"Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla lailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen sivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii, ja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta vaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän tasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen ja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen enään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä vaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi."
Tämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan, moittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut vapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii häntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei olisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista taistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä kiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —, vaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava yhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa luulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita uskovaisia, "jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani kääntää ainoatakaan uskotonta".
Herthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy, ja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei ainoastaan tuo "polven-hoito", vaan vielä enemmän se että Fr. Br. tuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. "Hän (Hertha) on koitautinen ja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole muuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan tuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi kotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren puolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä tehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada kunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen silmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer ymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija.
"Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla, jos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen kunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää polvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — — Hän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle kernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle kannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole miehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa mielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi ilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään rakastettavaa sisällä", — siinä Snellmanin mietteitä.
"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa (sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole enään itseensä turvaava."
"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa yhteiskunnassa täyttämään."
Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on arvostelijan mielestä kirjan päävika.
"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse todistaa."
Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme.
Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie vaikuttunut m.m. moniaat prof. Agardh'in teoksista otetut ja julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut. Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa, järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä, niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä. Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti, vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta, äidin-onnen."
Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa. "Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä, isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia, Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.
Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua. Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää, ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä, sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena säilyttänyt.
Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies, saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.
Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V. Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus, jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi "Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.
"Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa, hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä. Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies semmoisissa toimeen ilman häntä.
Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina. Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä, vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä, ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle."
Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena, niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.
"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia", jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään, mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa. Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan. Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle arvostella?"
Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen oikeussuhteissa.
Sen oli vastaisuus osottava.
Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta päästä vaan maineen himosta.
Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan, mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi, liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.
Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin, vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.
VII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI.
Totuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan vaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa maissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa käsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: "Discours Evangeliques", jonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen matkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin vapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli vaikuttanut. "Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin", kirjoittaa hän siitä itse.
Sateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta meritse, "mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia sydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja minä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa", kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin rupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä "Lifvet i gamla verlden" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa annettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä kädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa Europaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä kansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista, henkisistä liikkeistä eri aloilla.
Saamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa Schweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista korkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n kaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta toiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä niinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa, kirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa matkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen asutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista Wilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta kerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een ja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa meitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas Zürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja eräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän uskonnollisesta tunnustuksestaan.
Mutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta Brüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen apukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja johon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua, palasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa noudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä siis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella jo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne kutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä pidettiin.
Erityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa kokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että köyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus, etupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi suuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme siis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet säätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä tehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi. Tämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta.
"Aftonbladet'iin" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia, joissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta, sen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä, jotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan. Luonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan elämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä osallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan tämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa "Syskonlif" ihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset ovat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli, niinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja erittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan, ja viimeksi oli hän tehnyt sitä "Herthassa". Täytyihän hänen siis iloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein kaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta kysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen tulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta.
"Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä tulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja monelle", päättää hän kirjoituksensa kongressista.
Käytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in luona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja sieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään, josta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on korjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen, jolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin päättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika nähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen asukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa näki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat, kaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin perällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi.
ITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ.
Kesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä historioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa valmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee Fredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n taskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä elämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet: Rousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta. Calvin'in teos: "Institution Chretienne", jonka kirjailija täällä lukee taikka niinkuin hän sanoo, paremmin "taistelee" läpi, antaa hänelle aihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan kova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan tyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa vieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa, mutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut makealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa, jotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen. Semmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. "Syystä ja toisesta voin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä mielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee Jumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi käskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa", kuuluu kirjailijan muistiinpanoissa.
Matkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle katsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in tienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle loppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt, sanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa Italiaan.
ITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ.
Kunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta totuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi historiassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja elämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän umpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla, tutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa. Oma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja sanoen lukijalle: "Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit oppia siitä muualta enemmän", antaa hän taitavan kynänsä nytkin piirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän kovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka usein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan, lujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä suurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian vapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää näiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä muistiinpanossaan seuraavaa:
"Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen, jommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian tasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon toivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia miehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja mainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin ovat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet pirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä pyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia, joiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa, Pantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia. Mutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio meidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se on, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata."
Ja kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n "Prighione'een" ja Spielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, "joita ei sävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan", ja jatkaa: "Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset sitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian nuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat tahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten vallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa elämää." Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka opetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja järjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten muutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen johdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden puolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella ovat menneet eteenpäin.
ITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA.
