JULKEUDESTA JA HÄIKÄILEMÄTTÖMYYDESTÄ.
Seuraavat sanat, vaikka löydämmekin ne alkeiskoulujen lukukirjoista, ovat kyllin merkilliset mielevänkin miehen miettiä: Demostheneelta kysyttiin, mikä on puhujan tärkein ominaisuus? Johon hän vastasi: Näytteleminen. Entä sitte? Näytteleminen. Ja sitte? Näytteleminen. Ja niin sanoi mies, joka sen paraiten tiesi, ja jolle itselleen luonto ei ollut suonut mitään edellytyksiä siinä taidossa, missä hän saavutti mestaruuden. Merkillistä, että puhujassa tuo puoli, joka koskee vain ulkokuorta, ollen oikeammin näyttelijän taito, arvioidaan niin paljo yläpuolelle noiden muitten jalojen lahjojen, joihin kuuluu aineen käsittelemisen taito, lausuntataito y. m., mennäänpä miltei niin pitkälle, että syrjäytetään kaikki muut puolet, ikäänkuin jos se yksinään olisi kaikki kaikessa. Mutta siihen on olemassa selvä syy. Ihmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä, josta johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia ja tulevat helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon narrimaiseen puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän rohkeuden laita muillakin elämän aloilla. Sen käyttäminen on aina edullista; sillä on aina kantavuutta; sitä tarvitaan ja sitä käytetään ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi. Ja kuitenkin häikäilemätön varmuus ja rohkeus on tietämättömyyden ja kaiken alhaisen lapsi, paljo huonompi kaikkia muita ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta se lumoo ja sitoo sekä kädet että jalat sellaisilta, joilla on pintapuolinen arvostelukyky tai joilta puuttuu rohkeus, ihmisen vahvimmat puolet. Niin, ja vieläpä se vallitsee mieleviäkin miehiä heikkoina hetkinä. Siksipä se onkin tehnyt ihmeitä kansanvaltaisissa valtioissa, mutta verrattain paljo vähemmän siellä, missä hallitsevat senatit ja ruhtinaat. Ja huomattava on, että häikäilemätön rohkeus on vaikuttavimmillaan silloin, kun sellainen henkilö astuu näyttämölle ja ryhtyy toimeen sekä kohta sen jälkeen, sillä häikäilemätön rohkeus on huono lupauksensa pitäjä.
Samoinkuin on puoskareita ruumiin parantajain joukossa, samoin on sellaisia tarjolla valtiolaitoksen suhteen, sellaisia miehiä, jotka ovat onnistuneet hyvin joissakin suurissa parannusyrityksissä, mutta joilta puuttuu tietopuolisia edellytyksiä ja jotka senvuoksi eivät pysty pitkittämään. Ja hyvin usein tapahtuu, että häikäilemättömät miehet tekevät Muhametin ihmeen. Muhamet näet sai kansan uskomaan, että hän voi käskeä vuoren luoksensa ja sen huipulta lukea rukouksia niiden puolesta, jotka olivat ruvenneet noudattamaan hänen lakiansa. Kansa kokoontui; Muhamet kutsui vuorta tulemaan luoksensa useampaan kertaan; ja kun vuori ei lähtenytkään liikkeelle, ei hän siitä vähääkään nolostunut, vaan sanoi tyynesti: "Jollei vuori tule Muhametin luo, niin Muhamet menee vuoren luo." Niinpä tällaiset ihmisetkin, kun he häpeällisesti jättävät suuret lupauksensa täyttämättä, jos he ovat täysin häikäilemättömiä, sivuuttavat koko asian niinkuin minkäkin vähäpätöisen jutun, kääntävät selkänsä eivätkä vaivaa sillä itseään sen koommin.
Ihmisille, jotka omaavat suuren arvostelukyvyn, ovat häikäilemättömät henkilöt leikintekoa; vieläpä kaikista jokapäiväisimmänkin ihmisen silmä näkee heissä jotakin nurinkurista. Sillä jos houkkamaisuus on naurun asia, niin ei ole epäilemistäkään, ettei häikäilemättömyys liioin ole vailla houkkamaisuutta. Erittäinkin on huvittavaa nähdä, kun sellainen häikäilemättömän rohkea ja ryhdikäs henkilö on hämillään eli menettänyt tavallisen tasapainonsa, sillä se kokonaan herpasee hänen kasvonpiirteensä ja luo niihin puutuneen ilmeen. Eikä toisin voi ollakaan, sillä pahasti nolostuessaankin muut ihmiset sentään hengittävät, mutta häikäilemättömiltä henkilöiltä sellaisissa tapauksissa henki kokonaan salpautuu, he ovat niinkuin shakkipelissä kuningas silloin, kun se on joutunut sellaiseen piiritystilaan, että sillä ei ole pääsyä minnekään, ilman että peli kuitenkaan sen kautta muuttuu. Mutta tämä näkökohta ehkä sopisi paremmin satiiriseen esitykseen kuin vakavaan tutkimukseen.
Tarkoin huomattava seikka on se, että häikäilemättömyys on aina sokea, sillä se ei näe vaaroja ja ikävyyksiä. Sentähden se onkin huono harkitsija, mutta hyvä toimitsija. Niin että häikäilemättömät henkilöt ovat paraiten paikallaan siellä, missä he eivät päämiehinä ohjaile, vaan ovat toisten käskettävinä. Sillä suunnitelmien laatijoille on vaarojen näkeminen tärkeätä, mutta täytäntöönpanijoitten on parempi olla niitä näkemättä, paitsi milloin ne ovat kovin suuria.
HYVYYDESTÄ JA LUONTEEN HYVYYDESTÄ.
Minä tarkotan hyvyydellä sitä, mikä koskee ihmisten hyvää, eli sitä, mitä kreikkalaiset sanoivat "filanthropiaksi"; ja sana humanisuus (ystävällisyys, ihmisyys) on jossakin määrin riittämätön sitä tulkitsemaan. Hyvyyttä minä nimitän tottumukseksi ja luonteen hyvyyttä taipumukseksi. Se on ihmismielen kaikista avuista ja hyveistä korkein, ollen jumalallinen ominaisuus; ja ilman sitä ihminen on kiusottava, ilkivaltainen, viheliäinen olento, ei syöpäläisiä parempi. Hyvyys vastaa sitä, mitä jumaluusoppineet tarkottavat kristillisen rakkauden hyveellä, ja se ei salli muuta hairahdusta paitsi liiallisuutta, hyvyyden ylellisyyttä.
Vallanhimo liiallisuudessaan aiheutti enkelien lankeemuksen; tiedonhalu liiallisuudessaan aikaan sai ihmisen lankeemuksen; mutta hyvyydessä ei liiallisuus voi tulla kysymykseenkään; se ei saata vaaraan ei enkeliä eikä ihmistä. Taipumus hyvyyteen on painunut syvälle ihmisluontoon, niin että jos se ei suuntaannu ihmisiä kohtaan, niin se kiintyy muihin eläviin olentoihin, niinkuin näemme turkkilaisista, jotka, niin julmia ihmisiä kuin ovatkin, kohtelevat eläimiä sangen hellästi ja antavat almuja koirille ja linnuille. Ja Busbechius[1] kertoo, että eräs kristitty poika oli vähällä joutua kivitettäväksi Konstantinopelissa senvuoksi, että hän läheisellä suolla oli sitonut kiinni muutaman pitkänokkaisen linnun nokan.
[1] Augier Chislain de Busbecq (lat. nimi Busbechius), kuuluisa valtiomies ja Rumanian kuninkaan lähettiläs sulttaanin hovissa, syntyi v. 1522; kirjotti Turkin keisarikunnan historian, joka käännettiin kaikille Europan kielille.
