Kertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää meidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa yksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen sijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä humori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun se satirin hienolla tutkaimella pistää.

Vaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen menestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana eikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt, sanoo hän "Tröstarinnan" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa kevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman perästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin elämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet tuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana painoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon. Mielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan tupiin, "mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja jokaisen täytyy antaa siihen roponsa", niinkuin kirjailija itse sanoo. Ja Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut vastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän ristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut kipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu. Mutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin, kypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat niittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella tiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen vuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä ja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain sisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen. Mutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä likellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna.

III. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN.

Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut ruveta sen haltuun heittäytymään.

Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista, elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30 vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista, että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa, ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa, eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.

Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa, ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva. Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale, jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada läpikäytäväkseni.

Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833 ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835 asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa. Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa, suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla, esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon, jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.

Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer, äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani. Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "PRESIDENTENS DÖTTRAR."

Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus, johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna, luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa, joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa, totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.

Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä supistuksessa.

Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia, tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä, mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.

Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt, ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin, ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin. Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut tarkoitukseen.

17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa, aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin, mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut. Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä, kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.

Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin. Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi. Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja, "ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.

Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen, tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle iloa".

"Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea. Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma, joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot päättyivät.

Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona, kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä, kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen, mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä, samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen. Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia, ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria, pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää huolta."

Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä",

Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut. Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa, hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi", muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta."

"Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta? Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan; jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.

Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään. Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee ystävät.

Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.

Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä, että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan, Alarik ei tahdo häntä tavata.

Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin, saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi. Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik, vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta. Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena, kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan, morsian paranee — ja häät vietetään.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ.

Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa. Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.

Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia, samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.

Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä, on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen mustaa taustaa.

Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.

Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu, ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä. Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina; oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat. Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia ajatuksia.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "NINA"

Ainoastaan yhdestä Fredrika Bremerin teoksista on sanottu, ettei se tyydyttävästi vastaa sitä selvyyttä, sitä kirkasta puhtautta siveellisessä arvostelussa, mikä muuten on läpikäyvänä voimana hänen kirjallisessa vaikutuksessaan. Tämä kirja, ₙNina", tuli painosta 1835, vuotta jälkeen "Presidentens döttrar" ja jatkona siihen. Lukijakunta ihastui kertomuksen eri kohtiin, tuohon tunteenrikkauteen, joka siinä tulvana juoksi, mutta se moitti päähenkilöä, Ninaa, ja oli tyytymätön tekijän kantaan, jota ei se tässä saanut täysin selville. "Nina" oli presidentin nuorin tytär, ihastuttava, lemmellinen ja kaikkien mielikki. Ludvig kreivi — toinen Alarik — ilmoittihe muiden muassa kosijaksi, mutta Nina ei rakastanut häntä. Vaan sitten kun Don Juan tulee, syttyy neidossa rakkaus ilmituleen, ja ellei ulkonaisia pelasteita olisi varalla ollut, olisi tuo valtava tunteenhehku vietellyt hänet siveelliseen erehdykseen. Sydänaallot kuitenkin pian jälleen laskeutuvat, ja nyt saavat tytön omaiset hänen myöntymään jonkinmoisiin puolikihloihin Ludvigin kanssa. Mutta jonkun ajan kuluttua joutuu Nina oleskelemaan äitipuolensa kanssa toisessa paikkakunnassa, uusissa oloissa, joiden johtajana ja elähyttäjänä esitteleikse seurakunnan jaloinen pappi, Hervey, kaikkien suosikki. Hervey'ssä vasta tapaa nyt Nina oikean osansa, ja Hervey Ninassa samoin. Tämä vuorovaikutus muodostuu vakavaksi rakkaudeksi, jota ei kuitenkaan aviollinen yhdistys pääse vahvistamaan, sillä ilmi tulee, että Hervey kantaa väärää nimeä ja että hänen maineensa on tahrattu. Kuuluu näet että hän olisi vietellyt, poisvienyt ja viimein murhannut Ludvig kreivin sisaren, eikä ollut voinut viattomuuttaan todistaa. Ainoastaan Nina uskoo häntä, mutta nähdessään kuinka suurta surua hän saattaisi perheelleen, jos menisi Herveylle vaimoksi, luopuu hän hänestä ja ottaa Ludvig'in. Mutta rakkauttansa Herveyhin ei Nina voi sammuttaa, hän kuolee aikaiseen. Hänen rakastettunsa syyttömyys tulee viimein ilmi ja hän kohoaa korkeimman maineen kukkuloille, mutta rakastetullensa pysyy hän uskollisena loppuun asti.

Jos tekijä päähenkilönsä suhteen olisi joko astunut kokonaan puolueettomalle kannalle, pysyen vaan kuvaajana, taikka selvemmin esitellyt mielipiteensä, ei olisi yleinen arvostelu kirjasta päättynyt siihen tyytymättömyyteen, kuin nyt oli laita. Semmoisena kuin luonteenkehitys ja toiminnan juoksu nyt esiintyi, jäi se epäselväksi ja hämärti samassa lukijan omaa arvostusta. Yleisö oli kirjailijan edellisissä teoksissa tavannut uusia aatteita, jotka asettivat sen eteen tähän asti tuntemattomia kysymyksiä, mutta Ninassa tapahtui huomattava taka-askel vanhan vallattoman romantikin ja tunteen-elämän alalle takaisin. Ajan kaunokirjallisuudessa yleisesti Nina ei suinkaan mikään poikkeus ollut, mutta lukijakunta ja varsinkin se osa siitä, joka uusilla toiveilla oli "Kuvauksien" tekijässä luullut saavansa tervehtiä merkille pantavaa tienraivaajaa uusille aatteille, huomasi pettyneensä toiveissaan ja kävi alakuloiseksi. Etenkin ensimäinen tarkastus oli kiivaasti moittiva ja se koski tekijään sitäkin enemmän, koska hän itsekin oli tyytymätön työhönsä. Yksityisessä kirjeessä tältä ajalta sanoo hän siitä: "Ninassa on monta virhettä, ja paljon antaisin, jos voisin karsia niitä vähemmäksi. — — Ei kukaan taida olla tyytymättömämpi häneen kuin minä." Ankaruus jolla tarkastus alkoi, asettui kuitenkin pian osaksi ja kirja otettiin viimein armoihin, mutta muiden Fredrika Bremerin kirjateosten rinnalle ei se ole voinut täysin nousta.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "GRANNARNE."

Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan. "Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen. Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen, joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski, uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan. Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi, kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.

Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli, jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" — niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin, ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus, mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon, käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän nuoresta oli oppinut käyttämään.

Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.

"Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä, muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla, ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla, mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä. Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.

Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin, ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden. Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa häntä viimein perikadolla.

Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta, minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan, pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään. Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin. Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle. Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena Brunolle vaimoksi.

"Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia (tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi, että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan, että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.

Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus, kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia, ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä" on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja verta meidän verestämme.

Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet, joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on tekijänsä koroittanut etevimpien riviin.

Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen."

Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin. "Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr. Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan "Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.

Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne, kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä. — Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää vaan muodon sille, mitä elämässä näkee.

IV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ.

Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita, otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon. Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.

Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia, mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys, missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta. Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä, ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää, mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman, etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi."

Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta, jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että tieto olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi, ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin? Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa, kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.

Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily, johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu. Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja suuri on haluni siihen. Ihminen on se aine, jota ennen kaikkea tahdon käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia."

Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen: filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä, joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o. niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta; ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi."

Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut kumota.

Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona, joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi, jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän eteen. Hän kirjoittaa tästä:

"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä, rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet, höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!" "Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka; kirjoja."

Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla, missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.

Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa, käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen, ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä, luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti: "Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä läsnäolo tuotti hänelle.

Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa, jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä, mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan."

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "HEMMET", "EN DAGBOK" Y.M.

Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne". Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa) vuonna 1843.

Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä, lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen eri aloilla.

Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana. Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön, ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta".

Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin kuolemassa."

"Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään. "Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e., työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta, jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle tarkoitukseksi määrännyt.

Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija "Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus; mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa, mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta; mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia, varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia, koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa, mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään, kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua" tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia, haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.

Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon ajoissa, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä, jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa. Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle. Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten liikkeelle."

Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa, kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin, miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille päätöksille.

Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin. Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen, antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.