Fredrika kävi myöskin Piemont'in valtioministerin, kreivi Cavour'in luona, jonka ystävällinen ja tasainen olento voitti kirjailijan mieltymyksen yhtä suuressa määrässä kuin sitä ennen hänen nerokas, ponteva valtiohoitonsa oli tehnyt. Ennenkuin Fredrika erosi hänestä, kehoitti hän häntä toimittamaan valtakunnan perintölakiin muutoksen, joka naiselle sallisi saman perintöoikeuden kuin miehelle, johon Cavour lie vastannut, että mainittu muutos olikin oikeuden vaatimus. Neljä vuotta myöhemmin, kun Fredrika Bremer palasi takaisin Palestinasta ja Kreikasta, oli tämä etevä valtiomies päivää ennen kuollut, kansansa kaipaamana.
Genuasta meni Fredrika Pisa'han, jonka kaltevaa tornia hän vertaa kadulla kompastuneesen ihmiseen, joka paraikaa nousee ylös, ja jossa hän jonkun aikaa seurustelee erään naiskirjailijan kanssa, tunnettu isänmaallisesta mielestään ja kansanvapautta harrastavista kirjoituksistaan. Oleskeltuaan vielä Florenz'issa asettuu hän joulun aikaan Roomaan. Kirjailijan ikä ja tännekin levinnyt maine avasi hänelle täälläkin ovet kaikkiin paikkoihin, kaikkiin tilaisuuksiin, tiedemiesten, runolijain ja valtiomiesten luoksi.
Valtavan vaikutuksen häneen näkyy tehneen Rooman katakombit ja vieläkin enemmän tuo katholisen kirkon rohkea ja kaikkiin oloihin sekä yksityisten ihmisten koko maailmankatsantoon ulottuva valta ja voima. Minne hän menee, missä liikkuu: kadulla, perheissä, huveissa, kansanjuhlissa, kokouksissa, niin joka taholta tulee hänelle vastaan katholisuutta. Ja katholinen uskontunnustus ei Fredrika Bremeriä miellytä, etenkään ei sen välitys-aatteet ja niistä seuraavat erehdykset ja paheet.
Mutta katholisen kirkon isännät, paavista alkaen, tekevät ahkeraa työtä saadakseen häntä kääntymään. Fredrika kyllä antautuukin pitkiin väitteihin heidän kanssaan, mutta ilman tyydyttäviä seurauksia paavilaisuudelle. Hän saapi luvan käydä Pio Nono'nkin [Pius IX] puheilla, saapi kunnian ensin kolmasti niiata hänen edessään ja sitten suudella häntä kädelle, mutta ei sekään vaikuta. Laimiinlyömättä mitään tilaisuutta, missä kath. kirkon opinperusteet taitaisivat hänelle paremmin selvetä, menee hän kuuntelemaan, miten vastakääntyneitä otetaan sen yhteyteen ja kuinka nuoria naisia vihitään nunniksi ja kiinnitetään luostarielämän palvelukseen. Antaapa itsensä sulkea erääsen nunnaluostariin oikein opetettavaksi, jolloin kaikki hänen katholiset ystävänsä yhtyvät ennustamaan hänelle perinpohjaista kääntymystä, sillä "Sacré Coeur" -kunnan helmasta ei ole vielä kukaan protestanttina palannut. Aamusta iltaan häntä pidetäänkin tutkinnoissa ja saarnoissa, joille ei varmaankaan "tuli- eikä vedenkoetus voisi vetää vertoja, mutta", kirjoittaa Fredrika, "pahempana protestanttina sieltä tulin, kuin olin sinne mennessäni."
Toukokuussa v. 1858 jättää kirjailija Rooman ja tulee Neapeliin. Vesuviolla on silloin paraikaa mahtava purkaus, joka antaa kirjailijalle syytä synkkiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Nähtyänsä Schweiz'issä Goldau-laakson hävityksen jäljet [jossa liki 5000 ihmistä oli menettänyt henkensä] oli hän kirjoittanut: "Laakso vuorilohkoineen ja maavanukkeineen on plastillinen saarna niille luonnonpalvelijoille, joille luonto on pelkkää sopusointua ja korkeimpana ilmauksena luojan hyvyydestä ja viisaudesta. — — Ja jollei tämän laakson toisella puolen olisi toista ihanampaa, niin ei meillä olisikaan hyvä luoja ja isällinen Jumala. Mutta mitä luonto meille ilmoittaa tuosta toisesta Goldausta?" Sokean luonnonvoiman näkee hän nyt jälleen sankarina ja ihmiset sivuseikkoina, kun hän katselee tuota hävittävää tulensyöksyä, joka niin monelta tuhannelta on hengen temmaissut.