Tietysti voidaan tämän hyvyyden eli rakkauden hyveen harjottamisessa hairahtuakin ja mennä harhaan. Italialaisilla on tällainen, vähemmän miellyttävältä kuuluva sananlasku: "Tanto buon che val niente" — niin hyvä, ettei kelpaa mihinkään. Ja muudan Italian oppineimpia miehiä, Nicolo Machiavelli[1], meni niin pitkälle, että melkein suorin sanoin lausui, että kristinusko on jättänyt hyvät miehet ryöstösaaliina niiden käsiin, jotka ovat tyrannimaisia ja valheellisia. Ja hän puhui näin senvuoksi, että todellakaan ei ole olemassa lakia, tai lahkoa tai mielipidettä, joka olisi siinä määrin pannut painoa uhraavaiselle hyvyydelle kuin tekee kristillinen kirkko. Senvuoksi, välttääkseen sekä häväistyksen että vaaran, on parasta ottaa selkoa sellaisen oivallisen harrastuksen varjopuolista.
[1] Firenzeläinen valtiomies. Hän kirjotti selityksiä Liviuksen Rooman historian ensimmäisestä osasta tullen sen kautta kuuluisaksi vapaamielisistä ajatuksista sekä asiallisista ja selvistä johtopäätöksistään. Tätä teosta seurasi maailman mainio tutkielma "Il Principe" (Ruhtinas) — jossa hänen suosijansa Caesar Borgia oli hänen kuvaamansa mallikelpoinen ruhtinas. Koko tämän kirjan yksinomaisena tarkotusperänä on esittää ne keinot, joiden avulla voi säilyttää valtansa ja asemansa, olipa sen sitte saavuttanut miten hyvänsä. Mutta vieläkään ei varmuudella tunneta Machiavellin vaikuttimia eikä tämän kirjan varsinaista tarkotusta — jonka monet arvelevat olleen niiden katalain oppien ja periaatteiden paljastaminen, jotka kirjottaja on hyväksyvinään. M. kuoli v. 1527 suuressa köyhyydessä.
Harrasta toisten ihmisten hyvää, mutta elä silmänpalvelijan lailla äläkä heidän milloin minkinlaisten päähänpistojensa mukaan, sillä se on liikanaista herkkyyttä eli pehmeyttä. Eläkä liioin anna jalokiveä kukolle, joka olisi ollut hyvillään ja onnellisempi, jos olisit hänelle antanut ohranjyvän. Suuri viisaus piilee siinä Jumalan esimerkissä, mikä meille tässä suhteessa tarjoutuu ohjeeksi, nim. että "Hän lähettää säteensä ja sallii aurinkonsa paistaa hyville niinkuin pahoillekin"; mutta Hän ei sada rikkauksia eikä säteile kunniaa ja suuria hengenlahjoja kaikille yhtä paljo. Yleiset tarpeet kuuluvat kaikille, mutta merkillisemmät antimet vain valituille. Niinikään varo, että mallin mukaan jotakin tehdessäsi myöskin mallia tarkoin noudatat, sillä jumaluus on asettanut meihin itseemme kohdistuvan rakkauden malliksi eli kaavaksi, jonka mukaiseksi meidän rakkautemme lähimmäisiämme kohtaan tulee muodostua. "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille ja seuraa minua[1];" mutta elä myy kaikkea, mitä sinulla on jollet tule ja seuraa minua, s.o. jollei sinulla ole tiedossasi sellaista kutsumusta, missä sinä voit tehdä yhtä paljo hyvää vähillä kuin suurillakin varoilla, sillä muuten käy niin, että paisuttamalla virtoja sinä kuivaat lähteet.
[1] Vapahtajan sanat "rikkaalle nuorukaiselle." — Mark. 10: 21.
Mutta paitsi sellaista totunnaista hyvyyttä, mikä perustuu ihmisen oikeudentuntoon, on muutamissa ihmisissä, yksinpä luonnossakin, taipumus hyvään; samoinkuin toiselta puolen on olemassa luontainen häijyys, sillä on olemassa sellaisiakin, jotka luonnossaan eivät toivo eivätkä harrasta lähimmäisensä hyvää. Lievempi laji häijyyttä ilmenee pelkkänä äkäisyytenä, uppiniskaisuutena, riidanhaluna, tielletulemattomuutena, tai muuna sellaisena; mutta syvällisempi laji sensijaan muodostuu kateudeksi ja jatkuvaksi ilkeydeksi. Sellaiset ihmiset ovat ikäänkuin omassa elementissään onnettomuuksien kohdatessa toisia ihmisiä, ollen aina lisäämässä heidän onnettomuuttaan, jos se suinkin on heille mahdollista. He eivät ole niin hyviä ja jalomielisiä kuin ne koirat, jotka nuolivat Latsaruksen haavoja, vaan sopii heitä verrata kärpäsiin, jotka surisevat makupalansa vaiheilla. Ihmisvihollisuus saattaa heidät syöksemään ihmisiä epätoivoon, ajattelemaan sopivata oksaa ilman että heillä koskaan on tarjottavana tarkotukseen sopivaa puuta puistossaan, niinkuin Timonilla oli[1]. Sellaiset mielipiteet ovat ihmisluonteen suurimpia erehdyksiä, mutta silti juuri sellaisia taipumuksia omaavista luonteista enimmäkseen sukeutuvat suuret politikot, niinkuin puu, joka on varreltaan kasvettunut taivutetun polven muotoiseksi, soveltuu mainiosti emäpuuksi alukseen, jolle keinuminen ja huojuminen on ominaista, mutta ei rakennushirreksi taloon, jonka on seistävä vakavasti asemillaan.
[1] Timon Atenalainen, jolla nimellä Shakespeare esittää hänet samannimisessä näytelmässään, tunnetaan "Misantropin", ihmisvihaajan, liikanimellä. Hänen hengenheimolaisensa ja toverinsa oli filosofi Apemantus, eräs toinen atenalainen, jolla oli samallaiset käsitykset ihmisistä ylipäänsä. Timon oli suosivinaan niinikään Alkibiadesta, jonka hän aavisti vielä jonakin päivänä syöksevän perikatoon isänmaansa. Kerran hän yleisessä kansankokouksessa sanoi, että hänellä on puistossaan viikunapuu, jonka oksaan moni kunnon kansalainen on hirttänyt itsensä, mutta että hänen muka täytyy nyt hakata tuo merkillinen puu poikki, hän kun käy rakentamaan sille paikalle, ja sen vuoksi kehottaa kaikkia sellaisia, jotka haluavat käyttää tilaisuutta hyväkseen, kiiruhtamaan, ennenkuin se on myöhäistä.
Hyvyyden merkkejä ja ominaisuuksia on useammanlaisia. Jos joku on sydämellinen ja kohtelias muukalaisille, osottaa se, että hän on maailman kansalainen ja että hänen sydämensä ei ole emämaasta erillään oleva saari, vaan samaa yhtenäistä mannerta. Jos hän ottaa osaa toisten suruihin, osottaa se, että hänen sydämensä on sen jalon puun kaltainen, joka haavottuu itse antaessaan palsaminsa[1]. Jos hän helposti antaa anteeksi ja unohtaa loukkaukset, osottaa se, että hänen mielensä on loukkaantumisien yläpuolella, niin että häntä ei voi haavottaa. Jos hän on kiitollinen pienimmistäkin ystävyydenosotuksista, on se omansa osottamaan, että hän punnitsee ihmisten mieliä eikä niitä runsaita antimia, mitä he yltäkylläisyydessään jakelevat. Mutta ennen kaikkea, jos hän on yhtä täydellinen kuin pyhä Paavali, niin että haluaisi olla Kristuksen lähettämänä sijaisuhrina veljiensä vapahtamiseksi, niin kuvastaa se jumalallista luonnetta ja jonkillaista samankaltaisuutta Kristuksen kanssa.
