"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja antakaamme heille tarpeensa." — Minä suostuin mielelläni ja voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä, sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.

Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään. Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme. Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia, kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.

Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna. Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.

Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina", lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." — "Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso, miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin hänkin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.

Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata. Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista; isäntä osti meiltä toiset hevoset.

Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.

Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin pilvistä eteeni."

Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle, "tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani", sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka suku on minun sukuni vertainen." — "Isäni", keskeytti don Alfonso, "älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi! Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua naimaan ketään muutakaan." — "Poikani", vastasi don Cesar, "minä en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani; sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää." Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.

Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani! Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen puolisokseen.

Heidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi tyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän tarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen hyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka teki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.

TOINEN OSA.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä sitten tulee.

Minä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni menestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa huoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä, minä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden kustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta vasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En karkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua miellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä. Jos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen jollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan, vaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat molemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla suosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä. Katsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista taloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.

Mutta tämä onneni ei, ikävä kyllä, kestänyt enemmän kuin viisi vuotta. Tämän ajan kuluttua Seraphinan ensimmäinen duenna[21] nimeltään Lorenca, jonka kanssa en koskaan sopinut yhteen, rupesi vihaamaan minua niin, että päätti keinolla millä hyvänsä tuottaa minulle vahinkoa.

Tavatessani eräänä aamuna don Alphonson huomasin hänen olevan murheissaan ja aatoksiinsa vaipuneena. Kysyin kunnioittavasti, mikä häntä huolestutti. "Minua surettaa, kun huomaan Seraphinan heikoksi, kiittämättömäksi ja vääräksi. Se kummastuttaa teitä", lisäsi hän nähdessään hämmästykseni, "mutta sittenkin se on totta. Minä en tiedä, millä olette saanut Lorencan vihaamaan itseänne; mutta voin vakuuttaa hänen vihaavan teitä niin leppymättömästi, että ellette viipymättä lähde tästä linnasta, niin se tuottaa hänelle varman kuoleman. Saatte uskoa, että Seraphina, joka niin paljon pitää teistä, on tehnyt kaikkensa ehkäistäkseen vihaa, joka on niin epäoikeutettua ja kiittämätöntä. Mutta onhan hän nainen. Hän rakastaa Lorencaa, joka on hänen kasvattajansa. Tämä duenna on ollut äidin sijassa hänelle, ja jollei vaimoni nyt heikkoudessaan tyydytä hänen oikkuaan, niin hän luulee tulevansa Lorencan kuoleman aiheuttajaksi. Minä puolestani en, huolimatta kaikesta rakkaudestani häntä kohtaan, koskaan alennu niin akkamaiseksi, että noudattaisin hänen mieltään tässä asiassa. Menkööt hiiteen ennen kaikki Espanjan duennat, ennenkuin minä suostuisin karkottamaan talostani miestä, jota pidän enemmän veljenä kuin palvelijana."

Kun don Alphonso oli lopettanut, niin minä lausuin: "Herra, minä olen syntynyt maailmaan onnen leikkikaluksi. Luulin jo, että se herkeisi minua vainoomasta teidän talossanne, jossa kaikki lupasi minulle onnea ja rauhaa. Mutta nyt saan jo jättää senkin ja kaiken sen herttaisuuden." — "Ei, ei" huudahti don Cesarin ylevämielinen poika; "minä koetan saada Seraphinan järkiinsä. Ei millään muotoa pidä sanottaman, että teidät on uhrattu jonkun kamarineidin oikulle, jota kohtaan osotetaan muutenkin aivan liikaa huomaavaisuutta." — "Herra, vastustamalla donna Seraphinan tahtoa te vaan katkeroittaisitte hänen mielensä. Minä ennemmin poistun, kun viipymiseni kerran saattaisi olla eripuraisuuden alkuna niin erinomaisten aviopuolisojen välillä. Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi." Mutta don Alphonso kielsi minua nimenomaan sitä tekemästä, ja huomasin hänen olevan niin lujan päätöksessään puolustaa minua, että Lorenca olisi varmaan joutunut alakynteen, jos olisin halunnut olusuhteita hyväkseni käyttää. Mutta otin omantunnon asiaksi palauttaa rauhan linnaan lähtemällä pois, jonka tein jo seuraavana päivänä; ennen päivänkoittoa läksin Toledoa kohden, sanomatta jäähyväisiä isännilleni, sillä pelkäsin heidän ystävyydestä vastustavan aikomustani. Huoneeni pöydälle vaan heitin paperin, joka sisälsi tarkan selonteon taloudenpidostani.

