Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

GENOVEEVA BRABANTIN KREIVITÄR

HURSKAS KERTOMUS SUURISTA KÄRSIMYKSISTÄ JA VIATTOMUUDEN LOPULLISESTA VOITOSTA

Suomennos JOHANN CHRISTOPH von SCHMID'in saksankielisestä kansankirjasta

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1922.

ENSI PAINOKSEN ESIPUHE

Nähdessään nimen »Genoveeva» vilahtaa varmaankin monen mielessä hymynsekainen kummastus siitä, mitä varten on uudelleen suomennettu ja painettu tämä ikivanha kertomus, joka on sisällykseltään ja kertomatavaltaan niin kaukana kaikesta nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Siihen on kuitenkin monta syytä. Ensiksikin se on naivisuudessaan ja pyhimystarumaisessa hurskaudessaan nykyajalle niin uutta, että sitä vaipuu lukemaan jonkinmoinen hämmästelevä uteliaisuus mielessään; toiseksi sen lukeminen tarjoaa tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin ihmismieli ei ollut vielä niin epäilyksien ja ristiriitojen raastama kuin nyt, vaan jolloin se eli naivin lapsuususkon aikaa; kolmanneksi on tämä kirjanen ollut jo ammoin kansamme mielilukemista, josta se nähtävästi sai hengelleen tyydytystä. Kaikki tämä tekee sen, että Genoveevaa lukiessa syntyy vähitellen mielessä runollinen, legendamainen tunnelma, jolla on viehättävä ja rauhoittava kauneusarvo, ja siksi on syytä pitää sitä edelleenkin kansamme saatavilla.

Genoveeva on Saksan kansankirjallisuuden liikuttavimpia tarinoita, jonka ensimmäiset laitokset ilmestyivät vuosisatoja sitten. Se on antanut aiheita taidekirjallisuudelle, romantiikan suurkertojille kuten esim. L. Tieck'ille ja Fr. Hebbelille, säveltäjille, kuten esim. R. Schumannille ja B. Scholzille, ja herättänyt tiedemiesten mielenkiintoa, jotka monissa teoksissa ovat yritelleet juontaa sen alkua ja selittää sen ehkä mystillistä laatua. Mutta kansalle, joka sitä tänäkin päivänä lukee, se on ennen muuta liikuttava kertomus taivaallisesta viattomuudesta ja puhtaudesta, jota synnin saasta koetti vetää lokaan, aiheuttaen sille yli-inhimillisiä kärsimyksiä, mutta joka juuri näiden taivaallisten ominaisuuksiensa avulla kesti kärsimykset ja saavutti lopulta niistä täyden korvauksen. Antakaamme se uudelleen kaikkien käsiin, nautinnoksi ja opetukseksi sekä koetelluksi vanhanaikaiseksi »ylösrakennukseksi» sekä aikuisille että lapsille.

*Kustantaja.*

I

Genoveeva joutuu Siegfried-kreivin puolisoksi

Pyhä Genoveeva-kreivitär syntyi Saksassa monta vuosisataa sitten ja eli aikana, joka oli maalle hyvin ilahduttava ja siunauksellinen. Evankeliumin aamurusko oli jo hälventänyt pakanuuden pimeyden Saksasta, ja Jeesuksen lempeä oppi vaikutti suuressa määrin hillitsevästi urhoollisten germaanien raakoihin tapoihin. Itse karu, viljelemätön maaperäkin muuttui kristinuskon ensimmäisten julistajien uutterasti muokkaamana hedelmällisemmäksi. Äärettömät metsä-alueet pakotettiin väistymään viljavien vainioitten ja kukoistavien puutarhojen tieltä. Monet saksalaiset ruhtinaat iloitsivat siitä kahtalaisesta siunauksesta, mitä tämä jumalainen uskonto levitti heidän maihinsa, ja suosivat kilvan tätä taivaista oppia.

Kristinuskoa suosiviin ruhtinaihin kuului myös Genoveevan isä, Brabantin herttua. Häntä ihailtiin yleisesti ylevän urhoollisuutensa ja uljaan taistelukuntonsa vuoksi, ja kristillisen mielialansa, työteliään ihmisrakkautensa ja horjumattoman oikeamielisyytensä tähden hän sai osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta. Hänen puolisonsa, herttuatar, oli kaikissa jaloissa avuissa täysin hänen vertaisensa ja he olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu. Genoveeva oli ruhtinaallisten vanhempiensa ainoa lapsi ja heidän molempien sanomattomasti rakastama ja erinomaisesti kasvattama.

Genoveeva osoitti jo lapsena omaavansa sangen terävän järjen ja erittäin jalon, tuntehikkaan sydämen; koko hänen olemuksensa oli harvinaisen lempeä, säveä ja rakastettava. Kun herttuatar sen ajan tavan mukaan istui rukkinsa ääressä, istahti pieni viisivuotias Genoveeva vähäiselle, somalle jakkaralle äitinsä viereen, tarttui tavattoman taitavasti värttinään ja osasi pian hennoilla sormillaan kehrätä mitä hienointa lankaa. Kehrätessään teki hän kaikenlaisia älykkäitä kysymyksiä, vastasi jokaiseen kysymykseen sattuvasti ja lausui joka sanan verrattoman lempeästi, selvästi ja järkevästi. Ken hänet näki, virkkoi hämmästyneenä, että siitä lapsesta varmaan vielä tulisi jotain erikoista. Kun hän kymmen-, kaksitoista-vuotiaana tuli kirkkoon ja yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan vanhempiensa välissä polvistui alttarin edessä olevalle purppuraiselle rukousjakkaralle, muistutti hän herttaisine, hartaan hurskaine kasvoineen, viattoman puhtaine rusoposkineen, pitkine, kullankellertävine kutreineen ja kirkkaine sinisilmineen taivaan enkeliä. Todellisena lohdun tuojana hän ilmestyi kurjiin hökkeleihin. Hän toi köyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äideille monta kultarahaa, jotka herttua oli hänen omia koristuksiaan varten lahjoittanut. Täpötäysi kori käsivarrella hän usein jo aamuvarahisella tai vielä iltamyöhällä kiiruhti sairaitten luo ja toi heille virkistäviä ruokia. Monta kallisarvoista hedelmää, joita silloin vain harvoin nähtiin Saksassa, hän säästi sairaittensa virvokkeeksi. Täysi-ikäisenä neitona hän oli oikea viattomuuden ja kauneuden perikuva, ja kaikki hurskaat äidit asettivat tuon herttuallisen immen lapsilleen hurskauden, siveyden, ahkeruuden ja kaiken herttaisuuden ihanteeksi.

Siegfried-kreivi, joka oli erinomaisen uljas ja ulkomuodoltaan ylevä ja jalo ritari, pelasti kerran herttuan hengen taistelussa. Herttua toi hänet sotaretkeltä mukanaan kotiin, oppi pian rakastamaan häntä kuin omaa poikaansa ja antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Kun koitti aamu, jona Genoveevan ja hänen miehensä oli lähdettävä, ei koko herttuallisessa linnassa eikä laajalti sen ympäristössä yksikään silmä jäänyt vettymättä. Genoveeva itse aivan kylpi kyynelissä.

Kunnianarvoisa isä sulki hänet vielä kerran syliinsä, kostutti häntä kyynelillään ja sanoi: »Lähteös siis, lapseni! Äitisi ja minä olemme jo vanhoja. Me jäämme tänne molemmat emmekä tiedä, näetkö milloinkaan enää kasvojamme. Mutta Jumala kulkee kanssasi ja on kaikkialla luonasi. Pidä Hänet aina silmäisi edessä ja sydämessäsi kuten vanhemmiltasi olet oppinut, äläkä koskaan väisty hiuskarvankaan vertaa oikealle tai vasemmalle Hänen tieltään; silloin saatamme olla huoleti sinusta ja kerran turvallisin mielin kuolla!»

Sitten äiti syleili häntä vapisevin käsivarsin ja saattoi itkultaan ja nyyhkytyksiltään tuskin sanaakaan lausua: »Jää hyvästi, Genoveeva, ja Jumala sinua johtakoon! Ah, en tiedä, mikä lienee kohtaloksesi suotu, sydäntäni kouristavat kaikenlaiset surulliset aavistukset. Sinä olit aina hyvä tytär, olit suurin maallinen ilomme, etkä milloinkaan meitä murehduttanut — oi, pysy edelleen hyvänä! Älä milloinkaan tee mitään, jota sinun Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä. Vielä kerran, pysy hyvänä, silloin on kaikki hyvin. Joskaan emme enää milloinkaan tapaisi toisiamme täällä maailmassa, niin näemmehän sitten taivaassa kumminkin varmaan toisemme».

Sitten kääntyivät molemmat vanhemmat vielä kreivin puoleen sanoen: »Ota hänet siis, poikamme. Hän on meidän suurin kalleutemme. Hän on sinun arvoisesi. Pidä häntä rakkaana ja ole nyt hänelle isänä ja äitinä». Siegfried-kreivi lupasi kaiken ja polvistui Genoveevan kanssa saamaan isän ja äidin siunauksen.

