KIRJALLINEN VAIKUTUS. TENDENSSI. ARVOSTELUJA.
Niinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa jo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö ensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset harrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi jollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa kehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti levottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut loukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin ainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos joku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda toisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian että "tendenssikirjoitusta" tehdään ja että siten tahdotaan puhdas taide karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein se, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole tendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen ihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy kaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa kaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään älyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä epäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa järin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä.
Syynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva tendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti huomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja toiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti liittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen luonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti osannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean, runottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä hänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin hartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden ja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti omaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja luonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen teoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu henkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen arvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut mitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän "kuvauksissaan" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän, ylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja ennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku kohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä oli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon kesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana ja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi.
Tätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer enemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja luonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli ihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä lukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että hänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen teoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka on kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän runotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien tarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä ja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti niinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä.
* * * * *
Useimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja toiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan kieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan yksi: "Familjen H.", nimellä "Perhe", rouva Hahnsson'in suomentama] ja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut monen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin kirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä menestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan 1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen kunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin — För snille och smak — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa puheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr. Bremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta oli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli osottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset kokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä kaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa. Fredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä muodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus kuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä oli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja yhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä enimmäkseen jäävät kätköön. "Ruotsin Akademia tahtoi", lausuttiin lopuksi, "antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa etevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt ruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa".
JULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ.
Syksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen omaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän vuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta Tomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä, saatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli nyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi tahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan. Mutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään kirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää. Elämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen elämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen halu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen kertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla oli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja kirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän riennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen, mutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa neuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen.
Kirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun puutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua luvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle henkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä tarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun "Hemmet" oli tekeillä, lainasi hän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa siten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja toiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden hoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa kuin rahat lähettää: "Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun puoleeni." Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin, antoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen varattomille.
Itse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa sisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki mukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista astui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta valoa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt verhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi katsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella sydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä ystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von Brinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa taiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden, vastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee tuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa herättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa tulla. "Sanon suoraan", kuuluu hänen kirjeessään, "ettei minun huostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei vainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle 50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin päästän sen paikalla menemään."
YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS.
Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.
Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista. Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan, syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa sellaisissa paikoissa.
Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona. Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.
Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860) alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan], niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.
Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin hänen kirjalliseen toimeensa.
KIRJALLINEN VAIKUTUS. "MORGONVÄKTER."
Eräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: "Voidaksensa mitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa kartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee hänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä nyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni supistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen. Esitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä kaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä omituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee tehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää." Tämän jälkeen olikin, niinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä. Mutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava harrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa Kristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta, ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria kohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä toisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi.
Isomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen kirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen yksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja ehdoituksia siihen suuntaan. "Uskonnolliset käsitteet", sanoo hän niissä, "ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei ohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan". Mimmoiseksi ihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa ihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä etupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin opissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat suurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on koettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee enemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — "Minua on filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja oivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä ja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että tämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta koko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut korkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja palkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta. Kristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden ynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti ja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja tämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja suhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä, niinkuin olen sen käsittänyt." — "Muista kuitenkin", lisää hän heti ystävällensä, "etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia (axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni".
Kuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa: "Morgonvakter" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna Straussin lausumista mietteistä "Das Leben Jesu'ssa", joka paraikaa kierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran nimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: "Oppineisuutta tavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt — ja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja paljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun julki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän ennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja ennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä." Edelleen muistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut mielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan, uskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen on oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja käyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen. Orthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista sekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään uskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken kirkollisen pakon. "Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä ja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina ", lausuu hän. Vastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja julkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa ajatuksensa siitä.
Ne kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon ja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli sanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan toisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto saa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja mitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu tieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen astumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii niitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet eivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin toisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja tieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan, mutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin logillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän yhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien, että hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa ja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin syihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja hengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden yli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa.
Strauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa edelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden epäilyksistä: "Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten taidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän kylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen tuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein häpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä tavalla oli jotakin parempaa ja korkeampaa kuin Jumala — jollei hän ollut Jumala?"
Oli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö, joka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi oli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen tuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen kanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai aikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin sekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään löylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä että hän oli kirjoittanut, ja mitä hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut tekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän m.m. sanoo: "Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi itsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan tekevät." Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa, jossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta ojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää, että Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen, mutta hän vastaa: "En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni, en sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään viimeistä sanaa. " Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin hyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän astuu "Morgonväkter'in" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen tahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää vastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen, "koska", arvaa hän, "sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät pahemmiksi kuin ensimäiset". Niin jäikin kirjoitus painamatta.
Myöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta mainitaan "Morgonväkter'istä", että kuinka vähäpätöinen kirjanen olikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia ja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita se vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä surujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen kuolemansa, sanotaan juhlapuheessa "Morgonväkter'istä" m.m., että "mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta kirjoitelmasta".
Samaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset valtiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan, omiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan osallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta heräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se sydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka Fredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita ja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän päätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika Bremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden voiton valtiollisessa elämässä.
Ja kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi ottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja sociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta virikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet, oli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja mielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia yhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen elämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen: "Syskonlif" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: "Ett par blad från "Rhenstranden" ja v. 1849 "Lif i Norden".
KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M.
Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille, kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen, toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa, jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa korkeimman rakkauden käskyä.
Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä, että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut. Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta kirja siirtyi kädestä käteen.
Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän Rhein-matkakuvauksen johdosta tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m. kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa — rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.
Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen. Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa. Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa, vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä. Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon, senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin mielipidettä johtaa.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi, siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy, mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän vaikuttaa."
Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat, jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän, eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta, vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla. Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa."
V. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS.
Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia, hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa. Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä, että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.
Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä, vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan, jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin, on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää", kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster, Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen hänelle antaa?
Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle, vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta, sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli ensimäisenä elinehtona.
Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan, yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla, nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit). Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.
Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt meni oppimaan.
AMERIKASSA. VASTAANOTTO JA KOHTELU SIELLÄ.
Hänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan maalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien miestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa. Monta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa pyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja matkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa hotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset paikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta lunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa kunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät kirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä ja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös että tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos syntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista, jos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä. Aamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia, kukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin kysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten onnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka johdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka häntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: "Paljon heistä pidin, oikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan kestää."
Monta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa sanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja kerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä muistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä omissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in, Lowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia kertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, "Reedwood" ja "Hope Leslie" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti hänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti tutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja toivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin paikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle käsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla vietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan. Täten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua vieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan tarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa outoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa saattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: "En ole täällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa kesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta, juuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella." Näin ollen hänen vierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain yleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa tavallista suuremman huomion.
Niinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti hän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten havaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New York'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän talveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in luona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän eteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan pitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen tutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän takaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen Illinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun aikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa alaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä yli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena, tuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen piiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän erosi ystävän kaipauksella.
"Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä opasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan yksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin saakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä harrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia kaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus, kestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin ja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta yhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli siksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut sellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja siksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut huolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja huomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen ja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin käynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään ollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi ja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan suurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän vertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy lyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa pysyy, ja kirjoittaa sitten: "Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken näin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa: ajattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana."
Mutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan uuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi hänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin, valmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia kuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen Amerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri muodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen tiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli kunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen elämä, joka "Uuden mantereen kodeissa" on kuvattuna, todistaa kyllin ettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään aineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon ja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla.
Me näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin silmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän kaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän elon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee hän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä täydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita ihmiskunnan jalostumiseen; hän "tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen maailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella mantereella", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo havaannoitansa.
AMERIKASSA. SIVEELLISET PERIKUVAT.
Mitä on Fredrika Bremer uudella mantereella nähnyt? Onko hän löytänyt sitä uutta ihmistä, niitä enteitä uuden sukukunnan tulevaisuudesta, joita hän etsi? Tahdomme kuulla, mitä hän siitä puhuu.
