Geneviève

— Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä irti äidistään, seurataksensa lapsia.

Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.

Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.

— Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.

— He ovat kilttiä!… Minä rakastan heitä… Minä tahdon heitä vielä nähdä!

— Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli heidän tulla tänne.

— Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?

— Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä kaikki, mitä äiti käskee.

Uppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta; mielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.

— Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?

— Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti kasvatettuja.

— Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani annetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle. Silloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.

— Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta sinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa heitä halata. Muista se.

— Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun minä en heitä syleilisi.

Rouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä lapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä, alinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa eri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.

Kysymys kuului tällä hetkellä näin:

— Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?

Tämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan hän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä perin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka eivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä seuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli sattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin hienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.

— Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin minua varten tehty, hän sanoi.

Yksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet, oli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään. Genevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset juuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli vaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä myöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän milt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska niiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.

— Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä päivänä oli opettanut.

— Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä, kysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa kurotti.

— On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.

— No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on niin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne tasan…

— Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään jäljellä, ei itseämme eikä muita varten.

— Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska te heidän lähimmäisensä olette.

Tuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita kysymyksiä.

Rouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta itsepintaisuudesta.

— Lapsi ei ole muiden ikäistensä lasten parissa, hän itsekseen sanoi: hän on liiaksi jätetty omien ajatustensa valtaan.

Mutta linnan läheisyydessä ei ollut ainoatakaan perhettä, jolla olisi yhtä pieniä lapsia ollut, niitä oli vaan naapurikylässä, vaan ne olivat talonpoikais-lapsia, eivätkä siitä syystä sopineet Genevièven kanssa seurustelemaan. Kaukaa hän joskus kadehtien heitä katseli; mutta eihän tuommoisia lähimmäisiä saisi rakastaa muuta kuin etäältä, sen hän jo oli oppinut. Ei hän saanut heitä lähestyä eikä puhutella, vaan hänen täytyi tyytyä siihen, että sivumennen sai heille hymyillä. Nämä, jotka eivät osanneet aavistaa, kuinka mielellänsä hän olisi ottanut osaa heidän leikkeihinsä, katselivat jonkunmoisella vihalla tuota "pikku ryökinää," kun hän hoitajansa kanssa oli kävelemässä, taikka linnan komeissa vaunuissa ajoi heidän, ohitsena.

Kun Geneviève oli täyttänyt seitsemännen vuotensa, muutti rouva de Préal Parisiin. Silloin lapselle alkoi uusi elämä, joka nähtävästi milt'ei kokonaan eroittanut häntä entisyydestä. Hän sai Lalande-nimisen opettajattaren, jonka ainoana peri-aatteena ja vaikuttimena oli rakkaus sääntöihin ja laadulliseen käytökseen, sekä viha kaikkea rahvasmaisuutta vastaan. Hänen oppilaansa halpa syntyperä oli alati hänen muistossaan ja teki hänet kahta vertaa ankarammaksi kaiken suhteen, joka soti hänen soveliaisuuslakejansa vastaan.

Neiti Lalanden seuraamana Geneviève sai ottaa osaa noihin muodikkaihin oppi-jaksoihin, joissa lapsen kunnianhimoa niin ylenmääräisesti yllytettiin, ettei sillä enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus: olla ensimäisenä. Myönnettävä on, että tämä oli Genevièvelle helppo asia, taikka ainakin mahdollista. Hän oli opettajien lemmikki ja eli jonkunmoisessa kuumeentapaisessa innostuksen vimmassa, jonka tuo alinomainen ylistys oli vaikuttanut. Ja rouva de Préal oli yhä kiitollisempi Jumalalle, joka näin ihmeellisen lapsen oli hänelle antanut.

Kuitenkin hänen ensimäisen lapsuutensa muistot joskus vieläkin joutuivat Genevièven mieleen, mutta yhä hämärämpinä ja sekavampina. Nuo kysymykset, joita hän ennen niin yksinkertaisesti oli ratkaissut, tulivat vielä hänen ajatuksiinsa, kun hänellä väliin oli miettimisen aikaa. Varsinkin sunnuntaisin nuo selittämättömät surumielisyyden ja milt'ei epätoivon tunteet häntä vaivasivat. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vielä yksinäisemmäksi kuin nuo lapset, jotka hän näki kulkevan katua pitkin leipäänsä kerjäämässä; ja silloin hän, ikäänkuin vaivataksensa itseään, senkin seitsemän kertaa mielessään matki, ettei rouva de Préal ollutkaan, hänen oma äitinsä ja että hän tahtoi tavata oman äitinsä.