Ratsastin hyvällä hevosella, joka kuului minulle, ja matkalaukussani oli kaksisataa pistoolia. Varoja minulla siis oli kylliksi ollakseni huoletonna tulevaisuuden puolesta, vaikkei lukuunottaisikaan minun ikäisilleni ominaista itseluottamusta. Muuten odotin hyvää vastaanottoa Toledossa: Olin varma, että Polanin kreivi mielihyvällä ottaisi vastaan yhden pelastajiaan ja antaisi minulle asunnon talossaan.

Läksin siis sinne matkalle. Sinne tultuani rupesin ensiksi tiedustamaan kreivin asuntoa, Saatuani sen selville läksin sinne siinä varmassa uskossa, ettei hän sallisi minun mennä mihinkään muualle asumaan. Mutta teinpä laskuni ilman isäntää. Kreivin linnassa en tavannut muita kuin portinvartijan, joka sanoi isäntänsä lähteneen edellisenä päivänä lyhemmälle matkalle.

Kreivin poissaolo oli perin ikävä yllätys minulle: se alensi suuresti riemua, jota olin tuntenut Toledoon tullessani, saattaen minun muuttamaan kaikki suunnitelmani. Kun kerran olin niin lähellä Madriidia, niin päätin mennä sinne. Toivoin menestyväni hovissa, jossa, mikäli olin kuullut kerrottavan, ei tarvinnut olla juuri mikään nero eteenpäin tullakseen. Niinpä läksin siis seuraavana päivänä Espanjan pääkaupunkia kohden matkustamaan. Ja siellä kohtaloni pani minut näyttelemään sellaisia osia, joiden vertaisia en vielä ennen, ollut kokenutkaan.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Gil Blas lähtee Madriidiin ja tapaa hovissa rakkaan ystävänsä
Fabricion. — Suuri riemu molemmin puolin.

Madriidiin tultuani otin asunnon eräässä matkustajahotellissa. Kuljin kaupungilla ja otin tavakseni käydä joka aamu kuninkaan linnallakin, jossa viivyin aina pari kolme tuntia katselemassa isoisten kulkua hovissa, sillä täällä ei heillä tuntunut ollenkaan olevan sitä mahtavuutta, joka heitä muualla ympäröi.

Kulkeissani siten eräänä aamuna edestakaisin linnan odotushuoneissa, jotenkin mölhömäisen näköisenä kuten monet muutkin, äkkäsin Fabricion, jonka olin jättänyt Valladolidiin erään sairashuoneen kaitsijan palvelukseen. Hämmästyin suuresti nähdessäni hänen haastelevan tuttavallisesti Medina-Sidonian herttuan ja Sainte-Croix'in markiisin kanssa. Nämä molemmat herrat näyttivät mielihyvällä kuuntelevan häntä. Sen lisäksi hän oli puettuna komeasti kuin ylhäinen herra.

"Onko se mahdollista?" lausuin itsekseni, "onko tämä parturi Nunez'in poika? Hän lienee vaan joku hovimies, vaikka on hänen näköisensä," Minun ei tarvinnut olla kauan epätietoisena. Herrat läksivät pois, ja minä lähestyin Fabriciota. Hän tunsi minut paikalla, tarttui käteeni ja teki meille tietä väkijoukon läpi toiseen huoneeseen. Sitten hän huudahti syleillen minua: "Rakas Gil Blas'ini, mikä ilo nähdä sinua! Mitä sinä teet Madriidissa? Oletko yhä vielä palveluksessa? Minkälaisissa asioissa olet? Kerro minulle kaikki, mitä sinulle on tapahtunut äkkinäisen lähtösi jälkeen Valladolidista." — "Sinä kysyt kovin paljon yht'aikaa", vastasin, "ja eihän tämä ole sopiva paikkakaan tarinain kertomista varten." — "Olet oikeassa", vastasi hän, "parempi on, että menemme minun luokseni. Lähtekäämme, tule kerallani. Se ei ole kaukana täältä. Minä olen riippumaton mies, asuntoni on hauska, ja erinomaisesti kalustettu; olen tyytyväinen ja onnellinen, ainakin luulen olevani."

