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;
Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu
Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,
Edessäin päivä, yöhyt takanain,
Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!
Unelma kaunis! … pois se katos oi!
Ei siivistyä ruumis konsaan voi
Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa.
Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee
Jokainen lentoon ylä-ilmahan,
Kun suvileivon korkealla kuulee
Sinervän taivaan alla laulavan,
Kun kotka hajasiivin liitää
Ylitse, jylhän vuorimaan,
Tai kurkeloiden parvi kiitää
Maan, merten poikki pohjolaan.
WAGNER.
On houruhorvit minullakin ollut,
Halua moint' ei mieleen toki tullut.
Saloja maita kyllästyn pian katsomaan,
Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.
Parempi riemu aatoksell' on entää
Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.
Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin
Suvena sulostuttaa kaikki vaivas,
Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin,
Niin astuu luokses koko pyhä taivas.
FAUST.
Sua yksi vietti vainen valloittaa;
Sua älköön koskaan viehätelkö toinen!
Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,
Ain' irti pyrkii toisestansa toinen.
Käsvartens' iskee lemmen liekkumin
Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen;
Väkisin pyrkii valko-lentimin
Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.
Oi, onko ilmass' henkilöitä,
Jotk' alla taivaan haihattaa,
Niin kultasatein alas vihmokaa,
Valolla kirjailkaa mun elon öitä!
Jos taikaviitta harteitani varjois
Ja lennättäis mun maille kaukaisille,
Sit' enpä möisi keisarille,
Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.
WAGNER.
Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa,
Jok' ilman alla virtaa kaikkialle,
Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa
Ja tuhat vaaraa maalimalle!
Ruijasta käy ne jäisin viimoineen
Sun päälles, kieli terävämpi nuolta;
Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen,
Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;
Etelän parvi aron tulta tuo —
Sun jano on ja aivos palaa päässä;
Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo,
Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.
Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,
Ja tottelee sua herjat, viekastellen,
Suloisina kuin taivaan palveljat,
Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. —
Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,
ja usma laskee. Ehkä lähdemme?
Ehtoolla vasta suojaas armastat. —
Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?
Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?
FAUST.
Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!
WAGNER.
Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.
FAUST.
Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?
WAGNER.
Yks halli, joka isäntäänsä vainuu,
Kutenka koirat vainunee.
FAUST.
Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu
Se piiri, millä meitä kiertelee.
Ja ellen eksy, koiran jälkihin
Ikäänkuin piirtyy tulitarha.
WAGNER.
Se koir' on käpälistä korvihin,
Ja teitä haittaa vainen näköharha.
FAUST.
Minusta on, kuin virittäis hän ansaa,
Kierrellen meitä tenho-silmuksiin.
WAGNER.
Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa,
Sen eestä kun vaan oudot tavattiin.
FAUST.
Vaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!
WAGNER.
No koira tuo! eik' aave luonnoton;
Sen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu,
Häntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.
FAUST.
Tuu tänne, koira vaivainen!
WAGNER.
Se villakoir' on, hullunkurinen:
Hän seisahtuu, sun seisoess',
Jos kutsut, hyppii rinnoilles;
Jos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa,
Ja keppis maalle virrasta hän noutaa.
FAUST.
Se totta lie: ei rahtuakaan näy
Eläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.
WAGNER.
Kurinsa saanut koira ansaitsee,
Ett' oppinutkin häntä hyväilee.
Ei kumma siis, ett' on sun suosimas
Yl'oppilaiden nöyrä oppilas.
(He astuvat sisään kaupungin portista.)
LUKUKAMMIO.
FAUST (astuu sisään villakoiran kanssa).
Pois läksin maalta, kankahalta,
Jonk' yö jo peittää vaipallaan;
Mua pyhä sala-kammo valtaa,
Jalompi henk' on valveillaan.
Nyt halut huimat uinahtavi,
Ja päivän hyrsky hiljenee,
Vaan ihmislempi rinnassani
Ja taivaan armo elelee.
Oo hiljaa, koir', älä sinne tänne juokse!
Mit' ukselt' aihelet?
Tule nukkumaan sä lieden luokse!
Tuon sulle patjat, pielukset.
Mua kangastiellä huvitit äsken
Hypellen, leikkiä laskien;
Sen vuoks' sun vieraaks' luokseni käsken,
Mutt' ollos siivo, hiljainen!
Kun pikku-sulosuojassani
Taas lamppu loistaa herttainen,
Valaisee usko poveani,
Parempi "minuus" ilmaiksen.
Taas järjen soihtu alkaa palaa,
Ja toivo kukkii suloinen,
Vesille elon sielu halaa,
Ah! elon lähdesuonillen.
Älä morise, koir'! Ei säveleen,
Mi sielussain sulo-rauhaa loi,
Tääll' elukan ääni yhteen soi.
Se tuttua on, ett' ihminen,
Mit' ei hän tajua, ilveilee,
Kaunista ja hyvää soimaa, laittaa,
Joist' usein hälle onkin haittaa.
Vai koiraki tuolle ärisee!
Mutt' ah! sen tunnen — rinnastain ei valu
Nyt rauhaa, vaikk' ois siihen harras halu.
Oi miks niin valeen lähde kuivauu,
Ja janohon taas raukka surkastuu?
Sen koitellut oon ehtimiseen.
Vajasta tuost' on sentään hyötymystä:
Alamme ikävöidä ilmestystä,
Ja sielu kääntyy taivaalliseen.
Ja kirkkahinna valo tää
Uus'-testamentiss' välkähtää.
Sen alkusanat lukea ma mielin,
Ja hartahilla sydämin
Tuon pyhän kirjan, kallihin
Julaista kerran armain äidin-kielin.
(Hän aukaisee nioksen ja alottaa.)
"Alussa oli sana" tässä sanotaan.
Jo tartun täss', ei kynä juoksekaan!
Vai sanaako niin ylentää mä voisin?
Ei! tuo on käännettävä toisin.
Jos hengen äänen oikein oivallan,
"Alussa järki ol'" ma kirjoitan.
Tok' ällös hädi, — tuumaella
Mun täytyy, muutoin saatan liioitella!
Vai järjestäkö kaikki alkaa vois?
Ei! — "Alussa voima oli" paremp' ois.
Mut tuskin tuon saa kynä valmihiksi,
Jo epäilen, ei käy — en tiedä, miksi!
Henk' auta! — Selkii epäilyksen yö,
Ja tyynnä piirrän: "aluss' oli työ."
Jos mielit pysyä paikoillas,
Niin heitä kohta ulvontas!
Oo haukkumatta, halli!
Noin virmapäät' en herraa salli
Ma luonani vierailemaan.
Jomp' kumpi vaan
Ulos astukaan!
Vasten mieltäni vieraan karkoitan;
Olet valloillas, oven aukoan.
Vaan tuossapa katsomista!
Se ei ole luonnollista…
Oi, tokko silmäni pettelee?
Kuink' koirani kasvaa, korkenee!
Se hirmuna nousi seisomaan,
Ei siin' oo koiran haamuakaan.