Ne siveelliset perikuvat, joiden toteuttamista kohti kaikki kehitys Amerikan kansassa kulki, käsitti Fredrika monin tavoin eroaviksi siitä, mitä hän Europassa oli nähnyt ja kokenut. Vapauden kunnioitus sanassa ja työssä oli se perusohje, jonka amerikalainen tunnusti kansan oikeaksi johtajaksi kaikissa sen elämänmuodoissa, yksityisen ihmisen oikeus ja onni oli pyhänä pidettävä ja loukkaamaton. Jokaisen inhimillisen individin tulee suorastaan esiintyä omituisuudessaan, yksin Jumalan kasvojen edessä seisoa ja tältä sisimmältä kohdaltaan vaikuttaa ulospäin oman vakuutuksensa mukaan. Oikeus on oleva yksi kaikilla. Korkeimpaan luonnonlaatuiseen kehitykseen pitää kaikilla olla samallaiset tilaisuudet, onnen saavuttamiseen ei saa yhdeltäkään tietä sulkea. Sama vapaus, sama oikeus on oleva naisella kuin miehellä. Oikeus sanoo: etsi onneasi kaikkialla; se on ainoastaan väkivaltaa, joka sanoo: tuolla alalla saat sinä onnea etsiä, mutta tuolle toiselle alalle et saa astua.
Ja työn kunnia sekä työn kunniallinen palkka on tuleva jokaiselle rehelliselle työntekijälle. Kaikellainen työ on itsessään kunniallinen ja semmoisena arvosteltava. Yhteiskunnassa pitää vallitseman tasa-arvonliike, joka tasaa yläältä. Jokainen ihminen on tuleva oikeutta tekeväksi ja hyväksi, oikeutta tekevän ja hyvän kohtelun kautta. Hyvä henki kutsuu hyvän hengen esille. — Kaikkea kaikille on yhteiskunnan todellinen päämäärä. Sen mukaan kuin kukin kykenee vastaanottamaan, pitää hänen saada tulla osalliseksi kaikesta, aineellisesta ja henkisestä hyvästä maan päällä. Kukaan ei ole siitä suljettava, joka ei itse sulje itseään. Ja jokaisella pitää myös tilaisuutta oleman astua uudestaan sisään; senvuoksi on vankeus oleva parannuslaitos ja toinen koulu niille, jotka sitä tarvitsevat. Yhteiskunnan tulee niin järjestyä, että kaikille on tie auki kaikkea saavuttamaan, että kaikki voi tulla kaikille.
Onko Amerikan kansa nämä periaatteet toteuttanut? kysyy Fredrika Bremer, ja vastaa: ei, mutta se likenee sitä. Ei Amerikakaan taida ihmiskunnalle uutta paradisia luoda, sitä emme enää saa tämän maan päällä, mutta sen kansassa elää enemmän toivoa, enemmän uskallusta kuin vanhan mantereen asujamissa. Ja vaikka kovin paljon puuttuu, vaikka suuria ja vaarallisia epäkohtia on päässyt valtaan, näkyy kuitenkin läpitseensä jälkiä näistä korkeista periaatteista siinä järjestelmässä, joka uuden maailman valtiollista ja yhteiskunnallista elämää kannattaa.
AMERIKASSA. USKONNOLLISET OLOT.
Fredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä valtakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen, vaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet kärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä voimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on itse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta pitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt osaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja kun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan myöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden oikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta puolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken. Missä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä lahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien kanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä enemmän kuin dogmeja.
Fredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut rajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin tyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä templiä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset, joilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen yhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa, köyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden edistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla tapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon kuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt alkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen tunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa hänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan ja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon kuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä. Siinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät enentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan riveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen yhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. "Tasoitusta yläältä" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard, Channing, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä, jotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla yhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana: yksityisen tilan parannus.
Että maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus on koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla semmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien, mormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä ihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna ja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin rajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina ja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä. Kirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen toiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia, protestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin sääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää henkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta kokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa liittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa tulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa paikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa, joka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on pannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin panee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan veljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, "joka ei suinkaan maailmanparannusta toimeen saa", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään ketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä vieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän seurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa heille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua suloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi olla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen voittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken käytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa, jossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi auringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden liittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa.