ITÄMAINEN MATKA. VÄLIMEREN YLI.
Neapelista käydään Ischia'n saarella, sitten Sorrento'ssa ja myöhemmin salmen yli Siciliaan. Jo Genua'ssa oli kirjailijan pariin yhtynyt eräs nuori, taiteen opinnoita harjoittava nainen, joka kaipasi matkatoveria ja jonka Fredrika otti suojaansa; Neapelissa liittyi heihin saksalainen neitonen ja vähä myöhemmin taas itävaltalainen matkustaja väkevämpää sukupuolta. Nämä kaksi jälkimäistä kutovat nyt kirjailijan matkakuvauksiin pitkän romanilangan, joka sitten päättyy avioliiton aukaisemattomassa solmussa. — Siciliasta, jossa Fredrika asemoitsee useissa paikoissa ja kertoo paitsi monia kohtia sen historiasta, asukkaiden elinkeinoista ja sivistyksestä, matkustaa hän Maltalle. Täällä on aikomus viipyä ainoastaan muutamia päiviä, mutta päivät muuttuvat viikoiksi, niin hyvin viihtyy Fredrika saarella. Hän tapaakin siellä useampia pohjoismaalaisia, ja vaikka hän tulee sinne outona matkustajana, huomaa hän pian ympärillänsä ystävällisiä ihmisiä, joiden vieraanvaraisuus ja seura lämmittää hänen sydäntään. Myötätuulessa, mutta kovassa merenkuohussa astuu hän täältä Egyptiä ja Palestinaa kohti purjehtivaan höyrylaivaan. Hän kirjoittaa muutamia tuntia sitä ennen:
ITÄMAINEN MATKA. PALESTINASSA.
"En aio sanoa sinulle, lukijani, mitä oikeastaan lähden Egyptissä ja Palestinassa katsoakseni, taikka mikä minua oikeastaan houkuttelee koettelemaan niin suuria vaikeuksia ja vaaroja, joita minun kaltaiseni yksinäisen matkustajan eteen täytyy tulla seuduilla, joilla en tunne tapoja enkä kieltä; en voi sitä sanoa, sillä en sitä itsekään tarkoin tiedä; sen vaan tiedän — että sinne minun täytyy. — — Meri kuohuu ja syöksee peloittavana, mutta minä lähden. Jumalanpelvolla ja tyhmänrohkeudella tässä maailmassa kuitenkin pääsee eteenpäin. Tottahan Pyramidien ja Palestinan tähden pitää uskaltaa kamppailus uskottomain kanssa!"
Matka kävikin hyvin, mutta Aleksandrian satamaan tullessa tapahtui kuitenkin jotain, joka ei täysin vastannut kirjailijan viimeistä vakuutusta. Ilmoitettiin näet laivalle että polttorutto kävi kaupungissa, jonka vuoksi päällikkyyden, sääntöjä noudattaen, täytyi kieltää maalle astuminen ja matkustaa eteenpäin. Koko päivän viettää Fredrika laivan yläkannella, katsellen, kartta kädessä, Egyptin muistorikkaita rannikoita Välimeren siintävän taivaan alla, pahoilla mielin ettei saanut maalle astua.
Vaan kuta likemmäksi he ehtivät Palestinan rantoja, sitä enemmän nuo pettyneet toiveet poistuvat uusien, vielä voimakkaimpien tieltä. Laiva laskee Jaffa'n -satamaan, jossa matkustajat nousevat maalle, ja erään venäläisen ruhtinattaren ja hänen seurueensa sekä muuan tiedemiehen parissa matkustaa kirjailija ratsastaen Jerusalemiin, ensin Saron'in tasangon yli ja sitten ylämaata nousten palmupuistoihin kätkettyjen pienten kyläin läpi, kunnes pysähtyvät pyhään kaupunkiin, 3000 jalkaa ylempänä meren pintaa. Lukijalle annetaan nyt kuvaus ei ainoastaan nykyisen kaupungin rakennuksista, sen pimeistä, kapeista ja epätasaisista kaduista, joilla kirjava ihmisjoukko kömpelöine kameleinensa ja laiskoine aaseinensa hitaasti liikkuu, vaan myöskin itämaalaisten kodeista ja perhe-elämästä. Europalaisten lähettiläiden toimesta tulee kirjailija näet esitellyksi useille eteville suuren profetan uskolaisille ja joutuu sen kautta kanssakäyntiin heidän taloissaan. Hän kutsutaan pitoihin heidän haremiin, joissa hän istuu korkeain rouvain parissa tuttavallisesti puhellen ja nauttien heidän lihaherkkujaan, joita naiset sormillaan, irroittivat paistista ja samalla välikappaleella kantavat hänen eteensä.