Ma toinko kotia aavehen,
Kuin Niilivarsa hirmuisen,
Tulisilmin hirmuhampahin?
Sun tunnen, hiisi helvetin!
Vaan moista Hornan tenavaa
"Salomonin avain" avittaa.
HENKIÄ (porraskäytävästä).
Yks' ansahan joutui tuolla!
Älä seuraa vaan, pysy tällä puolla!
Kuten raudoissa repo,
Voit, hornan hepo.
Vaan vartokaat!
Henkilauma, riehu,
Ylös alas liehu,
Niin hänet irti saat.
Häntä, jos voimme,
Auttaa me koemme,
Sillä meille juuri
Hän ratto ol' suuri.
FAUST.
Siis ensin hirmua manaa
Nämä "Neljän sanaa":
Salamanderi hiilly,
Undiina liukee,
Sylfiidi riukee,
Kyöpeli piilly!
Ken niit' ei tunne,
Elementtejä, kunne
Ne vaikuttaa,
Min ne toimeen saa,
Hän turhaan koittaa
Henkiä voittaa.
Valu valkian sauhuun,
Salamander!
Huku aaltojen pauhuun,
Undiina!
Pala noidan-nuolena aina,
Sylfe!
Älä, Inkubus, paina!
Koti-apua tuo!
Tule esiin, loppu suo!
Ei yhtään noista
Peto oo, — se on toista.
Se tyynnä loikovi, irvistäen:
Ei pysty loitsuni — sen ma näen.
Väkevämpää kuule,
Jot' en kestäväs luule:
Jos helvetin hauta
Sun siitti, nauta,
Niin merkkiä katso,
Jonk' eestä väistyy
Ne mustat sarjat!
Jo se tuimistuu, jo sen nousee harjat.
Sano, häijy konna,
Voitko pelvotonna
Nähdä iki-uutta
Pyhää salaisuutta
Läpi taivaan hohtavaa,
Salaveisten vainoomaa?
Kiristeltynä uunin taa
Se norsuks' kohoaa;
Se täyttää nyt koko kammion,
Ja miltei usvana haivu.
Älä, hirviö, nouse kattohon!
Vaan mestarin jalkoihin sä vaivu!
Näät, en minä turhaan uhkaa.
Pyhä lieska polttavi — koht' oot tuhkaa!
Pian leimahtaa
Kolmikertaista valkiaa!
Varo vain
Väkevintä mun voimistain!
(Samassa usva hälvenee, ja Mefistofeles, puettuna vaeltavan
skolastikon tapaan, syöksähtää esiin uunin takaa.)
MEFISTOFELES.
No suotta riehutten! Mill' auttaa voisin herraa?
FAUST.
Vai tuoko koirast' irti lähti!
Skolasti kulkijain! No entäs sukkelaa!
MEFISTOFELES.
Oi terve teitä, kirkas opin-tähti!
Sain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.
FAUST.
Mi nimes'?
MEFISTOFELES.
Turha kysymys tuo mielestäin
Sen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,
Ja ollen aina ilmiöistä erin,
Vaan pyrkii peri-oloon päin!
FAUST.
Vaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää
Nimiä, jotka olentonne näyttää!
"Hiis'," "kärpäis-herra," "valheen-isä" —
Noiss' soi jo henki ääntehissä.
Ken oot sa siis?
MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.
FAUST.
En mointa ongelmaa voi selvittää.
MEFISTOFELES.
Se henki oon, jok' aina epäjää.
Ja syystäkin: mit' ikään syntynee
Vain hukkumista ansaitsee,
Siis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.
Niin — missä näette pirun kättä,
Tuhoa, syntiä, pahuutta —
Se elementtini oikea.
53
FAUST.
Sua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?
MEFISTOFELES.
Totuutta nöyrää puhun vaan:
Vaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,
On mielestänsä kokonaisuus, maailma,
Sen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,
Sen synkän yön, jok' äitihelmastaan
Loi Valon. — Valta-istuimelta syöstyään
Emonsa, tytär siinä istuu nykyään.
Viel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,
Mutt' aineisin se aina tahmenee.
Se ainehista virtaa, niitä sulostaa,
Ja ainehet sen lennon estää;
Ja toivon: eipä kauan kestä,
Kun kera aineiden se raukiaa.
FAUST.
Siis oiva ohjelmas' on näin:
Et hävittää voi suurin erin,
Siis havittelet vähittäin.
MEFISTOFELES.
Ja tuollakos ma paljo perin?
"Se jokin", mikä "eitä" vastustaa —
Tarkoitan tätä tyhmää maailmaa —,
Siihenpä suotta keinojani koitan;
Ties lempo, milloin vihdoin voitan.
Maanjäristys ei, myrsky, tulva, palo
Hävitä maata, mert'; ei sammu taivaan valo!
Ja ihmiset ja elukat vain enenee;
Vaikk' isken miljoonittain noita,
En loppumaan saa kataloita,
Ei! Aina vaan uus' veri elelee!
Kun summatonta siemen-määrää muistan,
Mink' ilma, vesi, manner idättää,
Ja kuiva, märkä, kuuma, jää —
Niin hulluuteenpa miltei suistan!
Niin, paitsi järveä jok' aina palaa,
Ei mull' oo varsinaista toimialaa.
FAUST.
Ikuista lempivoimaa vasten,
Jost' elpyy kaikki elämään,
Pui piru turhaan nyrkkiään;
Ei auta kiukku peijakasten.
Siis luovu noista aikehista,
Khaoksen poika kamala!
MEFISTOFELES.
Tuo seikka sietää tuumimista.
Vaan toiste siitä! Sallithan
Mun mennä nyt sun seurastasi?
FAUST.
Ja vielä kysyt! lähde vain!
Nyt tiedän, ken oot heimojasi.
Jos haluttaa, käy talossain!
Täss' ikkuna, tuoss' ovi on,
Ja savutorv' on tarjonasi,
MEFISTOFELES.
No, suoraan sanoen, oon hieman neuvoton:
Mua sulkee pieni este oveltasi,
On kynnyksellä kommervenki…
FAUST.
Vai pentagrammi huolettaa?
Vaan lausu mulle, hornan henki,
Kuink' osuit tänne, tuo jos salpajaa?
Kuink' aimo henkes joutui pulmaan?
MEFISTOFELES.
Tähystä itse! Näätkös, tuohon kulmaan,
Jok' irvillään on tuonne oveen päin,
Yks viiva vedetty on nurin.
FAUST.
Tuon onni teki pahoin kurin!
Mun hallussainpa olet näin.
Tuo onnistuihan arvaamatta!
MEFISTOFELES.
Kah, koira juoksi sisään huomaamatta;
Nyt seikka toisin näytäksen:
Ei piru pääse pihallen.
FAUST.
Vaan miks' et lennä ulos ikkunasta?
MEFISTOFELES.
Yks' sääntö solmii peijakasta:
Mist' astui sisähän, siit' ulos jällehen!
Tulomme vapaa on, vaan menon laita toisin.
FAUST.
Vai helvetiss' on lait! Sen tuskin luullut oisin.
No hyvin vaan! Kai sitten laatia
Saa, herrat, teidän kanssa sopimusta?
MEFISTOFELES.
Sä säntilleen saat kaikki nautita,
En peruuta ma yhtään lupausta.
Vaan tuoss' ei sovi hädiskellä
Siis siitä toiste enemmin!
Nyt täytyy meidän hyvästellä;
Mua laskekaa! pois mielisin!
FAUST.
Sua puhutella hieman halajan;
Siis viivy hetken aikaa vielä?
MEFISTOFELES.
Ei, laskekaa! pian tänne palajan,
En silloin haasteluita kiellä.
FAUST.
En minä suinkaan väijynyt sua ois;
Ken käski pistää ansaan kaulaas?
Kun pirun sait, hänt' älä laske pois;
Ei tarttune hän toista kertaa paulaas.
MEFISTOFELES.
No olkoon menneheks', jos tahdot niin!
Jään tänne hupilaiseks' sulle;
Mutt' suo mun käyttää aikaa vehkeisiin
Sellaisiin, jotka soveltuvat mulle!
FAUST.
Sen varsin suon! Tee temppujais,
Kun mua ne vainen huvittais!
MEFISTOFELES.
Saat tuta, veikko, aistimillas
Autuutta viljemmin täss' illass',
Kuin toikko vuosi muuten aikaan sais'.
Pian soipi haamuin sulo-laulut,
Ja nähdä saat niin sievät taulut,
Jotk' ei oo tyhjää noitumaa.
Ja ruusuin tuoksu hurmaa haistis
Ja lempijuomat mairii maistis,
Ja haltioihin tuntees' saa. —
Ei valmistusta kaivata;
Me koossa oomme, henget! alkakaa!
HENGET.
Himmeä holvi,
Väisty ja raukee!
Eeterin silmä
Siintävä aukee!
Selvitä ilma!
Usvat jo poista,
Taivaalla tähtein
Välkkyä suo!
Aurinko loista
Armaana tänne!
Lämpöä luo! —
Ylhäisten keijuin
Henkevä heimo,
Leimuna leijuin,
Maan yli kiitää;
Haikea kaipuu
Jäljissä liitää. —
Viirit ja verhot,
Kuin suviperhot,
Nousee ja vaipuu.
Lehdosta, vuorten
Alta ne väikkyy;
Lemmetär nuorten
Sielussa läikkyy;
Metsolan varjo
Riemua tarjoo. —
Vuorilla viini-
Viljelys uhkee;
Marjoja hohtaa,
Paisuvi, puhkee:
Virtana kohta
Viiniä hyrskii,
Pitkin rubiini-
Väyliä tyrskii. —
Siintävät salot
Kalvossa päilyy,
Taivahan valot
Veen yli häilyy.
Virrasta varttuu
Järviä, jotka
Matkalla salaa
Saaria halaa. —
Taivahan lasten
Riemuisa lauma
Päivyttä vasten
Ui ylähällen
Siukuvin siivin,
Kunnes se jällen,
Kuin tuli-sauma,
Laskien, kaartaa
Vehmasta saarta.
Keijuset kiikkuu
Seljällä aallon,
Toisia liikkuu
Nurmella, maall' on
Toisia; hyörii
Karkelo, pyörii.
Lauluja kaikuu
Riemua raikuu.
Taas ylä-ilmaan
Kaikki ne lentää;
Toisia entää
Vuorien yli,
Toisia uittaa
Aaltojen syli
Rantojen helmaan.
Kaikki ne kiitää
Aamusen koitoss',
Ylhälle liitää
Pyrkien loitos
Tähtölän taloon,
Sen ikivaloon,
Riemuja lemmen
Suutelemaan.
MEFISTOFELES.
Hän nukkuu! Nuopa oivat laulajaiset!
Oi vienot, sorjat keijukaiset,
Syvähän hänt' tuuditelkaa! Kiitos vaan!
Et pysty vielä paholaista solmimaan! —
Hänt' unten suloparvi lennätelköön
Syvälle harhan ihme-maailmaan! —
Ei taikakynnys saa mua enää pelkoon,
Yks' hiiren-hammas tänne vaan!
Tuoll' yksi rahisee: se avaa mulle uksen,
Jos lausun sille sievän manauksen.
Ma, jonka vallan all' on kärpäset
Ja hiiret, sammakot, täit, lutehet,
Sua kutsun! Oitis tänne loiki
Kynnyksen alle, kalvo poikki
Tuo kohta, johon rasvaa tiukutin! —
Kas niin! jo yksi saapuikin!
Nyt työhön vaan! Se syrjäss' on se kulma,
Jok' ehkäisee mua. Pois se kiusan-pulma!
Yks' isku vielä! riittää; kiitos vaan!
Faust, hyvää yötä, kunnes tavataan!
FAUST (havahtaen).
Ah! ilkku-peliks' kaikki vaihtuu;
Vain niinkö hengen jano haihtuu,
Ett' unta vaan ol' perkele
Ja koira hiipi pihalle!
LUKUKAMMIO.
FAUST. MEFISTOFELES.
FAUST.
Sisähän, ken kolkuttaa! Ken taas mun rauhan' esti?
MEFISTOFELES.
Mä vaan!
FAUST.
Sisään!
MEFISTOFELES.
Se lausu kolmannesti!
FAUST.
Sisään siis!
MEFISTOFELES.
Kiitos! Näin oot mieliks' mulle!
Ei meille riita-väliä tulle;
Mä houreitas näät poistamaan
Nyt nuorna aatelisna tänne saan,
Punainen ylläin kullan-kirjo takki
Ja silkka silkki vaippanain,
Ja päässä kukonsulka-lakki
Ja pitkä miekka kupeellain.
Nyt suorastaan sua neuvollen:
Pukeudu siekin samaten,
Jott' ikävistä irroillas
Iloita saisit elostas!
FAUST.
Pukuni olkohon mi hyvänään,
Maan raskas elo painaa mua kuin vuori.
Ma liian vanha oon vaan leikkimään,
Ja toivomatta jäämään liian nuori.
Mink' onnen mailma mulle suoda vois?
"Oi kielly! heitä liika-toivot pois!"
Kas noin se vanha virsi kaikuu,
Mi soipi kunkin korvihin,
Jot' aina vaan yhä käheemmin
Jok' ainut hetki meille raikuu.
Kauhulla mielin aamuin valvahdan
Ja karvas itku poskiani valaa,
Kun päivän nään, mi kulkiessahan
Ei täytä rahtuakaan mitä sydän halaa.
Jok' inttäyksin turhin turmelee
Mult' ilon haimit pienimmätkin,
Ja valhe-elon ilvein häiritsee
Maailman, jonka sydämeeni kätkin.
Ja yö kun vihdoin mua varjoaa,
Ma tuskitellen väännyn vuoteellani,
Ja hurjat unelmat mua kauhistaa,
Ja rauha kauas karkaa sielustani.