[1] Mirhamipuu.
AATELUUDESTA.
Me tulemme puhumaan jalosukuisuudesta, ensiksi erityisenä säätyluokkana valtiossa, ja sitte myöskin erityisten henkilöiden sukusuhteena. Sellainen monarkia, missä ei ole lainkaan aatelistoa, on aina puhtaasti ja ehdottomasti tyrannivalta, niinkuin esim. Turkin keisarikunta. Aatelisto näet tavottelee hallitsijavaltaa ja siten kääntää kansan huomiota jonkun verran pois varsinaisesta hallitsijasuvusta. Mutta mitä tulee kansanvaltaisiin maihin, niin niissä se ei ole tarpeen; ja yleensä olot niissä ovatkin rauhallisempia ja vähempi-rettelöisiä kuin siellä, missä on aatelisia sukuja, sillä ihmisten mieliä kiinnittävät asiat eivätkä henkilöt; tahi jos joitakin erityisiä henkilöitä mielenkiinnolla seurataan, tapahtuu se sentähden, että he ovat kyvykkäimmät kysymyksessä olevan asian suorittamiseen nähden, eikä kilpimerkkien tai sukutaulujen vuoksi. Me näemme, miten hyvin sveitsiläiset menestyvät uskonnollisista ja paikallis-hallinnollisista erilaisuuksistaan huolimatta, sillä heidän yhdyssiteenään ovat hyödyn näkökannat eivätkä henkilökohtaiset arvosuhteet. Alankomaiden Yhdistyneet Maakunnat[1] ovat hallintoonsa nähden erinomaisen onnistuneet. Sillä siellä, missä vallitsee yhdenvertaisuus, ovat valtiolliset neuvottelut vähemmän kiivaita, ja samalla hallituksen on helpompi kantaa veroja y. m. maksuja. Suuri ja mahtava aatelisto lisää hallitsijan majesteettia, mutta vähentää hänen valtaansa, sekä pitää vireillä elämää ja innostusta kansassa, mutta toiselta puolen hoikentaa sen kukkaroa. Asiat ovat oikeinpäin silloin, kun aatelisto ei ole liian mahtava hallitsijaan tai oikeuslaitokseen nähden, mutta on silti niin voimakas, että se voi torjua hallitsijaa vastaan tähdätyt, alempaa tulevat iskut. Lukuisa aatelisto synnyttää köyhyyttä ja häiriöitä valtiossa, sillä sen ylläpito vaatii ylimääräistä varojen kulutusta. Ja sitäpaitsi se seikka, että moni aatelinen joutuu taloudelliseen rappiotilaan, on omansa aikaansaamaan luonnottomuutta kunnia- ja varallisuussuhteissa.
[1] Alankomaat olivat juuri niinä aikoina vapautuneet Espanjan ikeestä ja julistautuneet itsenäiseksi valtioksi nimellä "Alankomaiden Yhdistyneet Maakunnat".
Mitä sitte tulee erinäisten henkilöitten jalosukuisuuteen, tuntuu kunnioitusta herättävältä katsella hyvin säilynyttä vanhanaikaista linnaa tai rakennusta, tahi nähdä vanha uljas honka, tiivis ja ehyt. Kuinka paljo enemmän ihailtavaa näkemistä tarjookaan vanha aatelissuku, joka on voitollisena vastustellut ajan rajumyrskyjä ja vinhoja vihureita. Uusi aateli näet ei ole muuta kuin valtiomahdin voimantuote, mutta vanha aateli on ajan tuote. Ne, jotka ensin kohotetaan aatelistoon, ovat tavallisesti hyvin lahjakkaita, mutta vähemmän rehellisiä kuin heidän jälkeläisensä, sillä kohoaminen yleensä edellyttää hyvien ja huonojen keinojen käyttämistä rinnatusten. Mutta syystä kyllä näiden kantaisäin hyvät puolet jäävät muistoksi jälkeentuleville, jotavastoin heidän vikansa kuolevat heidän kanssaan. Aatelinen syntyperä yleensä vähentää työteliäisyyttä, ja aatelisten kesken ahkerata ihmistä yleensä kadehditaan. Sitäpaitsi aatelissukuiset eivät voi päästä paljokaan korkeammalle; ja niiden, joiden täytyy paikoillaan pysyen katsella toisten nousemista, on sangen vaikea välttää kateuden tunteita. Mutta toiselta puolen jalosukuisuus tukahuttaa toisten ihmisten taholta heitä kohtaan suuntaantuvan kateuden, sillä heillä on näkyvää arvoa. Varma on, että hallitsijat voivat suurella menestyksellä käyttää eteviä aatelismiehiään ja siten helpottaa hallitsijan tehtäviä, sillä kansa tietysti alistuu heidän edessään, ikäänkuin jos he olisivat syntyneet käskijöiksi.
MELLAKOISTA JA RAUHATTOMUUKSISTA.
Kansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset valtiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka tavallisesti yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät yhdenvertaisuutta eli tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt ovat rajuimmillaan päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn edellä tiedämme käyvän kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen salaperäisesti paisuvan, samoin on asianlaita valtiossa.
Solvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat tavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään valtion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä ennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää sitä jättiläisten sisareksi:
Illam terra parens, ira irritata deorum,
Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem Progenuit.[1]
[1] "Maaemo, jumalien vihan ärsyttämänä synnytti hänet, viimeisen lapsensa, niin sanotaan, Coeus ja Enceladus jättiläisten sisaren."
Ikäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä. Mutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden alkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä määritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin kuiskeisiin, sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos asema kiristyy siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja hyväksyttävimmät, joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä, väärin selitetään ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät paikkansa Tacituksen sanat: "Inviso semel principe seu bene, seu male, facta premunt."[1] Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet ovat pahoja enteitä, seuraa, että rettelöt voitaisiin välttää, jos tavattomalla ankaruudella tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja kuiskeet, vaan tapahtuu usein, että välinpitämättömyys niiden suhteen on paras keino; jotavastoin niiden estämistä tarkottavat toimenpiteet useinkaan eivät vaikuta muuta kuin antavat niille vauhtia. Epäilyttävää on niinikään se laji tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: "Erant in officio, sed tamen qui mallent imperantium mandata interpretari, quam exsequi."[2] Sellaiset keskustelut, arvostelut ja saivartelut hallituksen virallisten määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään hallitusvallan perustuksia ja synnyttämään tottelemattomuutta, erittäinkin jos sellaisessa keskustelussa hallituksen kannattajat puhuvat pelokkaasti ja hellävaroen ja sen vastustajat äänekkäästi.
[1] "Hallitsija, joka kerran on herättänyt alamaistensa vihaa, menettelipä hän oikein tai väärin, valmistaa omaa perikatoaan."
[2] "He täyttävät velvollisuutensa, mutta ikäänkuin haluten mieluummin keskustella hallitsijainsa määräyksistä kuin noudattaa niitä."
Sama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat — sanoo Machiavelli — joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja kallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka menee kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin toiselle, kuten Henrik III:nnen[1] kohtalo Ranskassa selvästi osottaa. Hän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes jonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä kun hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita siteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin kuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois viralta.
