Geneviève

XXII.

Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin; vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä, johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä, jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen, oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut, joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa rakkautta osoittanut?… Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa suojella?… ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä rakastaa?

Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru, hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut kuollut epätoivoon.

Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen mielestään… Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä tuohon suureen erotukseen?… Vaan kun tämä ajatus johtui hänen mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen äitinsä oli ollut… On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna… puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea kärsimystä vastaan?… Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi… olisipa hän saattanut mahdottomiakin tehdä.

Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän kovista kokemuksista varjelemaan?… Geneviève olisi päinvastoin kärsinyt, ja hän olisi masentunut… hän ei olisi saanut elää tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen… hän ei olisi saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille, että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt tekemään Genevièven elämää ihanaksi.

Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle, jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan. Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:

— Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?…

Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.

— Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen seisahtui tiellä hänen eteensä.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän.

— Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen
Augustine… Oletko minun unhottanut?

— Unohtanutko?… Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!… Tuossahan seisoi hänen edessänsä… häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin… ne seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen edessänsä…

Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle… Hän seisahtui ja koki katsoa naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.

— Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.

— Sinun kotiisi?… Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä sinun kotiisi tule… mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole viikkokausiin mitään ansainnut.

Jacquesia hirvitti.

— Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua puhutella.

— Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu tyttöpahanen, — siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta kotiripityksiä…

Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:

— Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian myöhäistä.

Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä, vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."

He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää olisi voinut häntä tuntea… Tavallansa hän oli hienontunut, koska oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei hävytön.

Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen käydä istumaan.

— Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle jotain, niin menen.

— Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.

— Sinun luoksesi!… Mitäpä sinä minulla tekisit?… Et sinä ennenkään minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle jotain, että ennen päivää pääsen menemään.

Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä; vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän mielensä:

— Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni… Minä lupaan olla sinua nuhtelematta.

Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen viinipisaran kurkkuunsa.

— Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä… parempi vaan meille kumpaisellekin, että minä menen.

— Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan sinulle kaikki, mitä minulla on.

Augustine remahti kolkkoon nauruun.

— Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä: sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin tunkeutumaan…

Jacquesia rupesi iljettämään.

— Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle kolmekymmentä sou'tansa.

Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla. Tämä oli avannutkin oven… Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi, mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.

Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita, hän kirkasi:

— Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin… sido minua köysillä! Älä laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää saata, minä en saata muulla tavalla elää!

— Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.

Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä, hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.

Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:

— Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.

Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi, pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:

— Ei, ei; älä sitä!

Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja, vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.

Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei paikalla uneen.

Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa; hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät… Näkikö hän unta, vai ajoiko häntä painajainen?

Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat, pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.

— Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää taida kannattaa ylvästellä?

Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä hänellä olisi ollut vastattavaa?

Hän meni ohitse kehenkään katsomatta… Minkätähden johtui tänä hetkenä tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa, että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla, korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen. Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä karkoittaaksensa.

Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä pohjaton syvyys!

XXIII.

Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet hänen ainoat ystävänsä?

Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti, kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.

Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden kanssa.

— Céline, Augustine on tullut takaisin.

Céline huusi ilosta:

— Teidän sisarenneko?… Ah, mikä onni!… Missä hän on?

— Hän on minun kodissani… Mutta hän on kovin muuttunut… hän on kipeä.

Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.

— Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän ei ole enää muu kuin raunio.

— Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.

— En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei olisi mitään tervettä. Hän on sairas… siinä kaikki, mitä hänestä on jäljellä.

Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä hänen sydäntänsä painoi.

— Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.

— En tiedä… Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä kaikkea peljätä.

Céline sanoi ujosti:

— Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?

— Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?

— Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.

Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä päivittelemisiä… ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä tuotaisiin hänen luoksensa.

— Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa… Onhan kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa… eikä kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla kuitenkin arvoni.

Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa, ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle onnettomalle tyttöparalle.

Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.

Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,

— Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.

— Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa olla mitään hänen kanssaan tekemistä.

— Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään kuulunkaan tähän maailmaan… mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa? Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin tehdä hänelle hyvää.

— Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.

— Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä… Jesus on rakastanut häntä, koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään sitä, kuin kadonnut oli.

Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian perisi.

— Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven, pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja oli nukkuvinaan… mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.

— Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun ainakaan sovi vanginvartijana olla.

— Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut ystävällisesti ottaa sinut vastaan.

— Mutta minä en tule… Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen…

— En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.

— Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan… Ja ehkä sinne tulee tuo turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.

— Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu sinulle sietämättömältä… Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen oikeaksi naiseksi?

— No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine hävyttömästi.

Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:

— Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi… Ei minua saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi… Anna minun mennä… minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää tarvitse kuulla minusta puhuttavan.

Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.

Tunnit kuluivat hitaasti… Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään, kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:

— Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.

Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta päivässä maksaa.

Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen hänen luoksensa.

— Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun kanssani tekemistä.

Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.

Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään, kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä, silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?

— Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline lempeästi.

— Minkä palveluksen?

— Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.

Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.

— Oletteko kipeä? hän kysyi.

Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.

— Olen, minä olen sangen kipeä.

Augustine tähysti häntä terävästi.

— Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.

— En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa jäljellä.

— Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.

— Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä kuolemaa seuraa.

— Niin, kyllä tiedän… mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin minun nykyinen oloni.

— Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.

— Sielu… Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään… ellei se ole se, joka tekee, että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te ette voi sitä ymmärtää… te joka olette viaton kuin kukkanen, hän lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:

— Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja: te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä, jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita viettelijöitä… ja sitte… Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä on!…

Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta, heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.

Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi. Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan, voidaksensa paremmin häntä auttaa.

Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.

— Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!…

— Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä olento.

— Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline, ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.

Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:

— Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa, ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä… Siksi me olemme peräti eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.

Augustine nousi lähteäksensä.

— Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.

Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin", hän vastasi vaan:

— En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.

Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.

— Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus. Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se ihminen. Jääkää hyvästi!

— Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä odottamattomista sanoista.

Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin, oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.

Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:

— Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.

— Onko mahdollista?… Voi, mikä suru Jacquesille!… Mutta oletteko varma, ettei hän vielä tule takaisin?

— Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja muassani, lukekaa te.

— Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.

Rouva Gregoiren täytyi odottaa.

Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.

— "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."

Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule sinua vaivaamaan.

Augustine."

— Eikä minulle sanaakaan!… ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!… Tuommoinen on palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!

Ei kukaan hänelle vastannut.

XXIV.

Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871 vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen, noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia, kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään visertivät. Mikä surkea iva!

Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten, taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.

Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven, joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna. Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta. Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien jälkiä jättäneet.

Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi… Nyt he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.

Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:

— Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.

— Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.

— Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette…

— En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin… En luullut teitä niin kipeäksi.

— Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä huomaa… Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.

Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä itse puolestanne?,

— En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi; mutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?

— Isäparka!… Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?

Kuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia syreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève ensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon huoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.

Geneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja.

— Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä nähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän tyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.

— En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin, että hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt häntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona sairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi huomiseen!

Hän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte Geneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan, silmät yhä oveen luotuina.

Céline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja
kuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti.
Hänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin
Céline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.

— Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en enää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.

Jacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta… Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa; epäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän olisikin ollut kylläksi rohkea siihen… Céline, joka oli niin viisas ja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä hänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava tulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä verta vuoti. Jacques oli valmis…

— Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline… itsekin lakkaamatta sitä vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte, miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!

Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut; mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea, kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?… Entä nuo pitkät unettomat yöt… ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä olisi ollut surusta pakahtua?… Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet…

Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.

Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen, jota hän ei voinut ymmärtää.

— Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.

— No, mitä muutoin?

— Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.

Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.

— Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa tekemään, kun hyvää tarkoitan… Minä tunnen perinpohjin Genevièven. Hänen sydämensä on teidän kanssanne.

Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin,
Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:

— Onko hän sitä teillekin puhunut?

— Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä monella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki etuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii puutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen kanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques, minä uskon… minä olen varma, että hän rakastaa teitä.

Jacques peitti kasvonsa käsillään.

— Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta… mahdotonta…

Ja jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:

— Minä olen vaan työmies… enkä ole mitään opetusta saanut, eikä minulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka hän on tottunut… Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi, Céline?

— Niin luulisin, vastasi Céline.

— Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?… tuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin inhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään… Ei, ei, en milloinkaan mene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.

— Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän kanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys…

— Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut… Hän ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä kärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan kaikki muu…

Lausuessaan nuo sanat "kaikki muu", johtui hänelle uudestaan mieleen kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan elämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen viheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä hänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet olisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden kanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin tuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä hetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.

— Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen äiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.

— Hänen äiti-vainajansako?… Oi, niinpä… vaan eihän se milloinkaan ollut muissa oloissa elänytkään.

