— Se onkin yhtä kaikki… ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö, mitä leski teki?… Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea lasta elättää… eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."
— Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.
— Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.
Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti lisäsi:
— Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut paremmaksi… Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.
— Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.
Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut. Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi, niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.
Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä, ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua. Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.
Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.
— "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?… Mutta ei tyttö hänestä mitään tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.
Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.
— Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni, rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä rakastamme.
Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.
Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin, koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.
— Ei suinkaan! ei nyt vielä!… huusi Céline, joka jälleen tointui.
Ja aivan hiljaa hän lisäsi:
— Minkätähden hän tuli?…
— En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste tulen käymään.
Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa, eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.
XI.
Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä viimeisestä kiittämään.
— Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän vaatimuksia.
Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:
— Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.
Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt huonetta hiukan hauskemmaksi.
Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään, tuoden muassaan nuoruuden, ilon… kaikki oli yht'äkkiä muuttunut. Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen lause:
— Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.
— En, vastasi Geneviève.
Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:
— Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa, minä toivoin teitä kohdata.
Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.
— Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen arvannutkin.
— Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka äänensä kuului totiselta.
— Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te…
— Mitä te uskoksi sanotte?
— Kun tietää jonkun asian varmaksi… eikö niin?
— Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota, sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla, kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä rakastamaan. — Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.
— Tuntuuko teistä todellakin siltä?
— Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia, jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten täällä puhuttiin.
— Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.
— Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia, löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme Jumalaan?…
— Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi…
— Jesus?… Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.
— Ja kuitenkin hän kärsi… hän kiusattiin… hänellä oli taistelunsa… hän rukoili… yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä Isänsä kanssa… Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun." — Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä, mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla sama rakkaus.
— Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta… mutta minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.
Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla meidän kaltaisemme.
— Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin, tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.
Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.
— Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?
Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata
— Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa, sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun kamarissani.
Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.
Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä hakemaan.
Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:
— Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!
— Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.
— Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa tekemistä, saanko kivaa kysyä?
Geneviève ei vastannut… Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa tekemistä?… Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille, vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta, ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.
— Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.
— Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.
— Oivallisessa… tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin, ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti syökään… Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi… Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?… Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita… Ja jos alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa. Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.
— Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen tuumiinsa ja sanoi vaan:
— En minä usein huoli häntä kutsua… Sitä paitsi hän ei ensinkään ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen taipumuksensa ovat vaarallista laatua.
— Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä, mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta, johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?
— Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä kovasti paheksui?
— Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle miehelle vaivojansa valittelemaan.
Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui kuitenkin nytkin.
— Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä, jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni. Jokaisen tulee pysyä säädyssään.
— Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.
— Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella kuin sinä, ystäväni.
Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.
Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta. Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.
— Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat. Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta myötätuntoisuutta herättänyt.
— Geneviève… sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo jättänyt huoneen.
Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:
— Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit… Hänellä on rotunsa, taipumukset.
XII.
Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan hänen luonansa.
Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin. Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä, koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut. Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.
Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää, vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.
Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä olisi säälistä pakahtumaisillaan.
Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu… Ei hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.
Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa ilosta häneltä riistettiin?
Hänen isänsä ei huomannut mitään… Hänen silmissään Céline vaan oli sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle itsensä esimerkiksi…
— No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen… Tulenko minä keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin… Ainakin minulla on se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä minua nuhdella.
Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei Jacques enää tullutkaan.
— Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?
— Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut muualle asumaan… Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen… Hän ostelee itsellensä kirjoja… Semmoinen häntä miellyttää.
— Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.
— Se on myös hänet jättänyt.
— Hänen sisarensako?
— Mikä hänestä on tullut?
— Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut. Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä, me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan. Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin kiintyä.
— Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.
— Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan hiukan virvoitteleekin… Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä unhottaa… Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin, että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa ajan heille; mutta siinä ei syy ole.
— Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa häneltä ongituksi.
Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin, hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.
Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt, niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä, mutta jos hän olisi oikein arvannut… Ja oliko hänellä edes oikeus salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila, jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan. Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän lietensä ääressä.
Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui, kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen äänensä vapisi.
Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.
— Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua…
Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:
— Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa… Erästä ajatusta, joka lakkaamatta tulee takaisin… Mutta ehkä se onkin hulluutta.
— Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä kuin ennenkin.
— Minä luulen… minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on sama…
Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään virkkanut. Céline alkoi jälleen:
— Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama… että hän on teidän pikku Genevièvenne…
Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne entistään vielä synkemmiksi.
— Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?
— En tiedä… Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.
Jacques mietti hetken aikaa.
— Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja minun välilläni on suuri juopa.
Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.
Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.
— En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on totta!…
— Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän milloinkaan saisi sitä tietää… Arvattava kuitenkin on, että hän on kaikki unhottanut… hän oli silloin vielä niin vähäinen!… Ehkä häntä hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä… ja se musertaisi minun sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta, jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on ihanaa ja suloista… Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.
— Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.
Jacques jatkoi jälleen:
Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève, nähdä häntä… ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää, mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.
Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä, että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan, pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:
— Te olette niin yksinänne!… Teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi!…
— Sille en mitään voi… Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni. Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!
— Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.
Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.
Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.
Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.
— Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta, ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee ihminen muutakin… Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!… Meidän asuntomme, meidän mustat ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme, vaatteemme, kaikki minua inhottaa!… Entä nuo likaiset kauppapuodit, joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme kyynäspäitämme… Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää. En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut, voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.
Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä, sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta, jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet, jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa järjestystä, vaivoistansa huolimatta.
Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa, ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia, katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan hänellä olisi… ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua, joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.
Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen sieluansa.
— Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan, jossa kaikki on niin ihanata.
— Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,
— Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä, kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni, valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa elämme.
Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:
— Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!
Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, sanoen:
— Kiitoksia.
Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä rakastanut.
XIII.
Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko piti hänen erillänsä ystävistään.
Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen huoneesensa.
Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.
Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:
— Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan; se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen minkäänlaista selitystä.
— Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää hyvyyttä vaan.
Lebeaun kasvot kirkastuivat.
— No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?
Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään selittäneet.
— Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.
— Sunnuntaina minä tulen.
— Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako… se koskisi meihin kipeästi.
Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka häntä vapisutti.
— Mikä sinun on?… Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika tulee meillä käymään?
— Onhan se minulle mieleen, isäkulta.
— Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.
Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.
Céline pidätti kyyneleitänsä.
Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut, jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. — Se ei ollut mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.
Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä… Tällä kertaa hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään, nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta, jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa? Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.
Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin käsinojalle.
— Jääkää hyvästi, sanoi hän.
— Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.
— Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.
— Hän on sangen kipeä, hän sanoi.
— Kuka? kysyi Lebeau.
— Teidän tyttärenne.
— Ei suinkaan, ei suinkaan… ei se ole muuta kuin hiukan verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole… Onhan meillä jo maaliskuu käsissä… kai kevät taas häntä virkistää.
— Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.
— Eihän se ole ollut tarpeellista… Meidän ei nyt kannata panna rahaa tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.
— Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä sitä hänelle sanomasta.
— Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.
Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä sulki oven jälkeensä ja huusi:
— Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä olen sanonut.
Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.
Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän päätti salata koko asian tyttäreltään.
Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen ei muulloin ollut tapana tehdä.
— Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.
— Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.
— Oikeinko totta?… Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko terveeltä… Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?
— Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen hiukan väsynyt.
— Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.
Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.
— Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.
Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle takaisin.
— Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?… Olisi jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.
Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä saavansa vahvistusta vakuutukselleen.
— Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan kipeän.
— Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta ei myöskään ota vaaria puheestani… Minun nuoruudessani oli ihmisillä enemmän rohkeamielisyyttä.
— Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole saapuvilla.
— Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei niitä söisi.
Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.
Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen pilkku.
Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen, niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua. Hän alkoi heti:
— Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen… Ei hän minulle mitään suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys, jossa hän elää. Se on hän. Jacques… annatteko minun ilmoittaa se hänelle?…
Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja peljästyneenä hän pysähtyi.
— Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla. Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo, että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä. Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.
— Te ette tunne häntä, muistutti Céline.
— Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen, tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla minkäänlaista keskuutta.
— Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.
— Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on turhaa vaivaamista.
Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.
XIV.
Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia. Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.
Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle ainoana keväimen osoitteena.
Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.
Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi, että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän, joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.
Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen. Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.
Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi sunnuntaina hänen tulisi lähteä.
— Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas teitä lähetetäänkään?
— Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.
No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette itseänne näyttämään?
— Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan, tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.
Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.
Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon, onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä, eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."
Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, — kaikki nuo suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi voinut sitä omaksensa tunteakaan.
Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.
— Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja; mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.
Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa löytyä?… Ja vaikka se olisikin hän?… No niin, sanoi hän itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, — vaikkapa se olisikin hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin sallittuna… sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan. Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.
Rikas ja korskea vallasnainen… Ei Céline toki ollut häntä siksi huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä… hänen, ei ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa… hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.
Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.
Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen kautta saisikin siihen tilaisuutta.
Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin, kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä värisytti.
Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.
Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.
Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi, tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä. Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni. Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?
Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa entiseen kauneuteensa.
Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.
XV.
Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt neiti de Préalia.
Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen, joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän. Yrittäisikö saada häntä tavata?… Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään. Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen; nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi häneen.
Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?… Mihinkä hän ottaisi turvansa… ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?… Pitkiä aikoja oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta. Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa… niin hän ainakin uskoi.
Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista, tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!… Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!… Mikä sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan… Siinäkin jo pitäisi oleman tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen ääniä.
Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa. Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet, ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui syvään uneen.
Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut… nyt hän jo kuuli puhuttavankin… Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan liikutti itseänsä.
— Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan. Jättäkää hänet tänne… se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa… Näettenkös, tuossa yksi juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.
— Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.
— Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.
— Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen puhuja halveksivalla tavalla.
Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää voinut häntä juopuneeksi uskoa.
Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra Bousquet.
— Mikä täällä on hätänä?
— Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.
Rakennusmestari lähestyi.
— Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi, rouva de Préal.
— Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.
— Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän puistonne yömajaksi.
— Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se, joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de Préalin.
— En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.
Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka ihana tuo ilmestys oli… Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin suloinen!… Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman, ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.
— No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet, ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?
He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.
— Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota miestä.
— Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet. Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.
Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.
Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä, oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään, niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu, nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi, kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.
Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli nähnyt Genevièven.