Geneviève

Tämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä korviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä:

— Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani… ainakin silloin, kun olemme saaneet teidän suostumuksenne.

— Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu… huusi rouva de Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.

Ja hän soitti rajusti.

— Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä en tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään… Taikka jää tänne, minä menen itse.

Mutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin jälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi käydä istumaan ja sallia Felicien mennä.

Tämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos, hän sanoi sukkelaan:

— Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä kohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.

Rouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes kuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:

— Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut kipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen perästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme maalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.

— Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen saattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille tiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja etten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.

— Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.

Muutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo kauhea taistelu toukokuussa alkoi.

Mahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla, vaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä kauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli tyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli tuskasta pakahtumaisillaan.

Voi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti… voi noita rikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja… Kuinka he tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa tunteakaan… Rakastaa heitä kaikkia… rukoilla heidän kaikkien puolesta… antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata… muuta hän ei voinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa hiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä? Mihinkä hän on joutununna?

Tämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä sietämättömämmäksi.

Ensimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin, saadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.

Kun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja hän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.

— Hän elää… minä näin hänen… hän on terve, mutta ei sano voivansa milloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee häntä ikäpäivänsä vaivaamaan.

Geneviève syleili Felicietä innnostuksella.

— Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et edeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut asiaa hänelle.

— Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?

— Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää, että voisi murheestakin kuolla.

— Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.

— Mitä hänelle sanoit?

— Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.

— Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa… sanoi Geneviève. Jumala on meidän puolellamme.

XXVIII.

Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.

Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili, ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.

Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:

— Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos te mitä tahdotte tietää.

— Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään tietää.

Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää, niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä; riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan… Epäilemättä heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin teette minut paremmaksi ihmiseksi."

Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.

Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä, tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.

Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota voittanut.

Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.

Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.

— Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä kyökkipiika.

— Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään, mitä maailmassa vielä voi tapahtua.

— Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata… se on ylen raskas teille.

Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:

— Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.

— Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että luonto vetää.

— Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.

— Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand ylenkatseella.

— Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet taitavia ruoan-laitoksessakin.

— Sinun isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä minun isoäitiini tulee, niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän seurapiirissämme muinaistarinana.

Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal, ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi. Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.

Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta, tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen: "Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:

— Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen omansa.

Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan nosti olkapäitänsä.

— Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä kipeäksi!… Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia…

— Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan suuttuneena.

— No, koetelkaapas häntä… Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea sulhanen sitten enää hänestä.

En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on aina ollut haaveksiva.

— Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen, niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.

Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa, ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.

— Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin: mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi kysymyksessä.

Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi: sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti, Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin hän siis päätti puheensa, sanoen:

— No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.

— Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.

— Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä. En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.

— En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään tehdä, ellen saa häneltä lupaa.

— Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin hänessä vähänkin henkeä on… sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä siihen neuvonut, siinä kaikki.

Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:

— Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.

— Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.

— Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi. Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle otolliseksi."

— Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève ilosta säteillen.

XXIX.

Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja. Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä. Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä kuinka hiljaa kutsuttiin, — ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti lieventää.

Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään. Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus, hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.

Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:

— Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.

Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään, sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven, viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.

Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:

— Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa… Sehän nyt olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin hellästä rakkaudesta.

Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen rakkauttansa Genevièveen.

Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi, katsoi hän Genevièveen ja kysyi.

— Rakastatko häntä vieläkin?

Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin mitkään sanat.

Rouva de Préal käänsi kasvonsa:

Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan, jos häneltä äiti kuolisi?… Rouva de Préalilla ei ollut sen likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää. Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti toisen käsityksen elämästäkin.

Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa. Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa aina oli läsnä.

Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.

Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut. Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.

Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:

— Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla äänellä.

Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo riensi ulos huoneesta.

— Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.

— Asian-ajaja, lapseni… Nyt on vielä aikaa.

— Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko… Sanokaa vaan, että te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan ja siunatkaa meitä.

Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen tulevaisuudellensakin?… Ei, se olisi itsekkäisyyttä… täytyi jättää hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus voisi matkaan saattaa muutoksen.

Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen vaipui tunnottomuuteensa.

Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista, jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää vavahdelleet.

Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä, näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin ihmettelikään… Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän silmänsä olivat luotuina kuolevaan.

Vihdoin hän hiukan liikahti.

— Joko hän on täällä? kysyi hän.

— Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.

Rouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä olivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt mitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä laski polvillensa hänen viereensä.

— Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?

— Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.

— Siunatkaa meitä, äiti.

Rouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän sanoi:

— Minä annan hänet teille.

Tämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän näkyi jotakuta etsivän ja mumisi:

— Asian-ajaja… mutta se on jo myöhäistä!

Geneviève kumartui häneen:

— Äiti, rakas äiti!…

Rouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte hän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.

Kun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän polvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen kauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet rintaansa vasten.