Hän karttoi tarkoin ilmoittaa näitä ajatuksia neiti Lalandelle, joka ei rouva de Préalin luona asunut, vaan ainoastaan arkipäivinä tuli sinne, antaen sunnuntaina oppilaallensa vapauden olemaan mielensä mukaan joko iloissaan tahi murheissaan.

Felicietä kohtaan Geneviève ei ollut yhtä umpimielinen.

Kun hän eräänä päivänä oli tämän kanssa kävelemässä, tuli heitä vastaan kaksi huonosti vaatetettua lasta, jotka toinen toistansa kädeltä taluttivat.

— Minä tahdon heitä syleillä, hän huusi.

Ja ennenkuin Felicie ehti häntä estää, olivat lapset kummastukseksensa saaneet koko joukon suuteloja tuolta samettiin verhotulta pikkuryökynältä.

Felicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen muassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle penkille istumaan.

— Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte?
Tiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.

— Ei hän olekaan minun oikea äitini… Voi, Felicie, minä tahdon mennä oman äitini luokse.

Felicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun purkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut, että Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten tämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.

— Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki vielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?…

— Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon toista äitiäni tavata.

— Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla lopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen oman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin teitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin onnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa, eikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja, kuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä olisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään meidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä olisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal otti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen sijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?

Geneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät kaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina hänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän tunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän olisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta joka oli hänelle aijottu.

Palattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten hän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää ja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia; hän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen vaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen muiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille Felicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli kuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!

Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli silloin kymmenvuotias.

Tapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi aavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu hänen korviansa varten aijottu.

Kaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia. Toinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään ollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven kasvatiksensa.

— Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan rouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli puhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän olisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!

— Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de Chabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa nähdä, että hän vielä sitä katuu.

— Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi sekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette oikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä. Mutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa varten?

— Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi ylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon rahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen kuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä olisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua huolettaisi.

Mutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.

— Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän itsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet, poloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta säätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.

— Tuota en ole ennen kuullut… Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut tuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan aivan säädykäs käytös.

— Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan toista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa soveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa pitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.

Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa… Rouva de Préal astui huoneesen.

— Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette pahoin minua panetelleet.

Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras, jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:

— Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.

Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään ymmärtänyt.

— Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä täytyy äidiltä kysyä.

Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.

— Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?

— Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin itse tiedätte… Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!

— Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:

— Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.

— Onko minulla siis karkea käytös?

— Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.

— Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota salaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.

— Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja neiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.

Rouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.

— Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa häneen kaikissa asioissasi.

— Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin rahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi minun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun ontuvaa koiraa syleillä…

— Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin kasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä hypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän tiedät, se on suuri synti.

— Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä valhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.

Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin kiusallisia.

IV.

Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät, taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä, mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka totuttua työtään tekee.

Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut, ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina peljäten häneen katsoivat.

Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi. Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.

Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt. Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.

He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.

Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä, mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.

— Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.

Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä.
Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:

— Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt?
Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?

Ja hänen sydämensä oli pakahtua… mutta kun hänen äitinsä noin puhui, niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.

Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä, ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.

Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista. Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.

Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:

— Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori… nuoren täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?

— Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi keneltäkään toiselta suvainnut.

— Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme niin erinomaisen hupaista ole… ei minun, enemmän kuin teidänkään, hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin puhun:

— Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.

— Korkein olento!… toisti Jacques vähän ivallisesti.

— Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon aurinkoa. Mitä te uskotte?

— Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä siis voisin uskoa?

— Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi, ett'ei häntä ole olemassa.

Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi innostuneena:

— Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen vakuutukseni.

Jacques ei vastannut mitään.

— Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä uskovat; mutta minä vastaan heille — tietysti vaan ajatuksissani, sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään — minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin, näetten, sen minulle sanoo.

— Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni antaisin.

Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi mielellänsä ne peräyttänyt.

Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:

— Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?

— Ette mitään, kiitoksia vaan.

Ja he erkanivat toinen toisestansa.

Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi ketään loukannut.

— Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.

Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pitänyt.

Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.

— Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.

— Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.

— Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?

— Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.

Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.

Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.

— Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.

Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa, että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.

— Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa, niin me saamme sitä enemmän.

Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.

Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset, varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen jälkeensä.

— Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi
Jacques itsekseen.

Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.

— Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä lokalätäköstä arvelee.

Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.

Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!… jospa ei enään milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.

Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.

— Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.

— Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen täällä käy niin keveästi.

— Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten kolotuksen. No, joko menette!… On jo aika lukita portti.

Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.

Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta mustalta pilkulta.

Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle, ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.

Koko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta hengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi puhumaan, sitten alkoi valittaa.

Jacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä; vaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja käski pojan vaan olla huoletta.

Sitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan. Viimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan kätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan muuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä haamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä, sanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan; tämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!

Ja kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä paikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä vartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.

Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän unhotti unelmansa.

V.

Lauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.

— Huomenna siis, hän sanoi.

Koska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa pyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä katsomaan.

Hän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen ja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti ajatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha poika.

— Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire, joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi. Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on muussa taitava.

Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia aseita.

Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.

Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina olisi juuri väliä pidetty.

Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.

Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja. Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.

— No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi liukkaammin sujumaan.

Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.

— Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva
Gregoire.

— Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.

— Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.

— Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan vanhemmaltakin.

Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti sen siksi.

— Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani; siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut: "Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva Gregoire, sitä ansaitsette". — Niinpä niin! olen minä eläissäni kovaakin kokenut.

Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta lasta viihdyttänyt:

— Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva
Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.

Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi itkemään.

— Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni hoitaisi!…

— Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen iso-äitinsä.

Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:

— Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.

Kun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen, alkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta häntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja viisausopillisemmalla tavalla.

— Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä, että on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten kunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen ansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole syytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.

— Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa minulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.

— Optimisti, rouva Gregoire.

— Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.

— Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo taivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti. Jokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis mielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin siitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni, hän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin siitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista väkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia, onpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää hänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen tämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti sokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee iloisemmaksi.

Ei, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa varjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden kupillisen, ell'ei minua pakoiteta.

— Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan.
Juokaa vielä tämä minun mielikseni.

Kun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan täyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.

Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä hirvittävällä tavalla suli kuiviin.

— Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.

Kirjasto — siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti — sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä teoksia.

— Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä, väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne huoneenkin hauskaksi tekevät.

— Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia, mitä kuussa tapahtuu.

Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä.
Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.

— Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.

Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen, hän lisäsi:

— Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä peloittaa?

Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.

— Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.

Hän pani sen pois heti paikalla.

— Oletteko kipeä? hän kysyi.

— Minäkö? En… Kuinka niin?

— Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta.
Minä olen jotain teille tuonut.

Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja sametinhienoja sammalia.

— Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi, ja silmänsä loistivat.

— Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi… Tekö itse olette nämä poiminut?

— Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.

— Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua.
Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.

— Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi, mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä häntä kuullut vai ei.

Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.

Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava, sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.

— Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan.
Mistä te nyt tulette.

— Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään sopinut yhteen tuon sanan kanssa.

— Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!

— Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä ollut tilaa minulle.

— Mitä? Eikö siellä työtä ollut?…

— Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.

— Mihin sitte menette?

— Sinne mihin lähetetään.

— Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule ymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan? Mimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta toiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa epäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö olisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava. Teillä ei ole kotia… ei lepoa… ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni oikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.

— Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis liene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea, niin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä edes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi, että ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa oikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset enin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa teen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää heitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.

— Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.

— Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat lapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille: Jos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi. Me teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän apuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän vankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät vanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät heidän silmänsä voisi sitä kärsiä.

Hän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei jäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän oli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään sopivaa tilaisuutta.

— Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.

— Minä pelkään olevani teille vaivaksi.

— Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies, mutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä minulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat matkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä tai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani istuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä mukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko maanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te, Savigny-veikko, tuumaatte?

— Teillä on onnellinen luonne.