Silloin lähestyi Hildolf-piispa, joka vielä oli linnassa vihittyään Siegfried-kreivin ja Genoveevan. Hän oli hurskas, kunnianarvoisa vanhus, jolla oli lumivalkeat hiukset ja punertavat posket. Hänkin siunasi nuoria ja sanoi vielä erikoisesti Genoveevalle: »Älkää itkekö, jalo, nuori rouva! Jumala on suova teille suuren onnen, mutta toisenlaisen, kuin miksi sen kaikki täällä kuvailevat. On kumminkin tuleva päivä, jolloin kaikki tässä olevat kiittävät siitä Jumalaa. Muistelkaa näitä sanojani, rakastettu tytär Herrassa, kun teille jotain tavatonta tapahtuu — ja Herra olkoon kanssanne!»

Hurskaan, jumalaapelkääväisen vanhuksen näitä sanoja lausuessa valtasi kaikki läsnäolijat hiljainen aavistus tulevista, erikoisista kohtaloista, ja yleinen surumielisyys vaihtui äänettömäksi, luottavaksi Jumalan ja Hänen pyhän kaitselmuksensa palvonnaksi. Sitten kreivi auttoi haikeasti itkevän, nuoren puolisonsa, jonka posket olivat kasteisen liljan kaltaiset, odottavan, koristetun hevosen selkään, hyppäsi itse ratsunsa selkään, ja molemmat lähtivät lukuisan ritarisaattueen seuraamina.

II

Siegfried-kreivi lähtee sotaan

Kreivin linna, Siegfriedsburg nimeltään, sijaitsi korkealla vuorella, kahden ihanan virran, Reinin ja Moselin, välissä, viehättävän kauniissa seudussa. Kun kreivi nuoren puolisonsa kanssa lähestyi linnanporttia, seisoivat jo kaikki palvelijat ja alustalaiset, miehet ja naiset, nuorukaiset, neitoset ja lapset juhlapukineissaan valmiina tervehtimään jaloa morsiusparia. Linnanportti oli koristettu vihrein lehvin ja kukkasin ja tiellekin oli siroteltu kukkia ja tuoreita lehtiä. Kaikkien silmät olivat kohdistetut Genoveevaan, kaikki seisoivat uteliaina nähdäkseen uutta valtiatartansa. Kun he nyt lähempää näkivät hänet, valtasi hämmästys kaikki. Sillä koska Genoveevan kasvot olivat puhtaan, lempeän, taivaisen sielun tosi kuvastin, oli niissä todellakin jotain taivaallista ja ne loistivat yliluonnollista kauneutta.

Genoveeva laskeutui hevosen selästä ja tervehti kaikkia mitä lempeimmin ja mitä suloisimmin sanoin. Hän puheli etupäässä äitien kanssa, jotka lapset käsivarsilla tai heitä kädestä taluttaen seisoivat hänen ympärillään. Niin ystävällisiä sanoja hän heille lausui ja niin runsaasti antoi lahjoja lapsille, joiden nimeä ja ikää hän hyväntahtoisesti kysyi, että äidit ja lapset olivat ihastuksissaan. Mutta kun kreivi sitäpaitsi vielä Genoveevan pyynnöstä, kuten hän vakuutti, julisti sotilaille ja palvelijoille kuukaudeksi kahdenkertaisen palkan, alustalaisille vuodeksi verovapauden ja köyhille mökkiläisille runsaan vilja- ja puulahjoituksen, silloin puhkesivat kaikki äänekkäisiin riemuhuutoihin, vuodattivat ilokyyneliä, ylistivät itseään ja kreiviä onnellisiksi, ja tuhansia hartaita toivotuksia nuorelle parille kohosi taivasta kohden. Vieläpä kreivin vanhat sotilaatkin, jotka hänen kunniakseen vakavin kasvoin ja liikkumattomina seisoivat kunniaa tehden, vuodattivat kirkkaita kyyneliä, jotka vierivät pitkin heidän parrakkaita poskiaan.

Siegfried ja Genoveeva elivät mitä onnekkaimmassa sovussa. Mutta tämä autuus kesti vain muutamia viikkoja. Eräänä iltana myöhään aterian jälkeen, kun tulet jo oli sytytetty, istuivat he molemmat tyytyväisinä arkihuoneessa. Genoveeva kehräsi ja lauloi, ja Siegfried säesti hänen lauluaan kitaralla. Silloin kuulivat he äkkiä ulkoa linnan edustalta sotatorven toitotusta. »Mitä tämä merkitsee?» kreivi huusi tallimestarilleen, joka samassa riensi sisään. »Sotaa!» vastasi tämä. »Maurilaiset ovat hyökänneet Espanjasta Ranskaan ja uhkaavat hävittää kaiken tulella ja miekalla. Kaksi ritaria saapui juuri mukanaan käskyjä kuninkaalta. Meidän on, mikäli mahdollista, jo tänä yönä lähdettävä matkaan yhtyäksemme viipymättä kuninkaan sotajoukkoon». Kreivi kiiruhti heti portaille, toivotti ritarit tervetulleiksi ja vei heidät senjälkeen suureen ritarisaliin. Pelästynyt kreivitär riensi keittiöön toimittamaan kestitystä vieraille. Kreivi vietti koko yön sotavarustuksia tehden, lähettäen sananviejiä ympäri seutua ja järjestäen kaiken poissaolonsa varalta. Kaikki lähiseudun ritarit kokoontuivat hänen linnaansa, joka nyt kajahteli aseiden kalskeesta, rautapaitaisten miesten askelista ja kannusten kilinästä. Kreivittärellä oli koko yöksi työtä kestitessään niin monta miestä ja huolellisesti kootessaan vaatteita ja kaikenlaisia muita tavaroita, jotka kreivi tarvitsi matkalle. Aamun sarastaessa olivat kaikki ritarit rautapaidoissaan kokoontuneet saliin, ja kreivi seisoi heidän keskellään kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja liehuva höyhentöyhtö kypärissä. Linnanpihalle olivat ratsuväki ja jalkaväki jo asettuneet kuin taistelujärjestykseen odotellen häntä.

Genoveeva astui nyt saliin ja ojensi ritariajan tavan mukaan puolisolleen miekan ja peitsen. »Käytä näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta, turvattoman viattomuuden suojaksi ja ylimielisten rikoksellisten kauhuksi!», hän sanoi ja vaipui sitten yhtä vaaleana kuin liina hänen kädessään puolisonsa syliin. Peloittavat aavistukset tulevista kärsimyksistä, joita hän ei vielä kumminkaan osannut mielessään selvittää, täyttivät hänen sydämensä. »Ah, Siegfried, entä jos et enää palaisikaan!» hän huokasi kätkien kasvonsa nenäliinaansa. »Ole turvallisella mielin, Genoveeva», kreivi sanoi. »Vastoin Jumalan tahtoa ei kukaan minua kaada. Kaikkialla olemme Jumalan kädessä. Olemmehan kotona yhtä lähellä kuolemaa kuin taistelutantereellakin, ja yksin Jumalan käsi pitää sitä meistä joka hetki loitolla. Hänen suojassaan olemme keskellä verisintä taistelua yhtä hyvässä turvassa kuin muuten linnassamme. Jumala on sotajoukkojen jumala ja vahva linna. Ken Jumalaa pelkää, hänellä ei ole muuta mitään pelättävää. Ällös siis huolehdi, rakas vaimoni, vaan ole minun suhteeni levollinen. Huolenpidon sinusta ja linnasta ja koko kreivikunnasta olen lähinnä Jumalaa uskonut täkäläiselle uskolliselle huoneenhaltijalleni. Hän on tästälähin linnanvouti ja tilusteni haltija. Ja nyt uskon sinut Korkeimman haltuun. Jää hyvästi, muistele minua ja rukoile puolestani!»

Genoveeva saattoi häntä kivisiä kiertoportaita alas kaikkien ritarien seuratessa. Heti kun he astuivat linnanpihalle, toitahtivat torvet ja joukkojen heiluttamat säilät välkähtivät nousevan auringon valossa kreiviä tervehtien. Tämä heittäytyi ratsunsa selkään, katsahti vielä kerran hellästi Genoveevaan ja ratsasti silmiin kihoavia kyyneliä salatakseen kiireesti tiehensä. Ukkosen jylinällä ratsastivat ritarit ja ratsupalvelijat hänen jäljessään yli notkuvan laskusillan. Genoveeva katseli tornista joukkuetta, kunnes se häipyi hänen näkyvistään, sulkeutui sitten huoneeseensa eikä nauttinut koko päivänä enää palastakaan.

