X
Genoveevan äidin-riemuja erämaassa
Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä itse.
Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi, kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet, jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa, ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle ihana kevät.
Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään! Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso, kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»
»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos, ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita. Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.
Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»
Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta. »Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!» hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit, jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon kauniimpiakin kuin ne.»
»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».
»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon, kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein iloitsisimme siitä».
— »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon mies, ja taitava Hän myöskin on». — Genoveeva hymyili hänen lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».
Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen: »Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita. Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja kerro siitä sitten minulle».
Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa! Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada niitä valmiiksi?» — »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». — »Mutta», poika jatkoi, »sanohan minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se ihmetytti peräti Mertsiä.
Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita». Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi: »Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» — »Saat kyllä», Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». — »Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?» Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää kaiken».
Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi: »Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin, jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään orapensaaseen. Etkö näe sitä?» — »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin. Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä ovat?» — »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja niissä on!» — »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi. »Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan niistä äläkä peloita lintua pois».
Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia. »Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso, ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää, eivät edes hyppiä ulos pesästä». — »Pienet herttaiset, paljaat tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» — »Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu, jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me, rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät, vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä, jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni, että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään. Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».
Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään, avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan, pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta. Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». — »Niin, niin», poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala. Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.
Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden, nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala! Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin keskeltä taivaan».
Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen, valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista», hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».
XI
Genoveeva saa suden avulla lämpimän puvun
Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin. Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä. Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» — »Ei, lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta. Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».
Genoveeva oli nyt päivät päästään uutterassa työssä kooten talveksi pyökinterhoja ja pähkinöitä, oramarjoja, kielukoita ja mitä muita syötäviä hedelmiä hän vain löysi, ja Mertsi auttoi häntä siinä uskollisesti. Suurempaa huolta kuin talviset ruokavarat aiheutti Genoveevalle hänen pukimensa. Hänen ainoa pukunsa, jota hän niin monta vuotta oli alituisesti käyttänyt, oli jo sangen kulunut ja melkein repaleinen. Itkien hän eräänä päivänä istui luolan suulla ja yritti sitkeillä korsilla ja orjantappurapiikeillä kiinnittää irtonevia kappaleita toisiinsa. Mutta työ ei ottanut oikein sujuakseen, eikä siitä tullut kestävää. »Ah», hän hiljaa itsekseen huokasi, »mitä nyt antaisinkaan neulasta ja muutamasta langan pätkästä. Kuinka monesta Jumalan hyvästä työstä ne ihmiset sentään ovatkaan osallisia, jotka elävät toistensa parissa, eikä sittenkään monenkaan mieleen juolahda edes kiittää Jumalaa niistä».
Mertsi, joka huomasi hänen hiljaisen surumielisyytensä ja turhat ponnistuksensa, sanoi hänelle: »Äiti, muistatko vielä, mitä sanoit minulle, kun kerran kysyin sinulta, miksi hirvemme karva lähtee? Sanoit, että Jumala kesäksi lahjoittaa sille kevyemmän, punertavan ruskean puvun ja sitten talveksi taas lämpimämmän, harmaan puvun. Ollos siis iloinen! Kyllä Jumala varmaan vielä lahjoittaa sinullekin lämpöisen talvipuvun. Vai etkö luule olevasi Hänelle hirveämme rakkaampi?» Genoveeva syleili poikaa hymyillen ja sanoi: »Olet oikeassa, lapsi kulta. Tahdon rauhoittua. Jumala pitää meistä huolen. Hän, joka vaatettaa eläimet ja kukkaset, on minutkin verhoava».
Pari päivää sen jälkeen hän kielsi poikaa poistumasta luolasta, otti vahvan puunoksan käteensä, ripusti maidolla täytetyn kurpitsapullon vyölleen ja samoili laajalti erämaassa etsien puita, joiden hedelmät kelpaisivat syötäviksi. Hän istahti levähtääkseen ja vähän virkistääkseen itseään maidolla korkean vuoren rinteelle, jonka yli hän aikoi kiivetä. Silloin lähestyi vuorta pitkin hirveä susi kantaen lammasta kidassaan. Se pysähtyi ja katsoi Genoveevaa hurjin, säihkyvin silmin. Genoveeva pelästyi niin, että rupesi vapisemaan, mutta pian hän malttoi mielensä, tarttui oksaan, joka oli maassa hänen vieressään; hyppäsi suden luo ja iski sitä voimainsa takaa päähän pelastaakseen ryöstetyn lampaan sen kidasta. Susi pudotti lampaan, tuupertui huumaantuneena maahan, kieriskeli kappaleen matkaa vuorta alaspäin ja juoksi sitten ulvoen tiehensä. Genoveeva polvistui lampaan viereen, kaatoi pullosta hiukan maitoa sen suuhun ja koetti herätellä sitä henkiin, mutta se oli jo aivan hengetön.
Eläinparan näkeminen herätti Genoveevan sydämessä monenlaisia kaihoisia tunteita. »Sinä eläinraukka», hän sanoi, »varmaankin olet peräisin noilta lempeämmiltä seuduilta, jossa minunkin kotini on. Pitkään aikaan en enää ole nähnyt enkä kuullut sieltä mitään. Ehkäpä olet puolisoni ja minun monista laumoista. Niin, sieltä sinä oletkin», hän huudahti, »sinussahan on meidän merkkimme. Jospa vielä olisit hengissä ja ymmärtäisit ihmiskieltä, niin kysyisin sinulta: 'Onkohan puolisoni palannut sodasta? Vieläkö hän Genoveevaansa ajattelee? Vieläkö hän on minulle vihoissaan, vai onko saanut tietää viattomuuteni?' Hän elää ylellisyydessä ja minä menehdyn tänne puutteeseen ja kurjuuteen».
Äkkiä hän pysähtyi. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Lienen hyvin lähellä kotiseutuani. Muuten ei tämä elukka olisi saattanut joutua tänne. Mitä jos palaisin sinne lapseni kera?» Hänen sydämessään ailahti mitä palavin kaipaus kotiseudulle, ja vetreät kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Hän mietti kauan, mutta sanoi vihdoin: »Ei! Mieluummin jään sittenkin tänne, sillä minua sitoo ankara vala. Voisinhan sanoa kuolemankauhun pakottaneen minut antamaan sen, mutta ei sittenkään olisi oikein sitä rikkoa. Ja kuka tietää, vaikka se tuottaisi kuoleman kahdelle kunnon miehelle, jotka ovat pelastaneet henkeni. Ei, ei! Jään tänne niin kauaksi aikaa kuin Jumala tahtoo. Jos Hän tahtoo pelastaa minut tästä erämaasta, niin kyllä Hän johtaa jonkun säälivän ihmisen askeleet tänne. Onhan kumminkin parempi kestää kurjuutta kuin loukata omaatuntoaan».
Hän etsi nyt alhaalta purolta, joka virtasi vuoren vieritse, terävän simpukankuoren ja nylki lampaan tuuhean, villavan taljan. Sitten hän huuhtoi sen kirkkaassa purossa puhtaaksi tomusta ja verestä, kuivasi sen auringossa ja pukeutui heti siihen. Vasta myöhään hän siten ehti laaksoon ja luolalle. Mertsi juoksi jo kaukaa häntä vastaan huutaen: »Voi äiti, tulethan sentään vihdoinkin. Minä jo niin pelkäsin puolestasi. Missä oletkaan ollut niin kauan?» Yhtäkkiä hän pysähtyi ja säpsähti. Turkisviitta ja hämärtyvä ilta vaikuttivat, ettei hän heti tuntenut äitiään. Hän aikoi jo juosta tiehensä ja piiloutua luolaan, mutta kuullessaan Genoveevan lempeän äänen lausuvan: »Älä pelkää, lapsi kulta. Minähän tässä olen», hän kääntyi ja huudahti: »Jumalan kiitos, että olet siinä. Kuinka hauskaa! Mutta sanohan, mitä sinulla on ylläsi. Sinähän olet nyt melkein samalla lailla puettu kuin minä. Mistä oletkaan saanut tuon puvun?» Genoveeva virkkoi: »Hyvä Jumala sen minulle lahjoitti». Ja Mertsi hyppeli ilosta ja huudahti: »Sanoinhan, että Jumala lahjoittaisi sinulle uuden, lämpimämmän puvun talveksi. Siitä nyt näet, rakas äiti, että olin oikeassa». Hän koetteli villavaa nahkaa ja sanoi: »Kuinka kauniin kihara ja valkoinen, aivan kuin hienot, valkeat pilvenhattarat kevättaivaalla. Kyllä näkee, että se on taivaan lahja». He menivät nyt molemmin luolaan, ja Mertsi toi äidilleen kurpitsamaljallisen maitoa ja kaislakorillisen hedelmiä, ja Genoveevan täytyi nyt perinpohjin kertoa hänelle, miten hän oli saanut käsiinsä villavan pukunsa.
Tuima talvi salpasi Genoveevan ja Mertsin uudelleen luolaan. Vain erittäin kauniina talvipäivinä he kuljeskelivat hiukan laaksossa. »Katso, rakas poikani», Genoveeva silloin sanoi, »talvellakin saatamme nähdä Jumalan hyvyyden. Kuinka hohtavaa, puhdasta ja valkeata onkaan kaikki nyt! Kaikki puut ja pensaat ovat kauttaaltaan kimaltelevassa kuurassa kuin seisoisivat ne täydessä kukoistuksessaan. Katso, kuinka hanki tuossa auringonpaisteessa loistaa ihmeen ihanin, punaisin, sinisin ja vihrein kitein! Vaikka lehtipuut seisovatkin paljaina, on Jumala kumminkin pysyttänyt ikivihreitten kuusten neulaset, jotta metsän eläimet niiden alta löytäisivät suojaa. Karkeissa katajissa on talvellakin sinimarjansa, jotta metsälinnut saisivat ravintonsa. Lähteemme eivät koskaan jäädy, jotta ne saisivat juoda, ja niissä kasvaa myös useita, alati tuoreita, vihreitä ruohoja, joista moni eläin saa elatuksensa. Niin lempeäksi ja hyväksi Jumala osoittautuu kovanakin vuodenaikana».
Oikein kylminä myrskypäivinä Mertsi sirotteli kaikenlaisia kokoamiansa siemenjyväsiä luolan edustalle. Silloin punatulkut, rattoisat pakkastiaiset ja somat pienet sinitiaiset lensivät luolan suulle asti jyväsiä noukkimaan. Mertsi oli kesällä äitinsä kehoittamana koonnut pienen heinävarastonkin ja sirotteli nyt aina hiukan korsiakin luolan eteen. Nälkäiset metsäkauriit ja jänikset houkuteltiin siten tulemaan sinne, ja jänönpoikaset kesyyntyivät lopulta niin, että söivät tuoksuvia heiniä hänen kädestään, ja kauriit tutustuivat niin, että sallivat hänen leikitellä kanssaan ja juoksivat hänen kanssaan kilpaa. Siten oli Genoveevalla ja Mertsillä pitkin talvea monta hauskuutta, mutta Genoveevalla oli paljon kärsimystäkin. Lapsi nukahti aina hyvin pian eikä herännyt ainoatakaan kertaa koko yönä. Silloin Genoveeva istui tuntikausia yksin ja unetonna pimeässä luolassa. »Voi, jospa minulla nyt olisi edes pieni öljylamppu», hän usein huokasi. »Se valaisisi herttaisesti synkkää luolaa. Mikä hyvä työ se olisikaan. Jos minulla sitten vielä olisi hyvä kirja tai pellavia ja värttinä, kuinka onnelliseksi tuntisinkaan itseni. Halvimmalla palvelijattarellani, niin, kreivikuntani köyhimmillä tytöillä on paremmat olot kuin minulla. He istuvat nyt lämpimässä tuvassa, kehräävät öljyliekkinsä ääressä, ja heidän aikansa kuluu rattoisasti jutellessa». Samassa hän kumminkin sydämestään jälleen kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: »Kuinka hyvä onkaan sentään tuntea Sinut, hyvä Jumala. Ilman Sinua ei minulla näinä surullisina talviöinä olisi ketään, kenen kanssa voisin puhella. Sinutta olisin tässä luolassa jo aikoja sitten kuollut ikävään ja lohduttomuuteen. Sinä suot jokaisessa elämänvaiheessa runsasta lohdutusta».
XII
Genoveeva sairastuu erämaassa
Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä. Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä erämaan halki.
Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa, jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi, Herra!» — Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein kurjalta.
»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan.
Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»
»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas, varmaankin kuolen».
»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä eläissäni ole kuullut».
»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja muuttuu maaksi».
Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»
Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».
»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata, vielä vähemmän sinut».
Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso, kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi. Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran sinne pääsee».
»Äiti», Mertsi sanoi, »minä tahdon mukaasi. En tahdo jäädä yksin tänne erämaan eläinten keskelle, sillä ne eivät vastaa, kun puhelen niille. Minäkin tahdon kuolla ja riisua yltäni tämän ruumiin».
»Ei, rakas poikani», Genoveeva sanoi. »Sinun pitää jäädä edelleen maailmaan, mutta kerran sinäkin varmaan tulet luokseni taivaaseen, jos elät hurskaasti. Sinunkin on kerran kuoltava. Mutta kuulehan, mitä edelleen sanon sinulle. Kun en enää puhu, kun hengitykseni on lakannut, silmäni sammunut, huuleni kalvenneet ja käteni tuntuu kylmältä ja kankealta, niin jää sinä tänne vielä muutamaksi päiväksi. Sitten, kun olet varma siitä, että olen kuollut, koska inhoittava mätähaju täyttää luolan, silloin lähde tästä erämaasta suoraan auringonnousua kohden. Sitä tietä pääset päivän tai parin päästä metsänreunaan ja näet edessäsi suuren, kauniin tasangon, jolla asuu tuhansittain ihmisiä».
»Tuhansittain ihmisiä», Mertsi ihmetyksen valtaamana huudahti. »Minä olen aina luullut, että olisimme kahden maailmassa. Mikset tähän asti ole kertonut minulle mitään noista ihmisistä. Jospa vain jaksaisit kävellä, niin lähtisimme heti heidän luokseen».
»Ah, lapseni», Genoveeva huokasi, »nämä ihmiset juuri ovat sysänneet meidät luotaan tähän erämaahan metsän eläinten pariin. He tahtoivat surmata sinut ja minut».
»Sitten en halua heidän luokseen», poika sanoi. »Minä arvelin, että he olisivat yhtä hyviä kuin sinä, äiti. Täytyykö sitten noidenkin ihmisten kuolla?»
»Täytyy kyllä», Genoveeva sanoi, »kaikkien ihmisten täytyy kuolla».
»Sitten he varmaankaan eivät sitä tiedä, kuten minäkään en sitä tähän asti tiennyt», Mertsi sanoi. »Minäpä lähdenkin heidän luokseen sanomaan sen. Huudan heille: 'Ihmiset, teidän täytyy kaikkien kuolla. Tehkää parannus, muuten ette pääse taivaaseen'. Kunpa he vain uskoisivat minua».
