Geneviève

Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana pitävät.

Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.

Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.

— Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka pienempää kantoi, alas vaunuista.

Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.

— Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?

— Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.

Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.

Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.

Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään eroittamasta.

— Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.

Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä vastaan astui lähemmäksi.

— Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö niin, iso-äiti?

Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.

— Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?… Iso-äiti… eihän kukaan minua iso-äidiksi mainitse…

— Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?… Piti hänkin teistä. Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille… mutta kahteen vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen lapsensa ovat, iso-äiti…

Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään, hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.

— En minä häntä tunne, hän virkkoi.

— Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.

Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.

— Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana, ettei unta nähnyt.

Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä osoittavalla äänellä sanoi:

— Siinähän sinä oletkin Georges'ini… Halaapas iso-äitiäsi, pienokainen!

Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi? Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi helpoituksen huokaus.

— Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?

— Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.

Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.

— Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä saada, niin tulen takaisin.

Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen perheen, ja sanoi itsekseen:

— Nyt heillä on turvapaikka… hiukan kosteata maata… hiukan pilaantunutta ilmaa… vähän mädänneitä olkia.

Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei enään muistanut missä:

— Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.

Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.

VII.

Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa. Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti: vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin, kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin toimiin, joihin ei voimia tarvittu.

Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa, jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista huolettavaa vaivaa.

Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.

Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä tuntunut.

Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai yksin kotiin jäädä.

— Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä kysyi.

Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava, rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.

— En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.

— Onko hän niin ujo? Koettakaa edes…

— Ei hän ensinkään ole kuin te… ei hän missään suhteessa ole teidän näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.

— Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin tyttöäni tehtaasen pannut.

Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta silloin Lebeau puuttui puheesen:

— Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa tehdä, mitä tahtoo.

— Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta aivan riutunut.

Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt olisi vaatinut heitä ymmärtämään.

— Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.

— Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön, mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy ruveta taloutta hoitamaan.

Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.

Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:

— Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.

— Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi… Ette kuitenkaan saattaisi hänestä pitää.

— Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.

Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai hänet pian liiaksikin tutustumaan.

Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin sikarreja.

— Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne luona.

— Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.

— Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.

— Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin olen kotona.

Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.

— En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän huvitellakin… Sehän on luonnollista, eikö niin.

— Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.

— Onhan kumminkin.

Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat, ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin, ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli, mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset todellakin kiitettävää laatua.

— Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.

— Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on kaikki mennyt alaspäin vaan.

— Mikä pienokainen? Céline kysyi.

— Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille mitään virkannut?

— Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.

— No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä puhu… Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi tytön lähteneen kumminsa luo… Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli… Äiti itki, minä olin nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti, kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut… Ja Jacques on ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika — tosi kuitenkin on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut — mutta ei hän ainakaan meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait olemme ylen kelvottomia.

— Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.

— Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa, missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.

— Vai kasvattaakseen!… Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?

Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän milloinkaan ole siitä teille kertonut?

— Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.

— Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.

— Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä, Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.

— Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.

— Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias. Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei hän koskaan häntä löydä… ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan. Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä, ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.

— Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.

— Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?

— Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.

Augustine kohotti olkapäitään.

— Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta vakaisen näköiseksi.

Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa, joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.

Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli sen omaksensa saanut.

— Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?

— En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.

— Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.

— Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta elätettävänä.

— Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli, jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän kunnioitan.

Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.

Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa, kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä…Minä uskon varmaan, että te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista, jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.

Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.

— Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.

— Sitä hän ei jaksaisi.

— Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut. Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus. Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta. Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias olla.

Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta. Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.

— Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä äänellään.

— Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas, olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin moni muu tekee?

— Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä moittivaisen katseen.

— Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.

— Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa, niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi heidän kiitoksettansakin elää.

Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti ulos huoneesta.

— Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä tapausta ihmetteli.

— Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä, emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.

— No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä halveksitaan.

— Mutta ei häntä halveksita.

— Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian harvapuheinen, Céline.

Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä se ollut hänelle itsellenkään selvänä.

Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.

Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen, toisten kukkaistensa joukkoon… Tuo unohdus painoi hiukan hänen sydäntänsä.

Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä. Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua lattialla makaavaan ihmiseen.

— Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.

Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän sytytti kynttilän.

— Loukkasitteko itseänne, äiti?

— Hiukan… minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun on hyvä mieli, että tulit, poikani…

— Olen pahoillani, että olin poissa… minun olisi pitänyt jäädä kotiin… Mitä minä teille tekisin, äiti?

— Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.

— Konjakkiako?… Onko sitä täällä?

— Tuolla kaapin päällä on pieni pullo… Se on ainoa, joka pitää minua voimissa, — yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan… En ole pitkään aikaan syönyt mitään.

Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja katsoi häntä silmiin.

Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.

— Minäkö anteeksi… äiti?…

— Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä anteeksi… Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta vieroittaneena.

— Minunko sydämeni, äiti?…

— Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä väärin tekemään… Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.

— Tekö lähtisitte… ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi, että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista aikomusta.

— Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon elinvoimaa, loppu tulee.

— Äiti!… äiti… Ei se voi olla mahdollista… ei vielä… Ette te niin huono ole… Miksi ette ole sitä minulle sanonut?…

— Mitäpä sille olisi voinut?… Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.

Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.

— Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi… äiti kulta. Minä olen ollut kova, julma… En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt… Minä olen kelvoton poika.

— Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.