III

Genoveevaa syytetään viattomasti

Genoveeva eli kreivin lähdettyä mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Kun aamunkoite levisi kuusikkojen latvoille, tapasi se hänet jo ikkunansa äärestä työskentelemästä, ja monta kyyneltä vieri silloin kastehelminä kukkasille, joita hän kirjaili. Messukellon helähtäessä hän kohta kiiruhti linnan kappeliin ja rukoili palavasti puolisonsa puolesta. Ei milloinkaan nähty hänen paikkaansa jumalanpalveluksen aikana tyhjänä, ja monta iltapäivähetkeäkin hän vietti siellä yksinään. Hän kokosi linnavuoren juurella sijaitsevan kylän tytöt, opetti heille kehruuta ja tarinoi heille työn ohella kaikenlaista kaunista. Kuten hän lapsuudestaan asti oli ollut köyhien ja sairasten ystävä, niin oli hän nyt todella niitten äiti. Ei ollut yhtään puutteenalaista, jolle hän ei olisi antanut työtä ja ansiota, ja missä vain joku sairasti, siinä mökissä hän kävi tätä tervehtimässä, ja hänen ystävällisyytensä ja lempeä puhelunsa sulostuttivat sairaan katkerimmatkin lääkkeet. Iltaisin hän kehräsi palvelijoitten parissa ja usein vielä yömyöhällä, kun kuu kumotti korkeasta ikkunasta, hän istui yksinäisessä kammiossaan ja lauloi jotakin hurskasta laulua kitaralla säestäen. Koko linnassa hän piti yllä hyvää järjestystä ja puhtaita tapoja, mikäli se oli hänen vallassaan, eikä sietänyt alustalaisissaan mitään väärää.

Taloudenhoitaja, jolle kreivi oli uskonut kaiken omaisuutensa, oli nimeltään Golo. Hän oli hieno, sivistynyt mies ja osasi liehakoivilla puheillaan voittaa melkein jokaisen puolelleen. Mutta samalla hän oli jumalaton ja tunnoton. Omaa etuaan ja huviaan hän harrasti yli kaiken. Hän ei laisinkaan välittänyt siitä, oliko hänen menettelynsä hyvää tai oikeutettua, kunhan se vain oli hänelle itselleen hyödyksi tai hauskuudeksi. Siksi hän kreivin lähdettyä alkoikin esiintyä käskevänä valtiaana. Hän käytti upeampia vaatteita kuin kreivi, piti suuria kemuja, pani joka päivä toimeen monenlaisia huveja ja tuhlasi siten isäntänsä omaisuutta. Sen ohessa hän kohteli kreivin vanhoja, uskollisia palvelijoita ylimielisesti, niukensi halvimman päivätyöläisenkin hyvin ansaitun palkan eikä sallinut enää antaa murustakaan yhdellekään köyhälle. Ainoastaan Genoveevaa hän tähän asti oli kohdellut mitä syvimmällä kunnioituksella osoittaen häntä kohtaan rajatonta ystävällisyyttä ja palvelevaisuutta. Genoveeva kohteli häntä aina vakavasti ja arvokkaasti, puhui hänen kanssaan vain välttämättömimmistä seikoista ja muistutti vain hänelle aina hänen velvollisuuksiaan. Aluksi näytti Golo tottelevan häntä ja yritti mitä huolellisimmin salata häneltä virheitään tai ainakin puolustaa niitä. Mutta vähitellen hän kävi yhä rohkeammaksi, jopa lopulta niinkin julkeaksi, että teki hänelle häpeällisimpiä tarjouksia, mitä konsanaan voi tehdä kunnialliselle naiselle. Genoveeva karkoitti Golon luotaan kaikella sillä inholla ja vastenmielisyydellä, minkä tämä ansaitsi, mutta siitäpä Golo alkoi raivoisasti vihata linnanrouvaa ja päätti tuhota hänet.

Genoveeva, joka aavisti pahaa, kirjoitti kreiville, kertoi aivan totuudenmukaisesti Golosta ja lopetti kirjeensä hartaasti pyytämällä puolisoaan poistamaan tuon vaarallisen ihmisen. Kreivin keittiömestari, joka oli perin kelpo mies eikä muuta halunnut kuin hänen valtakuntansa parasta ja voimainsa mukaan ehkäisi Golon pahoja aikeita, oli nimeltään Drako. Tämä otti tehtäväkseen kreivittären kirjeen lähettämisen uskotun miehen mukana salaisesti kreiville. Mutta tämä aie ei ollutkaan jäänyt huomaamatta ovelalta Gololta. Sinä hetkenä, jolloin Genoveeva aamulla varhain huoneessaan antoi kirjeen Drakolle, ryntäsi Golo paljastetuin miekoin huoneeseen, pisti viattoman Drakon hänen silmiensä edessä kuoliaaksi ja nosti kauhean mellakan. Kaikki linnan asukkaat kokoontuivat kiireesti. He näkivät kreivittären kauhusta nääntynein kasvoin ja sanatonna vaipuneen nojatuolille ja kunnon Drakon viruvan verissään hänen jalkainsa juuressa. Golo syyti nyt sellaisia valheita jaloa, viatonta kreivitärtä vastaan, että kaikki linnan palvelijat sitä kuullessaan punastuivat. Sitten hän heti lähetti sananviejän saattamaan kreiville yhtä valheellisen panettelukirjeen, syytti Genoveevaa, puolisoista hurskainta ja viattominta, uskottomuudesta ja kunniattomuudesta ja heitätti hänet sitten linnan syvimpään torniin.

Golo tunsi tarkalleen isäntänsä luonteen. Hän tiesi, että kreivi kyllä oli hyvin jaloluontoinen, oikeudenmukainen, säälivä ja ylevä, mutta ettei hän kaikkien oivallisten ominaisuuksiensa ohella kyennyt hillitsemään taipumusta äkkiä kuohahtavaan vihaan, loukkaantumiseen ja mustasukkaisuuteen. Siksi hän itsekseen arveli: »Tuon muuten niin kunnollisen miehen ainoa, hillitsemätön taipumus on kuin rengas karhun kuonossa. Siitä saattaa häntä taluttaa, mihin ikinä haluaa». Golo luotti varmasti siihen, että kreivi ensi vihan vimmassa kai antaisi käskyn surmatakin Genoveevan.

IV

Genoveeva vankeudessa

Torni, joka oli määrätty pahantekijöitten vankilaksi ja jota kansa nimitti vain vaivaisten syntisten torniksi, oli hirvittävin linnan torneista. Genoveeva ei ollut milloinkaan voinut kulkea sen ohi tuntematta salaista kauhua ja säälimättä sydämestään vankiraukkoja. Ja nyt hän itse makasi tämän tornin pohjalla! Hänen vankilansa oli kylmä, ummehtunut ja kammottava kuin hautaholvi. Kiviseinät olivat tummanharmaat ja monin paikoin kosteudesta homehtuneet. Lattia oli laskettu punaisilla tiilikivillä. Ei konsaan sinne päivä paistanut eikä kumottanut lempeä kuu. Se vähäinen päivänvalo, joka tunkeutui pienen, mustan rautaristikon läpi ja valaisi Genoveevan hohtavanvalkoista pukua, oli samalla vain omiaan paljastamaan tämän kaamean paikan hirmuja. Pelosta ja kauhusta väristen ja melkein tuskan ja surun lamauttamana istui hän olkivuoteellaan. Hänen vieressään oli saviruukullinen vettä, ja musta leivänkannikka oli hänen ainoana ravintonaan.

Heti kun Genoveeva oli tointunut ensimmäisestä kauhun- ja tuskanhuumauksestaan, risti hän palavan hartaasti kätensä, katsahti taivasta kohden ja rukoili kuumia kyyneliä vuodattaen: »Oi, rakas taivaallinen Isä! Täällä syvällä maan sisässä istun ja katsahdan puoleesi. Olen nyt aivan hylättynä. Minulla ei ole ketään muuta kuin Sinut. Ei yksikään säälivä silmä näe surkeuttani, ääneni ei kanna yhdenkään ihmisen kuuluville, mutta Sinä näet kyyneleeni, Sinä kuulet huokaukseni! Sinähän olet kaikkialla läsnä, Sinä olet tässä synkässä paikassakin. Ei isäni eikä äitini tiedä minusta mitään, ja puolisoni on kaukana luotani. Kaikkien ystävieni rakastavat kädet ovat kykenemättömät minua auttamaan, mutta Sinun käsivartesi ei ole lyhennetty. Sinä voit avata vankikomeroni ovet. Oi, armahda Sinä minua, hyvä Isä!»

Hänen silmänsä ja poskensa kävivät paljosta itkusta vähitellen aivan aroiksi. Monesti hän kumminkin istui syvän tuskansa turruttamana ja kyyneliä vuodattamatta. »Voi, kuinka onnellisia ovatkaan sentään kaikkein köyhimmät minun rinnallani!» hän kerran sanoi. »Hehän ainakin näkevät kauniin sinitaivaan ja herttaiset, viheriät niityt. Voi, jospa prinsessan asemesta olisin köyhä paimentyttö tai kreivittären sijasta kerjäläinen, kuinka hyvä minun silloin olisikaan! Voi, minulta on kaikki riistetty, eikä minulla ole mitään jäljellä! Ei aurinkoakaan enää ole olemassa minulle, vaikka siitä kaikki muut saavat nauttia! »Mutta», hän jatkoi ja hänen kyyneleensä virtasivat taas, »olethan Sinä vielä omani. Jumala. Ollos Sinä siis aurinkoni! Kohta kun Sinua ajattelen, valkenee taas sielussani, ja sydämeni, jonka kurjuus on hyisen hallan lailla jähmetyttänyt, sulaa taas kyyneliin».