»Lapseni», Genoveeva virkkoi, »kyllä he kauan ovat tienneet, että heidän täytyy kuolla, mutta he eivät sittenkään tee parannusta. He elävät ylellisyydessä, maa tuottaa heille mitä kauneimpia hedelmiä, joita erämaassa ei näekään, ja heillä on mitä parhainta syötävää ja juotavaa. Heidän vaatteensa loistavat kaikissa kukkien väreissä, ja ylhäisten puvut ovat sitäpaitsi usein koristetut kalliilla helyillä, jotka säteilevät tähtien lailla. He eivät asu sellaisissa pimeissä luolissa kuin meidän omamme on, vaan heidän asuntonsa ovat niin upeita, etten voi niitä sinulle kuvatakaan. Talvella heillä on asunnoissaan kuin toinen aurinko, tuli, jota et vielä ensinkään tunne. Se levittää niin suloista lämpöä kuin aurinko keväällä ja kesällä ja valaisee pimeimmänkin yön kirkkaaksi kuin päivä. Mutta useimmat ihmiset eivät edes kiitä Jumalaa näistä hyvistä teoista, tuskin välittävät Häntä ajatellakaan. Usein he vihaavat, vaivaavat ja kiusaavat toisiaan miten vain pahimmin voivat. Melkein joka päivä joku heidän joukostaan kuolee, mutta toiset eivät vähääkään välitä siitä, vaan elävät edelleen, kuin tulisivat he ikuisesti olemaan täällä maailmassa».
»Sitten en ensinkään halua heidän luokseen», Mertsi sanoi. »Siellähän ihmiset eivät ainoastaan ole ilkeitä kuin sudet, vaan myöskin tyhmempiä kuin hirvemme, joka ei ymmärrä mitään siitä, mitä puhumme. En kaipaa mitään noitten ihmisten kalleuksista enkä hyvistä ruoista, vaan tahdon mieluummin asua eläinten keskuudessa. Ne sentään, sutta ja kettua lukuunottamatta, elävät rauhassa keskenään ja hankkivat sovussa ravintonsa ruohoista ja kasveista. Minä jään hirvemme luo enkä lähde ihmisten pariin.»
»Kyllä sinun kuitenkin pitää lähteä heidän luokseen, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Eivät he sinulle mitään pahaa tee. Kuulehan vielä. Olen tähän asti kertonut sinulle vain taivaallisesta isästäsi, mutta nyt minun pitää sanoa sinulle, että sinulla on maallinenkin isä, kuten sinulla on äitikin maailmassa».
»Maallinen isäkö», poika sanoi iloisena, »jonka voin nähdä kuten sinut ja jonka käteen voin tarttua kuten tartun sinun käteesi. Hänkö ei olekaan näkymätön kuten taivaallinen isä?»
»Niin, rakas lapsi», äiti sanoi, »saat nähdä hänet ja puhutella häntä».
»Nähdä hänet ja puhutella häntä!» poika huudahti ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. »Mutta», hän miettivänä jatkoi, »miksei hän sitten tule luoksemme ja miksi hän on jättänyt meidät näin yksin erämaahan? Eihän hän vain ole noita pahoja ihmisiä?»
»Ei, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Hän on hyvä ihminen. Hän ei tiedä, että olemme täällä erämaassa. Hän ei edes tiedä, että olemme elossa vielä, vaan on siinä uskossa, että meidät on surmattu. Hän luulee, että minä olen jumalattomin äiti, mitä maailmassa voi olla. Ihmiset ovat valehdelleet hänelle sellaista».
»Mitä merkitsee, että he ovat valehdelleet hänelle?» pienokainen keskeytti hänet. »Sitä en ymmärrä».
»Valehtelemista on, kun puhuu toista kuin mitä ajattelee. Ihmiset esimerkiksi sanovat oikein rakastavansa toisiaan, vaikka todellisuudessa tuskin sietävät toisiaan. Sellaista nimitetään valehtelemiseksi».
»Saattaako niin tehdä?» pienokainen sanoi. »Se ei olisi koskaan juolahtanut mieleeni. Voi niitä ihmisiä», hän huudahti ja pudisteli kiharaista päätään, »he ovat sentään ihmeellisiä olentoja».
»No niin», Genoveeva sanoi, »sinun isällesi myös siten valehdeltiin». Sitten hän kertoi pojalle kohtalostaan, sen verran kuin tämä saattoi siitä ymmärtää, ja puhui sitten edelleen: »Katso tätä kultasormusta sormessani! Sen olen saanut isältäsi».
»Isältäni!» Mertsi iloisesti huudahti. »Annappa minun kerran oikein tarkastaa sormusta. Olen jo nähnyt paljon taivaallisen Isäni antamia kauniita kappaleita, auringon ja kuun, tähdet ja kukat, mutta en ole nähnyt vielä mitään maalliselta isältäni saatua».
Genoveeva otti sormuksen sormestaan ja antoi sen pojalle. »Voi, miten kaunis!», Mertsi sanoi. »Onko isälläni useampia tällaisia kauniita esineitä ja lahjoittaako hän minulle jonkun niistä?»
»Sen hän tekee, lapsi kulta», Genoveeva sanoi pistäen sormuksen takaisin sormeensa. »Kun olen kuollut, niin ota tämä sormus sormestani. En tahdo ennen panna sitä pois, vaan säilytän sen kuolemaani asti, kuten säilytän rakkauteni ja uskollisuuteni isääsi kohtaan kuolemaani saakka. Todellakin rakkauteni häneen oli puhdas kuin tämän sormuksen kulta, ja uskollisuuteni ikuinen kuin sormuksen pyöreä kehä, joka ei missään kohden pääty ja joka sen vuoksi on iäisyyden vertauskuva».
»Kun tulet ihmisten luo», hän edelleen lausui, »niin kysy Siegfried-kreiviä, sillä se on isäsi nimi. Pyydä ihmisiä viemään sinut hänen luokseen, mutta älä sano kenellekään kuka olet, mistä tulet tai miksi haluat päästä kreivin luo. Älä myös suinkaan näytä sormusta kenellekään. Kun sitten seisot isäsi, kreivin edessä, niin anna hänelle sormus ja sano hänelle: 'Isä, tämän sormuksen lähettää sinulle äitini, Genoveeva, merkiksi siitä, että olen poikasi. Hän kuoli muutamia päiviä sitten. Hän tervehtii sinua vielä kerran ja käskee sanoa, että hän oli viaton ja että hän soi sinulle anteeksi. Taivaassa hän toivoo näkevänsä sinut jälleen, koska se ei ole voinut enää tapahtua tässä maailmassa. Elä hurskaasti, ole lohdullisella mielin, älä itke häntä ja pidä huolta minusta!' Älä vain unohda sitä, että olen viaton ja uskollinen hänelle, että vielä kuollessakin olin sitä vakuuttanut ja kuollut siinä vakaumuksessa. Sanothan sen aivan varmaan hänelle! Sano hänelle myöskin, että vielä kuolemanhetkelläkin rakastin häntä kuten rakastan sinua. Kerro hänelle, kuinka täällä elin ja kuolin. Pyydä häntä myöskin hakemaan kuollut ruumiini tästä luolasta ja kätkemään se esi-isieni hautaholviin, sillä en ole ollut arvoton kuulumaan heidän sukuunsa, joskin ihmiset pitävät minua rikollisena ja kunniattomana.
