THEODOR PARKER.
Toisellaisen muiston painoi Fredrikaan Theodor Parker, "mies joka jättiläisen tavoin rohkeasti tahtoo filosofiasta laatia uskonnon ja kirkon", joka pelkäämättä kaikissa paikoissa suoraan ja uskalluksella lausuu ajatuksensa ja vakuutuksensa, mutta jonka puheesta ja olennosta veljellinen sääliväisyys, rakastava sydän ja anteeksi antava mieli lähimmäistä tervehtii. Mitä Waldo Emerson'ilta puuttui, sen löysi Fredrika siis Parker'issa ja myöskin samalla tuon ylevän, puhtaan ja vakaan siveellisen mielen, joka Emerson'inkin hänen arvostelussaan niin korkealle kohoitti. Aikaisemmassa nuoruudessaan oli Fredrika Bremerkin omannut unitarien oppia, senvuoksi Parker'in esitelmät enemmän kuin muiden puoleensa veti hänen huomionsa, ja liikutettuna ojensi hän hänelle kätensä, kiittäen tosisydämestä häntä hänen vakavasta ja suorasta esitelmästään; mutta monessa kohdassa hän Parker'ia vastusti ja etenkin tämän epäilykset ihmeitten suhteen antoi Fredrikalle syytä muistutuksiin. "Ystävällinen ja miellyttävä kuin hän oli puhuessaan", kirjoittaa Fredrika heidän keskusteluistaan, "kuunteli hän aina lempeänä ja totisena, mitä toinen sanoi, ja teki myönnytyksiä muutamissa kohdissa. Vastustuksessaan kivettynyttä orthodoksiaa ja sen ruhtinasta, kirkkoa, vastaan on hän tosi ja vakuuttava, mutta usein heikko oman jumaluusoppinsa järjestelmässä, ja tahtoisin", lisää hän, "sovittaa Parker'iin, mitä joskus on sanottu Luther'ista: 'Il a bien critiqué, mais pauvrement doctriné.'" — "Minä pidin siitä miehestä kuuluu hänen viimeiset sanansa hänestä.
AMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ.
Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena, että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa: Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli- ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista, tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.
Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa, esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin. Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen, älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa. Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.
Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle, joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään. Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen itsenäinen toimi, vapaus, ilo."
Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo, kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot. Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit, joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä. Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä. Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.
Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla. Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani."
AMERIKASSA. ORJALAITOS.
Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli, että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi, oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin harmittaa.
Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla, johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa, että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita. Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella, niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei kuulu siihen, se on mahdoton asia.
Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää, monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää, kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.
Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä, vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat. Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä, kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa, orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta, silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille. Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.
Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli tietyksi.
Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden siveellisestä kohoamisesta.
Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat, jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen voitto tulevaisuudessa oli varma.
AMERIKASSA. HYLJÄTTY AIKOMUS.
Monasti oli Fredrika Bremerissä herännyt halu kirjoittaa erityinen kirja Amerikasta, ja kuta edemmäksi aika kului, sitä enemmän tämä aikomus suuntautui orjalaitokseen ja neekeriorjain vapauttamiseen. Etenkin olisi häntä viehättänyt kertomus jonkun neekeriperheen vapautuksesta, ja hän oli jo aiheessa koota aineksia semmoiseksi teokseksi. Mutta riittämättömät paikalliset tiedot ja puuttuvat tiedot niistä omituisista oloista, joiden vaikutuksen alaisina etelävaltiot olivat, synnytti hänessä epäilyksen yrityksensä menestyksestä; epäilys jota sopiikin hyvin uskoa kirjailijasta, joka niinkuin Fredrika Bremer aina asetti tositeollisen pohjan kertojan ensimäiseksi ehdoksi. Kuitenkaan ei tämä aikomus täydelleen hellittänyt,ennenkuin sen jälkeen kuin Beecher Stowen mainio ja yli sivistyneen maailman tunnettu "Setä Tuomaan tupa" ilmestyi ja tuli Fredrikan käsiin. Luettuansa tämän kertomuksen, joka kirjailijaa tyydytti enemmän kuin ehkä mikään toinen, heitti hän ijäksi aikomuksensa, jolla hänen mielestään nyt enään ei ollut mitään merkitystä, kun ne aineet joita hän oli aikonut esitellä olivat jo löytäneet niin mainion tulkitsijan.
Mietteensä orjalaitoksesta lopettaa Fredrika seuraavilla sanoilla:
" Mutta kun vaadimme ja puolustamme orjuuden lakkaamista Amerikassa, niin älkäämme unhottako miten asian kanta vielä on Europassa ja omassa isänmaassamme, etenkin alemman työkansan suhteen. Eikö heidän työelämänsä useasti ole orjuuden kaltaista? Etenkin vaimojen? Onhan vaimojen työpalkat meillä maalla niin surkuteltavan pienet, että vaikka tekevät työtä joka päivä vuoden umpeen, voivat töintuskin pitää itsensä hengissä yhden tai kahden lapsen kanssa. Jos sitten kolmas lapsi tulee, niin tuopi se hädän muassaan. Onhan tavallista kuulla muonavaimojemme haikiasti valittavan kuin Jumalan rangaistusta, jos lapsiparka on tulossa heille ja kiittävän Herran armoa, kun joku heiltä kuolee. Totta tosin että työväki meillä voipi elpyä henkisesti ja aineellisesti, että kukin meillä voipi itse onnensa luoda. Ja onhan se etu. Mutta usein ovat asian haarat senkaltaiset, että tämä vapaus ei paljon paranna. — Jätän Virginian kiitollisena siitä mitä se on minulle antanut luonnon kauniissa moninaisuudessa, mitä se on minulle antanut rakastettavien ja uskollisten ystävien kautta; kiitollisena siitä ylevästä muistosta, jonka lahjoitti minulle tuo — miten tahdon uskoa suurempaa nuorukaisjoukkoa edustava — puhdasmielinen nuorukainen (Charlottewille'n yliopistossa), sillä hänen sielustaan näyttäytyy minulle uusi toivo Amerikan tulevaisuudesta?
AMERIKASSA. LOPPUSANA.
Ja jos nyt vielä kysymme mikä oli kirjailijan loppupäätös uuden mantereen kansasta yleisyydessään, niin löydämme vastauksen siihen hänen kirjeessään Böklin'ille, jossa hän omaan kysymykseensä: Onko siis Amerikan kansa parempi kuin vanhan mantereen sivistyskansat? vastaa: "Ei, mutta sillä on enemmän toivoa ".
"Enemmän toivoa" uudistetusta, paremmasta tulevaisuudesta, tämä oli Fredrika Bremerin löytö uuden mantereen kansassa, tämän toivon omisti hän itselleenkin ja tämän samaisen toivon toi hän sydämensä uusimpana aarteena valtameren yli isänmaahansa.
VI. "HERTHA."
Saatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli Fredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan oli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun sisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän oli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt hiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa oli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa uskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla neuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija sanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli ollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty ollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa olisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki ankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä.
Kaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt kokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari vuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin kyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui hänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan "Hertha'n", tuon kirjan, joka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja pahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja niinkuin edempänä nähdään, jätti "Hertha" jälkeensä näkyvät jäljet ei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä elämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi, koski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta elämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien seuraukset olivat Ruotsissa.
Lukiessamme "Herthaa" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole, miltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä kestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa suunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi. Naisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut täysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa naimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi, ja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista, vaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille kansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä yhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin harvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä asioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika Bremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun kaunorakenteellinen puoli "Hertha'ssa" yleensä esiintyy heikompana kuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin, joutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin, kysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli väitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin helposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa saattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille sen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen saattavat voittaa.
Hertha, eller en själs historia" alkaa kuvauksella eräästä illanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko henkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko joukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia, vastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on koolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle ruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva, sillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin morsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella silmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva tiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi. Virvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen papin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä, ehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi, johon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi Svanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten nykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa jäämään "liikeneväin listalle", kehoittaa nuori neito tekemään elämää paremmaksi ja iloisemmaksi, ettei "liikeneväin listaa" enään olisikaan maailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki voimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän äitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia työtä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla:
"Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja talous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt, jollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta, senvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka tilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta kuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!"
Tyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja levottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä tarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki hänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan. — Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan kulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin sikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö keskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin, ja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla rauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan rikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia.
"On morsiameni kiltti tyttö", vastaa sulhanen, "toivoakseni tulee hänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina etsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin".
Toisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja siellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei ole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen piirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan kullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa ulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä mielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista syrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt ihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle ja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia, joka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin että se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä sellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa kuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä välitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi noin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta ja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta esiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka naimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan puolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä ainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät menneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen kanssa.
"Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa", muistuttaa toinen nuori rouva. "Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä luulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken suuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —" hän vaikeni.
Herthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule naiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu olisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle muistutetaan että ainakin äidin kokemus on sitä laatua ettei se milloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki aviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä työaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman omaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja kurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten holhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän harjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat viittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus ei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi "suloisia tyttöjä", jotta pääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat turvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa sekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt sisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt viimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat hänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan kanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin niskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa tuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi.
Mutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua, osallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle. Tietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti ihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori ehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi, johon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa paraikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern, jonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys.
Sillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta sanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori Methodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä tekeillä olevaan kirjaansa "yhteiskunnan parantamiseksi", käypi hänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja onnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon kautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman ylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa. Kun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti, ensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä saisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi sitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä, jos hän menee "tuollaisten luo", mutta tämä ei voi Herthaa estää tekemästä mitä sydän ja omatunto käskee.
Me arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis, ehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja kevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja erehtynyt.
Kiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia:
"Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen ansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja mimmoiseksi olisin voinut kehittyä." Hertha:
"Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti, sillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan äitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen."
"Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä", vastaa hän, "ja ainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten edessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan kantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti."
Hyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä odottanut, palaa Hertha kotiin.
Tirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan. Äiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären syntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka oli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän vaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen, luulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana ja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa: pienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu paljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti hän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia ja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa epäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki mietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein tietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että kaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän näki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä tukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea Jumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen holhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja tyttären väliin.
Kertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun hän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat nuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää jalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa ajan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin, syyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa laimiinlyömisestä.
"Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka itsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin noita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen vapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän vallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin olisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana talossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista."
Ja kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria, tähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. — Pysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä, muita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio päästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa; he pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin. Ei kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia ja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää ajatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi asettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään vastaa.
Sitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii heitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja puhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta tuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi.
"On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia, huoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia jos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää tulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja tyhmissä haaveiluksissa", sanoo.
Ehtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen, puhuen:
"Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää anteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä täytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he tekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja kiitollisuutta."
Tirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi antaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi, jos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi, kodillisiksi, ahkeroiksi.
"Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa", sanoo isä; "he hävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt ole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi jotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän omaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän kiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä kiittävät.
Hertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja johonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä hyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena, eiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat jäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä huvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta, vapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin katala, ytimetön ruoko.
Te olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja oikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä ja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut oikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi mitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen ainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja polkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että kumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa vapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä uskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja totuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi ihmiseksi kansansa palveluksessa.
"Saattaa olla", kuuluu hänen sanansa, "etten minä sitä koskaan saavuta, vaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on ollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä hänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan lakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän taitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä luonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan."
Seuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen sukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta henkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen valkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja pyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: "olet nainen". Hän näkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat ihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja isällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin kovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä lujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään. Hän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa ole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne, tukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan, jossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin samaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta ennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti. Mutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois sillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua. Kaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana, ainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on naisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he:
"Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että saamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät meitä lyö. — Mutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet orjuuteen?"
Nyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse. Ensimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja vahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat hänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella "Thersiteen parrasta", toisten tutkia vastatavatun rottalajin häntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia asioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä rouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja sen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan tyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat pappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle: "Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen oleman." Ainoastaan yksi häntä puolustaa.
Ainoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä, kirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä vastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän sukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään heihin.
"Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme, juomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin vaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja tahdomme olla vapaita."
Mutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat, on vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa, "sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa vapautta"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo:
"Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa. Minä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en näe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä onnettomana onnettomain kanssa." Silloin vastaa joukosta yksi:
"Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta yhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli meitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden. Tiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme saattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme enään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy."
Samana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on ilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa pihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän sisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi ulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi. Sammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa rautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa tarvitaan.
Muutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua hätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen, mutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja Herthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden tapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä muista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan luokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on pelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden sekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen, selittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi naiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole ennen uskonut semmoista olevan.
Hän sanoo sitten:
"Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et rakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla."
"Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit", vastaa tytär. "Olet väärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän."
Hän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua sisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo:
"Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan".
Yngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa, joiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin paljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja sen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei jää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa paljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä sulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä pyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän tosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja tämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei kumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät ennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin monta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja toisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan Yngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle mahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään taida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei yleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha on nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan että syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen, vaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä.
"Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton", sanoo hän Yngvelle, "kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä paljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa jo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana ajattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan tuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan."
Tutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden, heräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä vielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen seurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla.