Jumala tuo, jok' asuu rinnassain,
Syvälti voi sen tunteet kuohutella;
Hän vallitsee mun hengen-voimiain,
Mutt' ulospäin ei voi hän toimiella.
Mua olemuksen kuorma vaivuttaa.
Ma vihaan elämää ja toivon kuolemaa.
MEFISTOFELES.
Eip' ollut kuolo mielivieras milloinkaan.
FAUST.
Oi autuas, jonk' ohimoille köyttää
Hurmeisen laakerin hän, voiton säteillessä;
Jonk' ilotanssin tyrskyttyä löytää
Hän helmass' immen, lemmen liekitessä!
Oi, jos tuon suuren hengen eteen vaipunut
Ma haltioissa hengetönnä oisin!
MEFISTOFELES.
Eräästä yöstä muistuttaa nyt voisin,
Kun rusko-lient' ei muuan maistellut.
FAUST.
Näyt mielelläs sä urkkivan.
MEFISTOFELES.
En kaikkitietävä oo, mut paljo huomajan.
FAUST.
Jos hurjan hyrskyn rinnassani
Sai kallis sointu soipumaan,
Ja mit' on lapsitunteitani
Lumos' entis-aian kaiullaan —
Nyt kiroon kaiken, mikä liettää
Mun sielun' harhain ilve-verkkoihin,
Ja surun-alhoon vielä viettää
Mua tenho vehkein mairehin!
Kirottu kerskuvainen aate,
Jonk' kesken henki herkkuilee!
Ja ilmiöiden kiiltovaate,
Jok' aistit meiltä hurmaisee!
Kirottu kunnianhalu, maine,
Jok' unelmiis meit' uinutat,
Ja kaikki ylpeilyksen aine,
Talo, perhe, aura, palveljat!
Kirottu Mammon, taisteloihin
Jos yllyttää meit' aarteillaan,
Tai jos hän laiskan nautinnoihin
Levitti meille patjojaan!
Kirottu viinin riemumesi!
Kirottu lemmen mairitus!
Kirottu usko toivoinesi!
Ja julmin olkoon maltin kirous!
HENKEIN-KÖÖRI (näkymätönnä).
Ah! voi!
Sen sortanut oot,
Sulo-maaliman,
Käsin ankarin.
Se raukevi pirstoihin.
Sä puol'jumal' oi! sen murskaat!
Mityyden maille pirstat viemme,
Ja hurskaat
Soi itkuvirret kaunihista.
Oi, mahtavin
Sä maallisista,
Kahtakin
Suloisemmaksi jälleen tuo
Sun povesi pohjaan luo!
Ja uutta elämää
Aloittaos
Sä riemumielin,
Ja laulun nuorennos
Soikoon sointokielin!
MEFISTOFELES.
Nuo laulajat
Mun on tenavat.
Kuules neuvoja näppäröitä
Huvituksia koittamaan ja töitä!
Erakkuudestas,
Jok' aistisi, mantosi hyytää,
Ulos loitommas
Sua vietellä ne pyytää.
Et saa sä olla tuskais teuras,
jotk' elämääs syö lailla korppien!
Voit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras,
Ett' ihminen oot keskell' ihmisten.
Ei siksi, että aikoisin
Sua työntää roskajoukkioihin;
En kuulu mailman mahtajoihin,
Vaan jos elos retkihin
Mun liittoa mielit käyttää,
Sun toivosi tahdon täyttää;
Heti suostun sun omanas,
Sun kumppalinas
Joka riemun hankintaan,
Sua palvelemaan jopa orjailemaan.
FAUST.
Vaan minkä vaadit palkinnon?
MEFISTOFELES.
No, siihen vielä pitkä aika on.
FAUST.
Ei! itsekäs on perkele.
Jos jotakin hän palvelee,
Sit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee.
Siis ehtos lausu säntilleen!
Tuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.
MEFISTOFELES.
Sitounpa täällä sulle palveljaksi.
En pientä vihjaustas laimin lyö;
Mut tultuamme täältä tuonnemmaksi,
Sun pitää mulle tehdä sama työ.
FAUST.
En huoli noista tuonen maista.
Tää mailma ensin raunioiksi raista!
Tuo toinen sitte syntykään!
Kas tästä maasta nous' mun kaikki riemut,
Valaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut.
Kun niistä ollaan erillään,
Niin tulkohon mit' ikänään!
En jaaritusta kuulla huoli,
Kyteekö Tuonelankin yöss'
Viha ja lempi, liekö myös
Aloilla noilla ylä- ja alapuoli.
MEFISTOFELES.
No tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin.
Käy liittohon — ja vielä näinä hetkin
Saat ihmeen kummat nähdä riemuiten.
Suon sulle, mit' ei saanut ihminen.
FAUST.
Mitäspä piru raukan antiloista!
Sun-moises voiko koskaan oivaltaa
Tuot' ihmishengen lentoa korkeaa?
Vaan onhan sulla ruuat, jotk' ei nälkää poista;
On kultaa, joka valahtaa
Pikemmin sormistas elohopiaa;
On peli, miss' ei koskaan voittoa saa;
On neito, joka mun rinnaltain jo toisellen
Sulholle lemmen silmiä loi ja huoli;
On maineen riemu ylhäinen,
Mi sammuu niinkuin noidannuoli.
Hedelmää näytä, tarjottaissa lahovaa,
Ja uudelleen yhä lehden saapia puita!
MEFISTOFELES.
Kai moinen vaatimus mua kammottaa!
Nuo aarteet hankkia voin ja paljon muita.
Vaan veikkonen, sekin aika saapa on,
Kun rauhass' saamme kahden herkutella.
FAUST.
Jos tyynnä loijun laiskan-vuotehella
Ma milloinkaan, mun surma saakohon!
Jos imarruksin vietellyksi
Itseeni saat mua mieltymään
Ja hekkumin saat villityksi,
En silloin huoli elääkään!
Panenpa veikkaa!
MEFISTOFELES.
Pannahan!
FAUST (vastaten toisen kädenlyöntiin).
Ja kouran lyömme kourahan!
Jos koskaan lausun tuokiolle:
"Oi, viivy vielä, armahin!" —
Takoa saat mun kahleisin,
Halusti heityn turmiolle!
Mun silloin soikoon kuolin-kello,
Sun palvelukses tehty on;
Kirvotkoon näytin, seisköön kello,
Ohi Faustin aika olkohon!
Mietippä tyystin!
MEFISTOFELES.
Meit' ei haita unhotus.
FAUST.
Sun siihen onkin oikeus.
Vaan uskalsinko liikaa? — En!
Jos kunne käännyn, — orjailen, —
Sua vaiko toista — miksi kyselen!
MEFISTOFELES.
Tän' iltana jo ma tohtorkemuihin
Saan palveluksen toimintaan.
Vaan yhtä soisin! Kuolon-sattumaan
Ma pari riviä pyytäisin!
FAUST.
Vai kirjallista vaadit, tyystä konna?
Lie mies ja miehen sana sulle arvotonna
Siin' eikö kyllin, että päiviäin
Sanottu sana aina hallitseepi?
Maailman virta pauhaa eteenpäin,
Mua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi?
Vaan sydämiin tää taika juurraksen;
Ken sieltä voi sen juuret nyhtää?
Kell' usko rinnass' on, hän miekkonen!
Ei paljoksu hän uhria yhtään.
Mut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen —
Se aave on, ku meitä peljästyttää.
Niin sulan päähän kuolee sana,
Vaks' on ja nahka haltiana.
Mit', ilkihenki, kiusaat mua?
Paperi, pärmä, kivi, vaski tyydyttääkö sua?
Piirränkö pinsin, kynin, taltoin?
Valinta sun on vallassas.
MEFISTOFELES.
Kuink' esitätkin seikkaa kaltoin
Ja liioitellen sanatulvallas!
Kelpaahan pieni paper'tilka,
Jos alle piirrät hurmehin.
FAUST.
Jos et mua kiusaa kauemmin,
Niin menneeks' olkohon tuo narrin-ilka!
MEFISTOFELES.
Veri on neste veraton.
FAUST.
Ei riku liitto, ollos pelkäämättä!
Oon kaiken tarmoni taistelon
Luvannut sulle, lyöden kättä.
Mä ennen paisuin pilvihin,
Vaan Henki suur' mun halveksui;
Sun luokkaas vaan ma kuulunkin.
Minulta luonto sulkeutui,
Aatosten langat katkiaa,
Mua tieto jo kauan ilvottaa.
Suo liekkuman alhoiss' sammuttaa
Mun hehkuvaisia kiihkojani!
Läpi-kuultamatonna verhossaan
Joka taika jo olkoon tarjonani!
Syöstähän aian pauhinaan,
Tapausten hyrskyhyn huimimpaan!
Ja murhe ja riemastus,
Ja voitto ja sortumus
Ne keskenään yhä vaihtukoon,
Kun mies vaan kiitävi toimintoon!
MEFISTOFELES.
Ei sulle määrää panna, ei!
Jos mielit lennosta tavoitella
Ja kaikkea hieman imannella,
Niin onneks' vaan! päin tuulta, hei!
Älä ujoksu, käy kiinni vaan!
FAUST.
Nyt riemust' en ma haastakaan.
Mua valloitelkoon hurmos, haikea nauttimus,
Viha lemmekäs ja kaihon virvotus!
Poveni, tiedon-poltost' toipununna,
Joka tuskalle olkoon altistunna;
Mik' onni kohtas kaikkea sukuani,
Sen tahdon tuntea omass' sielussani,
Tapailla hengelläin ylintä alhaisinta.
Sen riemut tuskat kantakoon mun rinta!
Näin ihmiskunnan itseks' itseni laajennan,
Ja vihdoin käyn sen kanssa hukkahan.
MEFISTOFELES.
Oi, usko mua, jon purtaviss' on leipä
Tuo kova ollut vuosituhannet:
Sulattaa vanhaa hapatusta — eipä
Kehdosta hautaan voi sit' ihmiset!
Meit' usko yht': tuo toimi kokonansa
Jumalan on ja häntä varten vaan,
Jok' asuu ijäisessä loistossansa;
Hän syöksi meidät yöhön kaameaan;
Ja teille kelpaa yö ja päivä vaan.
FAUST.
Vaan tahdon!
MEFISTOFELES.
Onpa hauska kuulla!
Yks seikka haitaks' sentään lie:
Lyhyt on aikas, pitkä taidon tie.
Vaan käy se päinsä — mielin luulla —,
Jos yhdyt jonkun runoniekan kanssa,
Tuon annat häälyä haaveissansa
Ja kauniihimpia avujaan
Sun arvopäähäs koota vaan:
Leijonan sankaruutta,
Hirven sukkeluutta,
Etelän tulisuutta,
Pohjolan pontevuutta!
Hän siihen pulmaan luokoon valon,
Miten viekkauteen voit liittää mielen jalon,
Sydän nuorna ja kuumana armastella
Ja säännöin lempeä suuntaella.
Miss' ollee tuo, minä tietää soisin,
Hän "Mikrokosmos herra" nimelt' oisi.
FAUST.
Jos ihmisyyden kruunua en mä saa,
Jot' intomielin aistini halajaa,
Mit' oon ma?
MEFISTOFELES.
Juur' mit' ootkin.
Pane päähäs valhekutria miljoonittain,
Ja jalkas alle korkoja kyynärittäin,
Sä siksi jäät, mit' ootkin vain!
FAUST.
Siis ihmishengen aarteet kaikki suotta
Kasaillut oon — niin turhaan, tunnen vain!
Vaikk' onkisin niiss' sata vuotta,
Ei uutta voimaa vuoda sielustain.
En hiuksen vertaa noussut ylemmäksi,
Tuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.
MEFISTOFELES.
Nyt mailmaa katsot, velikulta,
Kuin yleiseen sitä katsellaan.
Välehen vaan työhön, ettei sulta
Saa elon riemut karkaamaan!
Kas lempo! onhan kädet, jalat
Ja pää ja — — omias,
Ja sunp' on kaikki herkkupalat,
Jos nauttimaan oot keinokas!
Oritta kuus', jos hinnan maksat,
On voimineen sun tavaraa;
Oot aika mies, kun juosta jaksat
Sä koivin neljinkolmatta.
Kaikk' epäilykset siis
Periköön ne hiis!
Päin tuulta vaan!
Mun kanssani mailman pauhinaan!
Mies filosofiian orjuudess' on niin,
Kuin kuivall' aroll' lemmon juhta,
Jot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin,
Vaikk' ympärill' on vehmas luhta.
FAUST.
No kuinka aljetaan?
MEFISTOFELES.
Pois pakohon!
Mik' on tää virkas onneton?
Itsesi vaan ja poikain piinaamista! —
Se elo tosiaan on oivallista!!
Sitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen!
Miks' mielit puida tyhjät oljet vaan?
Parasta oppias et pojillen
Sä selvittää saa kumminkaan. —
Jo yhden tuolta käytävältä kuulen.
FAUST.
Hänt' en nyt vastaan-ottaa vois.
MEFISTOFELES.
Jo kauan vartoi poika parka. Luulen,
Ei saa hän mennä lohdutonna pois.
Saas tänne takkis — niin — ja lakkis sitten!
(vaihtaa pukunsa)
Kai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois!
Ma pientä pilaa täällä laskenen,
Ja suoritan sen piamitten;
Sill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.
(Faust menee.)
MEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.)
Niin halveksippa järkee, oppia vaan,
Jotk' ihmisen on oppahat ja soihdut!
Annappa, valheenhengen loihdut
Sun noituuteen vie huimimpaan —
Niin ainian sa oot mun kynsissäin. —
Kas, sallimus on hälle hengen luonut,
Jok' yltyen yhä riehuu eteenpäin,
Jok' ylös kaikin voimin kiidättäin
Maan riemullen ei silmäystä suonut.
Tuon laahaan kautta elon tyrskyn
Ja rojun turhaa turhemman;
Viel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy,
Ja hän, jonk' aina henki janoo,
Suuns' ohi näkee herkut heiluvan,
Vaan virvotusta turhaan anoo.
Ja häijyllen jos mennytkään ei oisi,
Hän kadotust' ei sentään välttää voisi.
(Eräs Ylioppilas astuu esiin.)
YLIOPPILAS.
Tääll' en oo ollut kauan vielä,
Ja soisin nöyrimmällä miellä
Nyt miestä nähdä, puhutella,
Jota mainitaan vaan kiitoksella.
MEFISTOFELES.
Mua kainoutenne miellyttää;
Min' en oo mitään ihmeempää.
Kait ootte jo katsonut ympärinne?
YLIOPPILAS.
Ah! ottakaa mua turvihinne!
Rohkeilla mielin tänne sain,
Veri lämmin, enk' oo kassaa vailla;
Ero vaikea vaan oli mammastain.
Tääll' oppia soisin aika-lailla.
MEFISTOFELES.
Tääll' ootte siis mitä sopivin.
YLIOPPILAS.
Ja kotia kaipaan kuitenkin.
On, totta sanoen, outo olla
Näin kolkkoin muurien kartanolla.
On aivan ahdas paikka tää,
Ei ruohon kortt', ei puuta nää.
Saleissa, istujana penkin,
Mult' uupuu silmät, korvat, henki.
MEFISTOFELES.
Totutte, aikaa voittaen.
Eip' äidinrintaa lapsikaan
Oo ensin kärkäs ottamaan,
Vaan pian se imevi iloiten.
Niin teille Viisauden rinta
Koht' antavi ruokaa mieluisinta.
YLIOPPILAS.
Tuon jalon rintaa imeä kyllä soisin;
Vaan kuinka siihen päästä voisin?
MEFISTOFELES.
Ehk' ensin mulle sanonette,
Min tiedekunnan valitsette?
YLIOPPILAS,
Josp' oikein korkean opin saisin,
Niin että kaikki oivaltaisin,
Mitä taivahassa ja maassa lie,
Ja luonnost', tietehest' ois täysi selko!
MEFISTOFELES.
No, oikea on, jota käytte, tie.
Teit' älköön siinä mikään hajoitelko!
YLIOPPILAS.
Hartaasti lemmin tiedettä,
Vaikk' ihanaa on iloitella,
Ja suvilomall' iloisella
Vapaana aikaa vietellä.
MEFISTOFELES.
Käytelkäät aikaa; sukkelaan se lentää!
Sit' oiva järjetys voi säästää sentään.
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa,
Ja Spanjan-kenkiin pingoittaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin rehkiä sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen rentonaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks kolm' on siinäki tarpehen.
Kyll' laita aatos-tehtahan
Sama on kuin kankurin kudonnan:
Yks polkemus … tuhat lankaa säpsähtää,
Ja toisa toisa lentää pirta,
Yks helskytys … ja lankain virta
Näkymättä luo tuhat yhdelmää.
Nyt viisas astuu esihin,
Sanoen, ett' olla täytyy niin:
Esimäinen on näin ja toinen näin,
Siis kolmas myös ja neljäs näin;
Ja jos esimäistä ja toist' ei ois,
Ei kolmas ja neljäs olla vois. —
Tuot' oppilaat joka paikass' ylistää,
Vaan heiltä kangas kutomatta jää.
Jos tahdot elon tutkia, kertoella,
Siit ensin täytyy henki karkoitella;
Nyt osat on hänen hallussaan, —
Ah! puuttuu niist' elon side vaan.
Encheiresin naturae kemia kutsuu sen,
Ihan arvaamatta itseäns' ivaten.
YLIOPPILAS.
En voi teit' oikein oivaltaa.
MEFISTOFELES.
No, toiste on se jo helpompaa,
Kun osaat kaikki jäsennellä
Ja asian-mukaan luokitella.
YLIOPPILAS.
Tuost' oon niin aivan huumeillani,
Kuin mylly pyöris aivoissani.
MEFISTOFELES.
Ja sitten saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy — kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen.
Nyt säällisyyttä lempikää
Tarkinta lukukausi tää!
Viis-tuntinen on päivän työ:
Läsn' olkaat, juur' kun kello lyö!
Vaan valmistelkaat eeltäpäin
Läksynne tyynni pykälittäin;
Kas sitte näette, ettei vaan
Hän muuta sano kuin kirjakaan.
Tok' kirjoitelkaa vihkoon yhä,
Ikäänkuin lausuis Henki pyhä!
YLIOPPILAS.
Siit' älkää toiste muistutelko!
Sen hyödyst' on mull' ihka selko,
Kun mustaa valkoisella on,
Sen vie niin tyynnä kotohon.
MEFISTOFELES.
Kai meette tiedekuntaan johonkin?
YLIOPPILAS.
Lakitiedett' en voi oikein suosiella.
MEFISTOFELES.
Siit' ei sovi teitä moitiskella,
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
Eespäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii,
Ja suku ne jättää toisellen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu;
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt —
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu.
YLIOPPILAS.
Sananne inhoain jo kartuttaa.
Oi miekkonen, ken teiltä neuvon saa!
Nyt ehkä valikoin jo teologiian.
MEFISTOFELES
En tuotakaan voi kiittää liian —
En tahdo teitä eksyttää:
Siin on niin paljo harhailulla tilaa,
Ja paljo piilee myrkkyä,
Mi lääkkehetkin meiltä pilaa.
Paras tässäkin vaan yhtä kuunnella,
Ja mestarinsa sanoja myöten vannoa.
Yleensä sanaan turvatkaatte,
Niin valtatietä käydä saatte
Te vakuutuksen templihin.
YLIOPPILAS.
Kai sanass' sentään asuu aatoskin?
MEFISTOFELES.
No niin, vaan älkää tuskitelko sentään;
Sill' aatos jospa puuttuukin,
Kyll' avuks' aiallaan tuo sana lentää.
Sanoilla kelpaa sotiella,
Systeemit sanoin rakennella,
Sanaanpa kelpaa uskaltaa,
Et rahtuakaan sa sanast' ottaa saa.
YLIOPPILAS.
Anteeksi! jos en teitä estä,
Niin suokaa vielä hetkinen!
Pyytäisin lääketietehestä
Myös kuulla tenho-lausehen.
Vuos'-kolminen niin lyhyt on
Ja tiede ah! — on suunnaton!
Vaan jos ees vihjauksen saa,
Voi tiensä kauemmas jo vaistoella.
MEFISTOFELES. (itsekseen).
Tuo kuiva nuotti mua jo suututtaa,
Taas tahdon pirua osoitella!
(Ääneensä.)