Sitten pitää minun sanoa sinulle vielä eräs seikka, jota et tiedä. Kuten sinulla on maailmassa isä ja äiti, niin minullakin on isä ja äiti, mutta enhän tiedä, ovatko he kestäneet sen surun, jonka tahtomattani heille aiheutin, vai eivätkö. Jos he vielä ovat elossa, niin pyydä isääsi heti viemään sinut heidän luokseen. He tulevat sangen iloisiksi nähdessään sinut, rakkaan lapsenlapsensa, niin että he unohtavat seitsemän pitkän vuoden surun». Ja vuolaisiin kyyneliin puhjeten hän lausui: »Varmaankin olet minua murehtinut, isä kulta. Ja äiti armas, paljon olet varmaankin tähteni itkenyt. Teidän kasvonne, rakkaimmat vanhempani, olisin suonut näkeväni, ennenkuin kuolen. Jospa tietäisitte minun elävän ja olevan täällä, niin varmaankin kohta rientäisitte luokseni vielä kerran nähdäksenne minut, mutta te tietysti luulette ruumiini jo aikoja sitten maatuneen jossain kaukaisessa erämaan kolkassa. Tapaammehan kumminkin taivaassa toisemme. Kuinka autuaallinen onkaan taivaantoivo ja toivo siellä nähdä toisensa. Ilman tätä lohdutusta olisi maallinen murhe liian raskasta, me ihmiskurjat joutuisimme epätoivoon. Sinä itket, lapsi kulta. Suo anteeksi, että saatoin sydämesi surulliseksi. Katsos, jos nyt kadottaisitkin äitisi, niin antaahan Jumala sinulle minun sijaani hyvän isän. Ällös siis itke, rakas lapsi. Isäsi on sanomattomasti iloitseva nähdessään vielä elossa sinut, rakkaan lapsensa, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Hän suutelee sinua, ottaa sinut syliinsä, painaa sinut povelleen, kutsuu sinua pojakseen ja kyselee sinulta paljon minusta itkien ilosta ja surusta. Hän on rakastava sinua kuten minä ja osoittava sinulle enemmän hyvyyttä kuin mitä minä, äitisi, voin sinulle osoittaa».
Genoveeva ei itkultaan voinut jatkaa, vaan laski päänsä sammalvuoteelleen eikä pitkään aikaan saanut heikkoudeltaan enää sanaakaan sanotuksi.
XIII
Genoveeva valmistautuu kuolemaan
Talven ankara pakkanen lauhtui, ja kävi taas leppoinen tuuli. Aurinko paistoi jälleen keskipäivisin kirkkaasti ja herttaisesti luolaan, ja sen sulosäteet olivat taas huomattavasti lämpöiset. Kuura luolan suulta ja jää sen seiniltä suli ja tipahteli suurina pisaroina. Genoveevan tauti paheni päivä päivältä. Hän näki varman kuoleman lähenevän ja valmistautui lähtemään.
»Minun ei ole suotu», hän sanoi, »kuolinvuoteeni ääreen saada pappia, joka rohkaisisi minua ja ojentaisi minulle elämän leivän vahvistukseksi tärkeälle iankaikkisuusmatkalle, mutta Sinähän, Herra, Sinä ikuinen Ylimmäinen pappi, olet itse luonani. Sinä olet lähellä kaikkia, jotka ovat tuskassa ja ahdistuksessa ja turvautuvat Sinuun. Jokaista kärsivää ihmissydäntä, joka kaipaa Sinua, tahdot Sinä tulla virvoittamaan. Sanothan itse: 'Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee ääneni ja avaa oven, hänen luokseen tahdon mennä ja pitää ehtoollista hänen kanssaan ja hän minun kanssani!'» Niin hän puhui ja rukoili sitten kauan kädet ristissä ja silmät ummessa.
Mertsi istui koko päivän ja monta yönkin hetkeä hänen vieressään eikä poika parka enää voinut syödä eikä juoda. Hän täytti kaikki äitinsä toivomukset, mitkä saattoi hänen katseistaan lukea, ja hoiti häntä hellimmällä lapsenrakkaudella. Hän otti molemmat kätösensä sammalta täyteen ja kuivasi luolan märät seinämät niin pitkälti kuin pienillä käsivarsillaan ulottui, jottei vesi tippuisi sairaan äidin vuoteelle. Hän kokosi kallioilta ja puista kuivaa sammalta tehdäkseen kostean vuoteen sijaan paremman. Milloin hän kantoi Genoveevalle kurpitsamaljallisen raikasta vettä lähteestä sanoen: »Etkö halua juoda, rakkahin äiti? Sinunhan on niin kuuma ja huulesi ovat aivan kuivat», milloin taas toi lämmintä maitoa ja virkkoi: »Juohan nyt, äiti armas! Tämä on oikein maukasta ja tekee sinulle hyvää.» Sitten hän heittäytyi itkien sairaan kaulaan ja nyyhkytti: »Äiti, rakas äiti, jospa voisin sijastasi sairastaa tai kuolla».
Eräänä aamuna Genoveeva oli uinahtanut oikein suloisesti pariksi tunniksi ja heräsi paljon iloisempana ja vahvempana. Nukkuessaan hän oli pudottanut pienen puuristinsä, jonka hän oli ottanut seinältä ja jota hän sairautensa aikana usein oli pitänyt kädessään. Herättyään hän etsi sitä, ja Mertsi heti, huomatessaan, mitä hän halusi, antoi sen jälleen hänen käteensä. »Mutta miksi sinä, rakas äiti», hän sitten virkkoi, »aina pidät tätä risua kädessäsi?»
»Lapsi kulta», Genoveeva sanoi, »luulin eläväni kauemmin, muuten olisin jo aikaisemmin puhunut sinulle tästä. Nyt huomaan, ettei saa siirtää mitään hyvää tuonnemmaksi. Olenhan jo kertonut sinulle, että taivaallisella Isällämme on Poikakin, joka kaikessa on Hänen kaltaisensa. En kumminkaan vielä oikein ole voinut kertoa sinulle, mitä kaikkea tämä Hänen Poikansa on tehnyt meille. Monta seikkaa et olisi ensinkään ymmärtänyt, koska tähän asti olet kasvanut erämaassa, koko maailmasta erillään. Kun nyt kerran tiedät, että maailmassa on muitakin ihmisiä, tiedät myös, millaisia he ovat, ja kun olet kuullut, osaksi jo minusta nähnytkin, mitä kuoleminen merkitsee, niin tahdon koettaa selittää sinulle tärkeimmät kohdat Jumalan Pojan vaiheista. Silloin kyllä ymmärrät, mikä merkitys kädessäni olevalla risulla on. Kuuntele siis tarkasti, mitä sinulle kerron, ja paina äitisi sanat sydämeesi!
Katsos, rakasta taivaallista Isäämme suretti se, että ihmiset olivat niin sanomattoman pahoja ja kurjia, eivätkä sen vuoksi pääsisi kerran taivaaseen. Siksi Hän lähetti rakkaan Poikansa taivaasta heidän luokseen. Tämän tuli pitää heistä huolta, jotta he vihdoinkin tekisivät parannuksen. Hänen pyhä nimensä on Jeesus Kristus.
Tämä Jumalan rakastettu Poika oli yhtä voimakas ja rakastava kuin Isä itse. Ollessaan lapsi vielä, paljon pienempi kuin sinä. Hänkin oli äitineen luolassa, joka oli elukkain olopaikka, kuten tämä meidän omamme. Kun Hän oli varttunut täydeksi mieheksi ja oli kai vähän pitempi minua, Hänkin eli jonkin aikaa erämaassa, joka oli vielä paljon kauheampi kuin tämä. Hän rukoili siellä alituisesti, ettei se, mitä Hän oli sanova ihmisille ja tekevä heidän parhaakseen, suinkaan menisi turhaan.
Sitten Hän meni ihmisten luo ja kertoi heille, että taivaallinen Isä oli lähettänyt Hänet heidän luokseen, että tämä taivaallinen Isä oli niin hyvä ja rakasti heitä, ja että kaikki ihmiset olivat tämän hyvän Isän lapsia. Sen vuoksi Hän kehoitti heitä myös olemaan oikein hyviä ja rakastamaan tätä hyvää Isää ja toisiaan. Ken kuuntelisi Hänen, Jumalan Pojan, opetuksia ja tekisi parannuksen, hän pääsisi myös kerran taivaaseen ja saisi siellä nauttia monia riemuja. Ken taas ei kuuntelisi eikä seuraisi Häntä, hän ei joutuisikaan taivaaseen, vaan erääseen peloittavaan paikkaan.
Ihmiset eivät kumminkaan tahtoneet uskoa Jumalan lähettäneen Häntä heidän luokseen ja Jumalan olevan Hänen Isänsä. Silloin Hän silminnähtävästi näytti heille olevansa yhtä voimakas kuin Hänen Isänsä.
Kerran esimerkiksi minun ikäiseni äiti sairasti yhtä huonona kuin minä ja poti yhtä kovaa kuumetta. Ei yksikään ihminen voinut auttaa häntä, mutta Jumalan Poika tarttui vain hänen käteensä kuten minä nyt tartun sinun käteesi, ja samassa hetkessä hän oli terve taas ja näytti yhtä reippaalta ja kukoistavalta kuin ennen.
Toisen kerran oli sinua vähän isompi poika kuollut. Hän oli äitinsä ainoa poika, kuten sinä olet minun ainoa poikani. Kalpeana ja kankeana hän makasi paareillaan, ja hänet aiottiin jo peittää multaan. Voi, kuinka äiti silloin itkikään häntä, mutta Jumalan Poika sanoi hellästi äidille: »Ällös itke!» ja kuolleelle Hän sanoi: »Nouse!» ja tämä heräsi henkiin ja nousi. Jumalan Poika vei hänet hämmästyneen äidin luo, ja tämä iloitsi sanomattomasti.
Ihmiset eivät sittenkään uskoneet, että Hän oli Jumalan Poika ja että taivaallinen Isä oli lähettänyt Hänet maailmaan. He eivät voineet sietää sitä, että Hän aina sanoi heidän olevan pahoja ja että heidän tuli pyrkiä hyviksi. Siksi he tekivät suuren puun, samanmuotoisen kuin tämä kädessäni oleva. Sellaista sanotaan ristiksi. Sitten he löivät orjantappurapiikkien kaltaisia nauloja, mutta paljon suurempia ja kovempia, Hänen kätensä ja jalkojensa läpi ja kiinnittivät Hänet siten kädet levällään ristille. Veri virtasi haavoista, ja Hänen täytyi kuolla. He vielä nauroivat Hänelle ja pilkkasivat Häntä, vaikkei Hän ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa, vaan tarkoittanut kaikkien parasta ja auttanut kaikkia, jotka antoivat Hänen auttaa itseään».
»Voi niitä pahoja, pahoja, inhoittavia ihmisiä!» Mertsi huudahti. »Mutta kärsikö taivaallinen Isä sellaista, eikö Hän iskenyt heitä salamallaan? Minä olisin Hänen sijassaan lyönyt kaikki kuoliaaksi».
»Lapsi kulta», äiti sanoi, »Jumalan Poika rukoili Isää heidän puolestaan. 'Isä', hän sanoi, 'anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!' Niin, pelkästä rakkaudesta Hän antoi noiden pahojen ihmisten, kuten meidän kaikkien puolesta henkensäkin. Hän kuoli tehdäkseen kaikki ihmiset autuaiksi. Ellei Hän siten olisi rakastanut meitä kuolemaan saakka, ei yksikään ihminen voisi saavuttaa iankaikkista elämää, et sinä enkä minäkään. Rakkaudesta meihin Hän ristillä kuolemaankin vaipui».
Poikanen istui liikkumatonna ja kuunteli henkeään pidättäen kirkkaitten kyynelten virratessa pitkin hänen rusoposkiaan, sillä tämä kaikki teki häneen sitäkin syvemmän vaikutuksen ja liikutti häntä sitäkin enemmän, koska hän kuuli sen ensi kerran. »Oi sitä ihmeen hyvää Jumalan Poikaa!» hän lausui pyyhkien kauriinnahkaisella mekollaan kyyneleensä. »Onko Hänkin nyt taivaassa?»
»On, rakas lapsi», äiti sanoi. »Hänen ruumiinsa kyllä virui kuolleena ja pantiin luolaan, joka muistutti tätä meidän luolaamme, ja suuri kivi vieritettiin sen suulle. Mutta ajattelepas, ennenkuin kolme päivää oli kulunut, Hän taas astui elävänä luolasta. Oli muutamia harvoja ihmisiä, jotka eivät olleet yhtä pahoja kuin muut. He olivat kuunnelleet Hänen opetuksiaan ja tehneet parannuksen. He olivat suuresti rakastaneet Häntä ja itkeneet paljon Hänen kuolemaansa. Heidän luokseen Hän nyt meni. He ihastuivat suuresti nähdessään Hänet jälleen, mutta Hän sanoi heille menevänsä takaisin Isänsä luo taivaaseen. Kaikki surivat sitä, mutta Hän sanoi: 'Älkää itkekö, älkääkä huolehtiko. Katsokaa, tuolla ylhäällä, missä Isäni asuu, on teille kyllin sijaa. Minä menen nyt sinne valmistamaan teille sijaa. Tehkää vain, mitä olen teille sanonut, silloin pääsettekin kaikki kerran sinne, missä minä olen. Minä saan nähdä teidät jälleen, ja ilonne on oleva täydellinen, eikä kukaan ole sitä teiltä riistävä. Vaikka ette minua näe, olen näkymättömänä aina oleva luonanne maailman loppuun asti'. Hän siunasi heitä vielä ja kohosi heidän nähtensä yhä ylemmäksi ja ylemmäksi taivasta kohti, kunnes kultapilvi vihdoin varjosi Hänet heidän näkyvistään».
»Se lienee ollut kaunista», poika sanoi, »mutta vieläkö Hän nytkin seuraa elämäämme? Tietääkö Hän, että asumme tässä erämaassa, ja näemmekö Hänet kerran taivaassa?»
»Näemme kyllä», äiti vastasi. »Hän näkee meidät kaikkialla ja on luonamme, missä tahansa lienemmekin. Hän rakastaa meitä ja luo hyviä ajatuksia mieleemme ja auttaa meitä tulemaan hyviksi ja pääsemään vihdoin taivaaseen. Katsos, lapsi kulta, olethan sinä hyvä poika ja olet jo paljon ilahduttanut minua, mutta oikein täysin hyvä et läheskään vielä ole. Sen saatat kyllä joka hetki huomata itsestäsi, jos vain tahdot kiinnittää siihen huomiota. Et varmaankaan olisi rukoillut ihmisten puolesta Jumalan Pojan lailla, jos he olisivat sinut surmanneet. Sanoithan vast'ikään, että olisit lyönyt kaikki kuoliaaksi, jos vain sinulla olisi ollut valta tehdä se. Siitäkin jo näet, ettet vielä ensinkään ole niin hyvä etkä rakastava kuin Jumalan Poika, ja meidän on kumminkin tultava niin hyviksi ja rakastaviksi, jos mielimme kelvata Hänelle ja Hänen taivaalliselle Isälleen ja kerran päästä taivaaseen. Jumalan Poika tahtookin auttaa meitä tulemaan yhtä hyviksi ja rakastaviksi. Sen tähden Hän tuli maailmaan ja kuoli puolestamme ristillä.
Ymmärräthän nyt, rakas Mertsi, miksi aina pitelen tätä pientä ristiä kädessäni. Se muistuttaa meille Hänen rakkauttaan, joka kärsi ja kuoli puolestamme ristillä. Se muistuttaa meille, että meidänkin on läpi kärsimysten ja kuoleman, joita sen vuoksi sanotaankin ristiksi, kuljettava taivaaseen. Siksi tämä yksinkertainen merkki on niin rakas ja kallis minulle».
»Rakkahin lapsi», hän jatkoi katsellen poikaa itkusilmin. »Minulla ei ole mitään muuta sinulle muistoksi antaa kuin tämä ristipahanen, mutta kun olen kuollut, niin ota se kylmistä, kangistuneista käsistäni ja säilytä sitä hyvin. Ällös tulevaisuudessakaan tultuasi kerran aikuiseksi ja rikkaaksi häpeä asettaa tätä äitisi antamaa yksinkertaista muistoa upean asuntosi parhaimmalle paikalle. Ajattele aina sitä katsellessasi Häntä, joka kerran rakkaudesta kuoli puolestasi ristillä, ja muistele äitiäsikin, joka nyt kuolee tämä risti kädessään. Muistuttakoon se sinua alati olemaan hurskas ja hyvä, elämään puhtaasti ja viattomasti, rakastamaan ihmisiä, tekemään heille hyvää ja antamaan vaikka henkesikin heidän puolestaan, jos niikseen tulee ja vaikkapa tietäisit, etteivät he edes kiitä sinua siitä. Silloin, jos tämän ristin edessä päätät näin menetellä ja myöskin toteutat päätöksesi, silloin on äitisi niukka perintö oleva arvokkaampi sitä suurta, runsasta perintöä, jonka isältäsi saat».
Pitkästä puhumisesta Genoveeva oli niin uupunut, että hänen taas täytyi kauan levätä ja vaieta.
Jonkin ajan kuluttua hän jälleen alkoi: »Kunhan vain pääsisit onnellisesti isäsi luo, sillä sinne vievä tie kammottavan erämaan halki, taajan, läpipääsemättömän metsän kautta, jyrkkien kallioitten ja syvien kuilujen yli on tosiaankin työläs ja kolkko, kovin pitkä ja mitä vaarallisin sinun, heikon lapsen kulkea. Jumala on kuitenkin auttava sinua, niin että onnellisesti saavut maallisen isäsi luo, jonka Hän antoi sinulle. Samoin Hänen täytyy auttaa meitä kaikkia maailman paljoa vaarallisemman erämaan läpi, jotta kerran onnellisesti pääsisimme Hänen, meidän kaikkien ainoan oikean Isämme luo, ja näkisimme Hänen kasvonsa. Ällös myöskään unohda ottaa paria kurpitsapullollista maitoa mukaasi, jottet nääntyisi matkalla. Ota myös tuolta puunoksa puolustautuaksesi petoja vastaan. Lapsiraukka, heikko sinä olet, mutta Jumala, jonka turvissa minä, heikko nainen, voitin julman suden, on oleva sinunkin suojasi petoja vastaan. Ken Häneen turvaa, hän käy rohkeasti käärmeitten ja matojen yli ja musertaa askeleillaan jalopeuran ja lohikäärmeen».
Illan hämärtyessä Genoveevan valtasi yhä suurempi voimattomuus. Hän hengitti niin raskaasti, että hikihelmet kihosivat otsalle. Silloin hän kokosi kaikki voimansa, nousi sammalvuoteelleen istumaan, katsahti vakavan surumielisesti vieressään istuvaan poikaan ja lausui omituisen liikutetulla, juhlallisella äänellä, jota poika säpsähti: »Polvistu, Mertsi, jotta vielä siunaan sinut kuten äitinikin siunasi minut, ennenkuin erosin hänestä. Luulen loppuni lähestyvän». Poika raukka vaipui nyyhkyttäen polvilleen, painoi pienet kaihoisat kasvonsa maata kohti ja kohotti hartaana vapisevat kätösensä. Genoveeva laski kätensä hänen kiharaiselle päälleen ja lausui syvästi liikutettuna ja hartaana: »Jumala siunatkoon sinua, poikani, Jeesus Kristus olkoon kanssasi, johtakoon ja hallitkoon Hänen Henkensä sinua, jotta sinusta tulisi hyvä ihminen, etkä tekisi milloinkaan mitään pahaa, niin että kerran näen sinut jälleen taivaassa». Hän teki nyt vielä ristinmerkin pojan otsalle, suulle ja rinnalle, suuteli häntä ja sanoi vielä kerran: »Mertsi, kun nyt tulet ihmisten luo ja näet heidän huonon esimerkkinsä, niin älä silti muutu pahaksi! Ja jos kerran saat elää rikkaudessa ja loistossa, niin älä unohda äiti raukkaasi. Jos joskus unohtaisit rakkauteni sinuun, nämä äidinkyyneleeni ja viimeiset sanani, kuolevan äitisi sanat, unohtaisit ja muuttuisit pahaksi, niin olisit toisessa elämässä iäisesti erotettu minusta. Pysy hyvänä, Mertsi rakas!»
Hän ei voinut puhua pitemmälti, vaan vaipui tautivuoteelleen ja sulki silmänsä, eikä Mertsi tiennyt, oliko hän uinahtanut vai todella kuollut. Hän polvistui itkien ja nyyhkyttäen sairaan viereen ja rukoili rukoilemistaan: »Älä anna hänen kuolla. Jumala! Jeesus Kristus, herätä hänet eloon!»
XIV
Siegfried-kreivi suree puolisoaan Genoveevaa
Siegfried-kreivi sairasti teltassaan saamaansa haavaa, kun hän Golon syytösten perustuksella ensi vihan vimmassa kirjoitti nimensä Genoveevan onnettoman kuolemantuomion alle. Hänen vanha sotakumppaninsa ja tallimestarinsa Wolf oli parhaillaan monen penikulman päässä leiristä ratsujoukkoineen miehittämässä muuatta vuorensolaa. Kun Wolf sai vapautta toimestaan, palasi leiriin ja astui siellä kreivin telttaan tiedustellakseen herransa vointia, kertoi kreivi hänelle kohta kaiken, mitä sillä aikaa oli tapahtunut. Tuo vanha, vilpitön palvelija kalpeni säikähdyksestä: »Voi, rakas herra», hän sanoi, »mitä olettekaan tehnyt. Puolisonne on varmaan viaton. Sen pantiksi panen vanhan, harmaan pääni. Uskokaa minua, niin hurskas sielu, niin hyvin kasvatettu tytär ei äkkiä muutu pahaksi, mutta Golo on halpamainen konna. Älkää loukkaantuko näistä vanhan palvelijanne sanoista. Tiedän kyllä hänen ainaisella liehakoimisellaan anastaneen sydämenne, mutta uskokaa minua: Ken teitä aina kiittää ja teille aina myöntää, hän on vihamiehenne. Hän halveksii teitä pohjaltaan ja katsoo vain omaa parastaan. Ken taas sanoo teille totuuden silloinkin, kun ette sitä mielellänne tahdo kuulla, hän on ystävänne. Seuratkaa siis neuvoani, rakas herra, ja peruuttakaa paikalla harkitsematon tuomionne. Kuinka pitkälle hyvä herrani onkaan mennyt? Te pitäisitte mitä suurimpana rikoksena tuomita halvimman alamaisistanne, ennenkuin olette kuulustellut häntä, ja nyt olette kokonaan kuulustelematta tuominnut hyvän, hurskaan puolisonnekin! Oppikaa vihdoinkin hillitsemään turmiollista äkkipikaisuuttanne! Ainahan teidän on täytynyt sitä katua, mutta tällä kertaa pelkään sen aiheuttaneen suuren onnettomuuden».
Kreivi myönsi toimineensa liian äkkipikaisesti, mutta epäröi yhä vielä, kuka oli syyllinen, hänen puolisonsa Genoveevako vai suosikkinsa Golo. Golon kirje näet oli siksi ovelasti keksitty valhekudos ja lähetti, jonka Golo oli valinnut sen tuojaksi, oli niin taitava pettäjä ja osasi todistaa kaiken sellaisella näennäisellä rehellisyydellä, että mustasukkainen kreivi joutui aivan harhaluulon valtaan. Hän lähetti nyt kumminkin Wolfin kehoituksesta toisen sananviejän Golon luo käskien vartioida puolisoaan Genoveevaa huoneessaan hänen paluuseensa asti, mutta varoittaen tekemästä hänelle mitään pahaa ja antamasta häneltä mitään puuttua. Hän luovutti sananviejälle parhaan hevosensa ja käski mitä painokkaimmin hänen kiiruhtaa ja ratsastaa niin nopeasti kuin hevonen suinkin jaksoi. Myös lupasi kreivi hänelle suuren rahasumman, jos hän vielä saapuisi ajoissa Siegfriedsburgin linnaan ja toisi sieltä tyydyttävän vastauksen.
Lähetin ollessa matkalla kreivi kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi. Toisin ajoin näytti hänestä päivänselvältä, että Genoveeva oli viaton, toisin ajoin hänestä taas tuntui mahdottomalta, että Golo, jolle hän oli tehnyt niin paljon hyvää, saattaisi niin pahasti pettää häntä. Siten hänen sydämensä oli alituisesti epävarmuuden ja kalvavien epäilysten kiusaama. Kymmenet kerrat hän lähetti uskollisen Wolfinsa leirin edustalle katsomaan, eikö sananviejä jo saapuisi, eikä hänen silmiinsä tullut enää yökausiin unta. Vihdoin lähetti saapui ja toi tiedon, että Genoveeva lapsineen oli surmattu metsässä kreivin määräyksen mukaan. Kunnon kreivistä tämä tuntui yhtä kauhealta kuin jos hänen oma kuolemantuomionsa olisi lausuttu ja hän vaipui äänettömän surun valtaan. Vanha kelpo Wolf kiiruhti salaamaan silmiin kihoavat kyyneleensä kreiviltä, väänteli käsiään ja valitti ääneen. Koko kreivin ratsuväki kokoontui Wolfin ympärille, kirosi Goloa ja vannoi silpovansa hänet kohta kotiin tultuaan. Kreivi sairasti vuosikauden haavaansa, sillä levottomuus ja kalvava sydämen tuska hidastuttivat hänen paranemistaan. Kohta kun hän oli siinä määrin toipunut, että taas saattoi istua hevosen selässä, pyysi hän eroa virastaan. Koska maurilaiset jo oli kukistettu eikä heidän puoleltaan enää ollut paljoa pelättävissä, antoi kuningas hänelle virkaeron. Silloin kreivi heti lähti uskollisen Wolfinsa ja urhoollisten sotilaittensa kera ratsastamaan rakasta kotiseutua kohti.
Kun hän myöhään eräänä iltana saapui kreivikuntansa ensimmäiseen, pieneen kylään, tulivat sen kelpo asukkaat, miehet, naiset ja lapset kohta taloistaan ja mökeistään, puhkesivat yhteiseen valitukseen ja tervehtivät häntä huudoilla: »Voi, hyvä, armelias herra! Voi sitä kauheaa onnettomuutta! Voi hyvää kreivitärtä! Voi jumalatonta Goloa!» Kreivi astui hevosen selästä, tervehti kaikkia ystävällisesti, ojensi heille kätensä ja kyseli kaikkea, mitä kotona oli tapahtunut hänen sodassa ollessaan. Silloin hän kuuli Genoveevasta pelkkää hyvää ja Golosta pelkkää pahaa.
Apeilla mielin ja kauhu sydämessä hän ratsasti eteenpäin saapuakseen vielä samana iltana Siegfriedsburgiin. Jo kaukaa hän näki kaikki linnan ikkunat valaistuina. Tullessaan lähemmäksi ja ratsastaessaan linnanvuorta ylöspäin hän kuuli kumajavaa soittoa. Golo piti parhaillaan kannattajilleen ilokestejä, sillä hän eli varmassa toivossa siitä, että kreivi kuolisi haavoihinsa. Hän piti jo itseään koko kreivikunnan valtijaana ja koetti alituisella huvittelulla ja meluavilla hauskutuksilla saada pahaa omaatuntoansa vaikenemaan. Hänen siinä pöydän yläpäässä istuessaan monet ruokaa kantavista palvelijoista sanoivat salaa toisilleen: »Kuule, jos vain kelpo kreivimme kuolee, niin Golo varmaan näinä rauhattomina aikoina anastaa vallan itselleen ja rupeaa herraksemme, mutta en minä sentään tahtoisi olla hänen sijassaan». — »Olet oikeassa», toinen lisäsi. »Hänellä ei ole mitään oikeata iloa, eikä mikään häntä miellytä. Hänhän istuu tuossa ihan kuin syntisparka viimeisellä ateriallaan ennen hirttämistä. En tahtoisi olla hänen nahoissaan enkä jakaa hänen kanssaan palkkaa, minkä hän saa toisessa elämässä».
Kun kreivi sotilaineen oli ehtinyt linnanportille, käski hän torventoitottajia antamaan merkin, että hän oli saapunut. Tornin huipulta vartija vastasi torvellaan. Golo ja kaikki hänen vieraansa hypähtivät nojatuoleiltaan. Huuto: »Kreivi! Kreivi!» kaikui läpi koko linnan. Golo, joka ennemmin olisi odottanut kuolemaa kuin kreiviä, kiiruhti palava soihtu kädessään pihalle ja piteli varsin nöyrästi kreivin hevosta, kun tämä ei vielä ollut laskeutunut sen selästä. Kreivi katseli häntä kauan ja vakavasti sanaakaan lausumatta, ja Golo seisoi kalpeana ja vapisevana kuin rikollinen tuomarinsa edessä. Hänen paha omatuntonsa näkyi selvästi hänen aroista silmistään, ja koko onneton tapaus näytti ikäänkuin suurin kirjaimin kirjoitetun hänen kasvoilleen. Horjuvin, epäröivin askelin hän kulki herransa edellä näyttäen hänelle valoa pimeissä kiertoportaissa, ja hänen kätensä vapisi niin rajusti, että hän töin tuskin saattoi pidellä soihtua. Kreivi ei koko linnassa nähnyt muuta kuin tuhlausta ja elostelua, epäjärjestystä ja hämminkiä. Kaikkialla häntä kohtasivat niitten vieraat, pelästyneet kasvot, jotka Golo oli ottanut palvelukseensa, ja ne harvat kreivin vanhoista palvelijoista, jotka vielä olivat jäljellä, tervehtivät häntä itkusilmin. Suureen ritarisaliin astuttuaan kreivi laski kypärinsä ja miekkansa pöydälle, vaati Gololta linnanavaimet, antoi uskollisen Wolfinsa tehtäväksi tarkoin vartioida linnanportteja, jottei kukaan pääsisi pakenemaan, käski palvelijoitten hyvin kestitä hänen väsyneitä sotilaitaan ja viittasi sitten vaieten kaikkia poistumaan.
Ensi työkseen kreivi sitten lähti puolisonsa huoneeseen. Golo oli heti vangittuaan Genoveevan lukinnut sen eikä ollut sen koommin siellä käynyt, koska hänen paha omatuntonsa ei sitä sietänyt. Kaikki oli vielä aivan sellaisenaan kuin sinä aamuna, jona Genoveeva sieltä poistui. Siinä olivat vielä puitteet koruompeluksineen, jossa puolitekoisen laakeriseppeleen ympäröiminä olivat sanat: »Palaavalle Siegfried-sankarille uskolliselta puolisoltaan Genoveevalta». Siinä lepäsi vielä hänen luuttunsa kirjalla, viattomine, hurskaine lauluineen, joista Genoveeva itse oli sepittänyt monet puolisoaan kaivatessaan. Kreivi löysi useita itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka uhkuivat mitä jalointa mieltä, rakkautta ja uskollisuutta häntä kohtaan, mutta joista hän ei ollut saanut ainoatakaan. Genoveeva kirjoitti niissä, miten hän joka päivä rukoili Jumalaa saattamaan hänen puolisonsa vahingoittumatonna takaisin verisistä taisteluista, miten hän jo ennakolta iloitsi toivossa saada tulla häntä vastaan poika tai tytär käsivarrellaan, miten huolissaan hän oli puolisostaan usein itkien ja valvoen öitä. Golo näet oli sekä jättänyt lähettämättä kaikki hänen kirjeensä kreiville että myös pidättänyt kaikki tämän kirjeet Genoveevalle.
Hämmästynyt kreivi istui vielä puolenyön aikaan käsiään väännellen ja sanattoman surun vallassa nojatuolissa eikä edes huomannut, että kynttilä oli jo melkein loppuun palanut ja sammumaisillaan. Silloin uskollinen Bertta-tyttö astui huoneeseen ja toi kreiville kirjeen, jonka Genoveeva oli kirjoittanut vankilassaan. Hän näytti myös tuttua helminauhaa ja kertoi viljavin kyynelin, miten paljon hyvää Genoveeva oli tehnyt hänelle hänen sairautensa aikana ja mitä kaikkea hän vielä oli puhunut sinä yönä, jona hänet vietiin teloitettavaksi. Silloin suli kreivin sanaton suru kyyneliksi, sillä Bertan kertomus ja varsinkin Genoveevan kirje olivat parhain todistus tämän uskollisuudesta. Hän itki niin rajusti, että hänen kasvonsa vääntyivät ja Genoveevan kirje kostui kyynelistä. Hänen rinnastaan tunki monta niin raskasta huokausta kuin olisivat ne olleet hänen viimeisensä: »Voi, Genoveeva, että saatoinkin sinut surmauttaa! Sinut ja poikani! Voi minua ihmisistä onnettominta!» Turhaan hänen uskollinen ystävänsä ja palvelijansa Wolf, joka valitukset kuultuaan riensi hänen luokseen, yritti häntä lohduttaa.
Kauan haikeasti itkettyään kreivi hypähti pystyyn, kysyi miekkaansa ja aikoi surmata Golon. Wolf pidätti hänet ja esitti hänelle, ettei hänen pitäisi Goloakaan tuomita kuulustelematta. Silloin kreivi käski vangita Golon vielä samana yönä, panna hänet lujiin kahleisiin ja heittää hänet samaan vankikomeroon, jossa Genoveeva oli niin kauan virunut. Nekin, jotka olivat pitäneet Golon puolta, vangitutti hän toistaiseksi. Sotilaat panivat määräyksen mielihyvällä toimeen. Seuraavana aamuna kreivi käski tuoda Golon eteensä ja luki Genoveevan kirjeen vielä kertaalleen odotellessaan vankia. Häntä hellyttivät sanat: »Anna hänelle anteeksi, kuten minäkin annan, älköön veripisaraakaan vuodatettako minun tähteni». Kun Golo tuotiin huoneeseen, kreivi katsahti häneen surumielisesti itkettyneillä silmillään ja sanoi lempeällä äänellä: »Mitä olen sinulle tehnyt, Golo, että tuotit minulle tämän murheen? Mitä olivat puolisoni ja poikani sinulle tehneet, että surmasit heidät? Sinä tulit köyhänä poikapahasena tähän linnaan ja olet saanut nauttia pelkkää hyvyyttä täällä, miksi palkitset sen kaiken näin?»
Golo oli luullut, että kreivi riehuisi ja raivoisi, ja siksi hellytti tämä odottamaton lempeys hänen sydämensä. Hän alkoi ääneen itkeä ja huudahti: »Voi, onneton intohimo sokaisi minut. Puolisonne oli viaton kuin taivaan enkeli, minä olin konna, joka tahdoin vietellä hänet syntiin. Kun hän ei ottanut kuullakseen minua, valtasi minut raivo, koetin kostaa hänelle ja samalla turvata oman henkeni. Pelkäsin näet, että surmaisitte minut, jos hän ilmaisisi teille totuuden. Sentähden kiiruhdin syyttämään häntä viattomasti». Kreiville oli jonkinlaiseksi lohdutukseksi, että Golonkin täytyi tunnustaa Genoveevan viattomuus, ja hän viittasi kädellään viemään hänet takaisin vankilaan, kätki sitten kasvonsa käsiinsä, itki kyyneleensä kuiville ja kirosi äkkipikaisuutensa alimmaiseen manalaan.
Kreivi oli tästä lähtien alituisesti niin synkkämielinen, että pelättiin hänen henkeään. Hänen tuskansa läheni joskus mielenhäiriötä. Lähiseudun ritarit, jotka sillä välin myös olivat palanneet sotaretkeltä ja jotka olivat hänen hyviä ystäviään, kävivät hyvin usein häntä tervehtimässä ja ilahduttamassa, mutta kreivi pysyi lohdutonna. Hän oleskeli Genoveevan huoneessa eikä mennyt minnekään muualle kuin linnankappeliin. Hänen lempisuunnitelmiaan oli haetuttaa Genoveevan hauta saadakseen siellä itkeä ja sitten haudata hänen ruumiinsa kunniakkaasti, mutta kukaan ei löytänyt hautaa, sillä ne kaksi miestä, jotka olivat vieneet Genoveevan surmattavaksi, olivat pian sen jälkeen kadonneet, eikä kukaan tiennyt heidän olinpaikkaansa. Silloin kreivi pani Siegfriedsburgin kirkossa toimeen upean juhlan Genoveevan kuoleman muistoksi. Hän itse ja kaikki palvelijat, kaikki ritarit ja linnanrouvat läheltä ja kaukaa olivat silloin tummimpaan surupukuun puettuina. Myös oli silloin läsnä sellainen kansanpaljous, että tuskin kymmenes osa mahtui kirkkoon. Kreivi jaetutti runsaasti almuja köyhille ja pystytti kirkkoon muistopatsaan kultakirjoituksineen vielä jälkimaailmalle julistamaan Genoveevan surullista kohtaloa.