Hyvin usein kunnianarvoisan piispan sanat muistuivat hänen mieleensä. »Tämä siis», hän kerran vaikeroiden huudahti, »on onni, jota sinä, hurskas mies, minulle lupasit? Kukkasportin takana odotti minua tämä pimeä tyrmä! Mutta», hän turvallisesti sanoi, »koska Sinä, Jumala, annoit minun tulla tähän vankilaan, niin täytyy sen olla minun parhaakseni. Sinä lähetät kärsimykset pelkästä rakkaudesta. Ne ovat vain verhottuja hyviä tekoja. Onnettomuuteen on kätketty pelkkää onnea ja siunausta kuten kätesi sulki monen hedelmän kitkerään kuoreen makean sisuksen. Niinpä tahdonkin turvallisin mielin ottaa nämä kärsimykset isänkädestäsi. Vain Sinuun tahdon katsoa enkä valittaa vainoojieni kovuutta. Sinä tahdot näin olevan, tässä olen, Herra, tee minulle, mitä tahdot, kunhan vain suot minulle armosi! Sinun tahdottasi ei hiuskarvaakaan voida päästäni taivuttaa».

Siten rukoiltuaan hän tunsi suurta lohdutusta. Hänestä tuntui kuin olisi ääni hänen sisässään kuiskannut: »Ole rohkealla mielellä, Genoveeva! Tosin sinun vielä täytyy paljon kärsiä, mutta Herra pelastaa sinut kaikista kärsimyksistäsi! Sinä tosin nyt olet ihmisten silmissä rikollinen, mutta kerran vielä loistaa viattomuutesi aurinkoa kirkkaammin». Sitten hän vaipui virkistävään uneen.

V

Genoveevasta tulee äiti vankeudessa

Genoveeva istui kuukausimääriä vankeudessa. Tänä pitkänä aikana ei kukaan muu kuin Golo tullut hänen luokseen. Tämä teki hänelle edelleen häpeällisiä tarjouksiaan ja lupasi vain sillä ehdolla puhdistaa hänen maineensa ja vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta Genoveeva sanoi hänelle: »Parempi on ihmisten silmissä näyttää kunniattomalta kuin olla sellainen todellisuudessa. Ennemmin tahdon menehtyä tähän torniin kuin rikoksen avulla kohota vaikka valtaistuimelle!»

Hänen kärsimyksensä kävivät sillä välin yhä raskaammiksi. Hänelle syntyi vankeudessa poika. »Oi, rakas lapseni»! hän lausui painaen lasta vapisevin käsivarsin povelleen, »siinä nyt olet. Ja tässä kauhistuttavassa paikassa näet ensi kerran päivänvalon. Tule povelleni, että lämmitän sinua! Äitiraukallasi ei ole edes kapaloa, mihin sinut kietoisi. Ei yksikään ihminen ojenna hänelle edes lusikallista lämmintä lientä. Kuinka sairas, riutunut äitisi saattaisikaan sinua ruokkia. Tässä kammottavassa komerossa ei ole edes muuta paikkaa, mihin sinut panisin, kuin mätänevät oljet ja kova, kylmä kivitys. Sinunhan pakostakin täytyy kuolla kosteudesta ja kylmästä tämän pimeän, hikisen holvin alla, josta alinomaa tihkuu vettä. Voi teitä kiviä, miksi kastelette lapseni tipahtelevilla pisaroillanne? Oletteko te yhtä armottomia kuin ihmiset? Ette sentään, suokaa anteeksi, enemmän myötätuntoa teillä, mykillä kiviseinillä on. Ettehän saata enää katsella minun lapseni kurjuutta, vaan surette ja itkette kanssani».

Sitten hän katsahti taivasta kohden, kohotti värjyvin käsivarsin lastaan ja sanoi itkien: »Oi Jumala! Sinä lahjoitit minulle tämän lapsen ja annoit sille hengen. Se on Sinun lahjasi ja kuuluu Sinulle. Olkoon se myös kokonaan Sinulle omistettu. Olkoon ensi tehtäväni pyhittää se Sinulle. Minä en voi lähettää sitä pyhään temppeliisi, mutta olethan Sinä täälläkin läsnä, ja missä Sinä olet, siinä on Sinun temppelisi. Täällä ei ole ainoatakaan ystävällistä kättä, joka nostaisi hänet kastemaljasta, ei pappia, joka muistuttaisi isälle ja kummille heidän velvollisuuksiaan. Siksi tahdon minä, hänen äitinsä, olla hänelle samalla kertaa kummina, isänä ja pappina. Lupaan siis tässä juhlallisesti. Jumala — jos suot lapseni ja minun elää siksi — kasvattaa tätä lasta uskossa Sinuun, opettaa häntä tuntemaan Sinua ja rakastamaan Sinua ja kaikkia ihmisiä, lupaan varjella häntä pahasta kuin haltuuni uskottua aarretta, jotta viimeisenä päivänä voin antaa hänet Sinulle takaisin puhtaana ja vailla synnin ja paheitten tahroja ja siten kestää tilinteon». Hän rukoili vielä kauan hiljaa, tarttui sitten vesiastiaan, kastoi lapsen ja pani hänen nimekseen Mertsi. »Sillä», hän sanoi, »ahdistuksen ja kyynelten keskellä synnyit sinä maailmaan. Olkoon siis Mertsi ristinimesi, ja äitisi kyyneleet olkoot vaippanasi!» Sitten hän kietoi lapsen esiliinaansa ja laski sen polvelleen. »Kas niin, tässä helmassani on kehtosi oleva», sanoi hän. Sitten hän surumielisesti katsahti mustaa leivänkannikkaa vieressään ja sanoi: »Tuo on siis vastedes oleva ravintonasi, lapsiraukka. Kovaa ja karkeaa se kyllä on ja riittää tuskin itselleni, mutta ole huoleti, äitisi kyyneleet pehmittävät sen, ja Jumalan siunaamana on siinä kylliksi sinulle ja minulle». Hän pureksi kovan leivän hienoksi ja ruokki sillä lastaan.

Kun lapsi kerran oikein suloisesti nukkui hänen helmassaan, kumartui hän sitä kohden ja huoahti: »Katsahda, hyvä Jumala, tämän lapsiraukkani puoleen, joka lepää helmassani! Tässä pimeässä, kylmässä holvikomerossa, vailla aurinkoa ja lämpöä, vailla virkistävää ilmaa kadottaisi kukkakin pian loistonsa ja värinsä ja kävisi kalpeaksi ja kituvaksi. Kuinka saattaisi lapseni, tämä hento kasvi, menestyä täällä? Jumala, älä anna hänen kumminkaan niin kurjasti kuolla! Oi, kuinka minä häntä rakastan, kuinka mielelläni antaisin henkeni tämän herttaisen lapsen puolesta. Mutta Sinä rakastat häntä vielä enemmän kuin minä. Sinä rakastat minua ja kaikkia ihmisiä enemmän kuin äiti lastaan. Itsehän olet sanonut: 'Ja vaikka äiti unohtaisi lapsukaisensa, niin en minä kuitenkaan sinua unohda'».

Genoveevan näin ääneensä puhuessa havahtui pienokainen ja hymyili ensi kerran suloisesti äitiä vastaan. Genoveevakin hymyili ensi kerran vankeudessaan. »Hymyilet, lapsi kulta», hän sanoi painaen pienokaista sydämelleen. »Sinä et välitä tämän paikan kauhuista. Niin, hymyile vain. Sinun hymyilysi puhuu minulle enemmän kuin mitä tuhat sanaa voisivat ilmaista. Tuntuu, kuin tahtoisit sanoa: 'Älä itke, äiti, vaan ole iloinen! Sinähän tosin olet köyhä, mutta Jumala on rikas. Sinä olet avuton, mutta Jumala on voimakas auttaja. Sinähän rakastat minua, mutta Jumala rakastaa sinua ja minua vielä enemmän!' Niin, hymyile vain, rakas lapsi, hymyile! Milloin sinä hymyilet, silloin ei äitisi voi itkeä».

Muutaman päivän perästä Golo tuli taas. Kasvot hurjasti vääntyneinä hän astui Genoveevan eteen. »Nyt olen vihdoinkin kyllästynyt», hän sanoi. »Jos tahdotte pysyä naurettavana ettekä luovu hyvehullutuksistanne, niin armahtakaa edes lastanne. Sillä, ellette halua elää minun tahtoni mukaan, niin täytyy teidän totisesti kuolla ja lapsenne samaten». Genoveeva vastasi rauhallisesti ja pelottomasti: »Ennemmin kuolen tuhatkertaisesti kuin suostun sellaiseen, jonka vuoksi minun täytyisi hävetä Jumalaa, kalliita vanhempiani, puolisoani ja kaikkia hyviä ihmisiä». Golo silmäsi häntä raivostuneena, kääntyi vihan vimmassa mennäkseen ja paiskasi rautaoven kiinni sellaisella voimalla, että tyrmän perustukset tuntuivat järisevän ja kumiseva jylinä kaikui vielä kauan jälkeenpäin holveissa.

VI

Genoveeva saa tiedon siitä, että hänen on pian kuoltava

Puolenyön aikaan joku yht'äkkiä koputti vankilan pieneen ikkunaan. »Oi, rakas kreivitär, vieläkö olette valveilla?» huusi heikko, surkea ääni. »Mitä minun täytyykään sanoa teille! Voi sentään, itkultani saan tuskin puhutuksi. Voi sitä jumalatonta Goloa! Jumala rangaiskoon häntä ja heittäköön hänet alimmaiseen manalaan, tuon kirotun konnan!»

