Leonoora (katsoo häneen terävästi). Lempeäkö?
Kalkagno (langeten hänen eteensä innoissansa). Niin! nyt se on lausuttu. Lempeä! Elo ja kuolo on kielenne vallassa. Jos minun kiihkoni on syntiä, niin hyvän ja pahan rajat juoskoot toisiinsa kiinni, taivas ja manala sulakoot yhdessä kadotuksessa.
Leonoora (suuttuneena ja ylevänä väistyen hänestä). Sinneköpäin sinun osanottosi tavoitti, imartelija? Yhdellä polvien notkistuksella ilmaiset ystävyytesi ja lempesi? Iäksi pois silmistäni! Inhoittava suku! Tähän asti luulin sinun vaan naisia pettävän, en tietänyt sinun olevan myös itsesi pettäjän.
Kalkagno (nousee hämmästyneenä). Armollinen rouva —
Leonoora. Ei kyllin, että hän mursi tuttavuuden pyhän sinetin, vielä siveydenkin puhtaaseen kuvastimeen tämä teeskentelijä puhaltaa turmelusta ja tahtoo opettaa minun viattomuuttani valapattoisuuteen.
Kalkagno (vilkkaasti). Valapattoisuus ei teitä langettaisi, armollinen rouva.
Leonoora. Minä ymmärrän, ja harmini kai pitäisi sinun hyväksesi lahjoman tunteeni? Sitä et tietänyt (erin ylevästi) että jo yksin se korkea onnettomuus sortua Fieskon tähden aateloitsee naisen sydämmen. Mene! Fieskon häpeä ei ketään Kalkagnoa minun silmissäni ylennä, — vaan ihmisyyttä alentaa. (Poistuu nopeasti).
Kalkagno (katselee hurmautuneena hänen peräänsä, sitten pois lyöden otsaansa). Minua hullua!
NELJÄS KOHTAUS.
Mauri ja Fiesko.
Fiesko. Kuka tästä meni?
Mauri. Markiisi Kalkagno.
Fiesko. Sohvalle jäi tämä nenäliina. Minun rouvani oli täällä.
Mauri. Tuli juuri vastaani kovin tulisena.
Fiesko. Tämä nenäliina on kostea. (Pistää sen poveensa). Kalkagno täällä. Leonoora kovin tulisena? (Vähäisen mietittyänsä. Maurille). Ehtoolla kysyn sinulta, mitä täällä on tapahtunut.
Mauri. Bella neito kuulee mielellänsä, että hän on keltatukkainen.
Sitten vastaan.
Fiesko. Ja nyt on kolmekymmentä tuntia kulunut. Oletko täyttänyt käskyni?
Mauri. Niinkuin naulaan, herrani.
Fiesko (istuu). Sano siis, mitä piipatetaan Doriasta ja nykyisestä hallituksesta!
Mauri. Hyi! inhottavaa. Paljas Dorian nimi heitä varistaa kuin vilutauti, Gianettinoa vihataan kuin kuolemaa. Kaikki napisee. Ranskalaiset, sanovat he, olivat Genuan rottia, Doria kissa on ne syönyt ja herkuttelee nyt hiirillä.
Fiesko. Tuo voisi olla totta — ja eivätkö tietäneet kissalle koiraa.
Mauri (ketterästi). Kaupungilla hoettiin paljokin eräästä — eräästä — noh! olenkohan vallan unohtanut nimenkin.
Fiesko (nousee). Pöllö! Sitä on yhtä helppo muistaa, kuin sitä on vaikea saada. Onko niitä Genuassa muuta kuin yksi.
Mauri. Yhtä vähän kuin on kahta Lavagnan kreiviä.
Fiesko (istuu). Sehän on jotain. Mitä sitten pakistaan minun hupaisesta elämästäni?
Mauri (mittaa häntä suurin silmin). Kuulkaa, Lavagnan kreivi! Genuan täytyy ajatella suurta teistä. Ei sitä kestetä, että aatelus ensimäistä sukuperää, älykäs ja taitava — innokas ja valtava — neljän rahamiljoonan herra — suonissa ruhtinaallista verta — aatelus semmoinen kuin Fiesko, jolle ensi viittauksella kaikki sydämmet lentäisivät —.
Fiesko (kääntyy halveksien hänestä poispäin). Kuulla sitä roistolta —.
Mauri. Että Genuan suuri mies nukkuu Genuan suuressa lankeemuksessa.
Monet teitä surkuttelevat, sangen monet pilkkaavat, useimmat kiroovat.
Kaikkien on sääli valtiota joka kadotti teidän. Yksi jesuitta luuli
haistavansa ketun koiran nahoissa.
Fiesko. Kyllä koira veljensä tuntee — — Mitäs jutellaan minun seikkailustani Imperialin kreivittären kanssa?
Mauri. Sen minä kauniisti jätän matkimatta.
Fiesko. Puhu suusi puhtaaksi! Mitä julkeempaa, sitä tervetulleempaa.
Mitä mutistaan?
Mauri. Ei mutista mitään. Kaikissa kahviloissa, piljaartipöydissä, ravintoloissa, kävelypaikoilla — torilla — pörssissä huudetaan lujaa —.
Fiesko. Mitä? Minä käsken sinua!
Mauri (vetäytyy takaperin). Että te olette narri.
Fiesko. Hyvä. Tuossa on tsekini sanomastasi. Nyt on narrintakki päälläni ja siitä Genualaisten päät ovat pyörällä, pian saavat enemmän ilveilyä. Millänsä olivat silkkikauppiaat minun lahjoistani?
Mauri (ilveillen). Narri, ne olivat kuin ne syntisraukat —
Fiesko. Narriko? Oletko villissä, mies?
Mauri. Suokaa anteeksi! Minun teki mieleni enemmän kolikoita.
Fiesko (nauraa ja antaa hänelle yhden). No sitten, — kuin ne syntisraukat —
Mauri. Jotka ovat pää pölkyllä ja nyt kuulevat armon äänen. Teidän ne ovat henkeen ja vereen.
Fiesko. Hauskaa kuullani. Ne ne Genuan rahvaassa asian ratkaisevat.
Mauri. Mutta sitä melua, mikä siinä oli! Lempo vieköön! vähältä piti, etten minäkin mieltynyt jalomielisyyteen. Ne kiikkuivat kaulassani kuin mielettömät, tytöt näyttivät pian silmittömästi ihastuneen isäni väriin, niin tulisesti hyökkäsivät he minun kuun-pimennykseeni. Kulta on sentään kaikkivaltiasta ajattelin minä, Maurilaisenkin se saa valkoiseksi.
Fiesko. Se ajatuksesi oli parempi kuin lanttumaa, josta se kasvoi.
Minulle tuomasi sanat ovat hyviä, saanko odottaa niistä tekoja.
Mauri. Samoin kuin taivaan pauhinasta myrskyn syntyvän. Päät kumarretaan yhteen, liitytään joukkoihin, huudetaan hm! jos vieras käy ohitse. Koko Genuassa on paahtava helle. Nurjuus häilyy kuin synkkä ukkosen pilvi tasavallan taivaalla — tuulta vaan, niin rakeet ja salamat lankeevat.
Fiesko. Hiljaa! Kuule! mitä sekaista hyrinää se on?
Mauri (hyppää akkunaan). Se on raatihuoneesta tulevan ihmisjoukon melua.
Fiesko. Tänään on prokuraattorin vaali. Ajettakoon vaununi esille! Ei suinkaan istunto vielä ole loppunut. Minä lähden sinne. Mahdotonta, että se laillisesti olisi loppunut — Miekka ja viitta tänne. Missä on ritarin-merkkini?
Mauri. Herra, minä varastin sen ja vein pantiksi.
Fiesko. Kaunista kyllä.
Mauri. No, entäs lähteekö minun lahjani pian?
Fiesko. Siitäkö, että et vienyt viittaanikin?
Mauri. Siitä, että sain varkaan ilmi!
Fiesko. Meteli vierii tännepäin. Kuule! Ei se ole suosiomurinaa.
(Äkkiä) Aukaise joutuun pihaportit! Minä aavistan. Doria on hurjapää.
Valtio horjuu neulan nirkossa. Lyön vetoa, että melske on noussut
neuvoshuoneessa.
Mauri (akkunassa huutaa). Mitä tämä on? Balbikatua alaspäin vilisee tuhansia — sotatapparat välkkyvät — ja miekat — hei ei! Senaattoria kiitää tännepäin.
Fiesko. Se on kapinaa! Juokse joukkoon! Mainitse minun nimeni! Varo, että kääntyvät tänne! (Mauri rientää alas). Mitä muurahainen taidolla ja vaivalla läjään haalii — sen kokoo vilauksessa satunnainen ärjy.
VIIDES KOHTAUS.
Fiesko, Senturione, Sibo ja Asserato hyökkäävät rajusti huoneeseen.
Sibo. Antakaa anteeksi, kreivi, että suutuksissa tulemme tänne ilman ilmoittamatta.
Senturione. Minua on häväisty, kuolettavasti häväissyt on minua herttuan nepaa koko neuvoskunnan edessä.