[1] Kuningas Henrik III:s asettui n. s. Liigan puolelle, jonka olivat järjestäneet Guisen herttua ja muut katoliset ylimykset ja jonka tarkotuksena oli tukahuttaa protestanttinen usko Ranskassa. Kun hän vihdoin, liian myöhään, huomasi erehdyksensä ja äkkäsi, että hänen oma vaikutusvaltansa ja arvonsa oli mennyt, surmautti hän salamurhaajalla Guisen herttuan ja kardinaali De Larrainen, oman veljensä.
Niinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat julkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa. Maan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin kiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan "primum mobilen"[1] alaisia, joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista niistä, mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä jos maan mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli niinkuin Tacitus sattuvasti sanoi: "Liberius quam ut imperantium meminissent",[2] niin merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet puitteistaan, sillä kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala vyöttää ruhtinaat, ja sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa, "Solvam cingula regum".[3]
[1] Bacon viittaa tässä siihen vanhaan avaruuden käsitykseen, jonka mukaan jonkillainen gravitatsioonikeskus, liikkeelle paneva voima panee liikkeeseen kaikki muut taivaankappaleet.
[2] "Liian rennosti, muistaakseen omia hallitsijoitaan."
[3] "Minä tulen irrottamaan kuningasten vyöt."
Niinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos, harkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rupeaa horjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta jättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien raaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista niitä vastaan.
Mitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin huomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika sellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden vaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo tulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee, joka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri köyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite, että niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin valtiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus osottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä sotaa, kirjottaessaan siitä:
"Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus, Hinc concussa fides, et multis utile bellum."[1]
[1] "Tästäpä johtui ahnas koronkiskonta, lainan kasvaessa korkoa korolle, — tästäpä horjuva luotto ja sota, suurelle enemmistölle edullinen."
Tämä samainen "multis utile bellum"[1] on varma merkki siitä, että valtio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin kuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja kurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan kapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on sen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä, ollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte yhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö punnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne oikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää kansaa niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan oman hyvänsä. Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään punnitsemalla, miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat ne epäkohdat, joiden vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia on tyytymättömyys siellä, missä pelko on suurempi kuin kiihtymys. "Dolendi modus, timendi non item".[2] Sitäpaitsi sorron alaisuudessa samat seikat, mitkä saattavat kärsivällisyyden koetukselle, samalla tukehuttavat ja lannistavat rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama. Mutta elköön kukaan hallitsija olko välinpitämätön tai luulko itseään turvatuksi tyytymättömyyden suhteen sentähden, että muka sellaista on sattunut usein ennenkin ja kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä on mitään vaaraa koitunut. Sillä vaikka onkin totta, että jokainen pilvi tai sumuhattara ei puhkea myrskyksi, vaikka ajelehtiikin taivaalla edestakaisin, saattaa siitä vihdoin paisua oikea rajuilma. Ja merkillisen totta on myöskin se, mitä sanotaan espanjalaisessa sananlaskussa: "Paksuinkin köysi vihdoin katkee pienellä nykäyksellä."
[1] "Kansan laajoille pohjakerroksille edullinen sota."
[2] "Surulla on rajansa, mutta sama ei ole pelon laita."
Mellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja verotuksen alalla, muutokset laissa, ja tavoissa, etuoikeuksien peruuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden kohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu sotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt, jotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja liittävät yhteen.
Mitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä vastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin tapauksessa käyttävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta ratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.
Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin. Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen, ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s. Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.
Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta, mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m. suhteen.
Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa, antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.
Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita ja tarttuvia ajoksia.
Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee valtiossa kytevään tyytymättömyyteen[1]. Epimetheus, kun vaivat jo olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä, silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä mahdollisena.
[1] Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n. s. Pandoran maljasta, jonka Merkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty avaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin kaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri maailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin Toivo, joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.
Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä. Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle, tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn, ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja vetävät yhtä köyttä.
Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa arveluttavasti sanoessaan: "Sulla nescivit literas, non potuit dictare", sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä[1]. Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: "Minä en palkkaa sotaväkeä, minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi", sillä sotajoukot menettivät sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: "Si vixero, non opus erit amplius Romano imperio militibus."[2] Ja monta muuta samallaista esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä määrin huomiota.
[1] "Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata." Näin väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen kaksimielistä sanaa "dictare", joka merkitsee sekä kirjurille sanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi Sullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä, niin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden, vetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut hevillä luopua vallastaan.
[2] "Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita sotaväkeä." — Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j. Kr.
Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään, jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa, sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän kuin on soveliasta.
ATEISMISTA.
Minä olisin taipuvainen ennemmin uskomaan tosiksi "Kultaisen Legendan"[1], Talmudin[2] ja Alcoran[3] kuin että Kaikkeus on vailla sielua; ja senpä vuoksi Jumala ei ole tehnytkään yhtään ihmettä kumotakseen ateismin, sillä kaikki hänen tekonsa jo sellaisinaan sen tekevät. Totta on, että vähäinen määrä filosofiaa on omansa taivuttamaan ihmisen mielen ateismiin, mutta filosofiaan syventyminen palauttaa ihmisen takasin uskontoon[4], sillä kun ihminen tarkastelee toisarvoisia syitä hajallaan, niin hän joskus pysähtyy niihin eikä pyri kauvemmaksi, mutta kun hän näkee niiden yhdistyneen ketjun, näkee ne yhtenäisissä sarjoissa, niin hänen täytyy paeta kaitselmukseen ja Jumaluuteen. Niinpä yksin se koulukunta, jota enimmän syytetään ateismista, on antanut tukea uskonnolle. Minä tarkotan sitä koulukuntaa, jonka tunnetuimpia ajattelijoita ovat Leucippus[5], Democritus[6] ja Epicurus[7]. Minusta on tuhat kertaa uskottavampaa se, että neljä muuttuvaista alkuainetta ja viidentenä muuttumaton henki ijankaikkisesti paikoilleen sijotettuina eivät tarvitse Jumalaa, kuin se, että lukematon joukko pieniä hiukkasia tai siemeniä, ilman mitään järjestävää henkeä, olisi aikaansaanut tämän luomakunnan kaiken järjestyksen ja kauneuden.
[1] Kokoelma pyhimystaruja, kirj. Jacobus Varagine 13:nnella vuosisadalla.
[2] Juutalaisten pyhien kertomusten ja lakien kokoelma.
[3] Muhametin uskontunnustus- ja lakikirja.
[4] Nämä sanat nähtävästi sisältävät aiheen Popen kuuluisiin säkeisiin:
"A little learning is a dangerous thing,
Drink deep, or taste not the Pierian spring."
("Vähä tieto on vain vahingoksi, juo syvälti, tai elä lainkaan maista
Pierian lähteestä.")
[5] Abderalainen filosofi, joka ensimmäisenä opetti atomijärjestelmää, jota myöhemmin edelleen kehittivät Democritus ja Epicurus.
[6] Leucippuksen oppilas ja hengenheimolainen. Häntä nimitettiin aikoinaan nauravaksi filosofiksi.
[7] Epicurus, viimeksi mainitun oppilas ja aatetoveri. Hän kielsi sielun olemassaolon kuoleman jälkeen. Häntä pidetään kokeilevan filosofian isänä, ja hän se ensimmäisenä opetti sitä, minkä nyttemmin tiede on vahvistanut, nim. että n. s. Linnunrata on sarja tähtiä.