»Kuka olet?» Genoveeva kysyi nousten ja mennen rautaristikolle.

»Torninvartian tytär», vastasi ääni. »Olen Bertta, joka on ollut jo niin kauan sairaana, ja jolle olette tehnyt niin paljon hyvää hänen sairautensa aikana. Minä rakastan teitä niin suuresti ja tahtoisin myös mielelläni osoittaa teille kiitollisuuttani, mutta nyt minun täytyykin tuoda teille kauhea tieto! Vielä tänä yönä täytyy teidän kuolla. Kreivi tahtoo niin, sillä hän pitää teitä todellakin sellaisena häpeällisenä rikoksentekijänä, joksi Golo on teidät kuvaillut. Niin hän on kirjoittanut Gololle. Murhaajat on jo hankittu, heidän on lyötävä päänne poikki. Tämä on aivan varmaa. Kuulin itse, kuinka Golo sopi siitä heidän kanssaan. Ja voi! Teidän lapsennekin täytyy kuolla, sillä kreivi ei tahdo tunnustaa häntä pojakseen. Tuskalta en ole saanut unen rahtuakaan silmääni koko yönä. Kohta kun kaikki olivat nukkuneet, nousin sairasvuoteeltani ja koetin laahautua luoksenne. En saattaisi elää, ellen saisi sanoa jäähyväisiä teille ja kiittää teitä vielä kerran rakkaudestanne minua kohtaan. Jos teillä on vielä jotakin toimitettavaa tai muuten jotakin sydämellänne, niin uskokaa se minulle, jotteivät kaikki salaisuutenne mene mukananne hautaan, ja jotta minä ehkä vielä voisin todistaa viattomuutenne».

Genoveeva säikähti kovin eikä kauhulta voinut pitkään aikaan puhua. Vihdoin hän sanoi: »Rakas lapsi, ole hyvä ja tuo minulle kynttilä, mustetta, kynä ja paperia!» Tyttö toi ne hänelle, ja Genoveeva alkoi kirjoittaa. Kosk'ei vankihuoneessa ollut mitään pöytää tai tuolia, kirjoitti hän lattialla seuraavan kirjeen:

»Rakkahin puolisoni! Tällä kylmällä vankilani kivilattialla maaten kirjoitan vielä Sinulle. Kun näitä rivejä luet, on ruumiini jo kauan ollut haudassa maatumassa. Muutaman hetken kuluttua seison Jumalan tuomioistuimen edessä. Minut on pahantekijänä tuomittu kuolemaan, mutta Jumala tietää, että kuolen viatonna, sen vakuutan Sinulle Hänen pyhien kasvojensa edessä ja iäisyyden partaalla seisoen. Usko minua, en lähde valhe tunnollani maailmasta!

Oi, hyvä puolisoni, minun käy sinua sääliksi. Tiedänhän, että Sinua lienee hirveästi petetty, muuten et saattaisi surmauttaa Genoveevaasi etkä lastasi. Mutta kun kerran saat tietää petoksen, niin ällös murehdi liiaksi. Rakastithan minua aina. Sinä et ole syypää kuolemaani. Niin oli Jumalan tahto.

Rukoile sentään Jumalalta anteeksi pikaisuuttasi. Älä enää koskaan tuomitse ketään, ennenkuin olet kuulustellut häntä. Anna tämän ensimmäisen äkkipikaisen tuomiosi jäädä viimeiseksi. Hyvitä tämä ainoa pahateko, johon Sinä tosin olet vähin syyllinen, tuhansilla hyvillä ja jaloilla teoilla. Se on parasta, minkä vielä voit tehdä. Ei suru eikä mielipaha enää mitään hyödytä. Muista myös, että on taivaskin olemassa. Siellä saat jälleen nähdä Genoveevasi, siellä saat tietää hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa, siellä saat myös ensi kerran nähdä poikasi, jota et täällä koskaan nähnyt. Siellä eivät pahat ihmiset enää meitä erota.

Minulla on vain muutamia hetkiä elettävänä täällä maailmassa, mutta tahtoisin kumminkin mielelläni täyttää viimeiset velvollisuuteni. Kiitän siis Sinua vielä kaikesta rakkaudesta, jota parempina päivinä olet minulle osoittanut. Vien rakkauteni Sinuun mukanani hautaan.

Ottaos kelpo vanhempani huostaasi! Ole heille hyvä poika, lohduta heitä surussaan. En voi enää kirjoittaa heille, sillä hetkeni lähestyy, mutta sano Sinä heille, ettei heidän Genoveevansa ollut mikään rikoksentekijä, että kuolin viatonna, että kuolemanhetkellä vielä ajattelin heitä ja että sydämellisesti kiitän heitä kaikesta, kaikesta, mitä he ovat minulle tehneet.

Älä vihassasi surmaa Goloa, tuota pimitettyä houkkiota. Anna hänelle anteeksi kuten minäkin. Kuuletko, pyydän sitä Sinulta. En tahdo viedä mitään katkeruutta mukanani iankaikkisuuteen eikä minun tähteni pidä vuodatettaman veripisaraakaan.

Älä niitäkään kohtaan kanna vihaa, jotka lyövät minulta pään poikki, vaikka he surmaavatkin minut syytönnä, vaan tee pikemminkin hyvää heille ja heidän omaisilleen. He toimivat käskystä ja tekevät sen varmaankin vastoin tahtoaan.

Hyvä, viattomasti surmattu Drako oli kunnollisimpia palvelijoitasi. Pidä huolta hänen leskestään ja ole hänen orporaukkojensa isänä. Sen olet velvollinen tekemään, sillä hänen uskollisuutensa Sinua kohtaan oikeastaan aiheutti hänen kuolemansa. Hän kuoli Sinun tähtesi. Älä myöskään unohda julkisesti ja juhlallisesti julistaa hänen syyttömyyttään.

Palkitse Berttaa, tuota hyvää lasta, joka toimittaa Sinulle tämän kirjeen. Hän yksin pysyi minulle uskollisena, kun kaikki nousivat minua vastaan, tai oikeastaan, kun ei kukaan Goloa peläten rohjennut minua puoltaa.

Ollos lempeä hallitsija alamaisiasi kohtaan. Älä rasita heitä liiallisilla taakoilla. Pidä huolta siitä, että heillä on oikeamielisiä virkamiehiä, arvokkaita pappeja ja taitavia lääkärejä. Ota itse kuullaksesi jokaista, jolla on valituksia tehtävänä. Ole erityisesti hyvä köyhille. Luulin saavani olla alamaistesi äiti ja voivani vielä tehdä heille paljon hyvää. Tee Sinä sitä nyt. Nyt olet Sinä kaksin verroin velvollinen olemaan heille isänä.

Ja nyt sanon Sinulle viimeiset jäähyväiset. Älä vain liiaksi sure minua, rakkahin puolisoni. Kuolenhan mielelläni, sillä lyhyt ja tuskainen on tämä elämä. Vaikka olenkin syntinen ihminen, kuolen kumminkin kaikkiin Golon syytöksiin nähden yhtä viattomana kuin Vapahtajani. Hän on armahtava sieluani. Vielä kerran, jää hyvästi ja rukoile sieluni puolesta. Kuolen sydän sovinnollisena ja rakastavana ja olen vielä kuolemassakin

uskollinen puolisosi Genoveeva».

Genoveeva kirjoitti tämän kirjeen kyynelten virtanaan vuotaessa. Muste ja kyyneleet sekaantuivat niin toisiinsa, että tuskin saattoi lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Hän antoi nyt kirjeen tytölle ja sanoi: »Säilytä tätä kirjettä kuin aarretta äläkä näytä sitä kenellekään ihmiselle, ja kun puolisoni palaa sodasta, niin anna se hänen käteensä». Genoveeva otti samassa helminauhan kaulastaan ja sanoi: »Ota nämä helmet, rakas lapsi, uskollisten säälinkyyneltesi vuoksi. Ne olivat morsiushelyinäni eivätkä monestikaan ole olleet poissa kaulaltani siitä asti, kuin sain ne puolisoltani. Olkoot ne sinun morsiushelyinäsi. Ne ovat kyllä yli tuhannen kultarahan arvoiset, mutta älä silti luota mihinkään maalliseen, vaikka nyt oletkin rikas. Ajattele, että kreivittäresi kantoi näitä helmiä kaulallaan, jonka miekka kohta katkaisee. Opi minun kohtalostani, ettei voi luottaa parhaaseenkaan ihmiseen. Enhän osannut ajatella, että hän, joka minulle antoi nämä helmet kaulakoristeeksi, sallisi katkaista tämän kaulan. Luota siis yksin Jumalaan. Mene nyt ja pysy hurskaana ja hyvänä. Minun tulee vielä kääntää sydämeni Jumalan puoleen ja valmistautua iankaikkisuuteen. Jää hyvästi!»