Suostuin ehdotukseen, ja Fabricio kuletti minut erään uhkean talon luo, jossa sanoi asuvansa. Astuimme erään pihan yli, jonka toisella sivulla oli rappuset, mitkä johtivat komeihin huoneisiin, ja toisella sivulla yhtä kapea kuin pimeä porras, jota myöten tultiin hänen kehuttuun asuntoonsa. Se oli vaan yksi ainoa huone, josta kekseliäs ystäväni oli tehnyt lautaseinäin avulla neljä. Ensimmäinen oli toisen etuhuoneena, toisessa hän makasi, kolmannesta hän oli tehnyt työhuoneen, ja neljäs oli kyökkinä. Etuhuone ja makuuhuone olivat paperoidut maantieteellisillä kartoilla ja filosoofisilla lauselmilla, ja kalustus oli samanmukainen. Siinä oli suuri sänky, jonka peittona oli lopen kulunut koruommeltu vaate, muutamia vanhoja tuoleja, joilla oli keltainen sarssipäällystys ja sivuilla samanväriset silkkihesut granadalaista tekoa; vielä siinä oli kullatuilla jaloilla varustettu pöytä, nahkapäällystyksellä, joka lienee ennen ollut punainen ja jonka reunustana oli ajan mustuttamasta valekullasta tehty verkkokudos; seinän vieressä oli vielä eebenpuinen kaappi, jota koristi kömpelötekoiset leikkaukset. Työhuoneessa hänellä oli pieni pöytä, ja kirjastona oli muutamia teoksia sekä moniaita paperipakkoja, jotka oli ladottu päällekkäin lautahyllyille seinän viereen. Kyökissä, joka ei ollut muita huonompi, oli saviastioita ja muita tarpeellisia kaluja.

Fabricio antoi minun kyllältäni katsella asuntoaan ja kysyi sitten: "No, mitäs arvelet minun asunnostani ja taloudestani? Eikö kelpaa?" — "Totta tosiaan", vastasin hymyillen. "Sinulla täytyy olla hyvät tulot Madriidissa, voidaksesi elää näin pulskasti, Sinulla on varmaankin hyvä paikka?" — "Jumala varjelkoon!" vastasi hän. "Minun toimeni on kaikkein sellaisten ulkopuolella. Eräs ylhäinen herra, jonka oma tämä talo on, on antanut minulle tämän huoneen, josta olen tehnyt neljä, ja jonka olen kalustanut, kuten näet. Minä en tee nykyisin muuta kuin mikä minua miellyttää, ja puutteesta ei ole tietoa." — "Puhu selvemmin", huudahdin, "sinä vaan kiihotat uteliaisuuttani." — "Olkoon menneeksi!" vastasi hän, "täytän pyyntösi. Minä olen ruvennut kirjailijaksi; minä harrastan nyt kaunotieteitä, kirjoitellen sekä runoja että suorasanaista."

"Sinäkö, Apollon lempipoika!" huudahdin nauraen; "se ei olisi koskaan juolahtanut minulle mieleen. Muuten, olethan sinä älyn mies; sinun kyhäyksesi eivät tositeossa huonoja lienekään. Olen vaan utelias tietämään, mikä sinussa sai kirjoitushalun heräämään."

— "En ihmettele uteliaisuuttasi", vastasi Nunez. "Olin niin tyytyväinen olooni herra Manuel Ordonezin luona, etten parempaa toivonut. Mutta minun kävi kuin Plautuksen,[22] henkeni kohosi vähitellen orjuudesta ylös; kirjoitin erään huvinäytelmän, jonka toimitin Valladolidissa käyväin teaatteriseurain näyteltäväksi. Vaikka se tosin ei maailmoja mullistanut, niin se kuitenkin otettiin suurella riemulla vastaan. Päätin siitä, että yleisö oli hyvä lypsylehmä, jota oli helppo lypsää. Se ajatus ja intoni kirjoittaa uusia näytelmiä saivat minun lähtemään sairashuoneesta. Rakkaus runoiluun voitti rakkauden rahaan. Päätin lähteä Madriidiin, kaikkien kykyjen keskukseen, lahjojani kehittämään. Pyysin isännältäni eroani, johon hän suostui kovin vastenmielisesti, sillä hän piti minusta paljon. 'Miksi haluat, pois luotani, Fabricio? Olenko antanut sinulle tietämättäni jotakin tyytymättömyyden syytä?' — 'Ette, herra', vastasin, 'te olette parhain kaikista isännistä, enkä koskaan unhota teidän hyvyyttänne; mutta tiedättehän, että jokaisen on noudatettava kutsumustaan. Minä tunnen syntyneeni kirjailijaksi; henkeni tuotteilla aion ikuistuttaa nimeni.' — 'Mikä mielettömyys!' vastasi tämä kunnon ukko. 'Sinä olet jo päässyt hyvään alkuun sairashuoneessa; olet sitä maata miehiä, josta tehdään taloudenhoitajia, joskus esimiehiäkin. Sinä heität täysiarvoisen ja rupeat joutavia tavottelemaan. Nurin käännät asiat, poikaseni.'