Raamattu sanoo: "Tyhmät sanovat sydämessänsä, ei Jumalata olekaan"; mutta siinä ei sanota, että tyhmät niin ajattelevat sydämessänsä, niin että sellaiset ihmiset näin puhuvat oikeastaan ulkopuolelta sydäntään eivätkä niin, että he sitä itsekään uskoisivat tai olisivat siitä täysin vakuutetut. Kukaan näet ei kiellä Jumalaa, paitsi ne, joille siitä on etua. Sitä, että ateismi on ihmisten huulilla enemmän kuin sydämellä, ei mikään ole niin omansa osottamaan kuin se, että ateistit pakkaavat alinomaa puhumaan mielipiteistään, ikäänkuin jos he itsekin olisivat horjuvalla kannalla ja etsisivät toisilta vahvistusta. Ja vieläpä kaiken lisäksi usein nähdään ateistien haalivan itselleen opetuslapsia niinkuin kaikellaiset lahkot yleensä tekevät. Mutta kaikista merkillisintä on se, että on sellaisiakin, jotka kärsivät ateisminsa tähden, mutta eivät silti pyörrä takaisin uraltaan, josta päättäen tuntuu kummalliselta, että he vaivaavat itseään, jos kerran ajattelevat, että sellaista kuin Jumalaa ei ole olemassa. Epicuruksen väitetään vain kujeilleen raha-asioittensa vuoksi silloin, kun hän myönsi, että on siunattuja luonteita, mutta sellaisia, jotka elävät onnellisina omaa elämäänsä välittämättä maailman hallituksesta, jota lausuessaan Epicuruksen sanotaan toimineen asianhaarojen pakottamana, vaikka muka hän sydämessään oli vakuutettu siitä, että Jumalaa ei ole. Mutta totisesti häntä on väärin tulkittu, sillä hänen omat sanansa ovat jalot ja jumalalliset: "Non deos vulgi negare profanum; sed vulgi opiniones diis applicare profanum."[1] Plato ei olisi voinut sanoa enempää. Hänellä ei ollut voimaa kieltää luontoa, vaikka hän olikin valmis kieltämään sen hallinnon. Lännen indiaaneilla on omat nimensä erinäisille jumalilleen, mutta mitään erityistä nimeä heillä ei ole Jumalalle — ikäänkuin jos pakanoilla olisi ollut nimitykset Jupiter, Apollo, Mars y. m., mutta ei sanaa Deus — mikä osottaa, että näillä luonnonkansoillakin on jonkillainen käsitys, vaikkakin siitä puuttuu koko sen varsinainen laajuus ja valtavuus, joten siis ateisteja vastaan nousevat yksin villitkin, käsi kädessä suurimpien ajattelijoiden kanssa. Harvoin todelliset ajattelijat ovat ateisteja. Saattaa kyllä olla joku Diagoras[2], Bion[3], Lucian[4] ja muutamia muita. Mutta heitä tuntuu olevan enemmän kuin todellisuudessa onkaan, syystä siitä, että kaikki ne, jotka vastustavat jotakin vallitsevaa uskontoa tai taikauskoa, leimataan vastustajain taholla ateisteiksi. Mutta suuret ateistit todellakin ovat teeskentelijöitä, jotka alinomaa vatkaavat pyhiä asioita, tunteettomasti, josta he ennen pitkää joutuvat "kuumille raudoille".
[1] "Jumalien pilkkaamista ei ole alhaisten jumalien olemassaolon kieltäminen, mutta pilkkaamista on omistaa jumalille alhaison heistä saamia käsityksiä."
[2] Ateenalainen filosofi, jonka Areopagi tuomitsi karkotettavaksi maanpakoon jumalien pilkkaamisesta.
[3] Skytialainen filosofi, tunnettu pilantekijä ja satirikko. Hänet tunnettiin ateistisista mielipiteistään, mutta siitä huolimatta hän ennen kuolemaansa tunnusti Kaitselmuksen olemassaolon ja voiman. Kuoli v. 241 e. Kr.
[4] Kreikkalainen kirjailija, kotoisin Samosatasta, keisari M. Aureliuksen suosikki. Hän ruoski sekä pakanuuden että kristinuskon taikauskoa.
Ateismin syitä ovat: hajaantuminen uskonnollisella alalla, jos nimittäin sellaisia puolueita ilmestyy lukuisasti; toinen on pappien paheellinen elämä, kun sillä alalla on menty niin pitkälle kuin siihen aikaan, josta Bernard Clairvauxilainen sanoi: "Meidän ei käy enää sanominen, että sellainen on seurakunta kuin on pappi, sillä kansa ei ole niin viheliäistä kuin ovat papit;" kolmantena syynä on pyhien asioiden joutuminen pilkallisten huomautusten esineiksi, jonka kautta uskonnon kunnioitus vähitellen murenee; sekä vihdoin opilliset, valistuneet ajat, vallankin jos rauha ja hyvinvointi vallitsee, sillä rettelöt ja vastoinkäymiset ovat omansa taivuttamaan ihmisten sydämiä uskontoon.
Ne, jotka kieltävät Jumalan, hävittävät ihmisen jalosukuisuuden, sillä eihän käy kieltäminen, että ihminen ruumiinsa kautta on eläimille sukua; ja jollei hän ole henkensä kautta Jumalalle sukua, niin hän on alhainen ja viheliäinen olio. Se hävittää samalla jalomielisyyden ja ehkäisee ihmisluonnon kohoamisen. Ottakaamme esimerkiksi koira, niin me huomaamme, miten suurta jalomielisyyttä ja rohkeutta se on valmis osottamaan sellaiselle miehelle, joka hänelle on Jumalan sijaisena, ja mikä rohkeus silminnähtävästi on mahdollinen ainoastaan sen vuoksi, että se näkee ihmisessä itseään korkeamman ja paremman olennon. Niinpä ihminen ikään, kun hän panee luottamuksensa ja turvansa jumalalliseen suojelukseen ja suosioon, saavuttaa sen kautta sellaisen voiman ja uskon, mitä ihmisluonto sellaisenaan ei voisi saavuttaa; joten ateismi on sitäkin hylättävämpi, kun se riistää ihmiseltä keinot, joiden avulla hänelle kävisi mahdolliseksi kohota mitättömyyden yläpuolelle. Ja sama kuin yksilöjen on kokonaisten kansakuntain laita. Ei ole koskaan ollut suurenmoisempaa valtiota kuin oli Rooma. Kuulkaahan mitä Cicero sanoi tästä valtakunnasta: "Me saatamme ihailla itseämme miten paljo tahansa, me patres conscripti (senatorit); mutta varmaa on, että me emme suurella lukumäärällämme lannistaneet espanjalaisia, tahi gallialaisia ruumiillisella voimallamme, tahi kartagolaisia ovelalla taitavuudellamme, tahi kreikkalaisia taiteellamme, samoin kuin sekin, että me emme alistaneet valtamme alle italialaisia ja muita latinalaisia tämän meidän kansamme ja rotumme synnynnäisellä älykkyydellä, vaan hartaudellamme ja uskonnollisuudellamme; juuri tämä ainoa todellinen viisaus, nim. käsitys siitä, että kaikkea vallitsee ja järjestää kuolemattomain Jumalien Kaitselmus, on tehnyt meille mahdolliseksi pakottaa vallanalaisuuteemme kaikki kansakunnat ja rodut."
TAIKAUSKOSTA.