VII

Genoveeva viedään mestattavaksi

Tuskin oli tyttö poistunut, kun vankilan rautaovi naristen aukeni, ja kaksi rautapukuista miestä astui sisään. Toisella heistä oli palava pikisoihtu kädessä ja toisella suuri miekka kainalossa. Genoveeva oli polvistuneena lapsi sylissään ja rukoili. Molemmat miehet katselivat hämmästyneinä soihdun valossa hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja herttaista lasta, jota hän kyyneleillään kasteli. »Nouse, Genoveeva», sanoi miekkaa kantava mies, jonka Golo oli palkannut teloittajaksi, uhmaavana ja raa'alla äänellä, »ota lapsesi ja tule mukaamme!» Genoveeva huudahti: »Jumala armahtakoon minua! Olen Hänen kädessään», nousi ja lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän, maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen. Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja sammutti samassa kynttilän. Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas, kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat. Silloin Konrad, miekkaa kantava mies sanoi: »Pysähdy nyt, Genoveeva ja polvistu.» Genoveeva polvistui. »Anna nyt lapsesi tänne, ja sido sinä, Heinrich, hänen silmänsä!» hän jatkoi vetäen miekan tupesta, kohottaen sen iskuun ja tarttuen lapsen pieniin käsivarsiin. Mutta Genoveeva sulki lapsen lujasti syliinsä, katsahti taivasta kohden ja huusi ääneen: »Oi, Jumala, anna minun kuolla, mutta pelasta lapseni!»

»Älä mutkistele!» tuo raaka mies sanoi. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy tapahtua. Anna tänne!» Mutta Genoveeva huusi itkien ja voihkien: »Voi teitä, hyvät miehet, olisiko se todellakin mahdollista, saattaisitteko surmata tämän viattoman lapsiraukan? Mitä se on rikkonut, kenelle se on tehnyt pahaa? Surmatkaa minut, tahdonhan mielelläni kuolla. Katsokaa paljastettua kaulaani. Mutta antakaa lapseni elää! Viekää se vanhempieni luo. Tai jos ette sitä saa tehdä, niin antakaa minun elää, ei itseni tähden, vaan lapseni tähden. Suostun mielelläni jäämään eliniäkseni tähän metsään tulematta enää milloinkaan ihmisten pariin. Katsokaahan, minä, hallitsijattarenne ja kreivittärenne, polvistun eteenne ja tartun rukoillen polviinne. Jos koskaan olen tehnyt teille mitään pahaa, niin surmatkaa minut. Jos olen tehnyt itseni syypääksi rikokseen, niin tuhotkaa minut. Mutta tiedättehän, että olen syytön. Kerran teitä varmaan vielä kaduttaa, jos ette nyt välitä kyyneleistäni. Olkaa armollisia minua kohtaan, niin Jumalakin on armollinen teitä kohtaan. Älkää ajallisen palkan tähden salliko itseänne johdettavan pahoihin tekoihin, sillä niitten rangaistus on ikuinen. Pelätkää toki Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Vai aiotteko todellakin totella enemmän Goloa kuin Jumalaa? Älkää vuodattako viatonta verta, sillä viattomasti surmatun veri huutaa kostoa taivaasta, eikä murhaajalla ole rauhaa».

»En tee mitään muuta kuin mikä minun on tekeminen», sanoi Konrad yhä pidellen miekkaa ojennettuna. »Onko se oikein vai väärin, siitä saavat Golo ja kreivi vastata».

Mutta Genoveeva pyysi ja rukoili edelleen. »Oi, katsokaahan taivaalle», hän sanoi. »Näettekö kuuta tuolla? Katsokaa, se kätkeytyy kuusien taa ikäänkuin se ei voisi katsella tekoa, johon te olette ryhtymäisillänne. Katsokaahan, miten veripunaisena se laskee. Joka kerran, kun tulevaisuudessa näette sen laskevan tuollaisena, on se syyttävä teitä viattoman veren vuodatuksesta. Niin, ja joskin se kumottaa korkealla taivaan laella ja kaikista ihmisistä näyttää vaalealta ja kirkkaalta, niin muuttuu se teistä pian veripunaiseksi. Kuulkaa, kuulkaa, tuuli nousee! Ettekö kuule, kuinka kaameasti puut suhisevat ja kuinka kovasti lehdet lepattavat? Koko luonto kammoo viattoman surmaa. Tulevaisuudessa peloittaa jokainen suhiseva lehti teitä. Katsokaa tähtiä tuolla ylhäällä. Kuin tuhansin silmin katsoo taivas teihin. Saattaisitteko tehdä sellaisen hirmutyön Jumalan taivaan alla? Ajatelkaa, tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä teidän kerran on seisottava. Oi Jumala, leskien ja orpojen ylhäinen isä, hellytä näiden miesten sydämet — onhan heilläkin vaimo ja lapsia — ja pidätä heidän kättään, niin että he säälivät onnetonta äitiä ja hänen vaikertavaa lastaan eivätkä vieritä tätä raskasta verityötä tunnolleen».

Heinrich, joka yhä oli vaiennut, pyyhki kyyneleen silmästään ja sanoi: »Kuule, Konrad, sydämeni on pakahtua. Antakaamme hänen elää. Jos tahdot vuodattaa verta, niin syökse miekkasi mieluummin Golon rintaan. Hän on rikollinen, tämä taas ei eläissään ole tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan, kuinka paljon hyvää hän on sinullekin tehnyt viime tautisi aikana».

»Hänen *täytyy* kuolla!» Konrad sanoi. »Siinä ei auta mikään, Heinrich hyvä. Minustakin, totta tosiaan, tuntuu vaikealta surmata hänet. Mutta jos annamme hänen jäädä eloon, täytyy meidän molempien kuolla, eikä se häntä kuitenkaan auta. Kyllä hänet Golo sittenkin löytää. Täytyyhän meidän sitä paitsi viedä hänelle kreivittären silmät merkiksi».

»Antakaamme heidän kuitenkin elää», Heinrich sanoi. »Voimmehan tehdä siten, että otamme häneltä valan, jolla hän lupaa ainaiseksi jäädä tähän metsään. Siten ei menettelymme tule ilmi, ja Gololle viemme tuon koirasi silmät. Lyönpä vetoa siitä, ettei hän pahalta omaltatunnoltaan saata katsoa niin tarkkaan, että huomaisi petoksen. Sinun on vaikea tappaa koiraasi, niinhän. Ajattelehan kumminkin, eikö rakkaan kreivittäremme ja nuoren kreivimme, tämän onnettoman äidin ja hänen viattoman lapsensa pitäisi olla sinulle kalliimpia kuin koirasi? Älä ole petomainen, Konrad».

»Peto en ole», Konrad sanoi. »Jumala tietää, ettei virkani vielä koskaan ole tuntunut minusta näin raskaalta, mutta Golo raivostuu, ellemme täytä hänen käskyään».

»Mitä Golosta!» Heinrich sanoi. »On selvästi hyvä säästää viattoman henki. Eikä saa pelätä hyvää tehdessään, vaan täytyy myös jotain *uskaltaa*. Jos nyt aiheutammekin ikävyyksiä itsellemme, mitäpä se merkitsee? Ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».

Tuo kova mies sanoi vihdoin: »Olkoon menneeksi! Uskalletaan vain». Hän otti nyt kohta Genoveevalta kauhean valan, ettei hän elämänpäivänään enää jättäisi korpea. Genoveevan täytyi lausua vala sana sanalta hänen perässään. Heinrichinkin täytyi sormet paljastetulla miekalla vannoa, ettei puhuisi kenellekään ihmiselle kreivittärestä eikä kävisi häntä koskaan korvessa katsomassa. Ollakseen oikein varma asiastaan Konrad kumppanineen vei hänet vielä penikulmien päähän vuorten ja laaksojen yli korven kammottavimpaan tienooseen, mihin ei hänen tietääkseen ihmisjalka vielä milloinkaan ollut astunut. Siellä Genoveeva vihdoin voimatonna ja tiedotonna vaipui kuusen juurelle. Miehet jättivät hänet siihen virumaan ja lähtivät tiehensä. Heinrich vain vielä kerran kostein silmin katsahti taakseen ja sanoi: »Armahtakoon häntä Jumala ja pitäköön huolta hänestä ja hänen lapsestaan. Sillä ellei Hän olisi armeliaampi kuin ihmiset, niin olisimme hukassa».

Kun miehet palasivat linnaan, istui Golo epätoivoisena huoneessaan pää käsien varassa. »Tässä tuomme nyt silmät», Konrad sanoi pysähtyen ovelle ja näyttäen koiran silmiä kädessään. »En tahdo nähdä niitä», Golo huusi kauheasti, hypähti pystyyn ja tarttui miekkaansa. »Ja jos teistä jompikumpi vielä mainitsee tuon onnettoman nimenkään, niin tempaan miekkani ja pistän hänet kuoliaaksi. Menkää paikalla näkyvistäni älkääkä enää milloinkaan palatko!» — »Omituista», hän sitten itsekseen sanoi, »ennen tuntui minusta Genoveevalle kostaminen suloiselta, mutta nyt se on minusta niin sanomattoman katkeraa, että antaisin sormen kädestäni, jos voisin saada tehdyn tekemättömäksi. Ken seuraa intohimoaan, hän huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi».