Asserato. Doria on tahrannut sen kultaisen kirjan, josta kukin Genuan aatelus on lehti.
Senturione. Sentähden olemme täällä. Koko aatelisto on minussa yllytetty. Koko aateliston pitää jakaman minun kostoni. Oman kunniani kostoksi minä tuskin vaatisin apua.
Sibo. Koko aatelisto on hänessä loukattu. Koko aateliston pitää puhkuman tulta ja leimua.
Asserato. Kansakunnan oikeudet särjetty. Tasavallan vapaus on saanut kuoleman vamman.
Fiesko. Te jännitätte koko minun mieleni!
Sibo. Hän oli vaaliherrojen joukossa yhdeksäskolmatta, oli prokuraattorin vaalissa vetänyt kultaisen kuulan. Kahdeksankolmatta ääntä oli koossa; neljätoista minulle, yhtä monta Lomellinolle! Dorian ja hänen oli vielä poissa.
Senturione (vilkkaasti tarttuen puheeseen). Oli vielä poissa. Minä äänestin Siboa. Doria — tuntekaa minun kunniani haava — Doria —
Asserato (keskeyttäen taas hänen puheensa). Sellaista ei ole kuultu eikä nähty niinkauvan kuin valtameri on Genuan ympärillä aaltoillut.
Senturione (jatkaa kiivaammin). Doria veti miekan, jonka hän oli piilottanut tulipunaisen takkinsa alle, pisti minun huutoni siihen ja huusi kaikkien kuullen.
Sibo. "Senaattorit! tämä ei kelpaa! tämä on rikki! Lomellino on prokuraattori".
Senturione. "Lomellino on prokuraattori" ja heitti miekkansa pöydälle.
Asserato. "Ja huusi tämä ei kelpaa" ja heitti miekkansa pöydälle.
Fiesko (vähäsen vaiti oltua). Mitä päätätte tehdä?
Senturione. Tasavallan sydämmeen on pistetty. Mitäkö päätämme tehdä?
Fiesko. Senturione, kahilat taittukoot tuulessa. Tammet tahtovat myrskyä. Minä kysyn, mitä te päätätte?
Sibo. Minä ajattelin kysyttävän mitä Genua päättää.
Fiesko. Genua! Genuako? Mitä siitä? se on lahonnut, repee kun siihen rupee. Vai luotatteko ylimyksiin? Ehkä sentähden, että he vääntelevät suutansa, nostelevat olkapäitänsä, kun valtioasioista puhe tulee? Mitä niistä? Heidän sankaritulensa palaa Levantin tavarakääröissä, heidän henkensä häilyy tuskallisesti heidän itä-intialaisten laivojensa ympärillä.
Senturione. Oppikaa paremmin arvostelemaan ylimyksiämme. Dorian pöyhkeä työ oli tuskin tehty, niin muutama sata heistä syöksi revittyine vaatteinensa torille. Neuvoskunta hajosi.
Fiesko (pilkallisesti). Niinkuin kanat kun haukka iskee joukkoon.
Senturione (rajusti). Ei! vaan niinkuin ruutitynnyri kun sinne valkea putoo.
Sibo. Kansa raivoo myös — tiedättehän mitä haavoitettu karhu tekee!
Fiesko (nauraa). Sokeana, taidotonna se röhkäle ensin mellastaa kömpelöillä raajoillansa, uhkaa niellä avoimeen kitaansa ylhäisen ja alhaisen, läheltä ja kaukaa ja viimein kompastuu risuihin. Genualaiset! turhaan! Merenvaltijan aika on loppunut. Genua on kaatunut nimensä alle. Genuan on käynyt niinkuin voittamattoman Rooman, joka pallona lensi hentokaisen pojan Oktavianuksen kouriin. Genua ei voi olla enää vapaana. Genua kaipaa yksivaltijaan lämmintä. Genua tarvitsee itsevaltijaan, siis suosikaa huimapäätä Gianettinoa.
Senturione (julmistuen). Silloin kun vihaiset elementit toisillensa leppyvät ja pohja saa etelän kiinni — Tulkaa kumppanit!
Fiesko. Viipykää! viipykää! Mitä mietitte, Sibo?
Sibo. En mitään, tai joutavaa asiaa, jonka nimeksi tulee Maanjäristys.
Fiesko (vie heidät kuvapatsaan luo). Katselkaapa tätä veistokuvaa.
Senturione. Se on florensilainen Venus. Mitäs se nyt meihin koskee?
Fiesko. Tottahan se miellyttää teitä.
Sibo. Totta, olisimmehan huonoja Italialaisia. Kuinka te sitä kysytte?
Fiesko. No, kulkekaa maailmat halki ja etsikää tämän naiskaavan kaikkien eläväin yhtäläisten joukosta parhaiten onnistunut, jossa on tämän ajatellun Venuksen kaikki viehättäväisyydet.
Sibo. Ja vaivasta saamme sitten?
Fiesko. Sitten saatte vakuuden, että mielikuvitus on turhaa kerskailemista.
Senturione (äkäisenä). Ja mitä voittaneet?
Fiesko. Olette voittaneet vanhan riidan luonnon ja taiteilijain välillä.
Zenturione (tulisena). Ja sitten?
Fiesko. Sitten! sitten! (alkaa nauramaan). Sitten olette unhottaneet huomata Genuan vapauden häviön. (Senturione, Sibo ja Asserato menevät).
KUUDES KOHTAUS.
Fiesko.
Fiesko (— Hälinä palatsin ympärillä paisuu). Onnellista! onnellista!
Tasavallan oljissa on valkea. Talot ja linnat ovat jo liekissä.
Enemmän, enemmän vaan! Yltäinen olkoon tulipalo! tuhon riemuisa tuuli
vinkukoon hävitykseen.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Mauri kiiruissaan ja Fiesko.
Mauri. Joukko toisensa perässä.
Fiesko. Avaa portit! Anna rajuta sisälle kellä jalkoja on.
Mauri. Tasavaltalaisia! tasavaltalaisia! vetävät ikeessä vapauttansa ja läähättävät kuin vetojuhdat ylimysvaltaisen loistonsa alla.
Fiesko. Ne houkkiot luulevat, että Lavagnan Fiesko jatkaisi mitä Lavagnan Fiesko ei alkanut. Kapina tulee kuin kutsuttu, mutta salaliitto on minun. Ne hyökkäävät rappuja ylös.
Mauri (huutaa ulos). Hei! hei! Älkää hyvät ihmiset seiniä viekö mennessänne. (Kansaa hyökkää sisälle. Ovet särkyvät).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Fiesko ja kaksitoista käsityöläistä.
Kaikki. Kostoa Dorialle! Kostoa Gianettinolle!
Fiesko. Hiljaa, maanmieheni. Että tulette kaikin minua tervehtimään, osoittaa hyvää sydäntänne. Mutta minun korvani ovat tottuneet hienompaan.
Kaikki (rajummin). Alas Doriat! alas setä ja nepaa.
Fiesko (lukee heidät nauraen). Kaksitoista on koko uljas sotavoima.
Muutamat. Doriat pois! Valtion täytyy saada toisen muodon.
Ensimmäinen. Tuupata meidän rauhantuomarit portailta alas — portailta rauhantuomarit.
Toinen. Aatelkaa, Lavagna, portailta alas, kun ne häntä vaalissa vastustivat.
Kaikki. Ei kärsitä! Ei tarvitse kärsiä!
Kolmas. Tuoda miekka raatihuoneeseen!
Ensimmäinen. Miekka! Sodan merkki rauhan huoneessa.
Toinen. Tulla punaisessa puvussa senaattiin eikä mustassa niinkuin muut neuvosherrat!
Ensimmäinen. Ajaa kahdeksalla oriilla läpi pääkaupunkimme.
Kaikki. Tyranni! maan ja hallituksen kavaltaja!
Toinen. Ostaa keisarilta henkivartijoiksi kaksisataa saksalaista!
Ensimmäinen. Ulkomaalaisia isänmaan lapsia vastaan! Saksalaisia
Italialaisten sijaan! Sotamiehiä lakien rinnalle!
Kaikki. Maan kavallusta! kapinaa! Genuan perikatoa!
Ensimmäinen. Kuljettaa tasavallan vaakunaa vaunujensa nokalla! —
Toinen. Andreaan kuvapatsas keskellä neuvoskunnan pihaa!
Kaikki. Palasiksi Andreas! Tuhanneksi palaseksi kivinen ja elävä!
Fiesko. Genualaiset! minkätähden tätä kaikkea minulle sanotte?
Ensimmäinen. Te ette saa sitä sallia! Teidän pitää se pitämän aisoissansa!
Toinen. Te olette viisas mies, ettekä saa sitä sallia ja teidän pitää meitä ymmärtämän.
Ensimmäinen. Ja olette parempi aatelismies, ja teiltä pitää hänen se muistaman, ettekä te saa sitä sallia.
Fiesko. Luottamuksenne miellyttää minua sangen. Voinko sen teoilla ansaita?
Kaikki (rymyten). Lyökää! kukistakaa! pelastakaa!
Fiesko. Totta kai otatte vielä hyvän sanan?
Muutamat. Puhukaa Lavagna!
Fiesko (istuu). Genualaiset! — Eläinten valtakunnassa nousi kerran kansallinen levottomuus, puolueet taistelivat toisiansa vastaan ja verikoira anasti hallitusistuimen. Tämä, joka oli tottunut ajamaan raavaita puukkopenkkiin, mellasti valtakunnassa, haukkui, puri ja kalvoi kansansa luut. Kansa napisi, rohkeimmat liittyivät yhteen ja tappoivat sen ruhtinaallisen hallin. Nyt pidettiin valtiopäivät tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemiseksi: mikä hallitus olisi onnellisin? Äänet hajosivat kolmia. Genualaiset, mitä te olisitte äänestänet?
Ensimmäinen. Kansanvaltaa! kaikin kansanvaltaa!
Fiesko. Kansa voitti. Hallitus tehtiin kansanvaltaiseksi. Kukin kansalainen äänesti. Enemmistö piti puolensa. Kuluipa muutama viikko, niin ihminen julisti sodan äsken leivotulle vapavallalle. Valtakunta kokoontui. Hevonen, leijona, tiikeri, karhu, norsu ja sarvikuono kiljuivat lujasti: aseisiin! Nyt tuli muiden vuoro. Lammas, jänis, hirvi, aasi, koko hyönteiskunta, lintujen ja kalojen ihmispelkuri joukko — astui kaikin väliin ja kitisi: rauhaa! Nähkääs, Genualaiset, pelkuria oli enemmän kuin sotaisia, tyhmiä enemmän kuin viisaita — Enemmistö piti puolensa. Eläinten valtakunta laski aseensa ja ihminen pakotti sen verolliseksi. Tämä hallitusmuoto siis hyljättiin. Genualaiset, mihin nyt olisitte suostuneet?
Ensimmäinen ja toinen. Valiokuntiin! kaiketi valiokuntiin.
Fiesko. Tämä hyväksyttiin! Valtiotoimet jaettiin useampiin kamareihin. Sudet hoitivat raha-asioita, ketut olivat heillä kirjureina, kyyhkyset valvoivat rikosasioita, tiikerit sovinto-oikeuden jäseniä, pukit ratkaisivat naimisriitoja. Sotamiehinä olivat jänikset; leijona ja norsu jäi kuormastoon, aasi oli valtakunnan lähettiläs ja myyrä virastojen ylitarkastaja. — Genualaiset, mitä luulette tästä viisaasta jaosta. Ketä ei susi repinyt, sen kettu petti. Kuka tältä pääsi, sen aasin tyhmyys tallasi. Tiikerit tappoivat viattomia; varkaat ja murhamiehet saivat kyyhkysiltä armon; ja lopuksi, kun viroista luovuttiin, havaitsi myyrä niitä moitteettomasti hoidetun. Eläimet kapinoitsivat. Valitaan yksivaltijas! huusivat he yhteen suuhun, jolla on kynnet ja aivot ja ainoastaan yksi vatsa — ja yhden päämiehen hyväksyivät he kaikin — yhden, Genualaiset, mutta (astuen uljaasti heidän keskellensä) se yksi oli leijona.
Kaikki (lyövät käsiänsä ja heiluttavat hattujansa). Mainiota! mainiota!
Siinä tekivät he viisaasti.
Ensimmäinen. Ja Genua tehköön perässä, ja Genualla on miehensä.
Fiesko. Sitä en tahdo tietää. Menkää kotiinne, ajatelkaa leijonaa!
(Porvarit menevät meluten). Käypä toivon mukaan. Kansa ja senaatti
Fieskon puolella — Hassan! — Hassan! — Tätä tuulta minä käytän.
— Hassan! Hassan! Minun täytyy lujittaa tätä vihaa! elähyttää tätä
suosiota! — Joudu Hassan! sinä manalan äpärä! Hassan! Hassan!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Mauri tulee ja Fiesko.
Mauri (hurjasti). Anturoitani vieläkin polttaa. Mitä nyt taas?
Fiesko. Teet mitä käsken.
Mauri (viekkaasti). Minne juoksen ensiksi? Minne viimeksi?
Fiesko. Juoksusta pääset tällä kertaa. Sinua riepotetaan. Ole heti valmis, minä kuulutan nyt sinun salamurhasi ja annan sinun sidottuna kidutettavaksi.
Mauri (astuu kuusi askelta takaperin). Herra! — se on vastoin suostumusta.
Fiesko. Ole aivan huoletta! Ei se ole muuta kuin ilveilyä. Tässä silmänräpäyksessä riippuu kaikki siitä, että Gianettinon hanke minun henkeäni vastaan tulee julki. Sinua kuulustellaan piinaten.
Mauri. Ja minä tunnustan vai kiellänkö?
Fiesko. Kiellät. Sinä kierretään piinapenkkiin. Kestät ensi kokeen. Sen tempun saat pitää hyvänäsi murha-aikeistasi. Toisessa tunnustat.
Mauri (pudistaa päätänsä arvelevasti). Saatana on veijari! Herrat saattaisivat pitää minun ja minä ratastettasiin vallan pilan päin.
Fiesko. Sinä pääset ehjänä pois. Kreivillisellä kunniallani vastaan siitä. Hyvityksekseni pyydän itse saada rangaista sinua, ja koko tasavallan silmäin edessä minä lasken sinun vapaaksi.
Mauri. Minä suostun. Höllittävätpä he vähän luuntaipumia. Se tekee miehen liukkaammaksi.
Fiesko. Riipaise sitten äkkiä puukolla käsivarteeni, että veri sirkuilee. Minä olen ottavinani sinun paraillaan tyästäsi kiinni. Kas niin! (hirveästi huutaen.) Murhaaja! murhaaja! murhaaja! Varokaa tiet! Sulkekaa portit! (raastaa Mauria kurkusta. Palvelijoita juoksee näyttämön poikki.)
KYMMENES KOHTAUS.
Leonoora ja Roosa syöksyvät säikähtyneenä sisälle.
Leonoora. Murhaa! huudettiin, murhaa. Täältä tuli melu.
Roosa. Varmaankin taas hurjaa melskettä, niinkuin joka päivä Genuassa.
Leonoora. Murhaa! huusivat he ja kansan hälinästä kuului selvästi Fieskon nimi. Kurjat petturit! silmiäni tahtovat he sääliä, mutta sydämmeni vainuaa heidän aikeensa. Mene oitis, riennä katsomaan, sano minulle minne ne häntä vievät.
Roosa. Tointukaa rouva Bella on jo mennyt.
Leonoora. Bella saa vielä hänen sammuvan silmäyksensä! Onnellinen Bella! Voi minua! hänen murhaajaansa! Jos Fiesko olisi taitanut rakastaa minua, ei Fiesko milloinkaan olisi syössyt maailmalle, ei milloinkaan kateuden puukkoihin! — Bella tulee! Pois! älä puhu Bella!
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Edelliset ja Bella.
Bella. Kreivi elää ja on terve. Minä näin hänen ratsastavan kaupungin lävitse. En koskaan ole nähnyt armollista herraamme niin kauniina. Ratsu hänen allansa oli uljas ja ylpeästi nostellen kavioitansa hajoitti se ruhtinaallisen ratsastajan ympärille tunkenutta väkijoukkoa. Ohiajaessaan huomasi hän minun, hymyili armollisesti, viittasi tännepäin ja heitti kolme suuteloa. (Viekkaasti). Armollinen rouva, mitä minä niillä tee'n?
Leonoora (ihastuksissaan). Vallaton tyttö! Vie ne hänelle takaisin.
Roosa. Nähkääs vaan! nyt taas olette ihan tulikuuma.
Leonoora. Sydämmensä heittää hän tytöille ja minä tavoittelen häneltä silmäystä? — Oi vaimoja! vaimoja! (Menevät).
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Andreaan palatsissa.
Gianettino ja Lomellino tulevat kiireesti.
Gianettino. Kiljukoot he vapaudestansa kuin leijona penikkainsa puolesta. Minä pidän pääni.
Lomellino. Mutta, armollinen herra —
Gianettino. Hiiteen tuo muttasi, sinä kolmituntinen prokuraattori! Min' en anna rahtuakaan perää. Vaikka Genuan muurit ja tornin huiput vapisisivat ja pauhaava meri kieltävällä äänellä ulvoisi. Min' en pelkää roskajoukkoa.
Lomellino. Rahvas on tosin palava halkopino, mutta aateli tuulee siihen. Koko tasavalta on kuohussa. Kansa ja ylimykset.
Gianettino. Minäpä seison vuorella kuin Nero ja katselen riemuista tulipaloa. —
Lomellino. Siksi että koko kapinajoukko syöksee jonkun puoluekiihkoisen ympärille, joka on kyllin kunnianhimoinen leikkaamaan eloa hävityksestä.
Gianettino. Joutavia! Minä tunnen ainoasti yhden, joka saattaisi olla vaarallinen, ja siitä on huolehdittu.
Lomellino. Hänen herttuaallinen korkeutensa. (Andreas tulee. Molemmat kumartavat syvään).
Andreas. Herra Lomellino! Nuorempi nepaani haluaa lähteä ulkoilmaan.
Lomellino. Minä saan kunnian häntä saattaa. (Pois.)
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Andreas ja Gianettino.
Andreas. Kuule, nepaani! Minä olen huonosti tyytyväinen sinuun.
Gianettino. Suokaa minun puhutella teitä, herttuallinen Setäni.
Andreas. Genuan ryysyisimmän kerjäläisen, jos hän sen ansaitsee, heittiön on milloinkaan, olkoon se vaikka nepaani. Armollisesti kyllä, että annan sinun nähdä sedän, sinä ansaitsisit kuulla herttuata ja hänen neuvoskuntaansa.
Gianettino. Yhden sanan vaan, armollisin herra —
Andreas. Kuule mitä olet tehnyt ja vastaa sitten — Sinä olet hajoittanut rakennuksen, jota minä puolen vuosisataa huolellisesti salvasin — setäsi muistokammion — hänen ainoan pyramiitinsa — Genualaisten rakkauden. Sen kevytmielisyyden antaa Andreas sinulle anteeksi.
Gianettino. Setäni ja herttuani —
Andreas. Älä keskeytä minua! Sinä olet loukannut hallituksen kauniinta taideteosta, jonka minä itse toin taivaasta Genualaisille, joka on maksanut minulle niin paljon öitä, niin paljon vaaroja ja verta. Koko Genuan nähden olet sinä tahrannut minun ruhtinaallisen kunniani, koska et minun laitokselleni kunnioitusta osoittanut. Kuka sitä pitää pyhänä, kun minun vereni sitä herjaa? — Tämän tyhmyyden antaa setä sinulle anteeksi.
Gianettino (ottaen itseensä). Armollisin herra, te olette kasvattanut minua Genuan herttuaksi.
Andreas. Vaiti! — Sinä olet maan kavaltaja ja hänen elämänsä sydämmen olet sinä haavoittanut. Huomaa, poika! Siinä on — alammaisuus! — Kun paimen ehtoolla lakkasi työstänsä, luulitko sinä lauman hyljätyksi? Kun Andreaan hiukset ovat lumivalkeat, saatko sinä niinkuin katupoika sotkea lakia?
Gianettino (röyhkeästi). Hiljaa, herttua. Minunkin suonissani kuohuu sen Andreaan verta, jonka edessä Ranskanmaa vapisi.
Andreas. Vaiti! käsken minä. Minä olen tottunut, että meri kuuntelee, kun minä puhun. — Sinä pilkkasit majesteetillista oikeutta sen omassa temppelissä. Tiedätkö, kapinannostaja, kuinka se rangaistaan? Vastaa nyt!
Gianettino (katsoo äänetönnä maahan). Onneton Andreas! omassa rinnassasi elätit matoa, jonka piti syömän sinun ansiosi. — Minä rakensin Genualaisille huoneen, jonka ei pitänyt katoavaisuutta pelkäämän, mutta heitänkin itse sinne ensimmäisen kekäleen — tuon! Kiitä, sinä taitamaton, tätä harmaata päätä, joka perheensä sylistä haluaa haudan lepoon — kiitä minun jumalatonta rakkauttani, että minä häväistylle valtakunnalle kapinoitsijan pään jätän — mestauslavalta heittämättä. (Menee pikaisesti).
NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Lomellino tulee hengästyneenä ja peljästyksissään. Gianettino katsoo tulisena ja äänetönnä poismenevää herttuaa.
Lomellino. Mitä minä olen nähnyt! mitä kuullut! Nyt! nyt! paetkaa, prinssi! Nyt on kaikki hukassa.
Gianettino (salaten katkeraa vihaansa). Mitäs oli hukattavaa?
Lomellino. Genua oli, prinssi. Minä tulen torilta. — Väkeä tunki Maurilaisen ympärille, joka köysissä laahattiin sinne. Lavagnan kreivi ja neljättäsataa aatelista hänen kanssaan meni aina käräjähuoneeseen asti, missä rikoksellisia kuulustellaan. Maurilainen oli tavattu salamurhan yrityksestä Fieskon henkeä vastaan.
Gianettino (lyö jalkaansa permantoon). Mitä? ovatko tänäpäivänä kaikki saatanat valloillansa?
Lomellino. Ankarasti tutkittiin kuka hänen oli palkannut. Mauri ei tunnustanut. Hän vedettiin piinapenkkiin. Ei sittenkään. Vedettiin toistee. Hän sanoi — sanoi — armollinen herra, mitä te silloin ajattelitte, kun uskoitte kunnianne tuommoiselle hylylle?
Gianettino (tiuskasee hänelle rajusti). Älä kysy minulta mitään!
Lomellino. Kuulkaa enemmän! Tuskin oli lausuttu sana Doria — mieluummin olisin oman nimeni saatanan muistikirjasta lukenut kuin teidän täällä kuullut — kun Fiesko näytti itsensä kansalle. Te tunnette hänen, miehen, joka rukoillenkin käskee, se kansan sydänten heittelijä. Koko väkijoukko oli hengästyksissä hänen ympärillään, ällistyneissä, peljättävissä parvissa; hän puhui vähän, mutta paljasti haavoitetun käsivartensa, ja kansa kilpaili tippuvista veripisarista niinkuin pyhäinjäännöksistä. Maurilainen jätettiin hänen mielivaltaansa ja Fiesko — sydämmen pisto meille — Fiesko päästi hänen vapaaksi. Nyt vimmastui kansan hiljaisuus meteliseksi raivoksi; joka henkäys survasi Dorioita, Fiesko kannettiin tuhansien "eläköön" huutojen kaikuessa kotiinsa.
Gianettino (kamalasti nauraen). Kapina paisukoon korviini asti! — Keisari Kaarle! Tällä ainoalla sanalla minä heidät kukistan niin, ettei kellon ääntä kuulu koko Genuassa.
Lomellino. Böhmin maa on kaukana Italiasta — jos Kaarle kiiruhtaa, voi hän aikaisin kyllä ehtiä teidän maahanpanijaisiinne.
Gianettino (vetää esille kirjeen jossa on suuri sinetti). Kaikeksi onneksi hän jo on täällä! Ihmetteletkö Lomellino? Luuletko minun hulluksi, että ärsyttäisin raivoisia tasavaltalaisia, ellei niitä jo olisi myyty ja petetty.
Lomellino (hämmästyen). Minä en tiedä mitä ajattelen.
Gianettino. Minä tuumin jotain, jota et sinä tiedä. Päätös on tehty. Huomisen takaa kaatuu kaksitoista senaattoria! Doria tulee yksinvaltijaaksi ja keisari Kaarle on suojeleva häntä — sinä peljästyt.
Lomellino. Kaksitoista senaattoria! Minun sydämmeeni ei mahdu yksi verenrikos kahtatoista kertaa.
Gianettino. Pöhkö, kruunun vieressä ne kaadetaan. Minä keskustelin näet Kaarlen ministerin kanssa, että Ranskalla on Genuassa vielä vanhoja puolueita, jotka voisivat toisen kerran juonitella Genuan Ranskalaisille, ellei niitä juurinensa hävitetä. Tämä huoletti vanhaa Kaarlea. Hän kirjoitti minun ehdotukseni alle — ja sinä kirjoitat mitä minä sanelen.
Lomellino. En tiedä vielä.
Gianettino. Istu ja kirjoita!
Lomellino. Mutta mitä minä kirjoitan? (istuu).
Gianettino. Kahdentoista kandidaatin nimet — Frans Senturione.
Lomellino (kirjoittaa). Äänestämisensä palkaksi käy hän ruumissaaton etunenässä.
Gianettino. Kornelio Kalva.
Lomellino. Kalva.
Gianettino. Mikaeli Sibo.
Lomellino. Virvoitukseksi prokuraattorin virasta.
Gianettino. Tuomas Asserato kolmen veljensä kanssa.
Lomellino (taukoo).
Gianettino (painavasti). Kolmen veljensä kanssa.
Lomellino (kirjoittaa). Lisää!
Gianettino. Fiesko, Lavagnan kreivi.
Lomellino. Varokaa! varokaa! Vielä te päänne lyötte tähän mustaan kiveen.
Gianettino. Scipio Bourgognino.
Lomellino. Saa muualla pitää häitänsä.
Gianettino. Missä minä olen telturina. Rafaeli Sakko.
Lomellino. Sille minun pitäisi hankkiman anteeksiantamuksen, että hän maksaisi minun viisituhattani. (Kirjoittaa) Kuolema kuittaa.
Gianettino. Vinsentio Kalkagno.
Lomellino. Kalkagno — Kahdennentoista kirjoitan oman vaarani uhalla taikka on verivihollisemme unhotettu.
Gianettino. Lopussa kiitos seisoo. Jooseppi Verrina.
Lomellino. Siinä tuli madon pää. (Nousee ylös. Sirottaa santaa
kirjoitukselleen, silmäilee sen läpi ja kurottaa Gianettinolle).
Kuolema pitää huomisen takaa komean juhlan ja on kutsunut kaksitoista
Genuan ylimystä.