Helposti lääketieteen hengen oivallatte:
Maailma tutkikaa te pieni ynnä suuri,
Ja loput luistaa antakaatte,
Mitenkä Herra tahtoo juuri!
Tieteissä suotta vaan moni haparoi;
Jokainen oppii sen, mink' oppia hän voi.
Vaan tuokion ken siepata ties',
Se vasta aika mies!
Olette sorjavartinen,
Ei puuttune teilt' uskallusta;
Jos itseenne vaan luotatten,
Kyll' saatte muilta luottamusta.
Etenkin osatkaatte naista johtaa;
Sen ait ja voit nuo ikuiset
Ja tuhannet
Parantaa voip' yhdeltä kohtaa.
Jos puolin siveään se tapahtuu,
Ne kaikki valtahanne antauu.
Jos sitten arvonimen loistehella,
Lumootte silmät, sulkein kateet suut,
Niin korua saatte kyllin sormiella,
Jota kierteli vuosikausin muut.
Myös pikkupulssia koitelkaa te hiukka,
Ja ettei kureliiv' ois liian piukka,
Povelle heiluvalle kietaisette
Kätenne, viekkahasti silmäilette.
YLIOPPILAS.
Täss' selv' on missä, kuinka. Tähän mieltynen.
MEFISTOFELES.
Kaikk' oppi harmaa on, oi veikkosen',
Elämän kultapuu on vihree vaan.
YLIOPPILAS.
Kuin unelmaa tää kaikk' on tosiaan.
Ah, jospa toiste saisin teitä puhutella
Ja viisautta syvää ammennella!
MEFISTOFELES.
Min voin, teen teille mielelläin.
YLIOPPILAS.
En saata mennä täältä näin;
Sen suosion viel' antanette,
Ett' albumiini rivin kyhäisette?
MEFISTOFELES.
Halusti!
(Kirjoittaa ja antaa kirjan takaisin.)
YLIOPPILAS (lukee.)
Eritis sicut Deus, scientes bonum et malum.
(Sulkee kirjan kunnioittavaisesti, kumarteleiksen ja menee.)
MEFISTOFELES.
Sä neuvoa seuraa tätini, käärmeen, antamaa,
Kyll' jumalankaltaisuutes viel' sua kauhistaa.
FAUST (astuu sisään.)
No minne matka nyt?
MEFISTOFELES.
Mihinkä mielit juuri!
Me nähdään pieni mailma, sitten suuri.
Mink' ilon, hyödyn norkkehella
Saat tällä retkellä herkutella!
FAUST.
Ei pitkä partan' siedä tätä
Niin heiluvaista elämätä;
Se tie mua perillen ei viene,
En mailmuriksi luotu liene;
Niin piennä muiden kesken tunteun,
Ja ainiaan ma kainoksun.
MEFISTOFELES.
Se haihtuu itsestään, oi ystäväinen.
On itseluotto elon sääntö ensimmäinen.
FAUST.
Kuink' ulos sitte päästähän?
Sa voitko vaunut, varsat, ajajan antaa?
MEFISTOFELES.
Tään viitan vaan mä levitän,
Se ilman halki meitä kantaa.
Tok' uljahalle lennolle
Et suurta sälyä ottane!
Teen hiukan ilmaa lieskaavaista,
Se nostaa meidät oitis maista,
Pian höyhkinä tuolla me liidellään.
Nyt onnea vainen uuteen elämään!
AUERBACH'IN VIINIHOLVI LEIPZIG'ISSÄ.
Iloisten velikultain juominki.
FROSCH.
Ei juoda, nauraa kukaan huoli!
Ken naamanne niin noloks nuoli.
Olette nyt kuin märjät oljet vaan,
Vaikk' ennen leimusitte ilmivalkiaan.
BRANDER.
Sun syys se; miks' et aian vietteheksi
Sä mitään tuhmaa taikka porsasmaista keksi?
FROSCH (valaa viinilasin hänen päänsä päälle.)
Kas siinä kumpaakin.
BRANDER.
Pääsika!
FROSCH.
Sitäpäs sä pyysit! Oma vika!
SIEBEL.
Se ulos ken riidan alkajaa!
Ei, vilpitönnä juokaa, laulakaa ja hurratkaa!
Hoi! laarilaa!
ALTMAYER.
Tuo mulle tukko villaa!
Ma onneton! hän multa korvat pillaa.
SIEBEL.
Kun holvikaarros kaikuu, soi —
Vast' oikein paasin voiman kuulla voi.
FROSCH.
Niin! pihallen, ken pilaa pahaksuu!
Hei, ralla ralla raa!
ALTMAYER.
Hei, ralla ralla raa!
FROSCH.
No nyt on kurkut karaistu.
(Laulaa.)
"Kuink' armas pyhä Rooman valta
Nyt vielä koossa pysynee?"
BRANDER.
Hyi! laulu ilkee, valtiollinen!
Ei! Luojallen jok' aamu kiitos kanna,
Ett'ei tuo Rooman valta sulle huolta anna!
Mä ainakin sen luen saalihiksi,
Etten oo tullut keisariks', en kansleriksi.
Vaan päällikön jos mekin ottaa saamme,
Niin paavi meille valitkaamme.
Ma toivon, kaikki täällä tietää,
Mitk' ansiot häll' olla sietää.
FROSCH (laulaa)
"Ylös lentele, leivo, ja terveiset
Vie armaimmalleni tuhannet!"
SlEBEL.
Ei yhtään tervehdyst'! en viitsi tuota kuulla.
FROSCH.
Tuhannet terveiset sydämellä ja suulla!
(Laulaa.)
"Salpa auk' yön tyynnäkin!
Auki! valvoo armahin!
Kiinni, valjetessa koin!"
SlEBEL.
Niin laula, veikko, sie, ett' armaan kiitos soi!
Kai vielä naurun aika tulee mulle.
Mun petti hän, ja samoin käypi sulle.
Tuon sulhoks' peikko jääköhön,
Ja ristitiellä loikukoon sen kanssa,
Ja vanha oinas Hornast' tullessansa
Ohi juosten heille "hyvää yötä" määkiköön!
Ei kelpomiestä ansaitse
Semmoinen piika retkale. —
Mun terveiseni ainoat
On, että hältä pirston akkunat.
BRANDER (lyöden pöytään.)
Vait, vaiti! mua nyt kuunnelkaa
Ja myöntäkää, ett' osaan hienostella!
Rakastuneita täällä täytyy huvittaa
Nyt yöksi jollakin, mi heidän asemaa
Voi aivan säntillensä kuvaella.
Ihk' uusi laulu! nähkääs vaan!
Ja loppukertuu lujaa lauletaan!
(Laulaa.)
Yks hiiri kellarissa niin
Söi voita vaan ja rasvoi,
Ett' niinkuin tohtor Lutherin
Sen ihravatsa kasvoi.
Vaan piika hiiren myrkyttää,
Ja hiiren mailma soukaks' jää,
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.
KÖÖRI (riemastuen).
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.
BRANDER.
Hiir' toisa toisa juoksemaan,
Joi lätäköt ja kaivot
Ja kalvoi minkä löysi vaan;
Mut siit' ei taltu raivot.
Hän hyppi, kieri, vinkui ai!
Vaan vihdoin kurja kylläns' sai,
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.
KÖÖRI.
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.
BRANDER.
Vaikk' ilmipäiv' ol', huoneesen
Hän poltteissaan jo juoksi,
Ja varvi, potki vinkuen
ja kuoli lieden luoksi.
Murhaaja virkki naurahtain
Jo viimme-virtes vinguit vain,
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt!
KÖÖRI.
Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.
SIEBEL.
Kuink' iloitsee nuo halvat sieluset!
No merkillinen konsti totta
Myrkyllä pettää kurja rotta.
BRANDER.
Kai sinä hiiriä suojelet?
ALTMAYER.
Sä ihravatsa kaljupää!
Sua huono onnes nöyryttää.
Tuo hiiri turpunut sun armaan
Oman itses kuvaileepi varmaan.
FAUST JA MEFISTOFELES.
MEFISTOFELES.
Nyt etupääss' mun täytyy viedä
Sua iloseuroihin. Et tiedä,
Kuink' elo voipi olla huoleton:
Jok' ilta noilla pojill' juhla on.
Älyhiukallaan ne hauskanmoisna
Kisailee pikku-piiriään,
Kuin kissanpojat hännällään.
Jos eivät ole pohmeloisna,
Jos viinur' velaks antaa vaan,
Ovat huoletonna, iloissaan.
BRANDER.
Kas tuossa matkalaisia…
Sen näkee — tavoiltaan niin outomaisia.
Ne tuskin tiimaakaan tääll' ollehet.
FROSCH.
Niin, aivan oikein arvelet.
Vaan Leipzig armas on! Sen kiitos soikohon
Kas siinä sivistyy, se pieni Parisi on!
SlEBEL.
Mit' aattelet sa noista vierahista?
FROSCH.
Annaspa koitan! kulppi kourassan',
Nykäisen madot heidän sieraimista
Niin sukkelaa kuin lapsen-hampahan.
Minusta näyttävät he jalosyntyisiltä,
Niin ylpeiltä ja tyytymättömiltä.
ALTMAYER.
Ne ehk' on puoskareita…
BRANDER.
Osuit pilkkaan.
FROSCH.
No katsos nyt, ma heitä ilkkaan!
MEFISTOFELES (Faustille).
Ei ukot perkelettä haista,
Vaikk' ottelis hän heitä kraista!
FAUST.
Ma seuraa tervehdin.
SIEBEL.
Se paljo kiittää saa.
(kuiskaa tarkastellen Mefistofelestä sivultapäin.)
Kas miestä! toista jalkaans' onnahtaa!
MEFISTOFELES.
Istumme piirihinne … onhan lupa?
Sen hiton luirua kuin täällä juodahan!
Vaan ehkä seurast' oisi jokin hupa.
ALTMAYER.
Te hemmoteltu näytte olevan.
FROSCH.
Kai Rippach'ista myöhän lähditte
Ja Hannu herran luona söitte illallista?
MEFISTOFELES.
Ei … tällä kertaa ohi ajoimme;
Vaan hiljan meill' ol' hiukan puhumista.
Hän serkkujansa aika lailla kiitti,
Ja siihen paljo terveisiä liitti.
(Kumartuu Froschille.)
ALTMAYER.
No saitko noukalles?
SIEBEL.
Kas vekkulia vaan.
FROSCH.
Kyll' hänen toiste opetan.
MEFISTOFELES.
Ell'emme erhety, me kuultihin
Täält' äsken köörilaulun oivan.
Tämmöisen holvin alla varmaankin
Ma luulen laulun mahtavasti soivan.
FROSCH.
Olette lauluniekka vai?
MEFISTOFELES.
Kyll' ompi halu suur', vaan mistä voimat sai?
ALTMAYER,
Yks' laulu laskekaa!
SlEBEL.
Yks' ihka uusi!
MEFISTOFELES.
Ma niitä lasken teille vaikka kuusi.
Meit' äsken lähteneinä Spanja ikävöi,
Miss' soipi laulut, viinit säkenöi.
(Laulaa)
Ol' kuninkaalla kerran
Lihava kirppu, suur' —
FROSCH.
Kirppu! kuulkaat! oivalsitko vai?
No siisti herra on se kai!
MEFISTOFELES (laulaa).
Ol' kuninkaalla kerran
Lihava kirppu suur',
Jot' armastel' sen verran
Kuin poikaans' omaa juur'.
Hän hoviräätälille
Huus: "vaadin nyt sun työs:
Sä pikkuparoonille
Tee takki, housut myös!"
BRANDER.
Vaan muistutelkaa räätälille,
Ett' ottaa tarkan mitan vaan;
Jos housut lyövät laskoksille,
Hält' oitis kello kaapataan.
MEFISTOFELES.
Nyt sammettiin ja silkkiin
Se kirppu verhotaan,
Ja kultaristi pilkkii
Koreessa nauhassaan.
Ministeriks' se pääsi,
Kopeili tähtineen,
Ja suuret arvot sääsi
Myös sukulaisilleen.
Vaan hoviss' sitä surtiin,
Ol' herrat poltteissaan,
Kuningatarta purtiin,
Ja syötiin neitojaan.
Vaan niit' ei saatu lyödä,
Ei häätää kynsien. —
Mä en suo kirpun syödä,
Vaan oitis sorran sen.
KÖÖRI (riemastuen).
Ma en suo kirpun syödä,
Vaan oitis sorran sen.
FROSCH.
Bravo! kas tuopa laulu on!
SlEBEL.
Niin aina kirput olkohon!
BRANDER.
Ota hyppysillä sievään kiini!
ALTMAYER.
Eläköön vapaus ja viini!
MEFISTOFELES.
Vapauden auvoks' juoda lasin voisi,
Jos teidän viinit ei niin huonot oisi.
SIEBEL.
Tuot' emme toista kertaa kuulla soisi!
MEFISTOFELES.
Kun isänt' ei vaan panis pahaksensa,
Tarjoisin kunnon vieraillensa,
Mitä parast' on mun aitassain.
SIEBEL.
Syyn otan mie. Ann' tulla vain!
FROSCH.
Jos aimo ryypyt suotte — kiitos teille!
Ei pikku tilkat riitä meille.
En voi mä viiniänne arvostaa,
Joll'en ma suuni täyttä saa.
ALTMAYER (hiljaa).
Ne Rheinin mailta on, sen sain ma kuulla.
MEFISTOFELES.
Nyt mistäs napakairan saan?
BRANDER.
Mihinkä tuota tarvitaan?
Vai onko tynnyrinne oven suulla?
ALTMAYER.
Työvehkehet on laatikossa tuolla.
MEFISTOFELES (ottaa näverin. Froschille).
No, mitäs teidän kunkin tekee mieli?
FROSCH.
Vai monta sorttia teiltä saa?