VIII

Naarashirvi pelastaa Genoveevan ja hänen lapsensa nälkäkuolemasta

Genoveeva jäi pitkäksi aikaa tajutonna kuusen juurelle makaamaan. Vihdoin hän tointui ja näki olevansa lapsensa kanssa kahden erämaassa. Koko taivas oli sillä välin mennyt pilveen, ja kuu oli aikoja sitten laskenut. Oli hyvin pimeä, ja kauhea myrsky kohisi puitten latvoissa. Puussa hänen yllään huhui pöllö ja lähettyvillä ulvoi susi. Hän jähmettyi pelosta.

»Oi Jumala, Jumala», hän huudahti, »mikä kauhu minut valtaakaan. Olethan Sinä, rakas Jumala, täälläkin kumminkin luonani. Sinun edessäsi on yökin valoisa. Sinä näet minut. Missä ei ole ainoatakaan ihmistä, siellä olet Sinä. Sinä et milloinkaan hylkää niitä, jotka Sinuun turvaavat. Sinä pelastit minut ja lapseni ihmisten käsistä, ainainen kiitos siitä Sinulle! Sinä et salli meidän joutua villien eläintenkään tuhottaviksi. Sinuun tahdon luottaa enkä pelätä».

Hän jäi lapsi helmassaan puun alle istumaan, risti kädet polvilleen, loi kyyneleiset silmänsä taivaalle ja odotti, kunnes päivä koitti. Mutta se toi hänelle uutta surua. Oli alakuloinen, sumuinen syysaamu. Koko ympäristö oli kolkkoa, raivaamatonta ja kammottavaa katsella. Ei missään muuta kuin paljaita kallioita, orjantappuroita ja läpipääsemätöntä pensaikkoa, ainoastaan siellä täällä yksityisiä kuusia ja petäjiä. Aamuilma henki purevan kylmänä, ja vihdoin alkoi rankasti sataa vettä ja luntakin. Genoveeva värisi vilusta ja hänen pikku lapsensa alkoi ääneen itkeä vilusta ja nälästä. Genoveeva etsi yltympäri onttoa puuta tai kallionrotkoa katokseen ja metsänhedelmiä ravinnokseen, mutta hän ei löytänyt mistään kuivaa paikkaa eikä marjaakaan puoleksi lehdettömistä pensaista. Silloin hän hennoilla sormillaan kaivoi kovasta, jäätyneestä maasta juuria lumen punertuessa hänen haavoittuneista käsistään. Nämä juuret hän pureksi hienoiksi ja antoi ne lapselleen.

Sitten hän kulki uupuneena ja voimatonna lapsi käsivarrellaan lumirännässä pitkin kolkkoa korpea tietämättä mihin. Kun hän kerran taas oli noussut kukkulalle, näki hän karujen kallioitten välissä pienen, herttaisen laakson puineen ja pensaineen. Hän laskeutui laaksoon ja huomasi eräässä kalliossa, jolla kasvoi tuuheaa kuusikkoa, riippuvien oksien alla aukon. Tämä johti luolaan, jossa tuskin oli tilaa kahdelle, kolmelle hengelle. Lähistöllä porisi kalliosta kristallikirkas lähde. Lähteen partaalla kasvoi muutamia omenapuita, mutta niitten oksilla oli vain jokunen kellastunut lehti eikä ainoatakaan hedelmää. Kurpitsaköynnös kierteli kalliota pitkin, mutta senkin lehdet olivat kuivettuneet, ja sen hedelmät olivat kyllä suuria ja kauniin keltaisia, mutta jo mädänneitä ja kelvottomia käytettäviksi.

Genoveeva meni lapsineen luolaan. Siellä hän vihdoinkin oli suojassa tuulelta ja sateelta. Hän värisi kumminkin vielä vilusta. Oli keskipäivä, nälkä vaivasi häntä kauheasti ja hänen lapsensakin alkoi taas itkeä ja valittaa nälästä. Silloin hän polvistui luolassa, laski lapsen eteensä maahan, katsahti luolan aukosta taivaalle, risti kätensä ja rukoili: »Oi rakas taivaallinen Isä! Katso itkevää äitiä ja hänen nääntyvää lastansa! Ravitsethan kylmänä vuodenaikana korpitkin, jotka leijailevat tuolla korkean kallion vierellä. Sinä et unohda matostakaan, joka ryömii tässä kallioseinämällä, vaan annat sen talvellakin löytää hitusen viheriää sammalta. Sinä voit elättää minua ja lastani tässä erämaassakin ja muuttaa nämä kivet leiväksi. Ei, Isä, Sinä et voi sallia meidän menehtyä etkä sallikaan. Vastahan annoit meidän löytää asunnon, Sinä pidät ravinnostakin huolen».

Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen. Genoveeva säikähti sitä ensin, mutta vähitellen hän kävi rohkeammaksi ja silitteli sitä. Elukalta ei näyttänyt jäävän huomaamatta tämä ystävällisyydenosoitus. Samassa Genoveevan mieleen johtui ravita itseään ja lastaan tämän naarashirven maidolla. »Mihin hätä pakottaakaan onnetonta äitiä!» hän sanoi ja antoi lapsen imeä hirveä. Elukka, jonka poikasen susi oli raadellut, ja jota liiallinen maidon paljous vaivasi, salli sen mielellään. Genoveeva käänsi sitten lapsen, joka nyt oli vaiti ja halusi nukkua, muutamiin vaatekappaleisiinsa ja laski hänet luolan nurkkaan, missä oli siihen sopiva paikka.

Vasta kun Genoveeva oli huolehtinut lapsestaan, ajatteli hän itseään. Hän lähti luolasta, kokosi maahan pudonneet kurpitsat, halkaisi ne kaikki terävällä piikivellä, koversi niistä sisällyksen ja huuhtoi ne lähteellä. Kun hän palasi, oli hirvi sillä aikaa paneutunut pitkäkseen luolaan. Genoveeva tarjosi sille muutamia tuoreita ruohoja, jotka oli löytänyt lähteestä. Silloin hirvi nousi, söi ruohot hänen kädestään ja nuoli sitten hänen kättään ikäänkuin kiitollisuuttaan osoittaakseen. Genoveeva koetti nyt lypsää sitä. Elukka salli kärsivällisesti sen tapahtua, ja Genoveeva sai monta kurpitsankuorta maitoa täyteen. Sitten hän laskeutui polvilleen, kohotti molemmin käsin keltaista maitomaljaa taivasta kohden ja rukoili itkien: »Oi, Jumalani, ottaos kyyneleeni kiitokseksi tästä armollisesta lahjastasi! Niin, Sinun antimesi on tämäkin maito. Sinä annoit ravinnonlähteen kummuta minulle keskellä tätä kovaa kalliota. Sinä johdatit niin, että kurpitsansiemenen pudotti tähän erämaahan lintu tai hurskas erakko, joka ehkä asui tässä luolassa ja kasvatti nuo omenapuut, sekä istutti tämän kurpitsaköynnöksenkin, jottei minulta puuttuisi astiaa, mihin panna lahjasi. Sinä johdit askeleeni tähän luolaan, tämän hyvän elukan olopaikkaan. Nyt ei minun eikä lapseni tarvitse nääntyä, nyt voin Sinuun turvaten rauhallisena ja luottavana odottaa kylmää talvea, jolloin ravintoa on vaikea saada».

Hän joi nyt, ja kiitollisuuden kyyneleitä vieri maitoonkin. »Miten oivallista juomaa», hän sanoi. »Niin hyvältä ei minusta eläessäni vielä ole mikään maistunut. Kuinka vähän osasinkaan panna arvoa lahjoihisi nauttiessani niitä vanhempieni runsaalta pöydältä! Anna anteeksi, etten Sinua paremmin kiittänyt, etten tehnyt enemmän hyvää köyhille! Enhän koskaan ollut kokenut, kuinka vaikeaa nälkä on. Kuinka monelle puutteenalaiselle saattaisivatkaan rikkaat vähäisellä kustannuksella hankkia suurta virkistystä!»

Kun hän oli oikein vahvistanut itseään maidolla ja vielä kerran kiittänyt Jumalaa siitä, lähti hän taas luolasta, poimi kalliolta ja ympärillä olevilta, vanhoilta puunrungoilta hienoa sammalta, kokosi sitä monta esiliinallista ja laittoi sitten itselleen ja lapselleen pehmeän vuoteen luolaan. Sitten hän taivutti vahvat, tuuheat kuusenoksat, jotka riippuivat luolan suulla, vielä matalammalle suojellakseen asuntoaan vielä paremmin tuulelta. Tuuheat oksat peittivät nyt luolan suun kuin tummanvihreä verho ja levittivät sinne miellyttävää hämärää. Hirven lämmin hengitys ja huokuminen lämmitti sitä suloisesti.

Genoveeva istahti väsyneenä päivän työstä ja vielä enemmän sen surusta luolassa olevalle paadelle, joka oli kuin varta vasten hänen istuimekseen tehty. Hänen oli nyt paljon keveämpi olla. Hän kiitti hartaasti Jumalaa, joka oli pelastanut hänet pimeästä vankilasta ja hankkinut hänelle varman turvapaikan Gololta. Hän kyllä huomasi, että hänellä täälläkin tulisi olemaan paljon kestettävää, mutta hän ajatteli jumalallista Vapahtajaansa, joka kuuliaisesti oli ottanut ristin harteilleen ja kärsivällisenä kuollut sillä. Hänen jalkojensa juuressa maassa oli kuiva risu, joka oli pudonnut kuusenoksasta. Hän taittoi sen kahteen erisuureen osaan ja kiinnitti sitkeällä kuusenhavulla pienemmän osan siten isompaan, että syntyi risti, ja sanoi sitten: »Oi, jumalallinen Vapahtajani, joka rakkaudesta minuun ja kaikkiin ihmisiin kuolit ristillä! Tahdon aina pitää tätä merkkiä silmäini edessä. Muistuttakoon se minulle aina rakkauttasi. Sinun kanssasi tahdon alkaa erakkoelämäni tässä korvessa. Kärsimykseni ovat nyt ristinäni. Tahdon kärsivällisesti ottaa sen olalleni ja aina rukoilla kuten Sinä: »Isä, Sinun tahtosi tapahtukoon, eikä minun! Kerran kärsimykseni loppuvat ja tulee hetki, jolloin Sinun laillasi voin sanoa: 'Se on täytetty.'»

Siten rukoiltuaan hän pystytti ristin pieneen syvennykseen, mistä se parhaiten näkyi, paneutui valmistamalleen sammalvuoteelle, ja pitkästä aikaa leppoinen uni sulki hänen silmänsä. Hänen lapsensa nukkui lähinnä hänen sydäntään, ja uskollinen hirvi, joka tästä lähtien ei enää jättänyt häntä, lepäsi hänen jaloissaan.

IX

Genoveevan yksinäisestä elämästä erämaassa

Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa, ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa, puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?» Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä, olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa ystävyydenkeskusteluissa.

Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa, täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa, kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää. Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».

Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi, »mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja, jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä. Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.

Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».

Kun hän oli huolissaan toimeentulostaan, ja suru oli vallata hänen sydämensä ja kun hän tällöin eräänä kauniina aamuna kuuli lintujen ihanan laulun, silloin hän huudahti: »Te olette niin iloisia ja huolettomia, te pienet, rattoisat olennot, ja laulatte niin hilpeästi. Enkö minäkin siis olisi iloinen? Tahtoohan Jeesus sitä ja sanookin sen meille: 'Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös korjaa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii heidät kumminkin. Ettekö te ole paljoa enemmän kuin ne?' Niin, Jumalani, Sinä rakastat minua enemmän kuin kaikkia näitä lintuja, pitäisihän minun siis olla iloisempi kuin ne kaikki, laulaa tulisi minun ilosta eikä huolehtia, vaikka ei minua varten enää kylvetä jyvästäkään, ei niitetä korttakaan eikä korjata lyhdettäkään».

Kun hän katseli erämaan kukkia, jotka tuhansin kirjavin värein koristivat hänen pikku laaksoaan, sanoi hän: »Tekin olette suloisia todistuksia, pelkkiä muistokukkia merkiksi Jumalan rakkaudesta minua kohtaan. Sellaisia kukkia Jeesus osoitti sanoessaan: 'Katsokaa kedon kukkia! Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ja kuitenkin sanon teille, ettei Salomo loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos Jumala niin ihanaksi pukee kedon ruohon, eikö Hän sitä paljon enemmän teille tekisi, te heikkouskoiset?' En siis enää tahdo olla heikkouskoinen enkä arka enkä huolehtia vaatteistani tulevaisuudessa, vaikka en nyt saatakaan kehrätä enkä neuloa».

Kun hänen laaksossaan kallioitten keskellä kesäaikaan oli paahtavan kuumaa, ja hän janoissaan tuli lähteelleen, ammensi ja joi raikasta vettä, sanoi hän usein: »Mitä tämä lähde on polttaville huulilleni, sitä on oppisi ja Henkesi sielulleni, Herra. Sanothan itse: 'Joka janoo, hän tulkoon luokseni ja juokoon. Se vesi, jonka minä hänelle annan, on tuleva hänessä iankaikkiseen elämään kuohuvan veden lähteeksi'. Niin, yksin tämä sisäinen elämänlähde virvoittaa minua lohdutuksilla ja ilolla nyt, kun kaikki ulkoapäin tuleva ihmisapu on minulta otettu ja kaikki seuraelämän ilot minulta riistetty».

Usein hänen katsellessaan suunnattomia kallioita, jotka ympäröivät hänen laaksoaan ja olivat jo vuosituhansia pysyneet paikoillaan myrskyssä ja rajuilmassa, muistuivat hänen mieleensä Jeesuksen sanat: 'Joka minun sanani kuulee ja täyttää, häntä vertaan ymmärtäväiseen mieheen, joka rakensi huoneensa kalliolle'. — »Sinun sanaasi tahdon perustaa pelastukseni», sanoi hän sitten, »ja se pysyy horjumatonna».

Ohdakkeet ja orjantappuratkin opettivat hänelle jotain. »Jos teistäkin, te piikkiset kasvit, saattaisi poimia viinirypäleitä ja muita jaloja hedelmiä», hän sanoi, »olisi se minulle tosin hyvin mieluista ja tulisi varsin hyvään tarpeeseen. Mutta niin on yhä vielä asian laita kuin Jeesus sanoi: 'Ohdakkeista ei koota rypäleitä, eikä orjantappuroista viikunoita. Jokainen hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä ja huono puu tuottaa huonoja hedelmiä'. Minä tahdon olla hyvä puu ja tehdä hyvää niin paljon kuin saatan. En milloinkaan tahdo olla orjantappurain ja ohdakkeitten kaltainen, jotka vain pistävät eivätkä tuota hedelmiä, eivät ainakaan hyviä». Siten olivat aurinko, linnut, kukat, lähde, kallio, vieläpä orjantappurat ja ohdakkeetkin hänelle pelkkiä merkkejä, jotka muistuttivat hänelle Jeesuksen sanoja ja antoivat hänelle kyllin ajattelemisen aihetta.

Herttaisempi kevätaurinkoa, ilahduttavampi kevättä kukkineen ja lintuineen, opettavampi kaikkea, mitä erämaassa saattoi nähdä, oli Genoveevalle lapsensa. Hän kantoi sen jokaisena kirkkaana päivänä ulos pimeästä luolasta kauniin sinitaivaan alle. Kun hän tällöin naarashirven käydessä laitumella läheisyydessä, lapsi käsivarrellaan käveli laaksossa ja mitä suloisimmin sanoin puheli sen kanssa, vaikkei se vielä paljoa siitä kaikesta ymmärtänytkään, ja kun lapsi ojensi kätösiään häntä kohden ja hymyili hänelle, silloin Genoveevasta tuo hymy tuntui sulostuttavan koko erämaan ja kultaavan kaiken hänen ympärillään. Usein hän silloin polvistui maahan, painoi lasta povelleen ja sille hellän äidillisesti hymyillen sanoi: »Oi Jumala, kuinka voin Sinua kyllin kiittää siitä, että jätit minulle vielä tämän lapsen. Mitä iloa, mitä lohdutusta, kuinka hauskaa jokapäiväistä työskentelyä se minulle suokaan tässä autiossa olopaikassa! Katsahda Sinäkin, taivaallinen Isä, siunaten tähän lapseeni ja anna sen edelleen kasvaa ja varttua. Kuinka iloisesti se silmillään katseleekaan», hän sitten jatkoi, »kuinka vapaat vielä ovatkaan sen puhdas otsa ja viehkeät posket kaikista intohimoista, kuinka huoletonna se lepääkään sydäntäni vasten. Totta puhuu jumalallinen Vapahtaja lausuessaan: 'Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette voi tulla taivaan valtakuntaan!' Oi, jospa kaikki ihmiset vapaaehtoisesti tahtoisivat olla niin vailla kaikkea ylpeyttä, kateutta, vihaa ja muita tuhoisia intohimoja, kuin tämä lapsi vielä on viattomuudessaan ja onnellisessa tietämättömyydessään. Silloin meillä olisi taivas sydämessämme, silloin voisimme elää maailmassa yhtä iloisina kuin lapsi äitinsä povella, silloin voisimme yhtä tyytyväisinä ja autuaina levätä Jumalan isänsydämellä».

Usein Genoveevassa heräsi mitä hartain halu kerran taas saada käydä kirkossa. »Mikä riemu», hän sanoi, »kun tuhannet yhdessä polvistuvat Jumalan eteen, kuuntelevat Jumalan sanaa, tai kun uskovien joukon ylistyslaulu hartaana kohoaa taivasta kohden! Jospa vain edes kerran taas kuulisin kellojen soittoa, niin luulen, että sydämeni jo kevenisi. Mutta», hän sitten taas sanoi, »onhan koko luonto, ylläni kaareutuva taivas ja ympärilläni vihannoiva maa myöskin pyhäkköäsi. Jumala, ja yksinäisessä erämaassa sykkivä sydän, joka Sinua ikävöi, onhan sekin alttarisi. Olkoon tämä laakso pyhäkkösi, joka on Sinulle omistettu ja sydämeni olkoon sen alttari».

Ei ollut ainoatakaan puuta eikä kalliota, jonka juurelle hän ei olisi polvistunut rukoilemaan, ja kun hän ei kylmältä enää saattanut mennä ulos, polvistui hän monesti pienen ristin eteen luolassaan olevalle rosoiselle kivelle, joka ulkoni kallioseinämästä ja oli Genoveevan rukousjakkarana.