Gianettino (käy pöydän ääreen, kirjoittaa alle). Se on tehty. Kahden päivän kuluessa on doogin vaali. Kun neuvoskunta on koossa, annetaan nenäliinalla merkki ja kaksitoista kaatuu yhdellä pamauksella, ja samalla minun kaksisataa Saksalaistani miesvoimalla valtaa neuvoshuoneen. Sitten kun se on tapahtunut, astuu Gianettino Doria saliin, ja hän tunnustetaan herttuaksi. (Soittaa).
Lomellino. Entä Andreas?
Gianettino (halveksivasti). On vanha mies. (Palvelija tulee). Jos Herttua kysyy, niin minä olen messussa. (Palvelija menee). Minun pahahenkeni voi ainoasti pyhyyden peitossa olla tuntematon.
Lomellino. Entä tuo kirjoitus? minne se joutuu, prinssi.
Gianettino. Sen otat sinä ja annat kiertää meikäläisten kesken. Tämän kirjeen täytyy saada ylimääräisellä postilla Levantoon. Se ilmoittaa Spinolalle kaikki ja käskee hänen saapumaan pääkaupunkiin huomenaamulla kello kahdeksan. (Aikoo mennä).
Lomellino. Yksi naula on kannaton, prinssi! Fiesko ei käy enää senaatissa.
Gianettino (huutaa taaksensa). Tottahan Genuassa on vieläkin yksi peeveli? — Minä pidän siitä huolen. (Menee sivuhuoneeseen, Lomellino toiseen).
VIIDESTOISTA KOHTAUS.
Fieskon esihuone.
Fiesko kirjeiden ja vekselien ääressä ja Mauri.
Fiesko. Siis neljä kaleerilaivaa on laskenut satamaan?
Mauri. On onnellisesti ankkurissa Darsenassa.
Fiesko. Se on erinomaisen hyvä. Mistä uutisia?
Mauri. Roomasta, Piasentsasta ja Ranskasta.
Fiesko (avaa kirjeet ja silmää niitä). Tervetuloa! Tervetuloa Genuaan!
(Sangen mielissään) Sanansaattajia pitää ruhtinaallisesti kestitettämän.
Mauri. Hm! (Aikoo mennä).
Fiesko. Odota vähän! Tässä tulee sinulle työtä yllin kyllin.
Mauri. Mitäs tarvitaan? Vainukoiran aistiako vai piikkisian piikkiäkö?
Fiesko. Tällä kertaa kyyhkysen kuherrusta. Huomenaamulla varhain hiipii kaupunkiin kaksituhatta outoa miestä saamaan palveluspaikkaa minulta. Aseta sinä asiamiehiäsi pitkin portteja ja käske heidän tarkasti pitämään silmällä kaikkia sisääntulevia. Muutamat tulevat pyhissä vaeltavana joukkona, matkustaen toivioretkelle Lorettoon, muutamat veljeskunnan jäseninä, tai Savoijalaisina, taikka komeljantteina, toiset taas kulkukauppiaina, toiset soittoniekkoina, useimmat virastaan eronneina sotamiehinä, jotka tahtovat päästä Genuan leipään. Jokaiselta kysytään minne hän aikoo mennä; jos hän vastaa kultakäärmeeseen, täytyy häntä tervehtää ystävällisesti ja näyttää minun asuntooni. Kuule, mies! minä luotan sinun taitavuuteesi.
Mauri. Herra! yhtä hyvin kuin minun ilkeyteeni. Jos minulta katoo hiuksen verran, pankaa molemmat silmäni ilmapyssyyn ja ampukaa sillä varpusia. (Aikoo mennä).
Fiesko. Maltas! vielä yksi työ. Kaleerilaivat pistävät terävästi ihmisten silmiin. Ota vaaria, mitä niistä puhutaan. Jos joku sinulta kysyy, niin olet sinä kaukaa kuullut kohistavan herrasi aikovan niillä retkeillä Turkinmaalle. Ymmärrätkös?
Mauri. Ymmärrän! Sammalia on kopan päällä, mitä pohjalla on, sen piru tietäköön. (Aikoo mennä).
Fiesko. Odotas! Vieläkin vähän varomista. Gianettinolla on uusi syy minua vihata ja tehdä minulle loukkaita. Mene ja varo kumppaneitasi, jos jossakin vainuisit salamurhaa. Doria käy epäluulonalaisissa asunnoissa. Tunkeu ilotarten pesään. Valtiokamarin salaisuudet piileevät mielellänsä naisväen helmuksissa; lupaa heille kultatulvaisia tuttavia — lupaa heille herrasi. Ei ole mitään liian kunniallista, jota et saisi tähän suohon upottaa niin syvälle, että tunnet tukevan pohjan.
Mauri. Sepä sopii! Minä pääsen aina erään Diana nimisen luo ja olen ollut viisineljännestä vuotta hänen onkenansa. Toissapäivänä näin minä Lomellino prokuraattorin tulevan sieltä.
Fiesko. Kuin kutsuttu. Juuri Lomellinossa on kaikkien Dorian hulluuksien isoavain. Heti aamulla aikaisin täytyy sinun mennä. Kenties on hän tänä yönä sen puhtaan Kuuttaren ihailijana.
Mauri. Vielä yksi asia, armollinen herra. Jos Genualaiset kysyvät minulta — ja piru vie! sen he tekevät — niin, jos he nyt kysyvät minulta: mitä Genuan Fiesko ajattelee? Pidättekö vielä edeskinpäin valepukunne taikka mitä minä vastaan?
Fiesko. Mitäkö vastaat? Odotapas! Onhan hedelmä kypsä. Sätkeet ilmoittavat syntymää. — Genua on jalkapuussa, saat vastata, ja sinun herrasi nimi on Johana Ludvig Fiesko.
Mauri (ilosta hypähtäen). Siihen minä kyllä ryhdyn, että se kelpaa, totisesti hunsvotin kunniani kautta! — Ja nyt huikeasti, veli Hassan! Ensin kapakkaan! Jaloillani on täysin kourin tekemistä — minun täytyy hyväillä vatsaani, että se puhuttelisi hyvin sanoin sääriäni. (Menee pois vaan tule pian takaisin). Sivumennen! Sen jo olin lörpötellessäni unohtaa! Mitä rouvanne ja Kalkagnon välillä tapahtui, tahdotte kai mielellänne tietää? Rukkaset herra, ja siinä kaikki. (Juoksee pois).
KUUDESTOISTA KOHTAUS.
Fiesko itseksensä.
Fiesko. Minä surkuttelen, Kalkagno. — Luulitko kenties, että minä jättäisin alttiiksi aviovuoteeni hellän tavaran, jos ei vaimoni siveys ja oma arvoni olisi minulle riittävänä takauksena. Mutta tervetullut tämä sukulaisuus. Sinä olet kelpo sotilas. Se yhdistää sinun kätesi minun kanssani Dorian turmioksi. (Käyden lujasti edestakaisin). Nyt Doria, kanssani taistelukentälle! Rohkean yrityksen kaikki koneet ovat käynnissä. Kauhistaviin laulajaisiin kaikki soittimet virissä. Ei puutu muuta kuin temmata naamus pois ja näyttää Fiesko Genuan isänmaan-ystäville (askeleita kuuluu). Joku tulee. Kuka nyt minua häirinnee?
SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.
Fiesko, Verrina, Romano taulukuvan kanssa, Sakko, Bourgognino ja Kalkagno. Kaikki kumartavat.
Fiesko (käy heitä vastaan sangen iloissansa). Tervetulleita, arvoisat ystäväni! Mikä tärkeä asia tuo teitä niin joukossa minun luokseni? — Sinäkin, kallis veljeni Verrina? Tuskimpa sinua tuntisin, jos ei ajatukseni olisi ahkerammin luonasi kuin silmäni. Enkös ole viimeisistä tanssipidoista asti ollut Verrinaani näkemättä?
Verrina. Älä sitä lue hänen syyksensä, Fiesko. Raskaat murheet ovat tällä välin taivuttaneet hänen harmaan päänsä. Mutta kyllin tästä.
Fiesko. Ei kylliksi kaipaavalle rakkaudelle. Sinun täytyy puhua minulle enemmän, jahka olemme kahden kesken. (Bourgogninolle). Tervetullut, nuori sankari! Meidän tuttavuutemme on vielä vihriäinen, mutta minun ystävyyteni on tuleentunut. Eikö teillä ole jo parempi ajatus minusta?
Bourgognino. On vähitellen.
Fiesko. Verrina, minulle on kerrottu, että tästä nuorukaisesta tulee sinulle vävy. Ota koko minun suostumukseni siihen. Minä olen häntä vain kerran puhutellut ja kuitenkin ylpeilisin jos hän olisi minun.
Verrina. Tämä päätös tekee minun turhamieliseksi tyttäreni vuoksi.
Fiesko (toisille). Sakko! Kalkagno! Pelkkiä harvinaisia ilmiöitä minun huoneessani. Melkein pitäisi minun häpeämän avuliaisuuttani, kun Genuan jaloimmat koristukset käyvät sen ohitse. — Ja tässä tervehdän viidettä vierasta, minulle tosin outo, vaan kyllin suosiooni suljettu tämän arvoisan seuran kautta.
Romano. Hän on paljas maalaaja, armollinen herra, Romano nimeltänsä, joka elää luontoa varastamalla; ei ole hänellä muuta vaakunaa kuin siveltimensä, ja on nyt täällä (syvään kumartaen) etsimässä pohjaviivaa Brutuksen päähän.
Fiesko. Kätenne, Romano. Teidän haltijahenkenne on tuttu minun huoneessani. Minä rakastan häntä veljellisesti. Taide on luonnon oikea käsi. Jälkimäinen on tehnyt vaan luontokappaleita edellinen ihmisiä. Mutta mitä te maalailette, Romano?
Romano. Kuvauksia jäntevästä muinaisuudesta. Florensissa on minun kuoleva Herkuleeni, Kleopatrani Venedigissä, Raivoova Ajas Roomassa, missä vanhan maailman sankarit — Vatikaanissa uudesta elävät.
Fiesko. Ja mikä on nykyänsä teidän siveltimenne työnä?
Romano. Sen olen laskenut pois, armollinen herra. — Älyn valo sai vähemmän polttoainetta kuin elämän valo. Polttopisteen ulkopuolella syttyy ainoasti ohukainen paperi. Tässä on viimeinen teokseni.
Fiesko. Eipä se olisi milloinkaan tervetulleempi kuin nyt. Minä olen tänäpäivänä tavattoman iloinen, koko olemukseni viettää jonkimmoista sankarin rauhaa, ihan avoinna luonnon kauneudelle. Asettakaa näkyville maalauksenne. Minä laitan siitä itselleni oikein juhlan. Käykää ympärille, ystäväni. Me tahdomme antaantua kokonansa taiteilijalle. Asettakaa taulunne nähtäväksi!
Verrina (viittaa toisille). Nyt tarkatkaa, Genualaiset!
Romano (asettaa taulunsa pystyyn). Valon tarvitsee tulla tuolta puolen. Vetäkää tuo verho ylös. Tämä alas. Kas niin! (Astuu sivulle). Se on historia Virginiasta ja Appius Kladiuksesta. (Pitkä merkillinen äänettömyys, jonka aikana kaikki katselevat maalausta).
Verrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! — Vapisetko tyranni? — Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset — hänen perässänsä Roomalaiset — Murhapuukko välkkyy — perässäni, pölkkypäät Genualaiset — Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).
Fiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän taiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.
Verrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin akanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?
Fiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi. Ompa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä katsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous vielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! — Verratonta! taivaallista, Romano! — Ja valkoinen, häikäisevä povi, kuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän semmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea polvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.
Bourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?
Verrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen täytyy turvata meihin.
Fiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne. Ytimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa ihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa tässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne pois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua. Viekää se pois!
Romano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo mennä).
Fiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja näyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja terävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen taulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti). Sinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää elottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja iankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla kuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat tyrannia liinaisella kankaalla; — olet itse vihelijäinen orja; siveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; — et voi omia kahleitasi murtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä — varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun kumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä — ainoastaan maalasit. (Kaikki hämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).
KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.
Edelliset paitsi Romano.
Fiesko (lopettaen hämmästyttävän äänettömyyden). Luulitteko leijonan nukkuneen, koska ei se kilju? Olitteko kyllä turhamieliset luulemaan itsenne ainoiksi, jotka tunsivat Genuan kahleet? ainoiksi, jotka toivotte ne murtavanne? Ennenkuin te kuulitte niiden kaukaisen helinän, oli Fiesko ne jo katkonut. (Aukaisee laatikon, ottaa sieltä joukon kirjeitä ja levittää ne kaikki pöydälle). Tässä sotamiehiä Parmasta — tässä ranskalaista rahaa — — tässä neljä kaleerilaivaa paavilta. Mitä puuttui vielä tyrannin ajamiseen pesästänsä? Mitä teillä vielä on muistutettavaa? (Kun kaikki hämillänsä vaikenevat, astuu hän pöydän luota ylpeästi). Tasavaltalaiset, te olette taitavammat tyrannia kiroomaan kuin niitä ilmaan lennättämään. (Kaikki paitsi Verrina lankeevat äänettöminä Fieskon jalkoihin).
Verrina. Fiesko! Minun henkeni kumartaa sinun henkesi edessä — polveni ei sitä taida — Sinä olet suuri mies — mutta nouskaa ylös, Genualaiset!
Fiesko. Koko Genua suuttui veltolle Fieskolle. Koko Genua kirosi hempeätä lurjusta Fieskoa. Genualaiset! Minun lemmenjuoneni on pettänyt kavalimman hirmuvaltijaan. Minun hullutukseni on teidän tarkkuudeltanne peittänyt vaarallisen viisauteni. Ylellisyyden kapaloihin kiedottiin salaliiton kammottava verkko. Kylliksi, Genua tuntee minun teissä. Suurin toivoni on täytetty.
Bourgognino (heittäytyy mielipahoillansa istuimelle). Enkö minä siis ole enää mikään?
Fiesko. Mutta käykäämme joutuun tuumasta työhön. Kaikki koneet ovat kunnossa. Maalta ja mereltä voin rynnätä kaupunkiin. Rooma, Ranska ja Parma suojaavat minua. Aatelisto on nurja. Rahvaan sydämet ovat minun. Tyrannin olen minä nukkumaan laulanut. Tasavalta on kypsynyt uudesta valettavaksi. Onni on puolellamme. Ei puutu mitään — Mutta Verrina miettii?
Bourgognino. Malttakaa. Minä tiedän sanan, joka hänen pikemmin säikäyttää kuin pasuunan ääni viimeisenä päivänä (astuu Verrinan luo ja lausuu hänelle painavasti). Isä! herää, Berttasi on epätoivossa!
Verrina. Kuka sanoi sen? — Työhön Genualaiset!
Fiesko. Tuumikaa ehdotus tehtäväämme! Vakaasti keskustellessamme on yö jo joutunut. Genua on unessa. Tyranni on väsyksissä uupunut päivän synneistä. Valvokaa molempia!
Bourgognino. Ennenkuin eroamme, vannokaamme syleilyssä sankariliitto. (Panevat käsivartensa ristiin ja liittyvät yhteen). Tässä kasvaa yhteen Genuan viisi suurinta sydäntä ratkaisemaan Genuan suurinta kohtaloa. (Pusertavat toisiansa likemmin). Jos maailmanrakennus hajoo ja ikituomio katkaisee veren ja rakkauden siteet, pysyköön tämä viiskertainen sankarilehti ehjänä. (Eroovat).
Verrina. Milloin taas kokoonnumme?
Fiesko. Huomisen puolipäivänä tahdon kuulla teidän mielenne.
Verrina. Siis huomisen puolipäivänä. — Hyvää yötä, Fiesko. Tule
Bourgognino. Saat kuulla kummallista. (Menevät molemmin).
Fiesko (toisille). Menkäät takaportista, ettei Dorian salakuultelijat huomaisi mitään. (Kaikki poistuvat).
YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.
Fiesko kävelee miettien edestakaisin.
Fiesko. Mikä meteli rinnassani! — kuinka salaa aatokset pakenevat — kuin syypäät veljekset, jotka hirmutyöhön mennen hiipivät varpaillaan ja peloissaan lyövät tulenhehkuvat kasvonsa maahan, niin kiitää sieluni ohitse ylellisiä mielihaaveita. Seisattukaa! minä katson teitä silmiin! Jalo ajatus vahvistaa miehen sydämmen ja tohtii astua päivän valoon. — Haa! minä tunnen teidät! — te iankaikkisen valehtelijan palvelijat! — Haihtukaa! (Taas äänettömyys, sitten vilkkaammin). Tasavaltalainen Fiesko? herttua Fiesko? Varo! — Tässä äyräässä hyvien avujen ala loppuu, taivas ja manala eroo. — Juuri tässä ovat sankarit horjuneet, sankarit vaipuneet ja maailma kiroo heidän nimeänsä. — Juuri tässä ovat sankarit epäilleet, sankarit ovat hiljaa seisoneet ja puolijumaliksi muuttuneet — (vilkkaammin). Eivätkö Genuan sydämmet ole minun? Eikö minun käteni voi minne tahansa talutella peljättävää Genuata? — Voi kavalaa syntiä, joka asettaa enkelin joka perkeleen eteen — Onneton viimaus! — ikivanha kiihko! Enkelit suutelivat sinun kaulassasi taivaansa hukkaan, kuolema juoksi sinun sätkeisestä ruumiistasi — (kauhistuneena vapisten). Enkeliä uinaat sinä iankaikkisuuteen houkuttelevilla sävelillä. — Ihmisiä ongit sinä kullalla, naisilla ja kruunuilla! (Äänettömyydessä mietittyään, lujasti). Ruhtinaallisen arvon voittaminen on suurta. Sen hylkääminen on jumalaista. (Päättäväisesti). Tyranni, kaadu! Genua, ole vapaa! ja minä (heltyen) sinun onnellisin kansalaisesi!
KOLMAS NÄYTÖS.
Kolkko sali.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Verrina ja Bourgognino tulevat pimeässä.
Bourgognino (pysähtyy). Isä minne viette minua? Ahdas hengittämisenne ilmoittaa yhä vieläkin raskasta tuskaa, jolla tänne minun kutsutte. Lopettakaa tämä kammottava äänettömyys! Puhukaa! Minä en seuraa edemmäksi.
Verrina. Tässä on paikka.
Bourgognino. Hirvittävin, minkä taisitte löytää. Isä, jos aikomuksenne on tämän paikan kaltainen, niin hiukseni nousevat pystyyn.
Verrina. Ja sentään on täällä kesän kukoistus minun sieluni yön rinnalla. Seuraa minua sinne, missä mätäneminen syö ruumiinluita, missä kuolema pitää hirmupitojansa — sinne, missä kadotettujen voivotus pahoja henkiä ilahuttaa ja jossa kurjuuden kiittämättömät kyyneleet juoksevat turhaan, — sinne poikani, jossa maailma muuttaa tunnussanansa ja jossa Jumaluus särkee hyvyytensä vaakunan — siellä minä hirmun näytteillä tahdon sinulle puhua ja hammasten helinässä saat sinä kuulla.
Bourgognino. Kuulla? mitä? minä rukoilen teitä.
Verrina. Nuorukainen! minä pelkään — nuorukainen, sinun veresi on tulipunaista, sinun lihasi vienosti taipuvaa; sellaiset luonnot ovat ihmisellisesti helliä; ja tähän tunteitten liekkiin sammuu minun tunnoton viisauteni. Jos vanhuuden kylmä veri tai lyijyraskas murhe olisi hillinnyt sinun henkesi iloista juoksua — jos musta sakea veri olisi sulkenut kärsivältä luonnolta tien sydämmeesi, niin sinä ymmärtäisit minun murheeni kieltä ja ihmettelisit minun päätöstäni.
Bourgognino. Minä tahdon sen kuulla ja tehdä omakseni.
Verrina. Et senvuoksi poikani. Verrina säälii siitä sinun sydäntäsi. Oi Scipio, raskaita painoja on tällä rinnalla — ajatus, kauhea, kuin tämä valoton synkkä yö, kyllin hirveä murtamaan miehen sydäntä — Kuule! Yksin tahdon minä sen täyttää, yksin en voi sitä kantaa. Scipio, jos olisin ylpeä, saisin sanoa tuskalloista on olla ainoa suuri mies. Suuruus oli luojalle kuormaksi, ja hän teki henkiä uskotuiksensa. — Kuule Scipio!
Bourgognino. Minun sieluni tunkeuu teidän sieluunne.
Verrina. Kuule, mutta älä vastaa mitään. Nuorukainen, älä mitään vastaa! Kuuletkos! Et sanaakaan saa lausua siihen. — Fieskon pitää kuoleman!
Bourgognino (hämmästyen). Kuoleman! Fieskon?
Verrina. Kuoleman! — Kiitos Luojan että se on sanottu. Fieskon kuoleman, poikani, kuoleman minun kauttani! — Nyt mene! — Tekoja on, jotka eivät enää ole ihmisen tuomion alaisia. Tämä on yksi niitä. Nyt mene! En tahdo sinun moitettasi enkä kiitostasi. Minä tiedän mitä se minulle maksaa ja sillä hyvä. Kuule kuitenkin — ettet tämän tähden ajattelisi päätäsi sekaisin — kuule — huomasitko eilen hänen riemuansa, meidän hämmästyissämme. Mies, joka hymyllänsä vie Italian harhaan, kärsiikö hän Genuassa vertaistansa? Mene! — Fiesko kukistaa tyrannin, se on varma! Fieskosta nousee Genuan vaarallisin tyranni, se on varmempi! (Menee kiiruusti pois. Bourgognino silmäilee hämmästyneenä ja äänetönnä häntä, ja seuraa sitten itsekin vitkalleen).
TOINEN KOHTAUS.
Fieskon sali. Keskellä peräseinää suuri lasiovi, josta on näköala merelle ja Genuaan. Aamuhämärä. Fiesko akkunassa.
Fiesko. Mitä aavistaa tämä? Kuu on laskenut. — Aamu nousee tulisena merestä. — Rajut mielenhaaveet ovat uneni vieneet, — koko olentoni kietoneet yhteen tunteeseen — minun täytyy saada ulkoilmaa. (Aukasee lasioven. Aamurusko valaisee meren ja kaupungin. Fiesko astuu lujaa edestakaisin). Ettäkö minä olen koko Genuan suurin mies! ja pienemmätkö henget eivät kokoontuisi suuremmalle? — Mutta loukkaan siveyttä! (Seisahtuu). Siveyttäkö? — Korkealla hengellä on toisellaisia kiusauksia kuin tavallisella. — Pitäisikö heidän siveydessä oleman toisiensa kaltaiset? — Sopisiko jättiläiselle se haarniska, joka pitelee kääpiön kuihtuneen ruumiin. (Aurinko nousee Genuan päällitse).
Tämä majesteetillinen kaupunki! (juoksee avoimin sylin sinnepäin). Minun! ja leimuta sen valkeutena kuin ruhtinaallinen päivä — vaikuttaa siihen yksivaltijaan voimalla — upottaa tähän pohjattomaan valtamereen kaikki riehuvat himot — kaikki kyllästymättömät halut — — Totisesti! Jos ei petturin taito ylennä petoksen arvoa, kuitenkin palkka ylentää petturin arvoa. Häpeällistä on tyhjentää täysinäinen kukkaro, hävytöntä on peijata miljoonia, mutta äärettömän suurta on varastaa kruunu. Mitä enemmän syntiä, sitä vähemmän häpyä. (Äänettömyys, sitten painolla). Totella! — Hallita! tavaton, pyörryttävä rotko välillä — Pankaa kaikki mitä ihmisellä on kallista — voitetut tappelunne, valloittajat — taiteilijat, kuolemattomat teoksenne — nautintonne, hekumoitsijat — merenne ja saarenne, te maailman ympäri purjehtijat. Totella ja hallita! Olla eikä olla. Kuka hyppää huimaavan haudan yli enkelien asunnosta avaruuteen, se myös hyppäyksensä mittaa. (Komeasti näytellen). — Seisoa tuolla pelottavan komeassa korkeudessa — virua ihmiskunnan riehuvassa touhussa, jossa salliman rattaat viekkaasti pyörivät — ensimmäisenä huulilla riemun malja — talutella kahleissa tuota haarniskoitua jättiläistä lakia — nähdä kostamattomia haavoja lyötävän, kun hänen lyhytkätinen kiukkunsa voimatonna majesteetin porttia täristää — heiluvilla ohjaksilla hillitä kansan vallattomia himoja, ikäänkuin hullupäitä hevosia — yhdellä ainoalla hengenvedolla kaataa vasallien ylvästelevä suuruus, koska ruhtinaan elävä valtikka antaa hengen hänen mielensä houreillekin. Haa! mikä aatos! se nostaa hämmästyvän hengen rajojensa yli. — Silmänräpäys ruhtinaana on enemmän kuin koko elämän mehu. Ei elämän pituus vaan kelvollisuus määrää sen arvon. Hajoita ukkosen jyrinä yksityisiksi ääniksi, niin niillä taidat laulaa lapsia uneen. Sulata ne yhteen äkilliseksi pamaukseksi, niin siitä yksinvaltiaasta äänestä iankaikkinen taivas vapisee. — Minä olen päättänyt. (Käy uhkeasti edestakaisin).
KOLMAS KOHTAUS.
Edellinen ja Leonoora tulee huomattavasti tuskallisena.
Leonoora. Antakaa anteeksi, kreivi! Pelkään häiritä aamulepoanne.
Fiesko (perääntyy sangen hämmästyneenä). Todellakin, kreivitär, te hämmästytätte minua ihmeellisesti.
Leonoora. Siitä eivät rakastavaiset pahastu milloinkaan.
Fiesko. Kaunis kreivitär, te ilmaisette ihanuutenne vihaiselle aamuilmalle.
Leonoora. En tiedä miksi säilyttäisin enää sitä vähää surun jättämää jäännöstä.
Fiesko. Surunko, armaani? Enkö minä tähän asti ole mielenrauhaksi luullut haluttomuutta valtiollisiin puuhiin.
Leonoora. Mahdollista — Mutta minä tunnen, että vaimollinen sydämmeni ei kestä tätä mielenrauhaa. Minä olen tullut vaivaamaan teitä, herrani, vähäpätöisellä pyynnöllä, jos teillä olisi aikaa kuluttaa minun tähteni. Seitsemän kuukautta minä kummallisesti uneksuin olevani Lavagnan kreivitär. Unelma on haihtunut, mutta pääni on painava siitä. Minun täytyy elähyttää taas koko viattoman lapsuuteni huvi, parantaa henkeni tästä vilkkaasta lumouksesta. Sallikaa siis minun palata takaisin hyvän äitini syliin!
Fiesko (kovin hämmästyneenä). Kreivitär!
Leonoora. Minun sydämmeni on heikko ja heltynyt ja teidän tulee sitä sääliä. Vähinkin unelman muisto taitaisi vahingoittaa sairasta mieltäni, sentähden annan minä nämä viimeiset muistot niiden oikialle omistajalle takaisin. (Panee pöydälle muutamia koristuksia). Tämän veitsenkin, joka sydämmeni puhkasi (hänen rakkauden kirjeensä) tämänkin — (ääneensä itkein aikoo syöstä pois) enkä pidä muuta kuin haavat.
Fiesko (liikutettuna kiiruhtaa Leonooran perässä ja pidättää hänen).
Leonoora! Mikä kohtaus! Taivaan tähden!
Leonoora (vaipuu raukeana Fieskon syliin). Teidän puolisonne minä en ole ansainnut olla, mutta teidän puolisonanne olen ansainnut kunnioitusta. — Kuinka pahat kielet nyt kuhisevat! kuinka Genuan rouvat ja neidot minua kurkistelevat! "Nähkää kuinka hän lakastuu, tuo itserakas, joka huoli Fieskon". — Naisellisen ylpeyteni kova kosto! Minä katsoin ylön koko sukupuoleni, kun Fiesko minun talutti alttarin ääreen.
Fiesko. Ei, todellakin, arvoisa rouva! tämä on merkillinen kohtaus.
Leonoora (erikseen). Paraiksi! Hän vaalenee ja punastuu. Nyt olen rohkea.
Fiesko. Kaksi päivää vaan, kreivitär, ja tuomitkaa minut sitten.
Leonoora. Kun olen hyljätty! — Neitseellinen päivä, älä salli minun lausua sitä sinun kuullesi! Hyljätty toisen naikkosen tähden! Ei, puolisoni, katsokaa minuun! Tosiaankin, koko Genuaa vavistuttavien silmien täytyy nyt lymytä vaimon kyyneleiltä.
Fiesko (aivan hämillään). Älkää enää, ylevä nainen, älkää enempää!
Leonoora (surullisesti ja vähän katkerasti). Särkeä heikko vaimon sydän! Oi, se on väkevämmälle sukupuolelle niin soveliasta. — Minä heitin itseni tämän miehen syliin. Tähän väkevään liittyi suloisesti kaikki naisellinen heikkouteni. Minä jätin hänelle koko taivaani ja tämä jalomielinen mies lahjoitti sen pois eräälle —
Fiesko (keskeyttää äkkiä hänen puheensa). Minun Leonoorani! en!
Leonoora. Minun Leonoorani? — Korkeuden kiitos! se oli taas rakkauden ehjää kultakaikua. Vihaamani pitäisi sinua, petollinen, ja tartun ahneesti sinun helleytesi muruihin. — Vihaamanko? sanoinko vihaaman Fieskoa? Oi, älä sitä usko! Kuolemaan opettaa minua sinun väärä valasi, mutta ei vihaamaan. Petetty on sydämmeni. (Maurin askeleita kuuluu).
Fiesko. Täytätkö, Leonoora, pienen lapsellisen pyyntöni?
Leonoora. Kaikki, Fiesko, paitsi en välinpitämättömyyttä. Mitä ja kuinka vaan tahdot.
Fiesko. (Painavasti). Jahka Genua on kahta päivää vanhempi, älä kysy äläkä tuomitse! (Saattaa hänen arvollisesti toiseen huoneeseen).
NELJÄS KOHTAUS.
Mauri ähkyen ja Fiesko.
Fiesko. Mistä niin hengästyksissä?
Mauri. Joutuun, armollinen herra —
Fiesko. Onko verkossa mitään?
Mauri. Lukekaa tuo kirje! Olenko minä siis todellakin täällä? Luulempa Genuan kahtatoista katua lyhemmäksi taikka sääreni sen verran pitemmiksi. Te vaalenette! Niin, päitä ne aikovat pelata, mutta teillä on valtti. Miltäs tuntuu?
Fiesko (heittää säikähtyneenä pöydälle kirjeen). Tuhat tulimmaista! kuinka sinä sait tämän kirjeen käsiisi?
Mauri. Noin jotenkin samalla tavalla kuin teidän armonne tasavallan peräsimen. Sanansaattajan piti lennättämän tämän Levantiin. Minäpä vainuan haaskan. Väjyn otusta rotkossa. Pauskis! Susi tuli ja lammas on meidän.
Fiesko. Verensä päällesi! Kirjettä ei voi kullalla maksaa.
Mauri. Kyllä minä kiitän hopeastakin. (Vakavasti ja totisesti) Lavagnan kreivi! Minä olen äskettäin halunnut teidän päätänne. (Osoittaen kirjettä) Tässä olisi se takaisin. Nyt on, luulen, armollinen herra ja heittiö sujussa. Ilman sitä, saatattehan kiittää hyvää ystävää. (Antaa Fieskolle toisen paperin). Numero kaksi.
Fiesko (ottaa paperin kummastellen). Oletko villissä?
Mauri. Numero kaksi. (Asettuu ynseästi hänen viereensä, nojaten kyynäspäillensä). Leijona ei tehnyt niinkään tyhmästi säästäessään hiiren hengen! (Kavalasti). Hämpä tekikin viisaasti. Kukas muuten olisi hänen verkosta nakertanut pois? — No? Miltäs se tuntuu?
Fiesko. Kuule mies! montako pirua sinulla on päivämiehenä?
Mauri. Palvelijanne — ainoasti yksi ja se saa kreivillisen elatuksen.
Fiesko. Dorian oma allekirjoitus! Mistä sait tämän paperin?
Mauri. Lämpöseltään oman Dianani kädestä. Minä menin vielä eilen ehtoolla sinne, annoin kauniit sananne ja vielä kauniimmat kolikkonne kilistä. Jälkimäiset vaikuttivat. Kello kuusi aamulla piti taas kysymäni. Kreivi oli aivan oikein siellä niinkuin te sanoitte ja maksoi mustaa ja punaista matkarahaksi salataivaaseensa.
Fiesko (suuttuneena). Raukkoja naistenorjia! — Tasavaltoja tahtovat hävittää, eivät voi ämmille olla ääneti. Minä näen näistä papereista, että Doria ynnä hänen seuransa ovat liittoontuneet murhataksensa minun ja yksitoista senaattoria sekä tehdäksensä Gianettinon itsevaltijaaksi herttuaksi.
Mauri. Niin, ja jo doogi-vaalin aamuna, kuun kolmantena päivänä.
Fiesko (vilkkaasti). Meidän kerkeä yömme tukehuttaa sen syntymättömän aamun. — Joutuun Hassan! — Minun työni on tuleentunut — Kutsu toiset — verisesti tahdomme ennättää heidät — Riennä Hassan!
Mauri. Vielä pitää tyhjentämäni teille sanomataskuni. Kaksituhatta miestä on onnellisesti sijoitettu. Minä vein ne kaputsinimunkkien luo, missä ei utelijas auringon sädekään heistä vihiä saa. Kovin ne haluavat nähdä herraansa ja ovat kelpopoikia.
Fiesko. Joka päästä kiiltää sinulle kolikko. — Mitä pakisee Genua minun kaleerilaivoistani?
Mauri. Hauska juttu, armollinen herra. Neljäsataa maankulkijaa, joille Ranskan ja Espanjan välinen rauha ei sali turpeen suojaa, tunki minun miesteni kimppuun ja vaati niiden sanomaan teille hyvän sanan heistänsä, että te lähettäisitte heidät uskottomia vastaan. Minä toimitin heidän tulemaan illalla tänne linnanpihaan.
Fiesko (iloissaan). Melkeimpä halaisin sinua, vintiö! Mestarillista! Neljäsataako sanot? — Genuaa ei pelasteta enää. Neljäsataa kolikkoa on sinun.
Mauri (rehellisesti). No niin, Fiesko. Me kahden pirstaamme Genuan niin, että saa lait luudalla laasta. — En ole ilmoittanut teille, että on linnassa täällä minunkin lintuni, joihin saan luottaa yhtähyvin kuin helvettiin menooni. Nyt olen laittanut niin, että joka portilla on vahtien joukossa kumminkin kuusi hurjaa, jotka riittävät sekoittamaan toisten äänen ja upottamaan niiden viisi aistia viinaan. Jos siis mielitte tänä yönä pauhata, löydätte vahdit permannon omina.
Fiesko. Älä puhukaan enää! Tähän asti olen vierittänyt hirmuista kiveä ilman ihmisavutta; nytkö ihan määrän päässä kehnoin mies saa minun sen pyörittämisessä häpeään. Kätesi, veitikka! Mitä kreivi jää sinulle velkaa, sen herttua maksaa.
Mauri. Päälliseksi vielä lippu Imperialin kreivittäreltä. Hän viittasi minun kadulta ylös, oli sangen armollinen ja kysyi minulta pilalla, oliko Lavagnan kreivittärellä joskus ollut keltataudin kohtausta? Teidän armonne, sanoin minä, kysyy vaan yhden hyvin voimista, sanoin minä —.