Kaikki pyhät paikat Jerusalemissa katsotaan: Zion'in vuorelta, jossa on matkustajille rakennettu asunnoita ja ravintoloita, Morian kummulle, muinoin Salomonin temppelin, mutta nykyaikana turkkilaisten moskéan sijalle, Kedron'in kuivaneen puron poikki Gethsemane'hen ja ylös Öljymäelle, josta katsojan silmälle aukeaa Kedron'in, Gehennan ja Jehosaphat'in laaksot, kauniita olivipuistoja, ja etelässä Judean erämaa etäälle Kuollut mereen saakka, jonka pinta kaukaa siintää. — Käynti Jordanilla ja Kuollut meren rannoilla muutamien europalaisten seurassa antaa kirjailijalle mitä rikkaimpia kertoma-aiheita. Katsastaen vireällä arabialaisella juoksijalla alimaiden, vuoririnteiden, notkojen ja salojen kapeita polkuja, väliin palmujen viileässä varjossa, väliin kukkaisilla ruohopenkerillä, ihantelee matkustaja luonnon rikkautta, muistellen kaikkia niitä ihmeellisiä tapauksia, joita muinaisuuden historia näille tienoille sijoittelee. Pyhiinvaeltajia menee ja tulee, eikä paljon puutu, ettei Fredrikakin heidän kanssansa anna itseänsä kastaa pyhään virtaan. Mutta sen sijaan noukkii hän sen rannoilta maan omituisia kukkasia talteen pantaviksi ja maistelee Kuollutmeren katkeraa, pahanmakuista vettä.
Kesäkuussa palaa hän takaisin Jaffaan, mutta tekee sieltä vaarallisen matkan Nazaret iin, Tiberiaan ja muihin pyhiin paikkoihin Genezaret'in ympärillä. Vasten niiden varoituksia ja neuvoja, jotka tunsivat seudun luotettamattomuuden ja beduinijoukkojen rosvoukset, ratsasti Fredrika päiväkausia asumattomien tienoitten läpi ainoastaan yhden kuljettajan seurassa. Hän sai kyllä kärsiä vilua ja kuumuutta vuorottain, sadetta, myrskyjä ja ukkosenilmoja; maata siistittömissä huoneissa, jotka vilisivät kaikenmoisia itikoita, ja tyytyä sopimattomaan ruokaan, mutta ei se häntä lannistanut. Hän tahtoi nähdä ne seudut ja paikat, joissa Jesus oli asunut ja opettanut, ja hän näki ne.
ITÄMAALAINEN SIVISTYSKANTA. NAISEN TILA JA ASEMA.
Kaikkialla missä hän matkustaa, koettaa hän tutustua itämaalaisten kansain oloihin, heidän sivistyskantaansa ja käsityksiinsä, Palestinassa samaten kuin sitten matkallansa Vähässä Aasiassa ja toisella puolen salmea, europanpuolisessa Turkissa. Senvuoksi hän nytkin käypi kaikissa jumalanpalveluksissa, juhlamenoissa, julkisissa laitoksissa ja haremeissa. Suurimman esteen näiden kansain nousemiseen tapaa Fredrika Bremer heidän uskonnollisissa käsitteissään, vaimon alennustilassa ja pappien vaikutuksessa. Haremeissa puheli hän usein naisien kanssa heidän tilastaan, kysellen heidän mieltään siitä ja muista asioista. Syvästi kävi heidän tilansa Fredrika Bremeriä sydämelle, eikä voinutkaan muuta. Nähdä oma sukupuolensa, järjellä ja inhimillisillä tunteilla lahjoitettuja olennoita suljettuina häkkiin kuin luontokappaleet, ilman mahdollisuutta mihinkään oppiin, ilman mahdollisuutta pääsemään muun maailman yhteyteen, pidettyinä ainoastaan leikkikaluina ja ihmiskunnan lisäyttämisen välikappaleina, täytyi murtaa hänen mieltään. Hän sanoo itämaan naisesta:
"Jos heitä kasvatettaisiin vapauteen ja kristinuskoon, nousisivat he Europan sivistyneimpäin naisten rinnalle. Sitä suurempi synti kun heitä pakoitetaan koristeltuun alennukseen, häväistykseen ja henkiseen vankeuteen, ja sitä oikeampi ja paremmin ansaittu on se rangaistus, mikä kohtaa kansaa sellaista, joka ei ymmärrä kunnioittaa naista, ihmiskunnan äitiä. Ja mikä on rangaistus? Se on se, että sellainen kansa kokonaisuudessaan auttamatta alentuu häväistykseen ja tappioon. Sillä kuinka voisivat nämä vaimot, nämä ihmismadot, kasvattaa vapaata, itsetietoista, korkeampaan tarkoitukseen pyrkivää kansaa? Missä perhe taipuu väkivallan alle ja perheenisä yksinvaltiaana hallitsee, ja missä vaimo alentuu miehensä palvelijana hänen hyötyänsä ja huvitustansa ylläpitämään, siellä pian koko kansa saapi kumartua yksinvaltaisuuden alle ja siten orjuuteen ja kuolemaan — jollei se kykene kahlehtivaa koteloansa särkemään. Ja ensimäinen askel tälle tielle olisi naisen vapauttaminen ja perhe-elämän koroittaminen. Siinä kaikkien itämaalaisten kansojen hengen kysymys." Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kuin nämä sanat kirjoitettiin, saamme lukea saman ajatuksen alennetun vaimon kostosta Carl Snoilskyn runossa, "Österländskan", jossa hän antaa alennukseen pakotetun vaimon sanoa itämaan miehelle:
"Du dåre, som förbjöd oss
Att också äga själar,
Till straff vi frie männer
Ej föda mer, men trälar."