— Sitä minä en voi sanoa, äiti… Minäkö antaisin teille anteeksi, minä… Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä… Oi, sanokaa te, että annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.

Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.

— Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.

Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan poikansa käteen suljettuna.

Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:

— Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä syy hänen kuolemaansa.

Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä tehnyt ja vähän syönyt?… Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?… Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta, voidakseen elää.

Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten makasivat… ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä ymmärsi! — Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa — sehän juuri on kuoleman katkeruus…

Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:

— Lapset… hän sanoi.

— Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lakannut hengittämästä.

Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva. Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.

Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan, ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan. Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa, rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä. Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella rasittaa.

Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.

Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.

Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään, valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa, kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.

— Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,

— Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.

— On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi tuommoista virnastelemista.

Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut tehtävänsä.

Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen viimeistä hengähdystä.

Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan. Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät? ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.

Oi kuolema!… Sinä suuri tasoittaja…

VIII.

Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin. Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä; Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena, vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana. Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan, kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa saarnaa arvostelemaan.

— Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

— Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole minusta kylliksi huolellista.

— Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty rouvasihminen.

— Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

— Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee pitää muodosta parempaa huolta.

— Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta.
Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

— Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän puheenne on minulle tuottanut!… Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan päätöksen.

— Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

— Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

— Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

— Geneviève saa istua pikku-istuimella.

— Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi heidän ohitsensa.

— Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

— Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

— Ei hän kaunis ole?

— Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä ääni ja kauniit liikunnot.

— Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna, ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta polvilleni.

— No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon elehtelekään… hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

— Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija. Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa. Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan, joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

— En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee, eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!… Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan; sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt…" Tämä tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa. Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina läsnä…" astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa, jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä, mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä, joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut almuja kerjäläisille… Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle. Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut. Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien puoleen.

— Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden, oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin, huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat, pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen. Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat. Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun. Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

— Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

— Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

— Se on erään taudin seuraus.

— Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

— Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

— Kuka teidän talouttanne hoitaa?

— Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en itse pääse liikkumaan.

— Voitteko työllänne itseänne elättää?

— Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

— Paljonko te ansaitsette?

— Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

— Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

— Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

— Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

— Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

— Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat. Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

— Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

— En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

— Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa. Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen ikäänkuin katsomassa.

— Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

— Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

— Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No, näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

— Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

— Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille tekisivät?

— On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta. Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän väliä hänen puhettansa, sanoen:

— Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille suruja, koska hän rakastaa meitä.

— Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin, ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

— Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen, mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan, saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon käteen.

— Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan, sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja huudahti:

— Kahden franc'in raha!… Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta, mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

— Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos lian olisi kaksikymmentä antanut.

— Mitä turhia!… jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut, niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle, joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen, punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

— Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

— Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että
Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

— Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet kukkaset.

— Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.

— Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin hänen viereensä istumaan.

— Äiti, se olikin taskussani.

— Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.
Kuinka ajattelematon olet!…

— Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

— Geneviève!

— Minä tahdoin häntä vielä tavata.

— Tuota pientä kukkasten tekijää!… Minä en voi sinua ymmärtää, lapseni…

— Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!…

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän
Felicien itseänsä seuraamaan.

— Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

— Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

— Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!… Mitä rouva sanoisi?…
Felicie-parka huusi.

— Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

— Hän siis tietää?…

— Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee, jota täytyisi häneltä salata.

— Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä seurannut.

— Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

— En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti, sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

— No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa; mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän tunsi vieraan.

— Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

— Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa tyttären luo.

— No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

— Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

— Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

— Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

— Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

— Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

— Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella äänellä.

— Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän nimestännekään.

— Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on Geneviève de Préal.

— Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä
Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

— On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" — Mutta rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

— Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

— Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

— Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei tänne pian tule! — Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

— Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

— Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne kerro?

— Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne. Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä… Ne ovat kyllä mieleeni, sillä minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole, senhän ymmärrätte.

— Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien. Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin vähäsen, tuskinpa mitään.

— Mitä tahtoisitte tietää?

— Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!
Yhden kerran minä kävin metsässä… Oi, kuinka siellä oli kaunista.

— Yhden kerran! toisti Geneviève.

— Niin, ennenkuin sairastuin… koulukumppanieni seurassa. Poimin yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia… Oi, kuinka onnellinen olin!

— Yhden kerran metsässä… yhden ainoan kerran… Geneviève ajatteli noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut. Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

— Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

— Kanssa-ihmisiännekö?

— Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani — taisin olla noin kymmenen vuotias — minulta annettiin luettavaksi kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

— Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

— Se on kaunista, sanoi Céline.

— Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla ei ole kumpaakaan… Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

— Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat semmoisia tehdä!

— Niin, eivätkö ole?… No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa kultavitjoissa.

— Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

— Luulen, että se hiljan löi puoli.

— Eikö teillä ole kelloa?

— Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

— Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse, meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

— Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla lujuudella. Ottakaa se pois.

— Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi teidän omanne.

— Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

— Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

— Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä. Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä rakastaa?

— Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

— Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi… Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota minä niin paljon rakastin!…

— Onko hän kuollut?… Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan mahdotontahan se oli.

— Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

— Vai Jacques… Céline vitkalleen toisti.

— Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te olette?

— Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

— Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua… Sitä minä en olisi uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

— Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

— Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa, ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa. He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa kasvoja eroittaa.

— Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

— Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on, ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät… Geneviève de Préal… minä rakastan niin tuota nimeä…

— Geneviève!… kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

— Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi
Céline, joka oli hiukan hämillään.

— Hänen äitinsä… Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä näköinen?

— Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.