AMERIKASSA. KVÄÄKARIT.
Pennsylvaniassa oleskeli Fredrika Bremer paljon kvääkarien seurassa, hän tahtoi likeltä tutustua heidän maailmankatsantoonsa, luonteesen ja tapoihin; tämän uskokunnan historia oli häntä nuoruudesta saakka viehättänyt, nyt oli hänellä tilaisuus muodostaa itsellensä näkemään perustunut käsitys sen kehityksestä. Filadelfiassa asuessaan hän usein oli läsnä heidän kokouksissaan, kuuntelemassa heidän esitelmiään. Hän huomasi kvääkarien vaikutusta kaikkialla yhteiskunnassa, etenkin hyväntekeväisyyden alalla, nämä "sisällisen valkeuden" saarnaajat esiintyivät hänelle ahkeroina ja uskollisina inhimillisen edistyksen kannattajina. "Ruotsissa", kirjoittaa hän, "tunnemme kvääkarit ainoastaan omituisena uskonlahkona, jotka sinuttelevat kaikkia ihmisiä, käyttävät leveälaitaisia hattuja ja astuvat hattu päässä keisarienkin eteen, täällä olen oppinut tuntemaan heidän merkityksensä ihmiskunnassa". Senjälkeen kuvailee meille kirjailija George Fox'in ja William Penn'in vaikutusta ja työtä kvääkarikunnan perustuksessa, sen asettumista Delaware virran rannoille ja kuinka tämä uskonvainoa paennut joukko uudessa siirtomaassa kehittyy ja kasvaa vahvaksi seurakunnaksi, josta moni voipi paljon oppia.
Mikä taitaa enemmän innostuttaa, sanoo hän, kuin seurata tämmöistä jumalallisesti hurmaantunutta miestä todistavana totuuden puolesta ja nähdä, kuinka hän julman pitelemisen käsistä, vankeudesta, kuoleman vaarasta astuu taas yhtä lujana, yhtä vakaana esille; nähdä kuinka tunnustajien joukko kasvaa hänen ympärillään, kuinka hän hengen vastustamattomalla voimalla panee valtiokirkon kivimuurit horjumaan ja sen palvelijat hämmästymään? Mikä taitaa enemmän ihmetyttää kuin nähdä nämä sisällisen valkeuden oppimattomat tunnustajat esiintyvän sisimmän elämän ilmoittajina ja tulkitsijoina? Päivämiehet ja palvelustytöt tulevat saarnaajiksi, kutsuen paavit ja sulttanit, puritanit, neekerit ja hindulaiset kuuntelemaan totuuden sanaa sisällisen äänen tuomio-istuimen edessä.
Tuo sisällinen ääni, joka käski heitä asettamaan hengen raamattujen yli, joka käski heitä sinuttelemaan kaikkia ihmisiä ja kieli ketäkään kumartamasta, joka ei voinut hyväksyä valan tekoa eikä ulkonaista hallitusmuotoa, käski sitävastoin jokaista sulkemaan kaikki ihmiset veljesrakkauden syliin ja kohtelemaan eläimiäkin hellyydellä. Tullessaan uudelle mantereelle tämmöiset aatteet sydämessään, tervehtien indianeja veljen nimellä ja ystävän kohtelulla, ei ollut ihme, että he kaikkialla voittivat lukuisasti seuraajia. Eikä ollut ihme että seurakunta, joka jumalanpalveluksessaan katsoi niin vähän muotoa, joka elämässään noudatti niin uskollisesti vapauden ja tasa-arvon oppia, herätti totisen kunnioituksen henkilössä sellaisessa kuin Fredrika Bremer. Missä kaikki ovat oikeutettuina samoihin etuihin ja samaan asemaan, ilman sääty- tai sukupuolieroitusta, siellä täytyy löytyä paraimmat aineellisen ja henkisen onnen toiveet. "Ajatusvapauden oikeus, perustuva Jumalan ääneen ihmisen sydämessä, on sama oppi, jonka puolesta Sokrates kuoli ja Luther eli", päättää kirjailija mietteensä kvääkareista ja lisää, viitaten myös heidän heikkouksiinsa: "Totta on, että se pahan ota, joka jokaisen ihmisen sydämessä juuret löytää, kvääkarikunnassakin näytteleikse, vaikkei se nuoruudessaan sitä nähnyt eikä sitä ehkä ollut alussa. Sillä ihanan aatteen into saattaa muuttaa ihmissielun kevät-aamuksi, jonka ylitse selkeä taivas sinisenä siintää, ja jonka puhtaan ilman kukkasten tuoksu ja lintujen viserrys täyttää. Pilvet nousevat vasta myöhäisempään päivällä. Ensimäisessä aamuraittiudessaan oli kvääkarisuus niinkuin kirkas, puhtaista lähteistä juokseva virta, joka totuuden puhdistavalla vedellä uudestaan kastoi maailman uskomaan ja tunnustamaan totuuden ääntä ja valtaa. Tämä oli ja on vielä sen hyvä työ ihmiskunnassa, ja sen herätyssana on puhdistavalla voimalla tunkenut tuhansien ihmisten sydämiin."
NAISEN TILA JA ASEMA.
Johdonmukaisena seurauksena niistä kristillisistä aatteista, jotka inhimillisen oikeuden ja vapauden oppia levittivät, tapasi Fredrika Bremer naisen tilan ja aseman Amerikassa osaksi jo paljon parannettuna ja kaikkialla parannuksen esineenä. Sillä kuta enemmän todellisesti kristilliset aatteet voimaan pääsevät, sitä enemmän ihmisen siveellinen arvo astuu määrääjäksi ja sitä mukaa naisen asemakin koroittuu; silloin kun ruumiillinen väkevyys lakkaa valtikkaa kantamasta, on nainen miehen vertaisena, kuuluu Fredrika Bremerin ennustukset. Paljon siitä vielä puuttuu Amerikassakin, mutta suunta sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella alalla on siellä selvä. Fredrika Bremer, joka oli nähnyt kuinka vaikeata tytön oli saada oppia, kuinka vaikeata hänen oli maallisen elämän polulla eteenpäin päästä, kuinka paljon nöyryytystä maailmassa, kuinka paljon esteitä kaikkialla, kodissa ja kylässä, hänen eteensä oli pantu, näki Amerikassa naisen jo nauttivan vapauden lakia.
Tilaisuus korkeampaan kehitykseen oli hänelle suotu. Naisella pitää siellä oleman sama oikeus hengenlahjain viljelykseen ja edistykseen kuin miehelläkin. Sama tie on oleva auki hänellä kuin miehelläkin vapauden ja onnellisuuden saavuttamiseen. Tämän periaatteen huomasi Fredrika vaikuttavana voimana naisen kasvatuksessa, hänen asemassaan kodissa ja perheessä niinkuin sen ulkopuolellakin. Koulut olivat hänelle avoinna, hän sai tehdä opintoja korkeampia työ- ja tiedealoja varten; Fredrika tapasi hänen lääkärinä, opettajana, esitelmänpitäjänä, johtajana sairashuoneissa, orpohuoneissa, koululaitoksissa ja osanottajana useammissa yhteiskunnan onnea ja menestystä koskevissa toimissa. Nainen ei ollut Amerikassa niinkuin Europassa syrjälle sysätty kaikesta, häntä ei siellä niinkuin täällä kotona voitu pihdissä puristaa, ei perheessä eikä ulko-elämässä. Uuden mantereen perheet ovat kerrassaan julistaneet naisen haltijaksensa ja lainsäätäjäksensä; hän tietää sen ja sen vuoksi hän myöskin koettaa asemaansa ja arvoansa niin hoitaa, että siitä koko hänen kansansa kasvaisi ja lujaksi tulisi. Edesvastauksen tunne velvoittaa amerikalaista naista suurempaan itsenäisyyteen, hänen täytyy muodostaa itselleen ajatus ja mielipide kaikissa ihmiselämää koskevissa kysymyksissä; hän tietää että kansan kehityksen juuret kasvavat ensimäistä alkuansa siitä kodista, jonka keskus ja haltija hän on. Aviovaimosta lelukaluna taikka palvelijana ei tietänyt uuden mantereen asukas, senvuoksi miehen ja vaimon välillä suurempi vuorovaikutus työssä, vertaisuus elämän taakkain ja velvollisuuksien kantamisessa. "Ja avioliitto näkyy olevan amerikalaisen korkein onnellisuuden ihanne", sanoo kirjailija, "avioliitto ja koti ensimäisenä ja vaikutus kansalaisena toinen. Oma puoliso, oma koti kaunistettavana, oma maantilkku viljeltävänä ja sen lisäksi jotain toimittaa kunnan ja kaupungin hyväksi, siinä useampien miesten elämäntarkoitus. Siihen tulee joskus vielä toivottuna tapauksena matka Europaan katselemaan valmiita kaupunkeja ja raunioita."
