language: Finnish

FREDRIKA BREMER

Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta

Kirj.

LUCINA HAGMAN

Porvoossa, Werner Söderström 1886.

SISÄLLYS

   I. Lapsuuden aika.
  II. Ensimäiset kyhäelmät. Ensimäinen nuoruus.
 III. Kehitystä vastaiseen vaikutukseen.
        Kirjallinen vaikutus. "Presidentens döttrar."
        Kirjallinen vaikutus. Tuntomerkkiä
        Kirjallinen vaikutus. "Nina".
        Kirjallinen vaikutus. "Grannarne."
  IV. Jatkuvaa kehitystä. Ulkonainen elämä.
        Kirjallinen vaikutus "Hemmet", "En dagbok" y.m.
        Kirjallinen vaikutus. Tendenssi. Arvostelua.
        Julkisia kunnianosoituksia. Yksityinen elämä.
        Yhteiskunnallinen vaikutus.
        Kirjallinen vaikutus "Morgonväkter".
        Kirjallinen vaikutus "Syskonlif" y.m.
   V. Amerikassa. Matkan syyt ja tarkoitus
        Amerikassa. Vastaanotto ja kohtelu siellä.
        Amerikassa. Siveelliset perikuvat.
        Amerikassa. Uskonnolliset olot.
        Amerikassa. Kvääkarit.
        Amerikassa. Naiset tila ja asema.
        Amerikassa. Waldo Emerson.
        Amerikassa. Theodor Parker.
        Amerikassa. Vertailevia mietteitä.
        Amerikassa. Orjalaitos.
        Amerikassa. Hyljätty aikomus.
        Amerikassa. Loppusana.
 VI. "Hertha"
        Meteliä.
VII. Itämainen matka. Brüssel'in kongressi.
        Itämainen matka. Schweiz'issä
        Itämainen matka. Waldolaiset, vapautusliikkeistä.
        Itämainen matka. Cavour'en luona
        Itämainen matka. Välimeren yli
        Itämainen matka. Palestinassa.
        Itämaalainen sivistysmatka. Naisen tila ja asema.
        Itämainen matka. Turkissa ja Kreikassa.
        Itämainen matka. Spitalisten luona
        Itämainen matka. Jäähyväiset Kreikalle.
        "Fader och dotter"
VIII. Loppu.

I. LAPSUUDEN AIKA

Fredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa lähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut Suomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä koonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä aimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän oli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista lasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi; toisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen kanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista ensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä oli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi isänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja suomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä siihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti perheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika, toinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta. Varsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman perintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse hän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen suomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa päätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa ovat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen menevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin kesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi lahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin perintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin osallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen kirjallisissa teoksissaan.

Bremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna Årstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla, kolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut Bjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia muistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan käsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo täydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen kaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa. Suuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät mahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja ylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko perhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja talvet kaupungissa.

Perheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys kanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat usein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan harvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin olemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia. Puettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään. Äiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti tyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä suutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet, täytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar, Charlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei melkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi hän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten tultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän aikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän hiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli verrattoman hauskaa.

Tervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa kuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli periaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli ensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia, jos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset olivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä ei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään tukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi ehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena Fredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon romania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle onnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin Fredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset saivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä kovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään, vaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan. Heidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi joskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli ilmi.

Päivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin saatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten oli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin väliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven suussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan, noukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka omatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa toisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti tunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen kahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi — vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä alkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9, olivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä sanottuansa vetäytyneet yösijoilleen.

Lukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä henkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin ruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin ennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja makeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata ainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot sytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin hänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja puhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar, joka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen Fredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä kokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: "Tuo Fredrika on oikein suututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua." Kun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia soitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä opetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa. Jälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi sisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen, ja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin maassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava kilpailu.

Franzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän ulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa, oli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja kävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi häntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen usein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää, mitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan mielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja lienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin hellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti lasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen. Silloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan heille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet täyteen.

Myöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta käsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin neulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen järjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi niin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti ja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä tahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen nuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa nämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä niistä nuhdella.

Jo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin odottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli määrä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella huoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa jälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin sen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla ja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen vuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten sydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin pyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan painon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori oli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti valtoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan ympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin että tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle saarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja pää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin toimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi pelottavaan ennustukseen: "Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun isoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen elää, sitä pahemmaksi hän tulee."

Usein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta liinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten syytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut selittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli leimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta ei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta pahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän näki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi silloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta hameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään.

Kerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan missään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni vieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis avaamaan. "Paikalla", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken perästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän jälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta oli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen leikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka oli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan toisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja jalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön tuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi hyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja heti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä sormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika eräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun kumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti hän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin, jotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin ja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi kolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi.

Mutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä, käytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta toiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui, kun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka kuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski nirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki katkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste taas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin kulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja kadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi päivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse hän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä kaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi, mutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien suosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen synkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti palavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi Fredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä jonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän taas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika ollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti, koska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan. Isoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian etevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi, mutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin mielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia pois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei mitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: "Kah, eihän otsasi sentään olekkaan niin matala." Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan uudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä pihdillä nykäisi ne juurineen ylös.

Myöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan nuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen ja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa. Kun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä päättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen.

Kerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen jotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan santapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin takataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja ei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut mitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri seuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun näki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen ompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu kuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi: "Santapussiko? Mikä santapussi?" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä kauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut tuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla reikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin päättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan päähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan. Oikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun maisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten tämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut hänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä ja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija sittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa "Hemmet" nimisessä romanissaan.

Kaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään Fredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas kyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja joutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen ja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein katkeria kyyneleitä yksinäisyydessä.

Pienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja taipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä oli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään patriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen luonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi tulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi epäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat kirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan. "Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi", kirjoittaa hän, "mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä? Samat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka puristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha, häpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun lasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana pitävät." Ja kertomuksessaan "Grannarne" antaa hän Fransiska-rouvan sanoa: "Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka kaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on meistä niin etäällä."

Vanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä ovat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja moitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat, säilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa ei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko aikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun nyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat he siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä kokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä tahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä olemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta kotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli heille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua, ainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli ankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret jonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä koetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota tytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna, väärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja erehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen tyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi, kun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään hänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman, joka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva pirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva. Kertomuksessaan "Den ensamma" on Fredrika Bremer varmaan lausunut oman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: "Jos olisin kasvattaja niin minä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta, mikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää heitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla kukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he osaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa."

Tämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle viisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä sukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna.

Kotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta tämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa, joka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he yhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä sieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä sitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika sisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille. Tämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen auttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän vähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat tietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne ostaneet.

Sekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena saivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen aikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt tanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa tuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa lajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi. Ukko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat joutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja hän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa ja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla tästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen oli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa kuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää. Joskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä eivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä suorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen.

Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa. Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä; pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut, niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika, joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä… härät…" Nyt Bremer suuttui koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.

Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan, ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella, jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi. Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa, seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.

Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin, joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä, jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin, Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa, ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.

Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka, jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne" nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.

"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika, "seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori, jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja, jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani, jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon, että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin, ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa. Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa kaikellaisiin temppuihin.

"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla, niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme — nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki, jota siihen tahdoin juurruttaa.

"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni. Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni. Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII — jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä. Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja sitä kansaa, jonka herra hän oli.

"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen — ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta, seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.

"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani, ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta sanoissaan.

"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan, juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä."

"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli, lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi, menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades! Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes, mutta ei uskaltanut kieltää.

"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava", huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari; taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No, kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?…"

"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani, valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi.

"En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". — "Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! — Grönvall, tules tänne vähän."

Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.

"Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä.

"Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.

Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä, olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.

Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin päättänyt käydä.

Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän surun.

Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari, ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII. Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.

Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9! Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin, miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.

Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä, on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut. Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades, vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja väänsin oven lukkoon.

"Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on hulluutta."

"Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?"

"En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies."

"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein asentoa. Darius teki samoin.

"Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!"

"Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen, ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa, — ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen."

Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu", huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" — — — Hän vaaleni ja täytyi istua.

"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.

Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun asia jo oli saatettu loppuun.

Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani. Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat mielestäni."

II. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS.

Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä, se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen, että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan, ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä", eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä poisti monen salaisen surun muistot.

Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön, oli isälle vastenmielistä.

Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia, kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli samaan päätökseen.

Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi. Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi, kun koetti parastaan panna.

Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl. 4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana, pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten, ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.

Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi, mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?

Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa, maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.

Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia, kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään, mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta. Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi, näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa. Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.

Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua; mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä; mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena, hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa: ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi, kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri, että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa estettynä.

Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään sai hän sen kautta.

Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään, hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan. Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan, otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä. Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa, valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat koko seurueen alakuloiselle mielelle.

Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa, Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään. Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan, maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät, Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä. Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.

Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi. Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi; ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen, suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän Herthan kasvatukseen, samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä."

Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa, joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila, jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua, ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta, joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan eroittamaan meitä?"

Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia. Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan, vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet. Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä, taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty, neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.

Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä, jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista, että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.

Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.

Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti, toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle, voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena, mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti. Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja elämä.

Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin, josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan, missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa, otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut tunteet hänessä vaikenemaan.

Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi, aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon, kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet" (Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava, voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa, mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra, emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka? Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta, sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista, jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.

* * * * *

Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin, tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen. Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän: "Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä."

Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani "Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.

Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä", kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.

"Kuvauksien" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva yleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo huomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti tiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella perheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa rakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa oli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä laajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan aikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja odottamatta sai Fredrika Bremer Ruotsin Akademialta vastaan ottaa kunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa hän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja häntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus voinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen "Kuvauksien" toisen osan ilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan aio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se ainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi ulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja kun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen, rupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua julkaistiin kolmas osa "Kuvauksia", sisältäen vaan yhden kertomuksen, "Familjen H.", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on seuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa Algernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa niinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita kertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian voipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja nuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin nuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja everstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään rakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan oikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa liittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä, professori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin kovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena pelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä omakseen.