— Toivoisin samaa kaikille ihmisille.

— Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.

— Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden teolla yrittäisi.

— Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.

Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi hänelle kättään, sanoen:

— Tervetullut toistekin.

Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän lempeän vuokon ihanuus vaaleni.

— Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui.

— Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin harvapuheinen.

— Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.

— Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?

— Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta, tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan siitä:

/p
    Lapsen korjasi kuolema
    Elon tuimista tuskista,
    Lapsen vienon ja ihanan.
    Kulta-kutrisen, vaalean.

    Kovan kohtalon varjoomat
    Sinisilmänsä sammuivat,
    Kruunun peri hän viattomain,
    Palmut vihannat marttiirain.
p/

Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi ivallisella tavalla.

— Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.

— Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota, ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen, joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.

— Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.

— Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.

— Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.

— Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te voisitte heitä tukea.

— Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.

— Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.

Rouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien.
Savigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. — —
Jospa rakastaisitte minua!… hän sanoi.

Tyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.

— Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.

Savigny nousi pikaisesti seisaalleen.

— Kiitoksia!… sanoi hän katkerasti.

Sitten hän ääneensä jatkoi:

— Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä kuukausiksikin.

— Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he olivat toisilleen kuiskanneet.

— Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.

Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.

Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny toisilla silmillä häntä katsoi.

— Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.

— Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?

Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet menemään.

"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti hän oli nuo sanat lausunut!… Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?…

Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin, ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään… Nyt hän lähti pois viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.

VI.

Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella, jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.

Jos Lucettellä — tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi — oli leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli ihastuksella, kun tämä niitä söi.

Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta. Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle; hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois. Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada jotain nähdä tai kuulla.

Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät sinisilmät niin lempeästi loistivat!… Sehän oli ihan mahdotonta!

Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette, eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.

Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä, valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi, taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään, liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.

Savigny mainitsi hänen nimeänsä… tyttö ei liikahtanut. Hän koski häneen… oi! kuinka kylmä hän oli!…

Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.

Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.

— Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla. Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne lapsille ei ole tilaa maan päällä.

Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.

Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi, ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään maailmassa.

Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen oli hän ollut oman onnensa nojalla.

Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja, noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.

Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin miehen rakkaus vaimoon on.

Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.

Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.

Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa, hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa; ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä, että tyttö häntä rakastaisi.

Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.

Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!… Sama tunne, joka oli jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan partaalla, valtasi hänet nytkin.

Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut, hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?

Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa, otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään unhoittanut.

— Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on pian tehty, eikä se mitään maksa.

Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.

— Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko kauankin poissa?

— Sitä en ensinkään tiedä.

Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.

— Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä luottamasta ystäviinne.

— Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä tarkoituksessa sen annattekin.

— Kuulkaapas, herra Savigny — emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa katsoi häntä silmiin — muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä polttanut hyppysensä.

— Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen vakuutan.

— Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte heihin luottako!

Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet, joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä soimaavat, että voivat olla onnelliset.

Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua, määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.

— Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.

— Tänä iltana jo, vastasi Savigny.

— Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis, aina vaarassa ensimäinen.

— Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.

— Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.

— Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat kärsiä.

— Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään… Me emme puolestamme heitä ylönanna.

— Jospa eivät olisi lapsia… sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka lempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta ulkomuodosta.

— Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri saavat toukomme korjatuksi.

— Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.

— Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka hyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin aikoihin.

— Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka pohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin kauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.

— Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on jotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.

— Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya kappaleen matkaa.

Hän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi unhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan ollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä häntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää lastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen syliinsä.

Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan, vaikkei enään niin kipeästi.

— Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.

— Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?

— Minä matkustan Lilleen.

— Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän apunanne.

— Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.

— Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.

— Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.

Savigny katsoi häntä… Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys ei kysy kuosin tapaa.

— Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.

Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni, saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä olisin hiukan maitoa ostanut.

— Eikä kukaan sitä teille antanut?

— En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä kerroksessa oli pieni suoja.

Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:

— Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana… Me olimme onnellisia. — Hän kuoli rintatautiin… Minä en saattanut häntä hyvästikään jättää.

Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi, että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.

Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.

Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu. Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.

Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin vaiheet.

Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä syvällä myötätuntoisuudella.

— Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan. Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen kasvavatkin isoiksi.