Tiedämme kuinka korkealle juuri Fredrika Bremer asetti kodin arvon ja vaikutuksen ihmiskunnan kehityksessä; kotielämän jalostuttaminen, ylentäminen ja siihen tarkoitukseen naisen sivistyksen koroittaminen. Siinä se läpikäyvä aate hänen teoksissaan, jonka hän kotomaassaan oli eloon kutsunut ja jota hän nyt merten toisella puolella etsi. Fredrika oli ennen lähtöänsä lukenut kertomuksia Amerikasta ja sen kansasta ja maahan tullessaan tuonut muassaan valmiin aatekuvan uuden maailman naisesta. Löysikö hän todellisuudessa tämän kuvan vastineen? Oliko uuden maailman nainen itse sitä, mitä kirjailija oli ajatellut ja toivonut? Ei täysin, mutta saattoi siksi tulla, nyt oli hän niinkuin kesken kasvantoa. Hän omisti paljon koulusivistystä, mutta ei riittävästi aina sitä sivistystä, jota kanssakäyminen jokapäiväisessä elämässä ihmiseltä kysyy. Hänen näköalansa ei ollut ennättänyt täälläkään kyllin vielä laajentua. Hän tunsi sen merkityksen, joka on kodin muodostumiselle annettava koko kansan kehitysjuoksussa, mutta hänen tietonsa kodin suhteesta yhteiskunnalliseen elämään ja valtiollisiin kysymyksiin oli puuttuvainen. Hän ei ollut vielä saavuttanut kykyä, "millä voisi kasvattaa kelpo kansalaista, millä voisi lapsen sydämessä sytyttää pyhän isänmaanrakkauden ja innon sen oikeaan palvelukseen, miten voisi valaista hänen sydäntänsä niin, että se yhteiskunnallisissa oloissa ja vakiokysymyksissä käsittäisi omantunnon puhtauden ja totuuden pyhyyden yhtä välttämättömäksi kuin kodinkin piirissä." Täydellisyyttä ei Fredrika siis löytänyt tässäkään, mutta pyrkimyksen sitä saavuttamaan näki hän kaikissa kansanluokissa.
WALDO EMERSON.
Kaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan Fredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen syvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä lämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi Fredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä ja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi, soveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen rajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä, paheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja täydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä. Jonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja ihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa tätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi se jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. "Jos sukua ollaan, niin kyllä yhteen tullaan", oli Emerson sanonut hänelle ensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin sittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia. Fredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: "Tälläinen kritillinen, kristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti kunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se on, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi ruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut". Myöhemmin sanoo hän: "Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja henki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme, että yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren kunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä kohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa pystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä eikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja elää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus pääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan."
Kantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo ja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei säästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni vaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta usein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen kanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se tullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan, kaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja enemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja menestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. "Mutta", päättyy Fredrikan kertomus Emerson'ista, "mikä oikeus lähteen laineella, jota pieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan, että se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia kasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota, kukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja raittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista, joita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä mahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla mun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän tuskin taitaa aavistaa?