— Se on totta… mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet tunnen…

— Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi Jacques ja nousi… Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne ja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman raakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole voinut unhottaa Augustinea…

Céline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut.
Hänen uskalluksensa katosi.

Mutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat lakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:

— Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.

XXV.

Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa; hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus eivät ole soaisseet.

Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä, Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän maailman jättävä?… Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä, mutta hän uskoi hyvyyttä… tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt, yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi hänelle hymyilivät… Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian, että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran tulisi tuntumaan tyhjältä.

Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?… Mitä myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?… Savigny jäi häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.

Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut. Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.

— Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole tyhmäkään… Mikä hän siis on?

Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin kohteliaalla tavalla kysyi:

— Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?

Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.

Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.

Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.

— Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?

Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:

— Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan uskoisi… Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka; jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa? "Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen, on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.

— Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka toivonne panette?… Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on tässä silmäimme edessä?

Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.

— Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema… nuoko kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?… Minä puolestani olen ennen häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.

— Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja, joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan, koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.

— Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin me… hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä tuntenut.

Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna uudestaan synnyttäisi maailman?

— Käytäntöön pantuna… eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus, näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä tuntemaan… minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin. Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi, mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa tyydyttää!… Minä en heiltä enää mitään odota.

— Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut, olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä. Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa, joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?… Ja rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja kauniita avuja löytänyt!… Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona, hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan kuvana.

— Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta, kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä nähnyt.

— Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.

— Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus on tapahtuva… Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä jouduttaakseni.

— Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni, saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.

He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side, rakkaus ihmiskuntaan.

XXVI.

Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi:

— Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan… siitä minä kiitän teitä kaikkia. Isä, syleilkää minua.

Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena, mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.

— Céline, pikku Célineni… enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit minut yksin.

— Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä seisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.

Lebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa vasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan jälleen vähemmän väsyttävään asemaan.

— Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän jälleen saattoi puhua… Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?

Hän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, sekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen kylmää ja kangistunutta kättänsä.

Hymyillen Céline vieläkin kertoi.

— Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin… Silloin nousi hieno puna hänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei mitään puhetta kuulunut.

Geneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella, kumartui vuoteesen.

— Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle, ettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys, kuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?

Geneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana seisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut itselleen tunnustaa.

Mutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen katsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen kättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä jälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.

Hetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän syrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka aina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt se ei enää häntä peloittanut.

— Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa vanhurskaus asuu.

Savigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen kerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.

Tämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja suu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät hänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen rauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja kastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.

Tunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi; väliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki…ja vihdoin se aivan taukosi.

Geneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan… Oliko siis kuolema tämmöistä?…

Itsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt, mutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä, ettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen puristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin… tuo tuntematon maailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata, kaikki tuo salaperäisyys… Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.

— Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin ihmetellen omaa rohkeuttansa.

— Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.

Sitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline oli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques läksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman ison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen ristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta. Näyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille, joita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.

— Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on yksi ja sama… ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen tehnyt… Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee… No, herra Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut, olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö… Enhän minäkään salli surun itseäni masentaa.

— Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä hyvää te olette Célinelle tehnyt.

Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä, kuin suu olisi ruvennut puhumaan… Mutta se ei ollut muuta kuin väräjävän valon leimuamista.

Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.

XXVII.

Savigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen jälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana huoneessa odottamassa.

Hän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan hän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia puhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.

Geneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja kääntyi sitte Jacquesin puoleen.

— Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.

Rouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève lausui vielä:

— Tulkaa.

Ja he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan ällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien mielessään, että mikä tässä nyt tulee.

Geneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja, sulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?… Onko tosi, että te rakastatte minua?

Jacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo siniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla luottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut vielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja luottavaisia kuin silloinkaan.

— Te tiedätte sen… vastasi Jacques vihdoin suoraan.

— Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään, vastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä teidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen suostumustansa.

— Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.

— Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua, eikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.

Hän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

— Geneviève, sanoi hän vakavalla äänellä, kuulkaa minua. Minä olisin hylkiö, jos teidän jalomielisyytänne ja kokemattomuuttanne hyväkseni käyttäisin, vetääkseni teidät alas kurjaan elämääni. Te ette tiedä, tyttöparka, minkälaista tuo elämä on!…

Hän lausui nämä sanat niin hellällä tavalla, että Genevièven sydän vavahti.

— Sen vuoksi tahdotte panna itseänne alttiiksi, että Céline ilmoitti, kuinka minä rakastan ja olen aina teitä rakastanut; mutta minä puolestani en saata semmoista uhria vastaan ottaa.