"Mutta naisen oma sielukin elää vielä ummessa", jatkaa Fredrika toisessa paikassa, "ja jos kohta monet heistä, niinkuin etenkin Konstantinopolissa on laita, huokailevat pois haremista europalaisen naisen asemalle, niin on tuo heidän halunsa vielä lapsen mielen kaltainen, joka pyytää vedessä kimaltelevaa kuun kuvaa omakseen. He tahtovat kuulla soittoa ja seurustella europalaisten herrain kanssa, siinä kaikki, tunnustavat lapsellisesti monet heistä. Naisen vapautta jalommassa merkityksessä käsittävät he yhtä vähän kuin heidän isäntänsä. Ainoa keino naisen ja koko kansan nousemiseen on siinä, että he kääntyvät kristinuskoon. Monivaimoisuus tosin asiain pakosta vähentyy, ja yksi toinen ylimys panee myös tyttärensä oppimaan vähä ranskaa ja soittamaan pianoa, mutta siihen kaikki päättyy. Turkkilaisen uskon mukaan tulee naisen aina "jäädä peiton alle", tuntemattomaksi. Ainoastaan tietämättömyyden ja pakonalaisuuden turvissa naista pitäen luulee Turkin mies voivansa varjella häntä ja itseänsä häpeästä."
Palattuaan suurilta päivällisiltä, jotka korkeasukuinen, sivistynyt turkkilainen oli pannut toimeen haremissaan kuudellekymmenelle naiselle ja joissa Fredrika Bremer oli kutsuttuna vieraana, sanoo hän taas:
"Sitä seuraa, sitä virvoittavaa kumppania, sitä ystävää, jonka mies kotonaan tarvitsisi, sitä puolisoa, joka tekisi hänelle kotinsa rakkaimmaksi paikaksi maan päällä, joka voisi osallistua hänen yrityksiinsä ja vahvistaa häntä hänen lepohetkillään, sitä ei hänellä ole eikä hän milloinkaan saa, yhtä vähän kuin mikään mahometilainen. Kenen on syy? Hyviä taipumuksia ei näiltä vaimoilta puutu, sen tiedän. Mutta valoa, vapautta, kasvattavaa hoitoa, jalompia tarkoituksia kuin maalliset nautinnot ja Muhammedin paradisi — sitä he puuttuvat, siinä on syy."
Kirjailija muistuttaa sen ohessa kuinka juuri itämaiden suuret ja viisaat miehet, luokitusjärjestyksensä kautta, jota he kaikki harvoilla poikkeuksilla ovat ylläpitäneet, ovat estäneet vapauden ja itsenäisyyden aatteen kehittymisen, joten ei nainen itsekään huomaa kahleitansa. Kiinalla on ollut monta etevää ja mainiota naista, sanoo hän, mutta kuitenkin ovat tyttölasten murhat ja monivaimoisuus julkisia ja jokapäiväisiä tapoja. Osottaakseen kuinka ahdasmielisiä ja kaikkia korkeampia aatteita vailla eteväinkin naisten mietteet itämaan kansoissa ovat, kertoo Fredrika Bremer, mitä oppinut kiinalainen nainen sanoo eräässä teoksessaan, joka oli aiottu keisarin vastaiselle puolisolle:
"Meille kuuluu ihmiskunnassa kaikista äärimmäinen tila, määrätty nöyrimpiä askareita varten", sanotaan siinä. " Ennen muinoin kun syntyi tyttölapsi, pantiin se alas maahan ja sai maata niin siinä kolme vuorokautta ilman kenenkään siihen koskematta. Vasta kolmantena päivänä sai se hoitoa. Silloin otti isä sen käsivarsilleen ja piti sitä hiljaa ja ääneti esi-isäin kuvien alla, siten lapsensa heille omistaen. Sen vuoksi tulee nuorten tyttöjen muistaa, mihin he ovat luodut, eikä ylpeillä, vaan pysyä kuuliaisina asemallaan, vakuutettuina etteivät mihinkään kykene ilman apua, ja tehdä tehtävänsä pitämättä mitään niistä raskaana."
"Ainoastaan varjona ja kaikuna olkoon nainen taloudessa. Ja niinkuin ei varjolla ole mitään omaa muotoa eikä kaiulla omaa ääntä, ei pidä vaimollakaan oleman, ainoastaan sokea tottelevaisuus miestä ja hänen omaisiansa kohtaan voipi suojella häntä nuhteista." — Kumpiko sitten näistä kahdesta on surkuteltavampi, vaimoko, josta tehdään nolla, vai mies, joka sen nollan saapi? kysyy kirjailija, mutta sillä tavalla opetettiin idässä samaan aikaan, kuin kristinoppi lännessä levitti yhdenvertaisuuden uutta oppia ihmisille.
ITÄMAINEN MATKA. TURKISSA JA KREIKASSA.
Oltuansa Rhodolla, Smyrnassa, Mythiléne'llä oli Fredrika Dardanellien ja Marmorameren yli saapunut Konstantinopeliin, josta hän, jonkun aikaa sen seutuvilla kuljettuaan, ohjaa matkansa "siihen maahan, jonka kansa ensin toteutti vapaan kansalaisen ja vapaan valtion aatteen, — ei korkeimmassa merkityksessään, mutta kuitenkin oikeaan päin — maahan, joka on synnyttänyt Solonin, Lykurgon, Sokrateen, Perikleen."
Oltuansa jonkun aikaa Athenassa ja maan saaristossa kirjoittaa hän:
"Vaikutus, jonka elämä ja esineet täällä herättävät minussa, peloittaa minua tänne pitemmältä jäämästä; pelkäänpä että tämän kirkkaan olympo-taivaan alla ja niissä herkullisissa nautinnoissa, joita täällä aisteille tarjotaan, voisin, jollen unhoittaa, kuitenkin heikommin tuntea sen tarkoituksen ja sen mielen elämästä, jonka eteen jumalihminen eli, kuoli ja kuolleista nousi. Jotka eivät kärsi väkeviä viinejä, heidän ei pidä niitä käyttää. Sen vuoksi Kreikan pian jätän ja palajan pohjoiseen kotiini, jonka pilvinen taivas ja pitkät talvet eivät viettele liiaksi hurmaavan kauniina pitämään tätä maallista elämää. "Ja vähä sen jälkeen: "Sinua kiitän taivaallinen isäni, tänä 58 syntymäpäivänäni, kun tunnen sieluni ja mieleni nuoremmaksi ja toiveellisemmaksi kuin nuoruuteni päivinä."
Mutta tuo Kreikan taivas ja luonto oli voimallisempi kuin kirjailijan aikomus. Jo syyskuun alussa piti hänen alkaa kotimatkaansa Ruotsiin, mutta hän viipyi Kreikassa — liki kaksi vuotta. Kuningattaren hovisaarnaajan Hansen'in ja hänen rouvansa tarjoomuksesta ja seurassa matkustaa Fredrika Naupliassa, samannimisen lahdekkeen perällä. Korinthossa, Arkadiassa ja muinaisessa Spartassa. Vanhat muistomerkit, luonto ja maan nykytila olivat matkueen tarkoituksena. Suurin osa tietä tehdään ratsastaen, usein vaivalla ja vaaralla, mutta hevosen seljässä istuminen on Fredrikalle aivan mieleen, ja hän sanoo itse nauraen, että siihenpä hän lieneekin luotu. Palattuaan takaisin Athenaan lähtee hän jonkun ajan perästä uudelle matkalle ja nyt Arkipelagin saarille: Eubea, Paros, Naxos, Delos, suuremmat ja pienemmät, muistoinensa, taruinensa. Taas Athenaan ja uudelleen ulos länteen ja etelään päin, mantereella. Kuningas Otto ja hänen kuningattarensa Amalia osottivat Fredrikalle suosiotansa monella tavalla: hän oli useampia kertoja kutsuttu hoviin, ja hänen matkaansa varten Arkipelagin saaristossa määräsi kuningas hänelle oman huvilaivansa, joka useamman viikon kuluessa vei häntä saarelta saarelle, hauskassa seurassa kaupungin etevimpien miesten ja naisten kanssa.
Muinainen ja nykyinen Kreikka oli hänen edessään. Muinainen Kreikka muistomerkkiensä, tarujensa ja historiansa kautta, nykyinen Kreikka kansansa tapojen, yhteiskunnallisen järjestyksensä ja laitostensa kautta. Kumpaiseenkin hän matkakertomuksissaan saattaa lukijan. Niinkuin hän koko sielullansa ja mielellänsä ottaa osaa tämän maan ja kansan elämään, sen muinaiseen kunniaan ja sen nykyiseen taisteluun, niin hän kuvauksessaankin panee koko sielunsa ja mielensä lukijan eteen. Ei mikään niin vähäpätöistä, ettei se hänen huomiotansa herätä, ei mikään niin korkeaa, ei mikään niin alhaista, ettei se hänen sydäntänsä koskisi. Ihmiselämä moninaisuudessaan, semmoisena kuin matkustaja sen on todellisuudessa käsittänyt, sen nousu ja lasku, sen myrskyt ja sen tyveneet tulee meitä hänen matkakertomuksissaan vastaan. Mutta niitä täytyy itse lukea, voidakseen niistä ottaa tyydyttävää tietoa ja vaikutusta. Ainoastaan muutamasta kohdasta tahdomme lainata kirjailijan sanoja ja ajatuksia.
Vaikkei Fredrika Bremer, niinkuin tiedämme, suosinut katholista kirkkoa sen opissa eikä voinut hyväksyä sen pintapuolisia menoja, kiittää hän usein tämän kirkon vaikutuksessa sitä puolta, jolla se on kääntynyt yhteiskunnan köyhien ja turvattomien avuksi. Kreikassakin niinkuin ennen Italiassa tapaa hän melkein kaikki armeliaisuuden laitokset: lasten ja vanhain hoitohuoneet, köyhäinhuoneet, sairashuoneet katholisuuden helmassa, sen varoilla perustettuina ja sen voimasta vaikuttavina. Ja hän siunaa tätä vaikutusta, huomauttaen kuinka paljon protestanttisilla kirkkokunnilla olisi tässä kohden katholisuudelta opittavaa.
Kreikan maa ja kansa muuten saavuttaa Fredrikan mieltymyksen, etenkin heidän jäntevä vapauden taistelunsa Turkkia vastaan. Hän kiittää heidän lujaa kansallistunnettaan, heidän kauppaneroansa, heidän kunnioitusta perhettä kohtaan ja maakansan ahkeruutta, josta jälkimäisestä hän sanoo, että se ei ole hädän pakosta syntynyttä, vaan luonnollista työhalua. Mutta vielä tärkeämpänä perustuksena kansalliselle hyveelle ja onnelle mainitsee hän Kreikassa perheen pyhyyden. "En ole tavannut yhtäkään Kreikassa pitemmän aikaa asunutta muukalaista, joka ei perhe-elämästä täällä antaisi sitä todistusta, että se on suuressa määrässä siveellistä ja paraimmassa merkityksessä patriarkallista. Vaikka lain mukaan aviopuolisolla on sangen helppo saada ero, tapaa Kreikassa ani harvoin eroitettuja puolisoja, taikka laittomia yhdistyksiä. Aviollinen yhteiselämä näkyy kansalle olevan luonnollinen tila, sen vuoksi harvassa löytyy vanhempia naimattomia naisia. Naimattomat pojat ja veljet sen sijaan pitävät kiitettävää huolta äideistänsä ja ala-ikäisistä siskoistansa, jos perheen-isä kuolee. Uskonnollinen ja kansallinen tapa häntä käskee siihen. Naineet miehet taas pitäisi oleman mitä parhaita aviopuolisoja."
Naisista uudessa Kreikassa arvelee kirjailija, että niillä olisi paljon oppimista saksalaisilta, englantilaisilta, ranskalaisilta sisariltaan, etenkin mitä koskee naisen kehitystä tyttärenä ja äitinä. Hänen asemansa on vielä ylehensä joutavan asema, ja kasvatus on laimiinlyöty. Suurin osa ylimysten, korkeain virkamiesten ja keskisäädyn tyttäristä viettävät aikansa työttömyydessä, ja laiskuudessa isänsä kodissa siihen asti kuin omaistensa toimesta joutuvat naimisiin. Siinä että tyytymättömyyttä on alkanut herätä ja kuulua julkisuudessakin, luulee Fredrika Bremer voivansa löytää takeita siitä että asiat parempaan päin käyvät. Julkiset opetus- ja kasvatuslaitokset kyllä olivat järjestetyt länsimaalaiseen malliin — ja me tiedämme, mimmoisia ne olivat. Että tyttöjen kasvatus ylipäänsä käsitetään kokonaan pintapuolisesti, on Fredrikalle selvä, mutta myös se, että "Kreikan miehet ja naiset yhä selvemmin alkavat käsittämään perusteellisemman ja vankemman naissivistyksen tarvetta".
ITÄMAINEN MATKA. SPITALISTEN LUONA.
Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone, johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet, veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä, voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa, johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen, valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta. "Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat."
ITÄMAINEN MATKA. JÄÄHYVÄISET KREIKALLE.
"Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt — jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata unhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien tahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten isänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta ja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen ja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja kuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret juhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin kolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi kylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille."
* * * * *
Nämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä valtavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä herätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa:
"Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua vastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen, ahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä. Muinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä itsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät hedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja monipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana lahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään korkeimpana aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään, inhimillisempään tarkoitukseen."
"FADER OCH D0TTER."
Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:
"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista, toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta, taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta, juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle, tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella. Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.
Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle, "muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi. Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden."
Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu. Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa elämään.
Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät sinä onnesi.
Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda. Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.
VIII. LOPPU.
Vasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja Saksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se myrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen ja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt siitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa pahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään hänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet hänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä Genève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä Tukholmassa: — — "Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka minulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista ennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua näkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää, vaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä kokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä, vaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni päälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni vahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan, ilontunteeni.
"Ei niin käsitettävä, että olisin "Herthaan" tyytyväinen, kaukana siitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja tuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni usein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin taisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein sisällinen tuska kalvoi minua. Mutta "Hertha" oli ensimäinen, eikä viimeinen sanani tässä asiassa" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman kalpa tuli katkaisemaan.
"Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea", lisää hän samassa kirjeessä, "ainoastaan olla uskollinen sisälliselle käskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon."
Nyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja uskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä. Ei mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja tyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa kirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja seuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä kuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat huomatuksi "Herthassa" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi, olivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin että kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä.
Muutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin kanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka ala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat, "Herthasta" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa toimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin suunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti kannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että ilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut moitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin syvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen ei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti ja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen joukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa suunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi vähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus puuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate voittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen ehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen tyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun ja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei suoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa laveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel oli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen korkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja että se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi, ei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika Bremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen kouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in toimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta "Herthan" ilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se "ottaa vastaan poikia ja tyttöjä."
Myöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli tosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla sidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta nauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun perästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja keskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863. kaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen julistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan tavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle oikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni, riittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään.
Fredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän nyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä matkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä; ja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen alkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg, professori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka kanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia Flygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja kirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän ani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä vuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki pitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo tuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä parissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää, joista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään puutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi hänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat kirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin oli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä tiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen taikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin taloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän neuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen.
Mutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle vaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä vielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa, oli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan Årstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa kaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa, ja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä omistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa, joka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai asuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne huoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat olleet tyttärien käytössä.
Täällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja. "Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä katsella asiain kehitystä", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin. Täällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa — "Testamenttini Ruotsin naisille" oli hän nimittänyt sitä eräälle ystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös paremmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin oli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin Tukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen nyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä sydämensä käskyn mukaan.
Ison, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan ja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle. Keskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia kuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa, metsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia, joihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan seuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin kaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan kuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja muistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä, merikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana oli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä akkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä. Täällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja pani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona "Herthalle", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus valitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman jälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa.
Kello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana kävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli takaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä talvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan kehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla ja taidolla käytti rukkia. "Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä kehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme suloisuutta", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui kaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: "Valkea takassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun hämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani, kehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja jalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka sormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani valmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon paisteessa."
Viimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti: "Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt niin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt. Kullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja. Toisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä vastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena saarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on se pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo 'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä vastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt syysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat minulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka hyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja keski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä kun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja rauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten saada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä."
Mutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas nuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan asiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin orjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen, sattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen isänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten kohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle. Luuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa perusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa asioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin mainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). "Mutta aikanaan pyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti hänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för krinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet koko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset vaimonsa hunnun alle peittävät", sanoi Fredrika.
Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä, lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.
Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha."
— "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän naurahtaen.
Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.
Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa", "Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.