Parempi on se, ettei omaa mitään käsitystä Jumalasta, kuin että häntä käsitetään hänen arvoaan alentavalla tavalla; sillä edellinen on uskottomuutta, mutta jälkimäinen solvausta; ja epäilemättä taikausko on jumaluuden pilkkaa. Plutarchus on lausunut tässä suhteessa erittäin sattuvat sanat: "Varmasti minä mieluummin soisin, että lukuisat ihmiset sanoisivat, ettei sellaista miestä kuin Plutarchus ole koskaan ollut olemassa, kuin että he sanoisivat, että eräs Plutarchus oli olemassa, joka tapasi syödä lapsensa heti niiden synnyttyä", niinkuin runoilijat kertovat Saturnuksesta; ja niinkuin solvaus on suurempi Jumalaan nähden, niin on vaara suurempi ihmisiin nähden. Ateismi jättää ihmiselle järjen, filosofian, luonnollisen hurskauden, lait, kunniallisen nimen, kaiken sen, mikä kelpaa oppaaksi ulkonaiseen siveellisyyteen ja hyveisiin, vaikka uskonto puuttuisikin. Mutta taikausko kumoo tämän kaiken ja julistautuu ehdottomaksi yksinvallaksi ihmisten mielissä. Niinpä ateismi ei olekaan koskaan saanut aikaan häiriöitä ja kiihotusta valtiossa, sillä se saattaa ihmiset kyllästymään itseensä, he kun eivät katsele tätä elämää ja itseänsä kauvemmaksi. Sitenpä me näemmekin, että ateismiin taipuvat aikakaudet, kuten esim. Augustus Cæsarin aika Roomassa, ovat olleet rauhan aikoja. Mutta taikausko sen sijaan on syössyt sekasortoon monta valtiota ja nostattanut esille uuden tekijän, joka ravistaa hallituksen kaikkia liitoksia.
Taikauskon isä on kansa; ja kaikissa taikauskoissa järjen miehet seuraavat narreja; ja käsitteitä sovellutetaan käytäntöön ylösalaisin käännetyssä järjestyksessä. Eräs korkea kirkonmies lausui Trentin kokouksessa[1], missä skolastilaiset oppineet näyttelivät huomattavinta osaa, että nämä muka ovat kuten tähtitieteilijät, jotka pitivät kiinni olemattomista liikkeistä ja kuvitelluista taivaankappalten radoista y.m. sellaisista otaksumista, voidakseen selittää itse ilmiöt, ja jotka niin menettelivät, vaikka hyvin tiesivät, että sellaisia liikkeitä ja ratoja ei ole olemassakaan. Samalla tavalla skolastikot olivat laitelleet joukon hienoja ja viekkaita selviöitä ja teoremeja kirkon opille tueksi.
[1] Trentin kirkolliskokous alkoi v. 1545 ja kesti sitä kahdeksantoista vuotta. Sen tarkotuksena oli ryhtyä vastustamaan nousevaa protestantismia sekä pohtia ja ratkaista katolisen kirkon riidanalaisia opinkappaleita.
Taikauskon syitä ovat tunteita hivelevät ja aistilliset juhlamenot ja hartaustoimitukset; ylenpalttisuuteen menevä ulkonainen ja farisealainen pyhyys; vanhojen tapojen ja katsantokantojen liiallinen kunnioittaminen, joka saattaa vain tuottaa ikävyyksiä kirkolle; kirkon johtomiesten omia pyyteitä tarkottavat juonittelut; hyvien tarkotusten liiallinen suosiminen, joka avaa portin monenmoisille päähänpistoille ja uutuksille; se, että ihmiset ryhtyvät tähystelemään jumalallisia asioita, mistä ei voi olla seurauksena muu kuin käsitteiden sekaantuminen; ja vihdoin raa'at aikakaudet, vallankin suurien onnettomuuksien ja maanvaivojen yhteydessä.
Taikausko ilman peittävää harsoa on ruma. Aivan samoinkuin apinan rumuutta lisää se, että se on niin kovin ihmisen näköinen, samoin taikausko tuntuu rumemmalta juuri senvuoksi, että se niin suuressa määrässä muistuttaa uskontoa.
Mutta taikauskon ehkäisemisessä joudutaan usein toiseen taikauskoon, menemällä äärimmäisyyksiin uudistuksissa; senvuoksi onkin tarkoin varottava, että sellaisessa puhdistuksessa hyvää ei huuhdottaisi pois pahan mukana, joka usein tapahtuu, milloin kansa on puhdistajana.
MIKÄ ON VIISASTA IHMISEEN ITSEENSÄ NÄHDEN.
Muurahainen on viisas eläin itsessään, mutta viheliäinen kappale puutarhassa. Jaa järkevästi harrastuksesi itsesi ja isänmaan välillä, ja ole itsellesi yhtä uskollinen kuin sinä olet toisille vilpitön, erittäinkin kuninkaalle ja isänmaalle. Viisaus on ihmiselle itselleen kiusankappale sangen monessa suhteessa. Rotat ovat viisaita siinä, että ne jättävät rakennuksen hyvissä ajoin ennen sen luhistumista. Ketun viisaus perustuu siihen, että se työntää ulos myyrän, joka kaivoi sille kolon. Krokodilit ovat viisaita siinä, että ne vuodattavat kyyneliä silloin, kun ne aikovat niellä saaliinsa. Mutta erittäin merkillistä on se, että "ne, jotka ovat itserakkaita ilman kilpailijaa" (kuten Cicero sanoi Pompeijuksesta), ovat tavallisesti hyvin onnettomia; ja senvuoksi, että he ovat uhranneet kaiken ajan omaksi hyväkseen, he joutuivat lopulta onnen häilyväisyyden uhriksi, onnen, jonka siivet he luulottelivat sitoneensa itseviisaudellaan.
VIISAALTA NÄYTTÄMISESTÄ.
Yleensä on olemassa sellainen käsitys, että ranskalaiset ovat viisaampia kuin miltä he näyttävät, ja että espanjalaiset sitävastoin näyttävät viisaammilta kuin he todellisuudessa ovat; mutta olkoonpa asianlaita miten tahansa eri kansallisuuksiin nähden, varmaa on, että tämä käsitys pitää paikkansa eri henkilöihin nähden. Niitä on paljo, mitä viisauteen ja kykeneväisyyteen tulee, jotka tekevät joko vähän tai eivät tee mitään, mutta sen hyvin juhlallisesti, "magno conatu nugas."[1] Hullunkurista on nähdä, mitä kaikkia metkuja ja koukkuja sellaiset muodollisuuksien ihmiset tekevät saadakseen pintapuolisuudet näyttämään läpikotaisilta asioilta, joissa on sekä syvyyttä että laajuutta. Muutamat ovat niin tarkkoja ja varovaisia, että eivät halua asettaa tavaroitaan näkyville muulloin kuin pimeänhämyssä, antaen samalla näkyä, että he salaavat jotakin; ja usein he eivät puhu siitä, minkä he hyvin tietävät, vaan sen sijaan ottavat puheeksi sellaisen, mitä he eivät tunne, jotta ihmiset tulisivat siihen käsitykseen, että he tietävät ja tuntevat hyvin nekin asiat, mistä he eivät halua keskustella. Toiset taas käyttävät apunaan kasvonilmeitä ja ruumiin ja kädenliikkeitä, jotka ymmärretään viisauden kyltiksi; kuten Cicero sanoi Pisasta, että kun tämä vastasi hänen puheeseensa, niin nosti hän toisen puolen kulmakarvat ylös otsalleen ja painoi ne toisella puolella alas leukaan saakka — sanoakseen kaikella tällä juhlallisuudella, että julmuus ei häntä miellytä. Muutamat arvelevat paraiten voittavansa tarkotuksensa puhumalla suuresti ja ehdottomalla varmuudella, siten pakottaen toiset myöntämään sen, mitä he eivät pysty todistamaan. Toiset taas, tavatessaan sellaista, mikä on heidän käsitys- ja tietopiirinsä ulkopuolella, osottavat pitävänsä sitä mitättömänä, sellaisena, mistä ei maksa vaivaa puhua, tai julistavat, ettei se kuulu käsilläolevaan keskustelukysymykseen, tai selittävät, että se on tavattoman harvinainen seikka. Näin he toivovat saavansa tietämättömyytensä näyttämään tietävyydeltä. Muutamat taasen ovat aina valmiit väittelemään sellaisessa tapauksessa, ja onnistuu heidän yleensä miellyttää toisia hiuksia-halkovilla saivarteluillaan ja niin repostella koko asia mitättömäksi. Sitä lajia ihmisiä kuvaa Plato Protagoras-teoksessaan, jossa sellaisten tyypillisenä edustajana esiintyy Prodicus, jonka pitämä puhe on tällaisia saivartelevia liverryksiä alusta loppuun. Yleensä nämä tällaiset henkilöt kaikissa kysymyksissä pitävät mukavampana asettua kielteiselle kannalle ja tehdä vastaväitteitä kuin itse esittää jotakin omintakeista; sillä esitetyistä väitteistä pääsee kieltämällä ne, mutta jos ne suostutaan ottamaan keskustelunalaisiksi, on niiden kiertämisessä taas uusi työ. Sanalla sanoen, ei ole yhtään vararikkoaan kohti kulkevaa kauppamiestä tai köyhyyttään peittelevää kerjäläistä, joka temppuilisi siinä määrin rahallista luottoansa ylläpitääkseen kuin temppuilevat nämä tällaiset sisällisesti tyhjät ihmiset ylläpitääkseen ihmisten hyvää käsitystä heidän tietävyydestään ja pystyväisyydestään. Viisaalta näyttävät ihmiset kyllä usein saavat osakseen kannatusta ja suosiota; mutta asiallisissa toimissa ne eivät ole paikallaan, vaan on jonkun verran typeräkin mies parempi kuin sellainen, jonka koko viisaus perustuu ulkopuolisten tapojen ja muotojen tavattoman tarkkaan noudattamiseen.
[1] "Mitättömiä pikkuasioita suurella ponnistuksella."
EPÄLUULOISUUDESTA.
Epäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa, joka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin pontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa ystävät ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat tyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet epäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä päästä eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin ja lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on esimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää. Vaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa vallan paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa mielensä epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan asianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se useimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa johtamaan ihmistä luulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten tulisi etsiä parannusta luulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä koettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko he, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö kullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia itselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta vastaan on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on tosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen mukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut pahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen mielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat sellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja lietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen metsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota epäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta selvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle henkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta niin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on alhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn, ei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: "saspetto licentiafede",[1] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi keskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi virittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.
[1] "Epäluulo on luottamuksen matkapassi."
IHMISTEN LUONTEISTA.
Luonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin, mutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa väkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän tunkeilevaksi ja nenäkkääksi; mutta ainoastaan tottumus voi muuttaa luonnetta ja asettua itse sen tilalle. Elköön se, joka mielii voittaa luonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin siinä suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat epäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein. Mutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin uimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on pitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman epäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät paksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa sen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä, missä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy pyrkiä asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään mieltään erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla on tapana luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee jonkun nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne menettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn ja vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua kerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa lujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan "Rakkauden lääke": "Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se, joka murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa murehtimasta." Eikä liioin ole epäonnistunut vanhojen roomalaisten ohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan niinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi — nim. niin ymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen. Elköön kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan pidettäköön pieni väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan. Mutta elköön liiaksi luotettako sellaiseen luonteen suhteen saavutettuun voittoon, sillä luonne saattaa uinua kätkössään pitkät ajat herätäkseen uudestaan sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa, kuten Aesopon neitonen, joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan näköisenä istui pöydän päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi elköön sellaisia tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin edullista asettaa liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos mieli saavuttaa mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen todellinen luonne tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä elämässä, sillä siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule kysymykseen; mielen ollessa kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee ihmisen irti niistä ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin harkitusti noudattaa; sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien asioitten ja kokemusten kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus jättää hänet oman onnensa nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin harrastuksiin, säätäköön kukin — olkoonpa hän sitte miten päättäväinen tahansa — määrätunnit sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista sellaisiin harrastuksiin nähden, joihin hänellä on luontaisia taipumuksia, sillä hänen ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein kuin muut toimet sen sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin kasveihin tai rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon edellisiä ja hävitettäköön jälkimmäisiä.
TOTTUMUKSESTA JA KASVATUKSESTA.
Ihmisten ajatukset suuressa määrässä muodostuvat heidän mielihalujensa ja taipumustensa mukaisiksi;[1] heidän keskustelunsa ja lausuntonsa muodostuvat heidän oppinsa ja omaksumiensa mielipiteitten mukaan; mutta heidän tekonsa määrää tottumus. Niinpä Machiavelli sattuvasti lausuu, että ei ole luottamista luonteen lujuuteen tai ponnahteleviin ja rohkeihin sanoihin, jollei tottumus niitä vahvistaja takaa. Hän arvelee, että uhkarohkeaa salaliittoa toimeenpantaessa ei ole koko painoa pantava toimeenpanijaksi valittavan henkilön luonteen hurjuuteen tai päättäväisyyteen ja tarmokkuuteen, vaan on valittava sellainen mies, jonka käsiä veri on ennenkin punannut. Ja vaikka Machiavelli ei tiennytkään mitään pappi Clementista, Ravillacista,[2] Jaureguy'ista[3] tai Baltazar Gerardista,[4] pitää hänen sääntönsä vieläkin paikkansa, ettei nimittäin luonne eivätkä vakuutukset ole läheskään niin vaikuttavia tekijöitä kuin tottumus. Ainoastaan uskonraivo voi tehdä vereen tottumattomalle ihmiselle mahdolliseksi kylmäverisen murhaamisen; muussa tapauksessa tottumus voittaa kaikki muut vaikuttimet yksin veritöihinkin nähden. Kaikilla muilla elämänaloilla tottumuksen kaikkivalta on kauttaaltaan huomattavana. Ihmiset vakuuttavat, panevat vastalauseita, valallaan vahvistavat ja kunniansa kautta lupaavat ja sitte kuitenkin menettelevät aivan samoin kuin ennenkin, ikäänkuin jos he olisivat hengettömiä kuvia tai koneita, joiden ainoana liikuntovoimana on tottumus. Tottumus voipi muodostua vallitsevaksi mahdiksi, oikeaksi tyrannuudeksi ihmisten keskuudessa. Uskovaiset hindut voivat tyynesti asettua pitkäkseen roviolle ja uhrata itsensä liekeissä. Eikä sillä hyvä, heidän vaimonsa usein vaativat, että heidän on sallittava uhrata itsensä miestensä kanssa. Spartan nuorukaiset vanhoina aikoina kilvan pyrkivät uhrattaviksi Dianan alttarilla, kestäen koetuksen värähtämättä. Minä muistan, miten Elisabetin hallituskauden alkuaikoina eräs irlantilainen kapinoitsija, joka oli tuomittu kuolemaan, anoi hallitukselta, että hänet hirtettäisiin pajunraipalla eikä nuoralla, sentähden että niin oli tehty entisille kapinallisille. Venäjällä on munkkeja, jotka voivat istua vesiastiassa kokonaisen yön, kunnes jäätyvät lujasti kiinni. Ja paljo voisi luetella esimerkkejä tottumuksen voimasta sekä ruumiiseen että mieleen nähden. Niin että koska tottumus kerran on valtavin tekijä ihmisen elämässä, pyrkikööt ihmiset kaikin mokomin omaamaan hyviä tottumuksia. Ja epäilemättä on paras hankkia sellaista tottumusta mahdollisimman nuorella ijällä. Tätä me nimitämme kasvatukseksi, joka sellaisenaan ei ole muuta kuin aikaista totuttelemista. Niinpä me tiedämme, että kieli on taipuvaisempi tulkitsemaan erilaisia ääniä ja sointuja ja jäsenet ovat notkeammat tekemään kaikellaisia liikkeitä nuorempana kuin myöhemmällä ijällä. Mutta jos tottumuksen voima on suuri yksinkertaisena, erillään ollen, niin on se sitäkin suurempi yhteissuuntaisissa, yhteiskunnallisissa ilmenemismuodoissaan; sillä toisten esimerkki opettaa, seurapiiri elähyttää, kilpailu kannustaa, kunnia ja kuuluisuus kohottaa. Ja juuri näissä suhteissa tottumuksen voima nousee ylimmilleen. Niinpä onkin hyveiden juurruttaminen ihmisluonteeseen todellisten seurapiirien korkein tehtävä, jota vastoin yhteiskunta ja hyvin järjestetty valtio kyllä edistää jo ennestään ihmisluonteessa tavattavia hyviä avuja, mutta niiden kylväminen siltä jää tekemättä.
[1] Eräs sananlasku kuuluu: "Haluaminen on ajatuksen isä."
[2] Hän murhasi Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen v. 1610.
[3] Teki murhayrityksen Orangen prinssiä Wilhelmiä vastaan v. 1582, jonka päästä Espanjan Filip II oli luvannut palkinnon hänen protestanttisten mielipiteittensä vuoksi.
[4] Murhasi prinssi Wilhelmin v. 1584. Sanotaan, että tämä fanatikko suunnitteli verityötään kokonaista kuusi vuotta.
ONNISTUMISESTA.
Kieltämätön tosiasia on, että ulkopuoliset, tilapäiset sattumat melkoisesti vaikuttavat ihmisen onnistumiseen; suosio, hyvä tilaisuus, toisten kuolema, kysymyksessä olevaan tapaukseen soveltuva ominaisuus j. n. e. Mutta ylimalkaan ihminen pitelee onnensa kaavaa omissa käsissään: "Faber quisque fortunæ suæ",[1] lausui runoilija; ja kaikista yleisimpiä ulkonaisia syitä on se seikka, että toisen tyhmyys ja turhamaisuus on toisen onni; sillä kenenkään menestys ei käy niin nopeasti kuin sen, joka hyötyy toisten erehdyksistä.
[1] "Kukin on oman onnensa seppä" (Sallustuksen teoksesta De Republica Ordinanda).
"Serpens nisi serpentem comederit non fit draco."[1] Hyvin huomattavat ja ulkonaisesti silmäänpistävät avut, etevät ominaisuudet saavat osakseen kiitosta; mutta ne ovat salaisia ja peitettyjä ominaisuuksia ihmisluonteessa, mitkä tekevät menestymisen (erittäinkin rikastumisen) mahdolliseksi. Se on jonkillaista sisällistä joustavaisuutta, peräänantavaisuutta, jolla ei ole erityistä nimeä. Espanjalainen nimitys "disemboltura"[2] osiksi tulkitsee sitä, kun ihmisen luonteessa ei ole mitään esteitä tai haittoja, vaan kiitää mieli yhtä rinnan onnenpyörän kanssa. Niinpä Livius kuvaa Cato vanhempaa seuraavin sanoin: "Se mies omasi sellaiset tavattomat ruumiin ja sielun voimat, että hän olisi väkisin kohonnut korkealle, vaikka hän olisi syntynyt sukuperäänsä nähden minkälaisilla edellytyksillä hyvänsä"; mutta hän unohtaa, että Catolla oli harvinainen kyky tavattoman nopeasti perehtyä hänelle entisestään vallan outoihin asioihin (versatile ingenium). Niinpä ihminen voi nähdä kohtalonsa, jos hän kiinnittää siihen terävän ja läpitunkevan katseen; sillä jos se liekin sokea, näkymätön se ei ainakaan ole. Menestyksen tie on niinkuin linnunrata taivaalla, sikermä pienoisia tähtiä, jotka eivät erillään ollen näkyisi, mutta jotka yhdessä luovat valoa. Samoin on joukko vähäisiä, tuskin huomattavia avuja, eli oikeammin taipumuksia ja tottumuksia, jotka määräävät ihmisen onnistumisen ja menestyksen. Italialaiset ovat panneet merkille niistä muutamia, joita harvoin tulee ajatelleeksikaan. Kun he puhuvat sellaisesta henkilöstä, jolle kaikki onnistuu, niin he sanoa sukaisevat, että hän muiden ominaisuuksiensa lisäksi on "poco di matto"[3]; ja varma on, että ei ole kahta ominaisuutta, jotka niin edistävästi vaikuttavat ihmisen menestymiseen kuin olla hiukan hupsu ja mahdollisimman vähän rehellinen. Siksipä äärimmäisyyteen asti isänmaataan rakastavat ihmiset esim. eivät koskaan edisty huomattavammin; eivätkä he voikaan, sillä kun ihminen kiinnittää ajatuksensa oman itsensä ulkopuolelle, niin hän ei enää kule omia teitään. Nopea menestyminen tekee ihmisestä häilyvän seikkailijan, joka haluaa siirtää paikoiltaan kaikki tielleen sattuvat rajapyykit, mutta tyynesti ja ponnistusten kautta saavutettu menestys tekee miehestä kelvollisen. Menestys saa osakseen kunnioitusta tyttäriensä, luottamuksen ja hyvän maineen kautta, sillä näissä kahdessa piilee sen siunaus, joista edellinen on ihmisessä itsessään ja jälkimmäinen toisissa häntä kohtaan. Kaikki älykkäät miehet tapaavat omistaa kykynsä ja etevät ominaisuutensa Kaitselmukselle ja Onnettarille, siten suunnatakseen pois itsestään toisten ihmisten käteen vasamat sekä saadakseen sitä paremman tilaisuuden käyttää suurta kykyään. Onhan sitäpaitsi suuremmoista olla korkeamman voiman huolenpidon alaisena. Niinpä Cæsar sanoi laivurille myrskyssä: "Cæsarem portas et fortunam ejus"[4]. Niinikään Sulla[5] otti nimekseen "Felix" (onnellinen) eikä "Magnus" (suuri). Ja merkillinen seikka on se, että niille, jotka julkisesti tekevät omasta viisaudestaan ja taitavuudestaan ylen suuren numeron, tavallisesti ennen pitkää käy onnettomasti. Historia kertoo, että Timotheus Atenalainen[6], esittäessään valtionsa hallitukselle kertomusta toimistaan, tuon tuostakin sanoa sutkautti "eikä tässäkään onnella ollut mitään osaa". Mutta kävipä niin, että mikään ei enää sen koommin hänelle onnistunut. Epäilemättä on niitä, joita Onnetar erityisemmin suosii, joille kaikki näyttää luonnistuvan niinkuin runojen rustaaminen Homerolle, jota kukaan toinen runoilija ei voittanut sujuvaisuudessa ja joustavuudessa.
[1] "Käärmeestä ei tule lohikäärmettä, jollei se ensin niele toista käärmettä."
[2] "Nurinkäännettäväisyys", ominaisuus, joka tekee henkilölle mahdolliseksi helposti mukautua olosuhteitten mukaan.
[3] "Jonkun verran hupsu."
[4] "Sinulla on purressasi Cæsar ja hänen kohtalonsa."
[5] Sulla, kuuluisa roomalainen sotilas ja valtiomies, joka kohottautui yksinvaltiaaksi. — Hän julisti menestyksensä Herculeen ansioksi, jota hän erityisellä hartaudella kunnioitti.
[6] Voitokas atenalainen kenraali, Cononin poika ja Platon ystävä.