— Mitäpä minä siis uhraisin? kysyi Geneviève.

— Kaikki… Onnellisen ja huolettoman elämänne, ystävänne, mielihalunne, tottumuksenne ja vieläpä hienotuntoisuutennekin… sekä sen lisäksi vielä kiitollisuutenne rouva de Préalia kohtaan, joka ei ikipäivinänsä anna teille suostumustansa, siitä voitte olla varma.

— Kiitollisuudestani en luopuisikaan, vastasi Geneviève, mutta mikäpä estäisi minua noista muista luopumasta… Sitäpaitsi oli teidän sanoissanne yksi, joka minua suututti. Minkä vuoksi minun muka pitäisi hienotuntoisuuteni uhrata? Vai oletteko unhoittanut äitini, minun oikean äitini?… Ettekö itse ole sanonut Célinelle, että hän teidän silmissänne oli täydellisen naisen perikuva?

— Sen vieläkin sanon… Te olette hänen näköisensä, Geneviève, mutta teissä on paljon isäännekin, te olette äitiänne lujamielisempi. Kuitenkin ompi varma asia, jos olisitte — Jacques pysähtyi eikä saanut tuota sanaa "minun vaimoni" lausutuksi — jos te eläisitte meidän keskellämme, niin teidän täytyisi kokea paljon raakuutta, jota ette nyt nimeksikään tunne, teidän täytyisi nähdä ja kuulla asioita, jotka teille kärsimystä tuottaisivat. Olenhan minäkin kipeästi kärsinyt noista elämän tukaluuksista, enkä siis saata myöntyä siihen, että tekin tulisitte niistä kärsimään.

— Mutta jos minä itse siihen myönnyn? — Te ette tunne noita asioita… Jacques nousi ja astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa; sitte hän kalman kalpeana seisahtui Genevièven eteen ja sanoi:

— Te pakotatte minun ottamaan puheeksi erään asian, josta en koskaan kenellekään puhu. Minulla oli sisar, Augustine nimeltä… Ette voi häntä muistaa…

— Minä luulen kuitenkin häntä muistavani.

— No, ei se tähän kuulukkaan… Parempi vaan hänelle, jos kaikki ihmiset hänet unohtaisivat… ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut, ennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.

— Niin, kyllä tiedän… Céline kertoi, että teillä on ollut paljon murhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun kerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut kunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.

— Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle tytölle, Geneviève?

— Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä etsiä, kunnes hänet löydämme… Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti rakastaa häntä.

Geneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut Augustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä, jotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen armahtavaisuuden säde.

Mitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.

Lapsiraukka… tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään helppo asia ollut, rakastaa Augustinea!

— Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline viimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys on elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me tahdo suostua.

— No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne vastaan.

Silloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän sanoi:

— Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan teitä?… No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?

Kun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi värisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni, pysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi vienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan hän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei hämmästyksellä.

Tämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.

— Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli kertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin rakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä olisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut maailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä tuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä pitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni säilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus minuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi niistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja vähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina tuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein: jos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin niiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle uhraukselta tuntua.

— Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.

— Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin ihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette huolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka kärsivät puutetta… Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin, enkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!… Kuitenkin minä mielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää meitä kärsimään.

Ja hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut vastustaa.

— Geneviève, Geneviève… minun kevätruusuni… minun armaani… hellästi rakastettuni…

Rouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa. Hän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie oli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta, kuitenkaan mitään muuta mainitsematta.

— Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de Préal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle itselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska sinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti olla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta. Saatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja sulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena, että sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja ansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa eivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät kaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.

— Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa ystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.

— Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain, mutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa puhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän saattanut sinulle ystävänä olla.

Geneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli äitinsä viereen istumaan ja sanoi:

— Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi pieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.

— Herra Jacques Marceau, kuka hän on?… kysyi rouva de Préal, jolle tämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä muistamatta.

— Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun isoveljeni, jota niin paljon rakastin… Minä näin hänet Roncevalissa, senhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin… Mutta vasta illalla ennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.

— Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty… Missä sinä sittemmin olet häntä nähnyt?

— Célinen luona, äiti.

— No, Jumala varjelkoon!… Ja minä joka itse laskin sinut sinne menemään!… Kuinkahan olinkaan noin sokea?… Enkö sinulle sanonut, että siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi olla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee? Rahaa epäilemättä.