"Huomattuaan turhaan ponnistelevansa isäntäni maksoi palkkani sekä lahjotti sen lisäksi viisikymmentä tukaattia kiitokseksi palveluksestani, mikä auttoi minua Madriidiin tultuani pukeutumaan hyviin vaatteisiin.

"Minulla on ollut verraton menestys. Minä käyn ylhäisissä perheissä lukemassa värssyjäni ja kertomuksiani, ja kaikkialla olen tervetullut. Seurustelen monen suuren herran parissa, ja Medina-Sidonian herttua on ystäväni, kuten Maecenas oli Horatiuksen ystävä. Niin, sillä tavalla olen muuttunut kirjailijaksi. Muuta kerrottavaa minulla ei ole. Nyt on sinun vuorosi kertoa kokemuksesi, Gil Blas."

Minä aloin haastaa kertoen hänelle tarkkaan vaiheeni jättämällä sivuseikat pois. Lopetettuani oli tullut päivällisen aika. Fabricio veti eebenpuisesta kaapistaan ruokaliinoja, leipää, jäännöksen paistettua lampaankäpälää, pullon oivallista viiniä, joiden ääreen istuimme niin iloisin mielin kuin kaksi ystävää konsanaankin pitkän eron perästä.

Syötyämme läksimme kävelemään, vaan silloin tuli Medina-Sidonian herttuan kamariherra Fabricion luo lausuen hänelle: "Herra don Fabricio, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että herra herttua haluaisi puhua kanssanne. Hän odottaa teitä kotonaan." Nunez, joka tiesi, ettei milloinkaan voi kyllin nopeasti täyttää ylhäisen herran toivomusta, lähti heti Maecenaansa luo, jättäen minut siihen paikkaan ällistyneenä, kuullessani häntä kutsuttavan don'iksi, siis aateliseksi, vaikkei Crysostomo ukko, hänen isänsä, ollut parturia parempi.

Kolmaskymmenesviides luku.

Fabricio hankkii Gil Blas'ille paikan sicilialaisen kreivin Galianon palveluksessa.

Olin niin utelias taas näkemään Fabriciota, että jo aikaisin seuraavana aamuna menin hänen luokseen. "Toivotan hyvää huomenta", huusin jo kynnykseltä, "don Fabriciolle, Asturian aatelin kukalle, tai paremmin sienelle." Sen kuultuaan hän rupesi nauramaan. "Kuulit siis, että minua kutsutaan don'iksi?" — "Kuulin, herra aatelismies; sallikaa siis huomauttaakseni, että kertoissanne eilen muutostanne jätitte parhaimman mainitsematta." — "Aivan totta", vastasi hän; "mutta toden pulmakseni olen ottanut sen arvonimen vähemmän omasta turhamaisuudestani kuin mukautuakseni muitten turhamaisuuteen. Tiedäthän sinä, mikä on tapa Espanjassa; kunnollisinkaan mies ei maksa mitään, jollei hänellä ole rahoja tai ylhäistä syntyperää."

"Mutta asiasta toiseen", lisäsi hän. "Eilen illallisilla Medina-Sidonian herttuan luona oli muitten vieraiden ohella eräs sicilialainen herra, kreivi Galiano. Kun kerroin sinun tarinasi, niin kreivi alkoi kysellä sinusta, johon tietysti asianmukaisesti vastasin, kuten voit ymmärtää, ja sitten hän pyysi minun tuomaan sinut hänen luokseen. Aioin juuri tulla sinua hakemaan lähteäksemme hänen luokseen. Hän aikonee nähtävästi tarjota sinulle sihteerintointa luonaan. Kehotan sinua suostumaan; sinä tulet voimaan mainiosti hänen luonaan; hän on rikas, elää täällä kuin lähettiläs ikään. Hänen sanotaan tulleen tänne keskustelemaan Lerman herttuan kanssa kuninkaallisista tiloista, joita hänellä on aikomus myödä Siciliassa. Vielä mainittakoon, että kreivi näyttää olevan jalo, oikeamielinen ja suoraluontoinen mies. Parempaa et voi tehdä kuin ruveta tämän herran palvelukseen."

"Aikomukseni oli", vastasin Nunez'ille, "mitellä jonkun aikaa katuloita ja pitää hyviä päiviä, ennenkuin ryhtyisin uudelleen palvelukseen, mutta kuvauksesi sicilialaisesta kreivistä on niin houkutteleva, että alan muuttaa päätöstäni. Toivoisinpa jo olevani hänen luonaan." — "Kohta oletkin siellä, ellen pahoin erehdy," vastasi hän. Läksimme heti kreivin luo, joka asui ystävänsä don Sancho d'Avilan talossa, joka oli siihen aikaan maatiloillaan.

Linnan pihalla näimme suuret joukot hovipoikia ja lakeijoita, joiden yllä oli yhtä kalliit kuin komeat virkapuvut, ja eteisessä oli useita asemiehiä, kamariherroja ja muita toimimiehiä. Heillä oli kaikilla toinen toistaan komeammat puvut, mutta samalla niin kummalliset kasvot, että olin vähällä luulla niitä espanjalaisittain puetuiksi apinoiksi. Tiedämmehän, että sekä miesten että naisten joukossa löytyy naamoja, joille ei taidekeinotkaan mitään mahda.

Don Fabricion tulosta ilmoitettiin, ja kotvasen perästä hänet saatettiin sisään, johon minä seurasin häntä! Kreivi istui aamupuvussaan sohvassa juoden suklaatia. Me tervehdimme häntä syvällä kunnioituksella; ja hän puolestaan nyökäytti päätään, silmäillen samalla meitä niin herttaisesti, että minä heti tunsin kiintyväni häneen. On ihmeellistä, ja sentään niin yleistä, kuinka hyvältä meille tuntuu ylhäisten suosiollisuus. Heidän pitää todellakin olla sangen ynseitä meille ollaksemme pahoillamme.

Juotuaan suklaatinsa, hän leikki vähän aikaa suuren apinan kanssa, joka oli hänen vieressään ja jota hän kutsui Cupidoksi. En käsitä, miksi hän oli antanut lemmenjumalan nimen elukalle, sillä muuta yhtäläisyyttä sillä ei näyttänyt olevan hänen kanssaan kuin pahanilkisyys. Siitä huolimatta se oli herransa paras ilo; hän oli niin ihastunut apinan temppuihin, että se sai olla myötäänsä hänen sylissään. Nunez ja minä, joita eläimen hypyt eivät järin paljon ihastuttaneet, olimme kuitenkin olevinamme hyvin mieltyneinä siihen. Se oli kovin sicilialaisen mieleen, hän keskeytti leikkinsä tuokioksi ja lausui minulle: "Ystäväni, tarjoon teille sihteerintoimen luonani. Jos suostutte ehdotukseeni, niin annan teille kaksisataa pistoolia vuodessa. Don Fabricion suositus riittää takaukseksi." — "Niin, herra", huudahti Nunez, "enkä luule saavani moitteita perästäpäin."

Kiitin kumartaen asturialaista runoilijaa hänen uhrautuvaisesta rohkeudestaan. Sitten käännyin kreivin puoleen, vakuuttaen palvelusintoani ja uskollisuuttani. Heti kun hän huomasi ehdotuksen minua miellyttävän, niin hän kutsui taloudenhoitajansa luokseen ja puhui hänen kanssaan hyvin hiljaa; senjälkeen hän lausui minulle: "Gil Blas, tahdon ilmoittaa teille heti, mitä tehtäviä annan teille. Nyt voitte seurata taloudenhoitajaani; olen jo antanut hänelle käskyn teitä varten." Minä noudatin käskyä, jättäen Fabricion kreivin ja Cupidon pariin.

Taloudenhoitaja, joka oli nokkela messinalainen, vei minut huoneeseensa erinomaisella kohteliaisuudella. Hän lähetti noutamaan räätäliä, joka oli vaatettanut koko talonväen, käskien hänen niin nopeasti kuin suinkin valmistaa minulle yhtä uhkean puvun kuin talon ylimmillä virkailijoilla oli. Räätäli otti mittaa ja lähti. "Mitä asuntoonne tulee", sanoi messialainen, "niin tiedän huoneen, joka sopii teille. Niin! mutta oletteko syönyt aamiaista?" lisäsi hän. Vastasin kieltävästi. "No, poika parka, miksette sano? Te olettekin nyt talossa, jossa ei tarvitse muuta kuin sanoa, niin saapi mitä haluaa! Tulkaahan, minä vien teidät paikkaan, josta ei mitään puutu."

Niin lausuen hän johdatti minut ruokahuoneeseen, jossa tapasimme hovimestarin, napolilaisen, joka oli kaikin puolin messinalaisen veroinen. Heistä kumpaisestakin saattoi sanoa näin: Jussi tanssii paremmin kuin Pekka, Pekka tanssii paremmin kuin Jussi. Tämä kelpo hovimestari pisteli viiden kuuden ystävänsä kera poskeensa läskiä, häränkieltä ja muuta suolaista, mikä pani heidät tuontuostakin maljoja kallistamaan. Istuimme näitten sankarein seuraan, auttaen heitä herra kreivin parhaitten viinien kuluttamisessa. Toimittaessamme tätä ruokahuoneessa, tapahtui samaan aikaan kyökissä muuta. Kokki kestitsi siellä puolestaan kolmea tai neljää tuttavaansa porvaria, jotka eivät säästäneet viiniä enemmän kuin mekään, ja jotka täyttelivät kaikin voimin maaruaan peltopyy- ja jänispasteijoilla; jopa kokkipojatkin syytivät kreivin hyvyyttä vierailleen, minkä vaan kykenivät. Luulinpa melkein tulleeni rosvottavaksi jätettyyn taloon; mutta kaikkea en vielä tiennytkään. Silloin näkemäni oli vähäpätöistä sen rinnalla, mitä myöhemmin sain tietää.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Mitä tehtäviä Galianon kreivi antaa Gil Blas'ille.

Läksin hakemaan tavaroitani kulettaakseni ne uuteen asuntooni. Palatessani näin kreivin istuvan pöydässä useitten herrojen seurassa, joitten joukossa oli runoilija Nunez'kin, joka palvelutti itseään mielihyvällä ja sekaantui uutterasti keskusteluun. Huomasin, että hänen joka sanansa herätti seurueen suosiota, Eläköön nero! Kenellä on sitä, hän suoriutuu kaikista tehtävistä kunnialla. Minä aterioin kamariherrain ja muitten ylimpäin virkamiesten kera, joita ruokittiin melkein kuin herraa itseään. Syötyäni vetäysin huoneeseeni, jossa rupesin miettimään tilaani. "No niin, Gil Blas", ajattelin itsekseni, "nyt palvelet sicilialaista kreiviä, jonka luonnetta et tunne. Kaikesta päättäen viihdyt hänen talossaan kuin kala vedessä. Mutta vannomatta on paras, älä luota liiaksi onnentähteesi, jonka petollisuutta olet jo liian usein saanut tuta. Sitäpaitsi et tunne edes tointasi vielä. Sihteeri hänellä on ja yksi taloudenhoitaja; mitä palveluksia hän vaatinee sinulta?"

Tätä miettiessäni saapui eräs lakeija ilmoittamaan, että kaikki päivällisillä olleet herrat olivat jo lähteneet ja että kreivi kysyi minua. Riensin heti hänen huoneeseensa, jossa hän lojui sohvallaan päivällislevon hommissa apinoineen, joka oli hänen vieressään.

"Tulkaa lähemmäksi, Gil Blas", lausui hän, "ottakaa tuoli ja kuunnelkaa, mitä sanon." Tein käskyn mukaan, ja hän alkoi haastella seuraavasti: "Don Fabricio on kertonut minulle, että te muitten hyväin ominaisuuttenne ohella olette uskollinen isännällenne, sekä olette muutenkin kelpo poika. Nämä ominaisuudet saivat minun tarjoomaan paikkaa teille. Minä tarvitsen uskollista palvelijaa, joka katsoo minun etuani ja panee koko huolensa minun omaisuuteni hoitoon. Olen rikas, täydellä todella, mutta sittenkin vuotuiset menoni nousevat aina paljon tulojani suuremmiksi. Ja miksi? Siksi, että minulta varastetaan, minua rosvotaan. Olen talossani aivan kuin metsässä, joka on täynnä rosvoja, Epäilen suuresti taloudenhoitajani ja hovimestarini olevan yhdessä juonessa; ja jos epäluuloni on oikeutettu, niin se on enemmän kuin tarpeeksi tuomaan minulle häviön. Te aiotte tietysti sanoa, että jos heitä epäilen pettureiksi, niin voinhan ajaa heidät matkaansa. Mutta mistäpä löytää toisia, jotka olisivat taatusti parempia? En voi tehdä muuta kuin panna jonkun pitämään heitä kumpaakin silmällä, jonkinlaisena ylivalvojana, ja sitä tointa olen ajatellut teille. Jos täytätte menestyksellä sen toimen, niin saatte olla varma, ettette palvele kiittämätöntä; minä hankin teille sitten hyvin edullisen paikan Siciliassa."

Tämän puheen jälkeen hän laski minut menemään, ja jo samana iltana minut julistettiin koko palvelijakunnan edessä talon ylivalvojaksi. Messinalainen ja napolilainen eivät aluksi olleet siitä milläänkään, sillä he luulivat minua oikeansorttiseksi veitikaksi ja toivoivat saaliin jakamisella pitävänsä järjestyksen entisellään. Mutta hyvin heidän naamansa venähtivät, kun seuraavana päivänä ilmoitin heille olevani kaiken näpistelemisen vihollinen. Vaadin hovimestarilta luettelon varastoista. Kävin kellarissa ja otin tarkan selon kaikesta, mitä ruokahuoneessa oli, varsinkin kaikista hopeakaluista ja liinatavaroista. Sitten annoin heille kummallekin kehotuksen pitää hyvää huolta isännän omaisuudesta ja olemaan säästäväisiä kaikissa, sekä lopetin kehotussaarnani vakuuttamalla ilmoittavani herralle kaikista epäsäännöllisyyksistä, mitä tulisin huomaamaan.

Eikä tämä ollut ainoa toimenpiteeni. Halusin urkkijaa, saadakseni selville, oliko heillä joitakin salajuonia keskenään. Huomioni kiintyi erääseen kokkipoikaan, jonka sain puolelleni lupauksilla. Hän sanoi, etten kenenkään muun kuin juuri hänen puoleensa kääntymällä saisi niin hyvin tietää kaikkea, mitä talossa tapahtui. Hovimestarin ja taloudenhoitajan hän sanoi olevan liitossa keskenään, polttaen kynttilää molemmista päistä yhtaikaa. Joka aamu he lähettivät puolet talon tarpeeksi ostetuista lihoista ravintolanpitäjille, joiden kanssa heillä oli salaiset sopimukset. Kokki menetteli puolestaan aivan samoin, ja niitten palvelusten hyvitykseksi, joita hän uskollisimmasti teki mainituille kahdelle, hänellä oli vapaa valta käytellä kreivin viinejä, — sanalla sanoen nämä kolme palvelijaa olivat syynä siihen, että herra kreivin vuositileissä oli kauhea vajaus. "Jos epäilette ilmoituksiani", lisäsi kokkipoika, "niin suvainnette tulla huomenaamulla seitsemän ajoissa Pyhän Tuomaan kollegiumin luo, niin saatte nähdä minun ilmestyvän sinne koria kantaen, joka on varmasti hälventävä epäilyksenne." — "Sinä olet siis noiden herrain asiantoimittaja?" — "Niin, minä kulen hovimestarin asioilla, ja eräs tovereistani noudattaa taloudenhoitajan käskyjä."

Nämä tiedot näyttivät minusta lähemmän selon arvoisilta. Menin siis seuraavana aamuna määrättyyn aikaan Pyhän Tuomaan kollegiumin edustalle. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa vakoojaani. Näin pian hänen saapuvan, käsivarrellaan suuri kori, joka oli täpötäynnä teuraslihaa, lintua ja metsänriistaa. Tarkastin huolellisesti joka esineen ja tein tapauksesta lyhyen selonteon, jota läksin näyttämään isännälleni, käskettyäni pojan toimittaa tehtävänsä tavallisuuden mukaan.

