Geneviève

XVI.

Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta. Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.

Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä, ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän liverryksen pianolla… Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven elämästä, joka eli niin lähellä häntä… ja kuitenkin niin kaukana.

Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista hienon naisen elämää… Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita, kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan… ja lukea… ennen kaikkea lukea… ei vaan yhden sou'n sanomalehteä taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita; iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain puitten varjoon… tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia, jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa ja katkeruutta.

Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi. Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen… mutta naisia hän miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä miesten kanssa.

Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita, joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista. Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona kaikille… kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin, kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien himmeässä valossa oli nähnyt!

Ihmeellistä!… Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä nykyisen elämämme kanssa.

Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä. Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.

Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies, joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta, eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.

Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.

Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin. Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.

Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä luottamuksella omaistensa viisauteen.

Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa, ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan. Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen, rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista Genevièven läsnäollen sanonut:

— Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria vartioida.

Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida, ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut, että tapa oli semmoinen.

Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa… siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.

Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään. Tämä oli vastannut:

— Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva de Préalin puoleen.

— Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?

Ja tämä vastasi yksitotisesti: — Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.

Vieläkin pettymys… Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus kysymykseensä.

Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?

Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut. Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää. Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei milloinkaan pääse alkuunkaan.

Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse, jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä, jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta, silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.

Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa, voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.

Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä, epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja huolettomasti puhui.

— Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.

— Mutta neiti, minusta näkyy…

— En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni, joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni, ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa, niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"

— Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta… Jos rouva kuulisi…

— Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä luulen, että sydämeni on jäänyt heille.

Kenelle, neiti?

— Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä… Minä rakastan heitä… En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.

— Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?…

— Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut niin hyvä minulle… Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen…

— Miksi ette ole?

— Kun tahtovat minua naittaa…

— No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita… mutta luulisihan tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.

— Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?

— Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.

— Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan omaa itseänsä.

— Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella, vastasi Felicie varovasti.

— Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet…

Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi häntä nauraen silmiin.

— Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä; mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään, niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle sanomista, niin minä menen huoneeseni.

Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.

XVII.

Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita, mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan, mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut kuin sen tykkimistä.

Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat: "Sydämeni on jäänyt heille."

Selvästi hän oli ne kuullut… se ei ollut mikään unelma. Tuo Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi, parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan. Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut mitään unhottanut… Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin… Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä murheistansa?

Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu. Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt… ensimäistä kertaa hän käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään henkiin herännyt… mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli tehnyt ahtaaksi!

Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata kauniimmalta.

Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi… Hänestä tuntui ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen, ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää, joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana… Ja jos alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut… Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?… ja eikö hän itsekin vielä ollut työmies Jacques Marceau?… Mutta voi! Jos ei muuta olisi ollut… ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion tielle joutuneen tytön, veli.

Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena, kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana, inhottavana.

Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki; hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan. Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti astua.

Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten… ja samassa sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."

Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen hävettävä haahmu… ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä: Älkää häntä lähestykö!… Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.

— Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen… ja sitä paitsi hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa. Tyttöparka!

Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.

Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.

XVIII.

Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand pahaksui suuresti — muuta mainitsemattakaan — Genevièven penseyttä hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut? Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?… Olihan se todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta löydetty…

— Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun: hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa, että häntä vaan armontullen täällä pidetään.

Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta omaan itseensä.

— Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään, mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä, kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia. Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta, että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin huvittamisessa?

Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen toisaalle.

— Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.

— Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti, uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.

Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.

Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:

— Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on kaikilla halpa ja itsekäs sielu.

— Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.

— Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?… Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö epäilemättä on sinun perillisesi…

— Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin rohkeasti.

— Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut? Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika, herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut, että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.

— Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta, vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.

— Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!… Sinun pitää antaa tuon hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa kumpaakaan… se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.

— Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.

— No, kaikkea tässä kuullaan!… Pysykäämme totuudessa, äläkä sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta franc'ista.

— Ei se ollut hänen oma äitinsä…

— Mitä sinä minua vastustat?… Hän oli samaa säätyä.

— Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi, kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa ihan lähellänsä.

Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan tuntee olevansa tervetullut.

— Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?

— Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.

— Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen on?

— Epäilemättä.

— Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen vastenmielistä?

Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:

— Kirjani miellyttää minua suuresti.

— Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän, neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani. Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää, kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?

Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.

— Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla esitellään.

— Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa, kaunis tyttöseni?… No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne merkiksi?

— En, vastasi Geneviève ja nousi.

— Mikä jäykkyys!… Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?

Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.

— Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita pieniä juonia surra.

Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle sikariansa polttamaan.

Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä vaivaamaan.

Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:

— Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole. Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi, ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla, siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!

— Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun. Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan näyttäytyä.

— Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa jouduttamaan… Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa, ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen, että olen täällä ikävään kuolemaisillani.

Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä hymyili tyynesti ja vastasi:

— Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä tavoittamaan.

— No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni asia on tullut päätetyksi.

Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden, että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut epäilemään asiansa menestymistä.

Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla, eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä uskallusta?… Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.

— Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt, sanoi rouva de Préal tädillensä.

— Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.

Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.

Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.

— En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka paljoa parempi olisi…

Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä uutta vastusta.

XIX.

Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä, joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa katselemaan.

Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.

Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä, eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi. Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan; kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa, ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.

Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi hiukan syrjään.

Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla, jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla kauniisti veistellyn lippaan.

Hän huusi heti:

— Oi, kuinka tämä on kaunis!… ja kuinka sievästi se on tehty!… Ja entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!…

Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.

— Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?

Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:

— Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?

— Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.

Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.

Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen muistossansa pysyneet.

Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut; hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.

— Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä panen viisikolmatta franc'ia lisää… Luulisinpa sen olevan kelpo hinnan.

Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

— Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä, että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.

— Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.

— Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat ja nyt pisti ne äitinsä käteen.

Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!… Hyväksi onneksi tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.

Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi rouva de Préal ankaralla äänellä:

— Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin…

Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa, ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa taistelussa voittanut.

— Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan kehnommasti, täti?

— Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää, että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja… Ennen hänen lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.

— Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on loma-aikoinaan sen tehnyt… Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?

— Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi meille muistoja jakelemaan!… Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève… Minä soitan Felicietä.

Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä, joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:

— Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin sitä estää.

— Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.

— Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.

— Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?

— Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti, sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?

— Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.

Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.

Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa joukkoon?… Ei hän itsekään sitä tietänyt.

Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö, jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut. Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa — nälkä ja jano yhdessä, sanoivat ihmiset — ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä syleilemästä.

Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä, eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä kupua kutoivat.

Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni, muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.

Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.

— Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän tarkoitti.

Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet, kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ siellä kesti.

— Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.
Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään… Se on surkeata.

Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.

Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.

Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden sydämensä niin kovaa tykytti.

Vihdoin Jacques sanoi:

— Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.

— Se on hän! Felicie huudahti… Tuo Jacques, josta hän niin paljon piti.

Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja, jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.

— Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier… Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti rakastin… Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta… Kuitenkin se oli tosi… Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?

Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.

— Te olette Jacques Marceau, hän sanoi… sama mies, jota minä niin hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin aamuin otti minun syliinsä… Nyt minä jo muistan… minä muistan kaikki.

Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin syliin.

Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:

— Jääkää hyvästi.

Ja hän katosi yön pimeyteen.

XX.

Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan piiritystä nimeksi vaan.

Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa, ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen mahdollisuudesta.

Muun muassa hän kirjoitti:

— "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista, totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja olla."

Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi, mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen kanssa ja sen edestä.

Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.

Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.

Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä puhumasta.

Mutta Céline ei saattanut totella.

— Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?

— Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi
Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin
päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,
Céline.

Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen. Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä, joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa, jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän omissaan piteli.

Tauti oli tehnyt tehtävänsä.

Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän kysyi lempeästi:

— Miksi te itkette?

— Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.

— En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja minulla ei ole ollut.

— Onhan se kärsimystä… kauheaa kärsimystä.

— Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin kuuma, jotta helposti voi hengittää.

— Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan…

Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:

Maalla nyt lienee kaunista… Jacques en minulle siitä kertonut. Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara taivas, jonka voi kokonansa nähdä…

Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen poskensa punastuivat.

— Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?

— On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes tiedä, puhuiko hän teille?

Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.

— Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan kerran.

— Ja te tunsitte hänet?

— En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.

— Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla ilolla.

— Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.

— En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä tahtonut.

Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan, mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa hänen tulevaisuutensa suhteen.

Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire sisään.

Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti käsiänsä taivasta kohden.

— Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja jättää köyhät kärsimään!

— Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.

— Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi
Geneviève nauraen.

— Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään sekä kengänpohjia järsimään… Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä! Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa; en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla, jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten säästettävä… Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti hyödyttäisi!

— Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että suututti.

— Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä, eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin… eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka heillä maitoa onkin!… Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."

— Pienet lapsi-poloiset… sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella, mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.

— Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset siitä niin paljon kärsi kuin me muut… heillä on hyvä vatsa. Vaan tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.

— Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli jättänyt auki, seisoi mies.

— Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?

— Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.
Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!

Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin kasvoihin.

Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.

— Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.

— Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla hyödylliseksi.

— Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta tarvitse, kuin katsoa ympärillenne… tilaisuutta ei suinkaan tule teiltä puuttumaan.

XXI.

Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa, teeskenneltyä ja pintapuolista.

Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen: ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää, kuin alttiiksiantaminen.

Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa. Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on itsekkään käskettävänä.

Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä, eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen, jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita, kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä, surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa isoissa, synkeissä saleissa.

Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet, siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan, taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.

Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää, mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.

Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi, tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista, surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden pelko.

Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan, ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana, jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja anteliaisuuteen.

Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan, kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa tämä vasta vimmastui.

— Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta… Kun kaikki sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin, lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.

— Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.

— Hän hoitaa sairaita lasareetissa.

— Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.

Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu

Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras parantaja.

Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.

— Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.

— Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen emme tietäneet, mitä se merkitsee.

— Voipi niinkin olla… Céline myönsi; ainakin on varma, että hän paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.

Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:

— Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa… Isä kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.

— Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä
Jacquesista tiedätte.

Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä — eikä sitä ollut kuin hiukka vaan — rupesi sairas tyttö puhumaan Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun, jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.

Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse oli arvannut, Céline jatkoi:

— Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi…

Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrähti katkeraan itkuun.

— Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?… Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin olisin ollut onnellisempi.