"Mistä tuleekaan se", sanoo hän Yngvelle, "kaikkialla ylistetään vaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja kumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa tyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän ole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin alistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä määräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?"
Suunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja joka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä, on jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada paikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille annettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä lupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin kääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä, joka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat lupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen Yngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei ole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen perintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla ansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet, kieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa monien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven kirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen, kehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin, mutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi useampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen jälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa Herthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän nyt suostumuksensa avioliittoon.
Mutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen Herthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin Hertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan, jonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä kuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa ainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä ansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle.
Surun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset ovat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä taida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi hän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän kuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä esteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä nuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta opinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja auttavat häntä.
Tähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon elinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa.
Mutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan "Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt kesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt itse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin.
"HERTHA." METELIÄ.
Amerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla, mutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan, ja nyt "Herthan" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. "Olisinhan voinut puhumattakin olla", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin, "mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä loppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä että panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on oleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin sen tein." Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt tähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan naisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä kertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä kypsymättömän hengen työksi.
Mutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt painosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain suuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi yleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen kannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei ensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat pyörälle panneet järjet ja mielet. "Kuka olisi voinut uskoa lempeää Fredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin eksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?" Astua esiin ja ruveta tarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle täysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia vuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja itsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta kiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman todistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä monen ihmisen mielessä liikkui.
"Svenska Tidningen'issä" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst Ludvig "kirjeissä ystävälleen maaseuduilla" ["Svenska Tidningen", Marrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen kaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti haihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos avattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa.
"Uskotteko todellakin", kysyy hän, "että päätarkoitus tuon suloisen naisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais- ja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus luonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja lauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi puolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä käsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa — on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille miehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani antaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa menisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat semmoisiksi kuin Hertha, niin ei yksikään heistä pääse naimisiin [kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen miehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä kumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa pyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn minä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa ja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja valtio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei ainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen koetustyöhön en minä uskaltaisi mennä."
Samassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: ["Svenska Tidn.", Marrask. 6 p. 1856] "Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon ylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta typerät ehdotuksensa toteutuisivat?" Herthan lausumista toiveista päästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on löytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: "Lukijani! Semmoinen tulisi siis, neiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla oikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt olevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään ajattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden edistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja ainoa, millä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen ja hiljainen, huomatkaa neiti Bremer — hiljainen velvollisuuksiensa täyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain lastensa kasvattajana. Niitähän tullee hänen ensikädessä hoitaa, ennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan koko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa eteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu näyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa. Kieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde, on luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille olennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme puhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen väkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, — järjen; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden, — tunteen. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää ja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs kainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä se joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset, järkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut ennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet onnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda. Sitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on kirjoittanut "Delfine'nsa" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta äärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. "Hertha'nsa."
Senjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki "Dagny" meillä kolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi maailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — "Mies tulee kotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa, emännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta murhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni, syöminen on sivuseikka, mitä varten minua vaadit hoitamaan ruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten."
Ja sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa haavaa nuoren miehen polvessa. — "Jos olisi ollut puhe jalasta, en olisi niin paljon huolinut siitä, mutta polvi! Totisesti on siinä menty liian pitkälle!" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden puolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja muut oppipaikat. "Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi, niin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen, inhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa, pitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset saavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa tulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden palveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa tilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan Iduna-salissa, kreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen ihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen löytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee hengen avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi. Jälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden rikkatunkio pois perattava." Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: "Tämä on paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank "Hemmet'istä"? — Se tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!" huudahtaa Ernst Ludvig lopuksi.
Fr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan muistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta, sillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, "hänessä oli kuitenkin voimallinen henki." Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta, kääntyen ivallisesti sitä vastaan: "Siinähän se on! Vaimo se siis paradisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän se siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka väärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää naisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen vapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla! Ottakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman aistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki päällä ja myssypäisiä saarnaajia!"
Miks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut.
Viimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä, vakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön joukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään taipumusta tieteellisiin opinnoihin.
Ainoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo arvostelija. Se on "comme il faut".
Lopuksi lohduttaa hän sillä, että "suuret lahjat" kyllä aina tiensä raivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä tyttöpensionissa.
Ei liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä käsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa määrääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies itselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle viehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin suljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon tietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig, kuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon, vakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja yhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen sukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa nainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat.
Ernst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan "Aftonbladeteissa" [27 p. Marrask. 1856], joka vastoin "Svenska Tidningen'ia" siihen aikaan (niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja ja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti niitä aatteita, joiden tulkiksi "Herthan" tekijä oli astunut.
"Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin "Herthasta", alkaa Lars Johan, "et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä raajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen kynäsi on ottanut ruoskittavaksensa.
Niinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin, ja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini yhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja minä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska polvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa apua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän, taikka jos niin tahdot, "liitelevän" sinne päin, missä makasin. Huusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset ennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin kimakasti huutaen: "Herran jee, verinen polvi! Mies!" pakenivat poispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen suojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin itsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista, sillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on istua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä "kainoutta, naisellisen armauden hienointa kaunistusta", kuin maata maantien vieressä ja nähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan. En minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku heistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan nuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä, ettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene eroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa jalkaa mutta ei rohkene koskea polveen, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret tytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä vähääkään nais-arvostansa."
"Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa kodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin itsestänsä", kirjoittaa L. edelleen. "Niinpä muistan, kun mennä vuonna kävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä hetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo "kainouden hienoon huntuun" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä tapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän rauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva on ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen rouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla lailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas kesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset noista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat vastaan vieraitansa taikka lueskelivat "Qvinnan i sin fullkomlighet" nimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka "Isossa Seurassa", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi kuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin teetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa ruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa talletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'. Sillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot suuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma loge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä vuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat "kodikkaat, oppimattomat" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna vetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta eikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän soppatalrikissaan.
Katsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä nyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia, noita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista mielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös kunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin pyytäneet elää "maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?" Sinä vastaat tietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä voisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan ei suinkaan pidä vaimoa "sivukaluna", mistä voisi hän löytää oikean vaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin? Milloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän korkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja esimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään Jumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs, innollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa ja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja ajallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä ei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita johdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä sydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa ihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa elää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos isänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en voi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan puolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla sanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä ei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan käskyn tottelemista.
Sinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en vielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän, päinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että hänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä". Myöskin pilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: "avioliitto on minusta sivuasia, jollei se saata minua korkeampaan kehitykseen". Mutta jos pysyt omissa sanoissasi, että Jumala naiselle on antanut "tunteen" korvaukseksi kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin on asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan hänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän rakasta. Huomannethan tuosta pienestä: jos, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas, kun romaninsankaritar huudahtaisi: "Oi, minä tahdon paikalla mennä naimaan!" — "Hyi sentään", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno sivistynyt mies, — "semmoinen tyttö ei saisi miestä", — niin vaikea on meitä nuoria poikia tyydyttää."
Ernst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa "mietiskelemään", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: "Oppia saanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa hänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa vähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut olennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta tulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä taikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin oppineita naisia erittäin. Mitä "Corinne'n" tekijään tulee, niin kertoo Chateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia kuukausia hänen jälkeensä.
Naurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta theologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: "Kuulkaa lapseni, te olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin siinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne. Onhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että mennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle; korkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel astutaan." — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin puhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka, mielelläni ottaisin hänet appivaarikseni.
Jos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan siitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!"
Sama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen kasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus perheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen johdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. "Naisen mielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan kehityksessä", kirjoittaa hän siinä. "Mutta nyt on niin, että naisen, vaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä on hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon siihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi kehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata hänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan hänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on näkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla niin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi ja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista sieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja perusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää, samalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista sielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä kehitystä."
Jos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä valtioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja älylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi.
"On mahdollista", päättää hän lopuksi, "etteivät naiset, varustettuina sillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko tämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee toinen kysymys."
Näiden kahden jälkeen ilmaantui taas "Svenska Tidningen'issä" uusi arvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa ja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan sanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on määrätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin moitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että "Herthan" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät, todistaa tämä arvostelija kolmella lailla:
1) "Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: "Vaimon pitää miehelle alamainen oleman."
2) "Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia todistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja kestävään sieluntyöhön miehen rinnalla."
3) "Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen kylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa."
Näin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi lainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä naisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän toivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle monellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin. "Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta vielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua miehen tahdon alle", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen ehdon: "niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden jalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden suojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa ja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos yhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten kilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka naisellisuutensa menettäneenä kummituksena."
Viimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille, kuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän viidennestäkolmatta ikävuodestaan.
Myöskin Suomesta pantiin ankara vastalause "Herthan" vapautus-aatteita vastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli Fredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi sen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa rakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin Herman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä asiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja hyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme tähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan ["Litteraturbladet", Syysk. 1856]. Siinä sanotaan: