Geneviève

— Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève
ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.
Paraiten hän muisti Jacquesin — hän oli kuulevinansa hänen sanovan:
"Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä, että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

— No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

— Neiti!… jos rouva teitä kuulisi.

— Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie, kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

— Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

— Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

— Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi, eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!… Miksi et minulle edeltäpäin siitä virkannut?

— Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

— Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

— Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin veitte minut sinne.

— Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia ostamaan?

— En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka, tämä resedan oksa.

— Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän hänen suustansa!…

— Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa. Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin ottaminen.

— Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

— Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi… Olipa onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään. Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa, masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät — pikemmin häntä olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata — mutta se ei ollut hänen tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia, piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin, hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra
Bousquet rypisti kulmiansa.

— Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

— Se on harmillista… todellakin harmillista… kaikessa kohtuutta tarvitaan… kaikessa kohtuutta tarvitaan.

— Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin, joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

— Kaiketikin… kaiketikin… Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

— Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

— Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen ihmisen saamme.

— Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.

IV.

Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla, toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle, runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa. Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia, kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään. Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä, ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset. Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi. Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa; Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se tapahtui työn puutteesta!… Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää? Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

— Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies, jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.

— Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu niin suloiselta olla ystäviensä parissa!

— Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on koonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille osoittaakseen.

Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun, uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui, kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

— Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua kuunneltuansa, kysyi.

— Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

— Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

— Kuinka?… Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin tuumiinne suostumatta.

— Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä, että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä suostumuksena.

— Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta vaaditte?

— Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin sana vaan. Te voitte sanoa vangille: "Sinä olet vapaa, vankihuoneen ovi on avattu", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet häntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä pitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa, ilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä murtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia tietämättömyys… Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme puhaltaa… vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän laki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin voimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne julistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne kokonainen paarias-luokka.

— Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.

— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.

Hän vastasi: oikeutta.

— Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne näyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.

— Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.

En kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen esitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.

— Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi voiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt yhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin on suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä suuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle hänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut käsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka teen kirjoja… te teette kenkiä tai nauloja… se on yhtäkaikki, jos me vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn paremmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen kehoittanut.

Minä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee kaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa. Muurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin rahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme lukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen kuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa enemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on terveellinen? — Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei ole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden ihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta, niin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän osaksenne.

— Kuinka ihmeen kaunista!… keskeytti häntä rouva de Préal innokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä jaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä miesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.

— Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi minua pilkallisesti ja sanoi:

— En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra; mutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä määrätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä eli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa hallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?

— Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet päästä virkoihin.

Minä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa syntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä kautta ovat nousseet korkeaan arvoon.

— Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin onnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka taisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät nostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?

Ja täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.

— En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause tuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole, että osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät yhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden aikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee harhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä paheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.

— Se on hirvittävää… sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin joudummekaan?

— Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka eivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi lepyttäen abbé Thomas.

— Kansa on perinpohjin turmeltunut.

Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken aikaa ääneti.

— Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.

— Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne, kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot… Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli tyytyväinen osaansa.

— Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen, joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää semmoisena kohdella.

— Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat, että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?… Keitä me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne emmekä pyydä tuntea?"

Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.

— Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän katseen — hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti, — minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä, koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun mielipiteitäni.

Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi hänelle:

— Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen, mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.

— Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.

— Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän omiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin vaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu nainen?

Hän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:

— Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin missään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on tukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä kiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.

Hyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de
Préal liikutettuna vastasi:

— Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt on onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.

— Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me olemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se meille mitä tahansa.

Sillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään ja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen vaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin tyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:

— Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka järjettömyyksiä puhuvat.

Abbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin sellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti puheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta herättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta, joidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.

— Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin tiedätte, näin kreivinna B——n vaunut Charite-sairashuoneen oven edessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta toiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi ikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla kädellään… Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: "Armollinen rouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa ovat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo tarut ole valhetta puhuneet."

— Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.

— Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas, kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.

Rouva de Préal punastui.

— Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään semmoista iloa kieltää?

— Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.

Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa keskusteluun.

Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta seurannut, sanoen:

— Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.

Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.

Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua jokapäiväisistä asioista.

Samassa Geneviève alkoi:

— Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.

— Kuinka te sen tiedätte?… kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.

— Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.

— Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken, aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin hänen oma sydämensä… Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä, ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen elämästä tiesi?

— Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita asioita olen ajatellut.

— Onnetoin… ja minkätähden?

— Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos olisimme totisia kristityitä.

— Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.

Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta pöydästä.

Moni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman mielestä emännällä oli ylen kiire.

Herra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn tähän äkkinäiseen menettelyyn.

— Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine kasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä luulisi hänen pelkoa herättävän.

— Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen luonto.

— Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän pikku hupsun aivoihin.

Herra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi asiaksi.

— Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren tytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat mielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?

— Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä olevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.

— Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole kiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen asemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön luonto.

— Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.

Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.

— Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui: Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle rakkaaksi.

— Ette sitä siis rakasta?

— En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän kuin katkismusta.

— Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?

— Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja sairaitten keskellä… Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin saada.

Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin… meidän tulee uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi, asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos vaan uskoisimme Jumalaan.

Kummastuen Geneviève toisti:

— Jos vaan uskoisimme Jumalaan?… Mutta rouva de Préal, huolestuneena tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta löysi.

— Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.

Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän sanoi:

— Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.

— Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä silmillään.

Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta", ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta, olisi suuresti häntä rasittanut.

Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista. Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa? Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.

Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin läksi.

Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista, joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen: Hän oli suuresti pahoillaan.

Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut. Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.

Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja, joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta, kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää esinettä.

Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.

— Yksin!… hän mumisi, aivan yksin… muualla samoin kuin täälläkin!…

Hetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.

— Mitä kuuluu?

— Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että lapsi tekee loppua.

— Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.

— Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen vaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö niin?

— Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.

Porttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa, abbé Hardouin ei mitään kysynyt.

— Mennään joutuin, hän sanoi.

He katosivat yön pimeyteen.

Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:

— Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä tunnen… Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?…

— Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä kuolemasta… Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.

— Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton raukka yksinkin paratiisiin osaa.

— No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi pannut maata, niinkuin minäkin.

— Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta, eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee hyvää, kun häntä vaan katselen.

— Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään tule heistä minulle puhumaan… Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni hänen tähtensä vaivaamaan.

Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä aamuun saakka.

Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen, ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.

— Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit, ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?

— Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti hyvästi.

— On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat minun olla rauhassa.

— Ketä tarkoitat, lapseni?

Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.

— Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.

— Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja valistuneet ihmiset puhuvat…

— Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät; jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en todellakaan voisi häntä rakastaa.

— Nyt sinä tuomitset Jumalaa…

— En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.

— Kuka sitä siis tahtoo?… Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset, ellei hän?… Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia, lapseni… Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen, että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.

— Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten täytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin työtä, niitä elättääksensä…

— Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä tuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä… Ei kenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja luottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä pelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä päiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.

Kuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden palavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:

— Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle kaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!

— Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal hätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli temmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut sinut hoidettavaksensa… Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut, niin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää, ja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti Jumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.

Geneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.

Sinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa kastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän ensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä hupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:

— Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja jotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi pitänyt jättää minut heidän luoksensa.

Jos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen, hänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi kauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän koristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine, miltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.

Geneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.

X.

Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.

Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä, jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se hänen viallisuutensa tähden oli.

Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas. Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi. Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä tämä ei sanoilla selittänyt.

Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan ankarassa muodossansa.

Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan, että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?…

Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja silloin hän surullisesti hymyili.

Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen. Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi se ei voisi olla hän?… Oi, jospa hän voisi olla varma siitä… jos hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu." Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa, jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista aarretta?… Mutta silloin häntä alkoi väristyttää… hän tunsi vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili, teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi olikaan Jacquesille sanottavaa?… Että hän, hänen surumielisyyttänsä ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!… Tokkohan neiti Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä… he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus… Puoleen vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.

Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.

Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä, vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.

Kesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut. Lebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä syötyänsä alkoi huoliansa haastella.

— Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän; tuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä vaikka tiikerin kitaan.

— Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi katsoa… Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on tiikerien kanssa tekemistä?

— En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista, jotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on montakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet hillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin minun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto jossakussa valtion vankilassa… Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi meille tiedon…

— Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa, sanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta Savignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää välitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se olisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä voin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.

— Kykenee!… huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi, jos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala tiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän antaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä, koska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta kotia kuin katu.

— Onhan se kaunista, sanoi Jacques.

— Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa palkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä vanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota ihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän vielä joutuu pahaan pulaan… Ei hallitus näetten semmoista kärsi.

— Hallitus!… toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen sekaantune?…

— Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin, niin te olette epäluulon alainen… teitä pidetään silmällä… Jos asian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja… Hän tahtoisi muodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi… Ja hänellä on senkin seitsemän ehdotusta päässään!… Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen takaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana vielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki oppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.

— Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!… Se katsoi minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!… Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.

— Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.

Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.

— Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen, kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.

Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä, ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.

— Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan varmaankin on kahdet aivut.

— No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.

Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.

— Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta linnunpoikaista.

— Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.

— Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.

— Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.

— Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä tuumaatte?

— Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.

— Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni… pikku Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään mullistuksia toimeen.

Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.

Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä, astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.

— Kuinka laiha ja kalpea te olette!… sanoi Geneviève, käyden hänen viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?

— Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:

— Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa puuttuvassa huoneessanne…

— Onhan täällä raitista ilmaa kyllä… Näettekös, vastapäätä tätä huonetta ei ole yhtään rakennuksia.

— Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö tekin minua vihaa?

Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi… hän tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!

Geneviève jatkoi:

— Oletteko minua ajatellut?

— Joka päivä ja melkein kaiket päivät… ainakin kun olen yksinäni ollut.

— Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.

— Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa sana oli loihtinut hänen sieluunsa.

— Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina; mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.

— Miksi ette?

— Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.

Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.

Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa seurassa.

Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.

Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä, armeliaisuutta muka harjoittaakseen.

Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.

Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli häntä kuin vihollistaan.

Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut; se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.

— Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.

— Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.

Ehdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta

Céline kuiskasi:

— Jääkää vaan!

— Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.

— Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.

— Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä sanoma oli suuresti mieleen.

— Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.

— Sittehän he ovat kovin onnettomia?… sanoi Geneviève, joka oli liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.

— He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.

Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä Jumala!… Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken Célinen kanssa olemasta.

Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita askeleita.

Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä, mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.

— Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut, ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli saanut arvonsa.

Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti, oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin mitään osteta… ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.

Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,
hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.
Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?

Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka herkeämättä loi silmänsä poispäin.

— No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena, jona teitä ei ole näkynyt.

— Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.

— Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen, antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden te noin olette laihtunut?

Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.

— Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella, jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä huvittaa näitä nuoria neitosia.

Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.

— Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi, menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille tehdasta näyttämään.

— Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti. He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä äänensä kuului vielä etäämmälle.

— Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?

— Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.

Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:

— Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!…

Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo, joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi, sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.

Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas: