XV
Siegfried-kreivi löytää puolisonsa Genoveevan
Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan, ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia, kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji, josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja, milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja kreivi vietiin aina mukaan retkille.
Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä, jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle. Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin. Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten, orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan, sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.
Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton, ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.
»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!» Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien, kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.
»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.
»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».
Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan, luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.
»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois, autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»
»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».
Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.
Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan, sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin toivoa».
Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!» katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli. »Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan! Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»
Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta. »Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa, johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa minulle anteeksi?»
Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin. Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».
Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt loukatessani sinua niin syvästi!»
Genoveeva lausui: »Rauhoitu, Siegfried! Kaikki on Jumalan johdatusta. Hän on siten sallinut käyvän. Oli hyvä minulle, että jouduin tänne erämaahan. Ehkäpä rikkaus ja loisto olisivat minut turmelleet, mutta erämaassa löysin Jumalan ja taivaan».
Hänen vielä puhuessaan tuli Mertsi. Hänellä oli pukimena vain vartalon ympäri kiedottu kauriinnahkasensa ja hän kahlasi lumessa, jota paikka paikoin oli vielä sangen paksulti ahtaassa, kallioitten ympäröimässä laaksossa. Hänellä oli kainalossaan muutamia tuoreita, vettä valuvia kasveja, jotka hän vastikään oli poiminut lähteestä, ja kädessään hänellä oli juuri, jota paraikaa pureskeli.
Poika säikähti ja pysähtyi huomatessaan kreivin upeassa ritaripuvussaan pitkä, häilyvä höyhentöyhtö kypärissä. Hän katsahti äitiinsä, näki kyyneleet, jotka vuolaina vierivät tämän kalpeita poskia ja huudahti äänekkäästi: »Äiti, kuka hän on? Onko hän niitä pahoja ihmisiä ja aikooko hän surmata sinut? Ällös itke», hän jatkoi juosten äitinsä luo, »en salli tehtävän sinulle mitään pahaa. Hän saa mieluummin surmata minut kuin loukata sinua».
Genoveeva lausui lempeästi: »Rakas poikani, älä pelkää häntä. Katsohan häntä ja suutele hänen kättään, ei hän tee sinulle mitään pahaa. Hän on hyvä, rakas isäsi. Katsos, hän itkee surkeuttamme. Jumala on lähettänyt hänet pelastamaan meidät täältä ja viemään meidät kotiin».
Poika kääntyi ja katsahti vieraaseen. Hän oli kiharaisine, mustine kutreineen, jaloine otsineen, suurine, säkenöivine silmineen, kauniin kaarevine nenineen ja hienomuotoisine huulineen kreivin ilmeinen kuva. Nähdessään suloisen, kukkean pojan tämä suuresti ihastui, mutta lapsen vaillinaisen puvun huomatessaan hänet samalla valtasi syvä sääli. Hänen isänsydämensä sykähti rakkaudesta tätä hänen lastaan kohtaan, ja hän huudahti: »Oi poikani, rakkahin poikani, tullos syliini!» Hän suuteli Mertsiä, nosti hänet käsivarrelleen ja kiertäen toisen kätensä Genoveevan vyötäisille hän loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohti ja lausui: »Jumala, on liian suuri autuus sydänparalleni näin aivan odottamatta ja aavistamatta nähdä ensi kerta tämä rakas lapseni ja kohdata rakas vaimoni kuin kuoleman takaisin antamana!» Genoveeva risti kätensä, katsahti hartaana taivaalle ja sanoi: »Niin, Jumala, Sinä olet rajaton anteliaisuudessasi ja kykenet hetkessä runsaasti hyvittämään kaiken tuskan, mitä ihmissydän vuosien kuluessa on kestänyt. Ollos siitä kiitetty!» Herttainen poikakin nähdessään vanhempiensa niin liikutettuina rukoilevan, kohotti pienet kätösensä taivasta kohden ja toisti äitinsä sanat: »Rakas Jumala, ollos siitä kiitetty!» Kaikki kolme jäivät vielä pitkäksi aikaa ääneti ja liikkumattomina seisomaan, ja ainoastaan heidän sydämensä puhuivat Jumalalle, mitä ei ainoakaan kieli voi lausua.
Vihdoin Genoveeva alkoi kysellä: »Vieläkö vanhempani ovat elossa? Voivatko he hyvin vanhuudessaan? Tietävätkö he, että olen viaton? He ovat jo seitsemän vuotta itkeneet minua kuolleena, enkä minäkään ole kuullut heistä mitään seitsemään vuoteen.» Kreivi vastasi: »He elävät kyllä vielä, voivat hyvin ja tietävät viattomuutesi. Lähetän niin pian kuin suinkin lähetin ratsain viemään heille ilosanomaa siitä, että olet löydetty». Genoveeva loi silmänsä taivaalle ja huudahti ristissä käsin ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä: »Ollos kiitetty. Jumala! Sinä olet kuullut rukoukseni, täyttänyt sydämeni salaisimmat toiveet ja suonut minulle vielä senkin, jota tuskin uskalsin toivoakaan. Olet suonut puolisoni palata sodasta, olet tuonut ilmi viattomuuteni, olet pelastanut minut kaikista kärsimyksistä, vankeudesta ja kuolemastakin, olet suonut minulle riemuisan hetken, jolloin sain viedä lapseni isälleen ja nyt tahdot vielä antaa minun nähdä rakkaat vanhempani. Sinä olet sula rakkaus!»
Sitten Genoveeva vei puolisonsa luolaan, sillä hän ei kauemmin saattanut avojaloin seisoa lumessa. Kreivi astui sinne kumarassa ja katseli surumielisesti rosoisia seiniä, matalaa sammalvuodetta, kurpitsamaljoja ja varpukoria, jotka olivat Genoveevan ainoat taloustarpeet ja todistivat hänen puutteestaan. Liikutettuna hän näki pienen ristin seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi. Hän silmäsi luolan aukosta jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät ahdasta laaksoa, ja tummia kuusia, jotka vielä olivat paksun lumen peitossa, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen vuotaa: »Oi, Genoveeva», hän huudahti, »minkä ihmeen avulla onkaan Kaikkivaltias pitänyt sinua elossa tässä kauheassa erämaassa. Lähettikö Hän luoksesi enkelin sinua ravitsemaan? Seitsemän pitkää vuotta ilman leivänpalasta, ilman tulta talvella, ilman lämpöistä vuodetta, ilman kunnollista pukua, paljain jaloin paksussa lumessa olet saanut olla, sinä herttuan tytär, joka söit hopealautasilta, joit kultahaarikasta, käytit purppuravaatteita ja talvis-aikaan kalliita turkkeja! Liian kauheata on elämäsi ollut! Mitä sanomatonta kurjuutta olenkaan sinulle tuottanut, ja siitä huolimatta, huolten ja tuskien riuduttamanakin rakastat minua vielä, sinä uskollinen, hyvä sydän. Kuinka jaloja ihmiset sentään saattavatkaan olla!»
Genoveeva koki rauhoittaa häntä. Hän hymyili enkelimäinen ilme kalpeilla kasvoillaan ja sanoi: »Älähän nyt enää siitä puhu, rakkahin puolisoni. Tietäähän Jumala, että minulla tässä erämaassa on ollut paljon riemujakin. Eikö palatseissakin toisaalta ole kärsimyksiä, ja kärsitkö sinä vähemmän kuin minä? Unohtakaamme kaikki tuo», hän jatkoi suunnatakseen kreivin ajatukset toisaanne, »ja katsohan sen sijaan poikaamme. Katso, miten helakkoina hänen poskensa hehkuvat, ja miten terve ja vahva hänestä on tullut yksinkertaista ravintoa syödessään ja kasvaessaan Jumalan vapaassa luonnossa. Kotona linnassamme olisi häntä ehkä hemmoiteltu, niin että hän näyttäisi kalpealta ja huonolta kuten monet ylhäisten lapset. Ollos siis iloinen ja kiitä Jumalaa!»
Genoveeva istuutui nyt luolan kivi-istuimelle, ja kreivi istuutui hänen viereensä nostaen pikku Mertsin polvelleen. Genoveeva kertoi, miten ihmeellisesti Jumala oli pitänyt huolta hänestä ja hänen pojastaan siitä hetkestä asti, jolloin uskollinen naarashirvi oli tullut heidän luolaansa, siihen saakka, jolloin tuo hyvä eläin kreivin hätyyttämänä pakeni sinne. Kreivi kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja hartaimmalla myötätunnolla ja huudahti lopuksi liikutettuna: »Ihmeellinen olet. Jumala, johdatuksessasi, ja sanomattoman moninaiset ovat pelastuskeinosi. Kun minä olin julmasti hylännyt vaimoni ja lapseni, niin että heidän suuressa hädässään olisi ollut pakko nääntyä, silloin Sinä, laupias Jumala, tämän kelpo eläimen avulla armollisesti pelastit molemmat nälkäkuolemasta. Ja kun heidän hätänsä taas kohosi korkeimmilleen, kun äiti oli puutteesta ja kurjuudesta kuolemaisillaan, ja lapsi raukan olisi täytynyt tuhoutua kulkiessaan minun luokseni tämän kauhean erämaan halki, jossa on raatelevia petoja, ja kun ei yksikään ihminen saattanut ilmoittaa minulle heidän hätäänsä, silloin Sinä, kaikkitietävä Jumala, johdatit niin, että tämän mykän eläimen piti tulla oppaakseni heidän asunnolleen. Kuinka helposti ja kuitenkin ihmeellisesti osaatkaan auttaa jokaisessa hädässä, Sinä ikiviisas ja hyvä Jumala. Sinuun, ihmisten rakastavaan Isään, tahdommekin siksi turvautua, miten kova kohtalomme lieneekään».
XVI
Genoveevan tulo Siegfriedsburgiin
Isä, äiti ja lapsi astuivat luolasta liikutuksen kyynelten vielä kimallellessa kaikkien silmissä. Kreivi otti nyt, kutsuakseen seurueensa koolle, hopeaisen metsästystorvensa, joka kultaketjuissa riippui hänen vyötäisillään, ja puhalsi siihen, niin että kaiku satakertaisena vastasi kallioista. Mertsi, joka ei eläissään ollut kuullut sellaista, riemastui tuosta ihmeellisestä äänestä. Hän halusi lähemmin tarkastaa torvea, kysyi mistä se ynnä ketjut olivat tehdyt ja yritti kohta puhaltaa, mutta ääni, jonka hän sai syntymään, ei kuulunut varsin kauniilta, niin että Genoveeva kyynelsilminkin hymyili pojan ponnistuksille.
Kreivi puhalsi vielä pari kertaa torvellaan. Kuullessaan sen äänen ritarit ja palvelijat riensivät hänen luokseen. Kaikki hämmästyivät nähdessään kalpean, riutuneen naisen, jonka kättä kreivi piteli omassaan, ja kauniin, herttaisen pojan, joka istui hänen käsivarrellaan. He lähenivät noita kolmea ja muodostivat piirin heidän ympärilleen seisoen ääneti ja kunnioittavina ja halukkaina kuulemaan, keitä nainen ja poika olivat. Silloin kreivi lausui liikutetulla äänellä: »Te jalot ritarit ja te uskolliset palvelijani, katsokaa, tässä on puolisoni Genoveeva ja tässä poikani, nimeltään Mertsi». Sen kuullessaan kaikki kauhusta ja hämmästyksestä huudahtivat mikä mitäkin, ja sadoittain huudahduksia ja kysymyksiä kuului sekaisin: »Mitä, armollinen kreivittäremmekö? Eikö häntä teloitettukaan? Onko hän herännyt kuolleista? Ei, sehän ei ole mahdollista! Niin, hänhän siinä sentään on! Missä kurjuudessa! Katsokaahan, miten kalpealta hän näyttää! Oi, rakasta pikku kreiviämme! Oi, tuota kaunista, herttaista poikaa!» He tuskin saattoivat lakata ilosta ja säälistä, hämmästyksestä ja uteliaisuudesta huutamasta ja kyselemästä, valittelemasta ja riemuitsemasta.
Kreivi kertoi lyhyesti heille Genoveevan pelastumisen pääkohdat ja antoi sitten käskyjä palvelijoilleen. Parin hänen ratsumiehensä tuli heti laukata takaisin linnaan hakemaan vaatteita Genoveevalle, toimittamaan hänelle kantotuoli ja järjestämään kaikki hänen saapumisensa varalta. Toisten hän käski tuoda kuormajuhdat ja muulit ja muutamia hän käski kokoamaan puita ja sytyttämään tulen kuivalle paikalle kallionkielekkeen alle ja valmistamaan siellä ruokaa. Itse hän avasi mukaan otetut tavarat, verhosi puolisonsa purppuraiseen, mustalla nahalla koristeltuun talviviittaansa ja antoi hänelle suuren, hienon liinan päähineeksi. Hän levitti kallionlohkareelle tulen ääreen oivallisen maton ja nosti Genoveevan sille. Kaikki ritarit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen, tervehtivät häntä mitä kunnioittavimmin ja osoittivat hänelle syvästi liikutettuina sääliään ja iloaan. Kaikkien palvelijoitten etunenässä uskollinen Wolf tunkeutui kreivittären luo. Hän oli tuskin saattanut odottaa, kunnes ritarit olivat tervehtineet tätä. »Armollinen rouva», hän sanoi kostuttaen hänen kättään kyynelillään, »nyt vasta oikein iloitsen siitä, etteivät maurilaiset halkaisseet vanhaa, harmaata päätäni, kun saan vielä tämänkin kokea. Nyt tahdon mielelläni kuolla». Sitten hän nosti lapsen syliinsä, suuteli sitä molemmille poskille ja sanoi: »Tervetultuasi, lapsi kulta! Sinä olet isäsi ilmikuva. Tullos urheaksi ja uljaaksi kuten isäsi ja helläksi ja lempeäksi kuten äitisi ja yhtä hyväksi ja hurskaaksi kuin he molemmat!»
Mertsi oli aluksi ujo ja arka jouduttuaan yhtäkkiä niin suuren ihmisjoukon keskelle, mutta vähitellen hän kävi tuttavallisemmaksi ja puheliaammaksi. Koska hän nyt näki koko joukon esineitä ensi kerran elämässään, oli hänellä melkein alinomaa jotain kysyttävää tai huomautettavaa, ja tuon vilkkaan pojan puheet kuuluivat monesti sangen somilta ja hullunkurisilta. Hän hämmästyi kaikkein eniten nähdessään ritarit, jotka ratsain olivat saapuneet laaksoon. Hänen kävi aivan samoin kuin niiden kansojen, jotka ensi kerran näkivät ratsastajan, hänkin arveli, että hevonen ja mies olivat yksi luomus. »Isä», hän huudahti, »onko nelijalkaisiakin ihmisiä?» Isä tuotti nyt hänen luokseen hevosen, jonka selästä ratsastaja oli hypännyt maahan, ja Mertsi kysyi: »Isä, mistä olet pyydystänyt nämä eläimet? Ei sellaisia ole täällä metsässä». Tarkastellessaan lähemmin hevosta ja huomatessaan sen suussa hopeiset, kullalla silatut suitset hän huudahti: »Kas, syövätkö nämä eläimet kultaa ja hopeaa? Sittenpä ne eivät löytäisi erämaastamme mitään ruokaa». Kun nyt tuli loimusi korkealle, seisoi hän taas kummissaan sen ääressä ja huudahti: »Äiti, ovatko ihmiset tuoneet salaman pilvistä, vai onko hyvä Jumala sen heille lahjoittanut?» Kuultuaan tulen nimen hän jatkoi, katsellen sen kaunista loistoa ja tuntiessaan sen suloista lämpöä: »Vai tuo se on tuli. Sepä vasta on taivaan kaunis ihmelahja! Olethan jo kertonut minulle siitä, rakkahin äiti, mutta niin kauniiksi en ollut sitä kuvitellut. Jos ennemmin olisin nähnyt sen, niin kyllä olisin rukoillut sitä hyvältä Jumalalta. Emmekös olisikin tarvinneet sitä tämänkin talven aikana, äiti?» Aterian aikana varsinkin kallisarvoiset hedelmät herättivät hänen huomiotaan. Hän otti kohta kullankellerviä, punajuovaisia omenia ja huudahti: »Isä, eikö sinun luonasi tulekaan talvi, koska tuot näin kauniita, tuoreita hedelmiä mukanasi? Sinunpa luonasi vasta lieneekin hyvä asua!» Hän tuskin rohkeni syödä noita kauniita hedelmiä ja lausui: »Säälihän niitä on syödä, ne ovat niin sanomattoman kauniita». Sitten hän katseli kauan ja tarkasti juomalasia, uskalsi tuskin kajota siihen, piteli sitä sitten pitkän aikaa varovasti kädessään ja huudahti vihdoin ihmeissään: »Eikö se sulakaan? Eikö se olekaan jäästä tehty?» Kuultuaan, mistä se oli, hän huudahti: »Oi, miten Jumala onkaan luonut monta ihmeellistä esinettä, joista en ole mitään tiennyt!» Kun palvelija ojensi hänelle kirkkaan hopealautasen, ja hän siitä näki kuvansa, säikähti hän kovin. Ensin hän vavahti, sitten hän arasti hapuili lautasen takapuolta koskettaakseen poikaa, jonka luuli näkevänsä. Hän ei saattanut käsittää, miten ohuessa lautasessa oli tilaa tälle, mutta varsinkin häntä kummastutti se seikka, että hänen vakavana ollessaan poikakin pysyi vakavana ja hänen hymyillessään poikakin vastasi hymyten. Siten tuo iloinen lapsi valmisti vieraille tuhansia riemuja, ja jos ennen vuodatettiin vuolaita kyyneleitä, niin yhtä sydämellisesti nyt isä ja äiti hymysivät ja yhtä äänekkäästi nyt ritarit ja asepalvelijat nauroivat.
Ateria oli tuskin lopetettu, kun ratsumies palasi tuoden Genoveevan vaatteet. Tämä meni luolaan, heittäytyi ensiksi polvilleen kiittääkseen Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja pukeutui sitten toisiin vaatteisiin. Pienen puuristin hän otti mukaansa kärsimystensä kiitolliseksi muistoksi ja astui sitten jälleen kreivillisesti puettuna luolasta. Kreivi käski tuoda lauhkeimman muulin, levitti mattoja sen selkään ja nosti Genoveevan niille istumaan. Itse hän hyppäsi lempihevosensa selkään, otti Mertsinkin, joka siitä oli suuresti riemuissaan, eteensä istumaan, ja niin kaikki lähtivät kotia kohden. Puolitiessä he kohtasivat kantotuolin, jolla Genoveevan oli mukavampi kulkea, ja hän muuttikin Mertsin kanssa siihen istumaan. Kohta kun saattue oli jättänyt metsän, tulivat ihmiset joukoittain sitä vastaan. Tieto kreivittären löytymisestä oli heti levinnyt kautta koko kreivikunnan ja laajalti sen lähiseuduillekin. Kansa oli jättänyt kaikki askareensa, varstat ripustettiin kattohirsille ja värttinät pantiin syrjään. Kokonaiset kylät jäivät autioiksi, vain sairaat ja heidän hoitajansa pysyivät kotona. Kaikki olivat pukeutuneet parhaisiin vaatteisiinsa ja kiiruhtivat näkemään hyvää kreivitärtään. Koko maa juhli yleistä riemupäivää. Kuta lähemmäksi Genoveeva saapui linnaansa, sitä sankemmat kansanjoukot seisoivat tienvarsilla tervehtimässä häntä ilohuudoin.
Niiden ihmisten joukossa, jotka tulivat Genoveevaa vastaan, nähtiin myös kaksi toivioretkeläistä, joilla oli pitkät pyhiinvaellussauvat, simpukoita hatuissaan ja pitkät pyhiinvaeltajan viitat yllään. Nämä astuivat molemmille puolin kantotuolia ja lankesivat Genoveevan jalkain juureen. He olivat samat kaksi miestä, joitten oli ollut määrä surmata Genoveeva. Molemmat, varsinkin Konrad, pyysivät nyt häneltä anteeksi, että he Goloa peläten olivat jättäneet hänet erämaahan kaikelle kurjuudelle alttiiksi eivätkä ennemmin olleet vieneet häntä hänen vanhempiensa luo Brabantiin. Sitten he kertoivat, etteivät he kohta sen jälkeen olleet luulleet henkensäkään olevan turvassa Gololta, että he olivat tehneet toivioretken Pyhään maahan, että he vasta muutamia päiviä sitten olivat palanneet matkaltaan ja että he piillen ja ilmaisematta itseään muille kuin omaisilleen olivat pelon vallassa harhailleet pitkin kreivikuntaa, pitäneet Genoveevaa aikoja sitten kuolleena ja haudattuna ja sentähden sopineet keskenään olla puhumatta koko asiasta, jotteivät uudelleen murehduttaisi kreiviä. »Miten onkaan ollut mahdollista», he lausuivat, »ettette te, armollinen kreivitär, ole kuollut viluun ja nälkään ettekä joutunut petojen raadeltavaksi? Me olemme luulleet, että te ja rakas lapsenne jo kauan sitten olisitte saaneet paljoa kauheamman lopun kuin mikä meidän piti teille aiheuttaa».
Genoveeva käski heidän nousta, ojensi heille lempeästi kätensä kantotuolistaan ja sanoi: »Minun on lähinnä Jumalaa kiittäminen omastani ja lapseni hengestä teitä, hyvät miehet. Kiitä sinäkin heitä, lapseni», hän sitten virkkoi kääntyen Mertsin puoleen. »Katsos, tässä ovat ne miehet, joitten oli määrä surmata sinut, mutta jotka kuulivat enemmän Jumalaa kuin ihmisiä». Sitten hän jatkoi puhuen miehille: »Eihän teitä nyt enää kaduta, että silloin säästitte henkemme?» — »Silloin me arvelimme ihmeen paljon hyvää tehneemme, kun lahjoitimme teille elämän, mutta nyt vasta huomaamme, ettei se ollut mitään, ja meidän olisi tullut panna oma henkemme alttiiksi pelastaaksemme teidät ja viedä teidät kotiin hyvien vanhempienne luo».
Senjälkeen miehet heittäytyivät kreivin jalkoihin, anoivat hänenkin anteeksiantamustaan ja kiittivät häntä siitä armeliaisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän jättämiään vaimoja ja lapsia kohtaan. He olivat nimittäin hämmästyksekseen saaneet tietää, miten jalomielisesti Genoveeva oli viimeisessä kirjeessään sulkenut heidät kreivin huomioon, ja miten isällisesti kreivi puolisonsa hurskasta pyyntöä täyttääkseen oli pitänyt huolta heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Kreivi lausui: »En tietänyt, että olitte armahtanut puolisoani ja lastani ja säästänyt heidän henkensä, mutta armahtaessani vaimojanne ja lapsianne, kävi tietämättäni teidän suhteenne toteen Herran sana: 'Joka on laupias, hän on myös saava laupeutta osakseen'. Menkää koteihinne, minä olen vastakin pitävä huolta perheistänne». Molemmat miehet nousivat ja seurasivat kantotuolia. Tällöin Heinrich virkkoi Konradille: »Näetkö nyt, että on totta, mitä sanoin sinulle: ei saa säikkyä hyvää tehdessään, miten vaaralliselta tahansa meistä näyttäneekin, sillä ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».
Juuri kun Genoveeva oli ehtinyt kukkulalle, jonka yli tie kulki, ja näki Siegfriedsburgin aukenevan eteensä, soitettiin siellä yhtaikaa kaikilla kelloilla. Kansa näki Genoveevan pelastuksessa Jumalan kaikkivaltiaan kaitselmuksen ja piti hänen paluutaan pyhänä juhlallisuutena. Sentähden se tahtoi juhlia hänen kotiintuloaan kellojen soitolla. Kuullessaan juhlalliset kellonäänet Genoveeva uudelleen heltyi itkuun, ja kansanjoukkojenkin kyyneleet vuotivat viljemmin. Yleinen liikutus muuttui hartaudeksi, joka ylensi kaikkien sydämet taivasta kohden, niin että kaikki kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Siegfriedsburgin ympärillä oli ihmisiä silmänkantamattomiin, ja sanomaton tungos vallitsi. Ihmiset olivat kiivenneet tien varsilla oleviin puihin, ja Siegfriedsburgissa olivat kaikki ikkunat, vieläpä katotkin, joiden ohi Genoveevan oli kulkeminen, ihmisiä täynnä, sillä kaikki tahtoivat nähdä mahdollisimman läheltä rakastetun, kauan kuolleeksi luullun kreivittärensä. Kantotuoli, joka oli sijoitettu kahden muulin selkään, oli avattu, jotta kaikki näkisivät hänet. Heidän katseensa olivat häneen kohdistetut, ja koko kansa kohotti sellaisen riemuhuudon, että kellojen soitto kuului vain kumeasti sen keskeltä. Genoveeva istui tuolissaan kuin nöyryys itse ja loi hänelle osoitetusta kunniasta hämillään silmänsä maahan. Sylissään hän piti poikaansa, jolla vielä oli yllään kauriinnahka ja kädessään luolasta tuotu puuristi. Kantotuolin oikealla puolen ratsasti kreivi ja vasemmalla hänen uskollinen Wolfinsa. Molemmat toivioretkeläiset seurasivat heitä, ja naarashirvi juoksi kesyn koiran lailla heidän perässään. Ritarit ja kreivin palvelijat ratsastivat osaksi kantotuolin edellä, osaksi sen jäljessä.
Kun seurue siten hitaasti kulki väkijoukon läpi, sanoivat monet toisilleen: »Voi meidän rakasta, armollista kreivitärtämme! Kuinka kalpean ja hurskaan näköinen hän onkaan! Maria ristin juurella lienee ollut samannäköinen». Toiset virkkoivat: »Katsokaahan tuota kaunista poikaa! Hän on aivan samannäköinen kuin kirkkoomme maalattu pieni Johannes erämaassa». Toiset taas huudahtivat: »Kas kummaa naarashirveä! Ymmärtämättömät eläimetkin rakastavat hurskasta, hyvää kreivitärtämme». Moni äiti lausui lapselleen, jonka oli käsivarrellaan kantanut katsomaan armollista rouvaa: »Katsos, tuossa hän on, jonka tähden niin paljon olen itkenyt, ja josta niin usein olen kertonut. Kun hänet riistettiin meiltä, ei sinua vielä ollut maailmassa». Moni isä nosti poikaansa korkeammalle ja sanoi: »Näetkö hänet nyt? Hän teki sinulle jo hyvää sinun vielä kehdossa maatessasi». Moni vanhus, joka vaivalloisesti sauvansa nojassa oli päässyt lähelle saattuetta, itki ja nyyhkytti ilosta vielä kerran eläessään nähdessään Genoveevan.
Kun Genoveeva oli saapunut linnanpihalle, näki hän sisemmän linnanportin luona koko lähiseudun ritarirouvat ja -neidot. Toinen toisestaan tietämättä oli itsekukin saapunut toivottamaan Genoveevaa tervetulleeksi. Kaikki olivat ihastuksissaan hänen viattomuudestaan ja riemuitsivat hänen ihmeellisestä pelastuksestaan. He iloitsivat vielä erikoisesti siitä, että kaikki siten sopimuksetta olivat kokoontuneet, ja ettei yhtäkään puuttunut. He pitivät tätä päivää naisellisten hyveitten riemupäivänä ja kaikkien vaimojen ja neitojen yleisenä kunnia- ja ilojuhlana. Kaikki he olivat pukeutuneet kauneimpiin koruihinsa kuin suurena juhlana ja etunenässä seisoi kaunis impi aivan valkeassa puvussa ja nauha mitä ihanimpia tosihelmiä kaulallaan. Hän ojensi Genoveevalle ikivihreistä myrteistä kiedotun seppeleen vienoine, lumivalkeine kukkineen hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa viehkeäksi merkiksi. »Ota tämä seppele meidän kaikkien nimessä», neito lausui syvästi liikutettuna, »kauniimman voittoseppeleen on Jumala tallettanut Sinulle taivaassa».
Genoveeva ei tuntenut nuorta tyttöä, mutta toiset ritarinaiset sanoivat hänelle, että tämä oli Bertta, sama hyvä tyttö, joka oli käynyt häntä vankilassa tervehtimässä, ja joka silloin ei ollut vielä neljäntoistavuotiaskaan. »Jalo rouva», he sanoivat, »tämä oli ainoa, joka häpeässänne ja kurjuudessanne piti teistä huolta. Siksi tulee hänen myös ensimmäisenä päästä osalliseksi ilostanne». Kun Genoveeva katseli neitosta ja näki tutut helmet hänen kaulallaan, silloin tuo kauhea yö vankilassa taas muistui hänen mieleensä. Silmät taivasta kohden luotuina hän huudahti: »Kuka olisi luullut silloin, kun minut lapsi käsivarrella vietiin näitten muurien sisältä, että näin palaisin? Ainoastaan Sinä, Jumala, tiesit sen jo silloin, ja määräsit minulle tämän ilon». Ottaessaan melkein punastuen seppeleen neidon kädestä, hän jatkoi: »Jos Sinä jo täällä maailmassa suot niin paljon kunnioitusta ja rohkaisua viattomuudelle, miten onkaan oleva kerran taivaassa?»
»Aivan niin, armollinen rouva», Wolf sanoi, »viattomuutta ei aina niin kunnioiteta, ja harvoin sen ylistykseksi vietetään tämänkaltaisia juhlapäiviä, mutta joskus Jumala kumminkin sallii niin käyvän antaakseen meille vähän esimakua siitä ilosta, jonka Hän on meille taivaassa tallettanut. Sitten hän herransa puoleen kääntyen puhui: »Hyvä herra, olen kahdeksankymmenen ikävuoteni kuluessa usein voitokkaana saapunut tähän linnaan, mutta sellaista voitonpäivää, jollainen tämän naisen osaksi on tullut, en vielä milloinkaan ole kokenut.» — »Wolf», kreivi lausui, »siksi se onkin itse Jumalan asettama, se on ihanin riemujuhla, hyveen voitettua paheen.» Kaikki ritarit ja vallasnaiset myönsivät vanhuksen puheen oikeaksi, mutta neidot tekivät vielä erikoisen päätöksen, että ikivihreitä valkokukkaisia myrtinoksia vastedes käytettäisiin morsiusseppeleiksi neitseellisen viattomuuden ja aviouskollisuuden vertauskuvina, mikä tapa on säilynyt monilla seuduilla meidän päiviimme asti.
Päivän monet riemut, paljo itkeminen ja puhuminen olivat rasittaneet Genoveevaa, niin että hän oli aivan uuvuksissa. Hänet vietiin viipymättä huoneeseensa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Kiitettyään vielä kerran Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja puhuteltuaan hetkisen Drakon leskeä ja orpolapsia ja vakuutettuaan huolehtivansa heistä, hän meni levolle valmiiksi laitetulle vuoteelle. Uskollinen Berta hoivasi tästä lähtien aina Genoveevaa, joka ei halunnutkaan ketään muuta itseään palvelemaan.
XVII
Genoveeva näkee jälleen vanhempansa
Sillä välin kuin Siegfriedsburgissa kaikki mitä hartaimmin iloitsivat, Brabantin herttuan linnassa vielä vallitsi mitä syvin murhe. Wolf-vanhus tarjoutui viemään ilosanoman Genoveevan löytymisestä hänen vanhemmilleen, mutta kreivi sanoi: »Rakas, vanha ystäväni, jää sinä tänne ja usko tuo vaivalloinen matka nuoremman miehen tehtäväksi. Tiedäthän, miten sinua rasitti viime paluumme saraseenien maasta ja kuinka monesti lausuit matkan varrella, että se oli oleva viimeinen retkesi». Wolf vastasi: »Ihminen päättää ja Jumala säätää. Hän on monien sotaretkieni hyväksi päätteeksi vielä suunnitellut minulle kunnia- ja riemuratsastuksen, enkä minä siitä tahdo luopua. Sallikaa minun lähteä, hyvä herra!» — »Mutta», kreivi lausui, »ajattelehan ikääsi, matkan pituutta, vuodenajan koleutta, rakas Wolf!» — »Tuo kaikki ei mitään haittaa», Wolf vastasi. »Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi rakkaan, armollisen kreivittären palattua, ja minusta tuntuu, etten saata kauniimmin lopettaa ritaripalvelustani kuin suorittamalla tämän ratsastuksen. Kun se on tehty, niin mielelläni antaudun rauhaan. Minä, vanha mies, laskeudun silloin levolle ja saatan nukkua viimeiseen päivään asti». — »No niin, lähteös siis matkaan, rakas, vanha, uskollinen sotakumppani», kreivi liikutettuna lausui. »Ota paras hevonen tallistani ja valitse vartiostoksi kaksitoista parhainta ratsumiestäni. Sano kalliille appivanhemmilleni kaikki, mitä jalo sydämesi kehoittaa sinua sanomaan ja mitä tiedät itsenikin tahtovan heille sanoa. Jumala olkoon oppaanasi ja tuokoon sinut jälleen takaisin syliini!» Genoveevakin oli vielä kerran kutsuttanut hänet luokseen ja käskenyt hänen sanoa hänen kalliille vanhemmilleen, mitä lapsenkunnioituksessaan ja rakkaudessaan vain saattoi keksiä.
Wolf ei koko yönä saanut lepoa. Jo ennen aamun sarastusta hän herätti ratsumiehet, oli itse apuna hevosia ruokittaessa ja satuloitaessa, kiirehti alinomaa lähtöä, nousi sitten täysissä varustuksissa hevosensa selkään ja lähti ratsumiehineen matkaan. Hän ratsasti koko ajan edellä ja huuteli toisille sadat kerrat päivässä: »Hei, toverit eteenpäin!» Ja niin kuljettiin päivä toisensa jälkeen aamusta varhain myöhään iltaan. Ratsumiehet kysyivät häneltä: »Miksi kiiruhdattekaan näin vinhasti, herra tallimestari?» mutta hän vastasi: »Ajatelkaa vanhempain surua, josta me saamme tehdä lopun. Jos kelpo mies saattaa poistaa kärsivältä muutamankaan surullisen hetken, ei hän saa ikävystyä mihinkään vaivannäköön eikä sääliä jäseniään. Ratsastimmehan usein urheasti iskemään haavoja ja tuottamaan kyyneliä, ratsastakaamme nyt kerran uljaasti haavoja parantamaan ja kyyneliä kuivaamaan! Soisinpa ratsullani olevan siivet kuten sillä, jonka kerran, ties missä, näin maalattuna ja joka minusta näytti hyvin merkilliseltä». Näin sanoen hän taas kannusti mustaa hepoaan.
Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä, kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle. Olen matkan varrella ajatellut jo paljon sitä enkä ole keksinyt mitään sopivaa tapaa. Mieluimmin huutaisin jo kaukaa: 'Genoveeva on löydetty, hän elää', mutta noin suin päin ei sitä sentään käy ilmoittaminen. Olen vanha sotamies ja tähän saakka olen vain kuuleman mukaan tiennyt, mitä pelästys on, ja kumminkin, omituista kyllä, säikähdytti minut tieto: 'Kreivitär elää', niin että vavahdin ja vieläkin tunnen joka jäseneni värisevän. Enpä olisi koskaan uskonut, että ilo voi niin miehenkin pelästyttää, mutta koska kaikkien ihmisten käy siten, niin voisi tämä äkkiarvaamaton ilosanoma sydämeen sattuvan nuolen lailla kerrassaan viedä vanhemmilta hengen. Minä nyt en kerta kaikkiaan osaa ilmaista heille asiaa vähitellen enkä taitavin sanoin johtaa keskustelua. Meikäläinen pystyy vain ohjaamaan miekkaa, muttei kieltä. Siksi on arvoisan piispan keksittävä jokin neuvo, sillä hän vasta oikein osaakin hellästi kohdella sydämiä».
Wolf ratsasti kohta miehineen piispan luo, kertoi hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja esitti sen jälkeen epäröimisensä. Piispa riemastui suuresti, kiitti ääneensä Jumalaa ja sanoi sitten Wolfille: »Olkaa rauhassa, vanhus. Jumala johtaa kaiken hyvin pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä olinkin lähdössä surevien vanhempien luo, jonne virkani minua kutsuu. Lähdemme siis yhdessä». Kunnon Wolf oli siitä suuresti mielissään, eikä hänestä ollutkaan mikään pieni kunnia saada ratsumiehineen saattaa piispaa.
Herttua ja herttuatar olivat joka vuosi linnankirkossaan rukouksin ja kyynelin viettäneet sen kauhean päivän muistoa, jona he saivat tiedon Genoveevan teloittamisesta. Tämä päivä oli taas tullut, ja he istuivat nyt yhdessä huoneessaan mitä syvimmän surun vallassa. He olivat molemmat viime aikoina suuresti vanhentuneet, ja heidän hiuksensa olivat ennen aikaansa käyneet harmaiksi. He olivat surupukuun puettuina, herttuatar ei tuon kamalan päivän jälkeen ollutkaan enää lakannut mustaa pukua käyttämästä. Oli jo aika mennä jumalanpalvelukseen, ja he odottelivat enää vain piispaa. Tämän he olivat jokavuotisen tapansa mukaan taaskin kutsuneet viettämään Genoveevan muistoa saman alttarin ääressä, jonka luona Genoveeva oli seisonut morsiusseppele päässä.
Herttua istui ääneti sanattoman tuskan vallassa ajatellen itsekseen: »Kyllä kohtalomme sentään on kova, että tämän häpeän piti tapahtua herttualliselle suvullemme, ja että sen näin piti sammua, mutta tapahtukoon Sinun tahtosi, Herra». Herttuatar huoahti: »Voi kuinka julmaa onkaan menettää ainoa, rakastettu lapsensa teloittajan surmaamana! Oi Genoveeva, luulimme sinun enkelinä seisovan kuolinvuoteemme ääressä ja hellästi painavan silmämme umpeen, ja näin piti käydä», mutta hilliten itsensä hänkin lausui: »Sinun tahtosi, Herra, tapahtukoon!»
Tuskin he olivat tämän sanoneet, kun arvoisa piispa astui sisään. Hänen kasvonsa loistivat taivaallista iloa. »Lakatkaa jo vihdoinkin suremasta ja iloitkaa Herrassa!» hän lausui ja alkoi samassa palavan innokkaasti ja syvästi liikutettuna puhua jumalallisen kaitselmuksen ihmeellisistä teistä, vertasi herttuaallisten vanhempien murhetta Jaakobin murheeseen, kun Joosef häneltä riistettiin, ja kuvaili sitten Jaakobin iloa hänen saadessaan takaisin poikansa. Piispan henkevä puhe ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa liikuttivat syvästi surevia. Ajatellessaan kaikkea Jumalan johtavaa rakkautta ja Jaakobin isäniloa heidänkin sydämensä täyttyi riemulla ja unohti murheensa. Kätensä ristien herttuatar lausui: »Ilo saada nähdä jälleen Genoveeva olisi liian ylenpalttinen ja sanomaton voidakseen vielä tulla osaksemme». — »Täällä maailmassa se tosin ei tapahdu, mutta taivaassa varmaankin». — »Tapahtuu se vielä täällä maailmassakin», piispa tällöin lausui. »Herra tekee vieläkin suuria tekoja. Hän lyö ja Hän parantaa taas, Hän vie syvyyksiin ja pelastaa sieltä jälleen, Hän, Jaakobin ja Joosefin Jumala, elää vielä. Hän, joka vahvisti sydämemme, etteivät ne murtuneet surusta, vahvistakoon niitä nytkin, etteivät ilosta pakahtuisi. Surulaulujen sijasta, jotka parhaillaan aioimme virittää tuolla kirkossa, yhtykäämme riemulla laulamaan: 'Me Sinua kiitämme', sillä Genoveeva elää, ja te saatte hänet vielä nähdä». Molemmat vanhemmat katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja heidät valtasi kauhu hurskaan miehen merkilliset sanat kuullessaan. Toivo ja pelko taistelivat heidän sydämissään, eivätkä he vielä saattaneet uskoa, mitä hän heille sanoi.
Silloin piispa avasi oven, kutsui sisälle vanhan, uskollisen Wolfin, joka sykkivin sydämin seisoi herttuan palvelijoitten kera eteisessä, ja sanoi: »Tässä on mies, joka kertoo teille enemmän asiasta». Wolf astui huoneeseen ja huudahti: »Hän elää varmasti. Olen omin silmin nähnyt hänet, omin korvin kuullut hänen äänensä ja tällä kädelläni tarttunut hänen käteensä». — Sanoma: »Genoveeva elää!» levisi silmänräpäyksessä läpi koko linnan. Kaikki herttuan palvelijat ja palvelijattaret syöksyivät hämmästyneinä, säikähdyksissään ja miltei suunniltaan huoneeseen, ja Wolf kertoi heille koko tuon ihmeellisen tapauksen kyynelten väreillessä hänen harmaissa silmäripsissään, ja äänen usein liikutuksesta pettäessä. Kaikki seisoivat vavisten, itkien ja nyyhkien hänen ympärillään, ja herttua ja herttuatar istuivat iloisesta yllätyksestä kalpeina, tuskin käsittäen, mitä heille oli tapahtunut.
Vihdoin, kun he eivät kauemmin saattaneet epäillä, ja kun miehet, jotka olivat tulleet Wolfin mukana, vahvistivat jokaisen hänen sanansa todeksi, ja kun Wolf vielä kertasi heille kaikki, mitä Genoveeva ja kreivi olivat tervehdykseksi lähettäneet silloin heistä tuntui kuin he heräisivät pahasta unesta. He ikäänkuin virkosivat henkiin molemmat huudahtaen: »Nyt olemme eläneet kyllin kauan, koska tyttäremme Genoveeva vielä elää. Lähtekäämme hänen luokseen, ennenkuin kuolemme!» Kiitettyään vielä juhlallisesti pyhäkössään Jumalaa he lähtivät viipymättä matkaan hurskaan piispan, kunnon Wolfin ja tämän ratsumiesten sekä suuren palvelijajoukon saattamina.
Genoveeva oli sillä välin mitä hellimmän huolenpidon ja mitä rakastavamman hoidon alaisena huomattavasti toipunut, ja hänen poskilleen alkoi taas kohota vieno puna. Hänen ainoa toivomuksensa maailmassa oli vielä kerran nähdä rakkaat vanhempansa. Äkkiä ja paljoa aikaisemmin kuin heitä oli odotettukaan nämä saapuivat Siegfriedsburgiin. Kuumin kyynelin he tervehtivät Genoveevaa, ja hänen kunnianarvoisa isänsä lausui häntä syleillessään samanlaisten tunteitten vallassa kuin kerran Simeon: »Nyt, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, kun silmäni ovat vielä nähneet tämän autuuden». Ja hurskas äiti sanoi Jaakobin lailla liikutettuna sulkien hänet syliinsä: »Nyt tahdon mielelläni kuolla, koska sinä vielä olet elossa, ja viattomuutesi on tullut ilmi».
Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!» — »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä. Sitten molemmat melkein yhteen ääneen Jumalaa ylistäen lausuivat: »Oi, ihmeellinen, ihmeellinen on Jumala! Me surimme sinua kuolleena, rakkahin tytär, emmekä enää luulleet sinua maailmassa näkevämme, ja nyt Jumala suo meidän vielä nähdä poikasikin, rakkaan lapsenlapsemme».
Sitten hurskas piispa, jota eivät Genoveeva eikä Siegfried iloissaan vielä olleet huomanneet, astui lähemmäksi. Genoveevasta tuntui huomatessaan hänet niin äkkiäarvaamatta kuin näkisi hän taivaasta tulleen Jumalan lähettilään. Tuo hengenmies katsoi ensin Genoveevaa, Siegfriediä ja Mertsiä ja sitten herttuaa ja herttuatarta, ojensi siunaten kätensä ja puhui: »Nyt Herra on täyttänyt sen, mitä hengessäni aavistin edeltäpäin. Hän on valmistanut sinulle, tyttäreni, ja teille kaikille suuremman onnen kuin kaikki tämän maailman hyvyys, ilo ja kunnia; se vain alkoi suurin kärsimyksin kuten kaiken tosi onnen täytyy alkaa. Kärsimykset ovat tie kristilliseen täydellisyyteen, ihmisen ainoaan todelliseen kehitykseen, johon verrattuna kaikki maallinen on tomua, ja joka yksin tekee meidät mahdollisiksi taivaan autuuteen. Tätä tietä Jumala on vienyt teitä kaikkia. Genoveevaa harjoitettiin luottamaan Jumalaan, sopimaan vihollistensa kanssa sekä muuten elämään tosikristityn lailla, hänen hyveensä kirkastuivat tuskien tulessa puhtaimmaksi kullaksi. Siegfried-kreivi huomasi katkerasta kokemuksesta, mitä rajatonta onnettomuutta kuohuvat intohimot voivat saada aikaan. Kurjuus, minkä hän oli tuottanut itselleen ja koko maailmassa eniten rakastamilleen olennoille, osoitti hänelle, miten välttämätöntä on hillitä itsensä ja alistaa intohimot järjen vallittaviksi. Pikku Mertsikin oppi erämaassa tuntemaan Jumalaa paremmin kuin mitä olisi voinut tapahtua kreivillisen linnan tai herttuallisen palatsin monenlaisten huvitusten pyörteessä. Ellei Jumala olisi hovista, jossa ei ole puute liehakoitsijoista, siirtänyt häntä sinne erämaahan, niin emme kenties näkisi hänessä niitä orastavia hyveitä, jotka nyt täyttävät mielemme hyvillä toiveilla, tätä herttaista nöyryyttä, vilpittömyyttä, tottelevaisuutta ja tyytyväisyyttä. Genoveevan kunnianarvoisat vanhemmat, joilta rakastetun tyttären kuolinsanoma riisti kaiken maallisen ilon ja lohdun, suuntasivat katseensa enemmän taivasta kohden. He näkivät yhä selvemmin, kuinka kaikki täällä maailmassa on aivan turhaa ja mitätöntä ja kuinka häiritsemätön autuus on vain paremmassa maailmassa, taivaassa löydettävissä, missä ei yksikään paha ihminen enää voi tuhota rauhaamme, missä ei enää ole kuolemaa eikä eroa. Mitä hartain ikävä tuohon parempaan elämään täytti heidän sydämensä ja saattoi heidät toivoen odottamaan kuolemaa, jota ihmiset niin pelkäävät ja kammovat. He pitivät sitä Jumalan enkelinä, joka vie meidät todelliseen isänmaahamme rakkaan taivaallisen Isämme luo. Ja nyt, kun kaikki olivat kehittyneet kokemuksessa ja hyveessä ja saavuttaneet kärsimystensä kauniin päämäärän, vei Jumala meidät kaikki taas aivan kuten viimeksi tavatessamme ihmeellisesti ja vastoin kaikkea odotusta yhteen. Tänään on koittanut päivä, jolloin me kaikki ilokyynelin kiitämme Häntä isällisestä johdatuksestaan. Meistä ei puutu ainoatakaan, vaan sen sijaan on joukkoomme vielä tullut lisäsi tämä herttainen lapsi. Autuas on se, joka kiusauksen kestää, sillä kun häntä on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Tämä kruunu on nyt pantu teillekin tallelle».
XVIII
Genoveevan kärsimykset koituvat koko maalle siunaukseksi
Kohta kun oli tullut tiedoksi, että Genoveeva jo voi paljon paremmin ja oli suuresti toipunut kivuistaan, tuli päivittäin ihmisiä, jotka halusivat nähdä, hänet. Wolfin täytyi ritarisanallaan luvata Genoveevalle, ettei hän kieltäisi halvintakaan pääsemästä tämän luo. Siten tervehtijöiden luku tuli hyvin suureksi, ja useampia heistä pääsi aina yhtaikaa huoneeseen. Ihmiset olivat niin hiljaisia ja ujoja, että tuskin uskalsivat hengittää, eivätkä rohjenneet astua edemmäksi, vaan pysähtyivät ovensuuhun. Miehet seisoivat lakit kainalossa hartaina kuin kirkossa, ja pienet lapsetkin äitiensä käsivarsilla kohottivat kätösiään.
Genoveeva makasi enimmäkseen lepovuoteellaan tai istui valkeisiin puettuna nojatuolissaan, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät niin hurskailta ja taivaisilta, niin vienoilta ja lempeiltä, rakastavilta ja helliltä, että ne ihmisten mielestä näyttivät kirkkaitten säteitten ympäröimiltä. Hän kutsui ihmisiä tulemaan hiukan lähemmäs ja puhui heille sitten muutamia sanoja, jotka jäivät heille ikimuistoisiksi.
»Te rakkaat kunnon ihmiset», hän muun muassa lausui vienolla, suloisella äänellä, »minua ilahduttaa, että käytte minua katsomassa, ja kiitän teitä rakkaudestanne, jolla seuraatte kärsimyksiäni ja iloani. Ymmärrän hyvin, että teilläkin on monenlaisia kärsimyksiä, ja monenkin teistä täytyy nähdä paljon vaivaa maailmassa, mutta rakastakaa vain Jumalaa, luottakaa Häneen, älkääkä milloinkaan joutuko epätoivoon. Hän pelastaa kaikesta hädästä ne, jotka Häntä rakastavat. Missä kaikki näyttää olevan hukassa, siinä Hän vielä voi auttaa, missä hätä on suurin, siinä on apukin lähinnä. Hän suo kaiken lopuksi käydä hyvin, eikö totta? Ettekö itse selvästi näe sitä minun kohtalostani?
Tyytykää siihen vähään, mitä teillä on. Niukoissakin oloissa saattaa olla tyytyväinen, sen sain kokea erämaassa. Miten köyhiä lienettekin, niin teillä on kumminkin enemmän kuin mitä minulla siellä oli. Onhan teillä sentään mökki, vaatteet, vuode ja talvella lämpöinen pirtti sekä lämmintä ruokaa, eihän ihminen enempää tarvitsekaan. Älkää siis kiinnittäkö sydäntänne ajalliseen, älkääkä luottako elottomaan rahaan, vaan elävään Jumalaan. Hän voi pian tehdä rikkaimmankin köyhintä köyhemmäksi ja köyhimmän taas rikkaaksi. Senkin olette nähneet minusta.
Pysykää aina Jumalassa, rukoilkaa mielellänne ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana. Ken on yhtä Jumalan kanssa ja pitää Hänet sydämessään, hänellä on taivas sydämessään. Rukous suo voimaa hyvän tekemiseen ja vahvistaa kärsimyksissä. Se halkoo pilvetkin eikä jää koskaan kuulematta. Hyvä omatunto on kaikissa kärsimyksissä, vankeudessa, taudissa ja kuolemankin lähestyessä pehmeä päänalanen. Sen saatte kokea kuten minäkin.
Kun omatuntonne teitä soimaa — ketäpä se ei soimaisi, vaikkakaan ei sellaisista rikoksista, joista minua syytettiin — niin pyrkikää ennen kaikkea sovintoon Jumalan kanssa ja turvautukaa Kristukseen, Hänen rakkaaseen Poikaansa. Hänet Jumala on antanut syntistä maailmaa vapahtamaan. Hän on syntiemme sovitus. Hän vuodatti verensä niiden tähden. Jos sanomme, ettei meillä ole syntejä, petämme itsemme, mutta jos syntimme tunnustamme, on Hän uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille synnit anteeksi pelastaen meidät kaikesta vääryydestä.
Kuulkaa mielellänne evankeliumia, siitä saatte tietää kaiken paremmin kuin mitä minä voin teille sanoa. Evankeliumikirja toisessa kädessä ja risti toisessa kristinuskon ensimmäiset julistajat tulivat luoksenne. Vielä kerran, kuulkaa evankeliumia, pitäkää se sydämissänne, seuratkaa sitä, sillä se on Jumalan sanaa ja sisältää voiman tehdä kaikki ne autuaiksi, jotka siihen uskovat. Ajatelkaa myös aina: Ristissä on pelastus. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja Kuoleman Kristus kulki kunniaan. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja monien ahdistusten meidänkin on käyminen Jumalan valtakuntaan. Tahdomme yhdessä kulkea tätä tietä?» hän sitten lausui ojentaen vielä kaikille kätensä. Jokaisen piti kädenannolla luvata se hänelle.
Aviopuolisoille ja vanhemmille hän vielä erikseen puhui. Edellisiä hän kehoitti yksimielisyyteen ja rakkauteen varoittaen heitä mustasukkaisuudesta. »Älkää milloinkaan kuunnelko viekkaita kieliä, jotka tahtovat häiritä yksimielisyyttänne ja rakkauttanne», hän sanoi oman kokemuksensa perustuksella tietäen, mitä onnettomuutta sellaiset petolliset kielet voivat tuottaa parhaaseenkin avioliittoon. Vanhempia hän kehoitti kasvattamaan lapsiaan hurskaasti ja kristillisesti. »Katsokaa», hän sanoi monelle äidille, joka lapsi käsivarrella seisoi hänen edessään, »eihän lapsen otsaan ole kirjoitettu, mitä kaikkea se vielä saa maailmassa kokea. Nyt se vielä herttaisesti hymyilee elämälle, mutta koittaa aika, jolloin sekin on sureva ja itkevä, kuten kaikki tähän maailmaan tulleet. Kasvattakaa sitä sen vuoksi hyvin, jotta se saisi sisäistä voimaa kulkea maailman läpi. Kun minun äitini noin piteli minua käsivarrellaan, hän ei varmaankaan aavistanut, mitkä kärsimykset minua odottivat. Ellei hän sittenkin olisi totuttanut minua pienestä pitäen hartaasti luottamaan Jumalaan, olisi minun erämaassa täytynyt joutua epätoivoon, ehkäpä olisin tehnyt itsemurhankin, eikä minua silloin enää olisi. Ilman lujaa uskoa Jumalaan, Kristukseen ja iankaikkiseen elämään maallinen elämämme olisi surullista, lohdutonta. Juurruttakaa siis varhain tämä usko lapsiinne!»
Mertsin piti sitten vielä lahjoittaa joka lapselle jotain kaunista muistoksi eikä ketään laskettu menemään antimetta. Tämä kreivittären hyvyys ja ystävällisyys sekä hänen kauniit sanansa kävivät syvälle ihmisten sydämiin, niin että kovimmatkin miehet itkivät lasten lailla. Genoveevan hurskaus, hänen tuskansa, kärsivällisyytensä, sanansa ja esimerkkinsä olivat suureksi siunaukseksi koko maalle. Laajalti ympäristössä ihmiset muuttuivat paljon hurskaammiksi ja paransivat silminnähtävästi tapansa, ja monessa mökissä, missä ennen oli riidelty, vallitsi nyt sopu ja rakkaus, rauha ja tyytyväisyys. Hurskas piispa sanoi usein: »Kun Jumala tahtoo saada jonkun ihmisen levittämään paljon onnea, lähettää Hän tälle suuria kärsimyksiä. Sellainen kärsimys on silloin noita pyhiä siunauksia, joita Jumala itse suo. Genoveevan kärsimykset saavat enemmän hyvää aikaan kuin minun saarnani».
XIX
Golon kohtalo
Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin. Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija, jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin ja paheen esikuvan.»
Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien, kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.
»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja. Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».
Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin, tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle, »tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että Jumala on vanhurskas?»
Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos! Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta, katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.
Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen. Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!» hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva. Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».
Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä: »Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».
»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti, niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten alkuna toisessa elämässä».
Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa, ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.
XX
Vielä sananen naarashirvestä
Loppu
Kun pienokaiset olivat nähneet Genoveevan, Mertsin ja Golon, tahtoivat he lapsellisuudessaan vielä nähdä naarashirvenkin. Kreivi oli rakennuttanut sille oman, kauniin suojan. Se juoksenteli vapaana linnanpihalla, vieläpä tuli joskus portaita pitkin linnaan sisällekin Genoveevan ovelle asti, eikä sitä sieltä saatu hievahtamaan, ennenkuin se oli laskettu muutamaksi hetkeksi huoneeseen. Se oli sangen kesy kaikille ihmisille ja söi heidän kädestään, eivätkä linnanpihalla olevat ajokoiratkaan tehneet sille mitään pahaa. Lapset iloitsivat suuresti nähdessään tuon kauniin eläimen, he antoivat sille leipää ja silittelivät sitä, ja äidit sanoivat: »Ellei tätä eläintä olisi ollut, olisivat rakas kreivittäremme ja nuori kreivimme saaneet surmansa erämaassa».
»Sentähden ei saa kiusata mitään eläintä», sanoi palvelustyttö, jonka tehtävänä oli hoitaa hirveä. »Jollei meillä olisi härkää, jonka valjastamme auran eteen, ei lehmää, joka antaa meille maitoa, niin meidän kävisi yhtä huonosti kuin rakkaan kreivittäremme olisi käynyt erämaassa ilman hirveä. Ilman eläimiä maailma sentään olisi meille erämaa. Silloin olisi hyvin vähän viljeltyjä peltoja nähtävänä, eivätkä kauneimmatkaan niityt meitä hyödyttäisi. Älkää sentähden kiusatko elukoitanne, vaan kiittäkäämme Jumalaa tästäkin hyvästä».
Ei tiedetä tarkoin, kuinka kauan Genoveeva vielä eli, mutta se tiedetään, että hän koko jäljellä olevan ikänsä vietti iloisena tehden vielä sanomattoman paljon hyvää. Hiljainen ja autuas oli hänen kuolemansa. Hänen elämänsä muistutti kaunista, hiljaista kevätiltaa onnellisesti ohimenneen ankaran ukkosilman jälkeen, ja hänen kuolemansa oli kuin armas auringonlasku, päivän vielä säteillään valaistessa ja levittäessä siunausta, kunnes sen viimeinen hohde ei sammu, vaan ainoastaan katoaa näkyvistämme noustakseen ihanampana toisessa maailmassa.
Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan, jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana. Kreivi pystytti Genoveevalle valkeasta marmorista komean hautakiven, jonka alasyrjään oli hakattu uskollisen hirvenkin kuva.
Erämaahan kreivi oli Genoveevan pyynnöstä perustanut erakkomajan, jonka kappeli oli oikealle Genoveevan luolasta. Hildolf-piispa vihki sen, ja kansa nimitti sen Naiskirkoksi. Genoveevan elämänvaiheet oli sirosti kuvattu sen seiniin. Pieni puuristi, johon liittyi niin paljon kalliita muistoja, pantiin kumminkin vasta Mertsin kuoltua kultakehyksissä alttarille. Luolan toisella puolen oli erakon maja ja sievä pikku puutarha, jonka läpi lähteen vesi virtasi. Sinne kulki aina paljon ihmisiä, ja herttainen erakko näytti heille silloin pientä ristiä, taulua, luolaa, kiveä, jolle Genoveeva oli polvistunut, ja lähdettä, josta hän oli juonut, kertoi heille hänen tarinansa ja kehoitti nuoria ja vanhoja noudattamaan hänen esimerkkiään.
Kansa kunnioitti Genoveevaa pyhimyksenä, ja lähes sata vuotta myöhemmin vielä valkohapsiset vanhukset ilolla lausuivat: »Lapsena ollessani näin Genoveevan», ja he kertoivat kuunteleville lastenlapsille ja näiden lapsille, mitä Genoveeva oli heille sanonut.
Siegfriedsburgin eli Siegfriedsheimin linna, tavallisessa puheessa vain Siegmern tai Simmern-nimellä tunnettu, missä Siegfried ja Genoveeva olivat asuneet, hävitettiin sittemmin. Siitä on enää vain muutamia raunioita nähtävinä Altsimmern-nimisessä paikassa Koblenzin lähellä, mutta kunnioitus ja rakkaus Genoveevaa kohtaan oli pysyvämpi ja kestävämpi kuin nuo lujat muurit. Vuosisatojen himmentävä voimakaan ei ole saanut hänen elämäntarinaansa joutumaan unohduksiin, ja meidän päivinämme vielä on monella naisella hänen muistokseen nimenä Genoveeva.