Sicilialainen herrani, joka oli luonnostaan äkkipikainen, aikoi ensi kiihkossaan ajaa napolilaisen ja messialaisen paikalla tiehensä; mutta saatuaan vähän maittamisen aikaa, hän tyytyi jälkimmäisen karkottamiseen, antain hänen paikkansa minulle. Niinmuodoin hävisi ylivalvojan ammattini heti synnyttyään, enkä minä todenpuhuen sitä surrut. Sillä, peittelemättä tunnustaen, se ei ollut muu kuin arvokkaampi vakoojantoimi, josta ei sitäpaitsi ollut taattua tuloa, mutta taloudenhoitajaksi päästyäni tulin samalla kassakirstun vartijaksi, ja sehän siinä pää-asia onkin. Taloudenhoitaja on aina suuren talon ensimmäinen virkamies, ja hänen virastaan tulee aina niin paljon sivutuloja, että hänen täytyy väkisinkin rikastua, vaikkapa hän olisi rehellinenkin.

Napolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan häikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja luetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo konna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin yhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä, jotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä keitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo lurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta hyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen huoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain vallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin asian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa, minkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään säästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt tuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja. Ja sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä siltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua komeushalun alle.

Enkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan: huomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin jotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä kaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa kuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta neuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan pidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle kaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt häntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka hovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään; heillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne liittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla ajaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä he sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti kerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli minua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin minuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä palveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.

Napolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen tiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle annoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni hänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla hintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli minua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin minua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa toteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun vainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa; vaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin virastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden kuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen menoerän.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä surua se tuotti hänelle. — Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta ja sen seurauksista.

Jonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen johdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi kuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle. Cupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä päivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin pahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi kuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien koko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät kaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että hän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään meitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla noutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi luunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan jalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he vakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin herrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen luokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.

Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat, joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan. Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.

Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin, että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa, että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi kieltänyt sen.

Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit, hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin, ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän parantamisen johdosta.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi: "Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."

En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.

Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa! siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi, niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin itse vaikuttanut onnettomuuteeni.

Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet ollut vieraissa käsissä." — "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."

Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää, tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani näkyvät julmasti huvenneen." — "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole penniäkään pannut hukkaan."

Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta, joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi kapineeni?" — "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus; tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."

— "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin." Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä; vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.

Luulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan apteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo niin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta velkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä luokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri. Maksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.

Melkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä, jotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä. Sitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista, joita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät kukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.

Rohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni onnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo liiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä niin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut milloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti taas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa tilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Gil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin kiittämättömyydestä. — Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen ja saa sihteerintoimen hänen luonaan.

Olin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään puhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle. Heti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin tietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian herttuan kanssa.

Eräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro, jonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani sicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen herran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt minusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

Minä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni lopettanut, kun hän lausui: "Minä otan hankkiakseni paikan teille; ja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni syömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne." Tarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa raha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti suostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.

Olin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin tavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni Jooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: "Herra Gil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä. Sillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan ensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion asiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden henkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen tuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut. Nämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella tehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla on tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan saatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä, niin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä ystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen ilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja luonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen."

Niin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani toimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan tiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa arentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä maatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka kävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita suosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin, sillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut rehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa tapaa.

Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä, Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta. Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi. Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen sijaansa.

Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas, en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle. Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa: ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan vastata." — "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego", vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä, vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä te ajattelette don Calderonista." — "Kysymyksenne on hankala", vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."

"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan." — "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea tomppeli, ellei asia luonnistuisi."

— "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman herttualle", lausui don Diego.

Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.

Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet. Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti, että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana, ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen, joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.

"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset, joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla. Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä, niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa, sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan sinulle tästä hetkestä alkaen".

Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.

Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri, "niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi. Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä, vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.

Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin, että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo. Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. Tiedä, että olet nyt kuninkaan väkeä! niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä kasvoi yhä suuremmaksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. — Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään keinoihin sen johdosta.

Annoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi, että olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en osannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen vivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan. Hän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä enemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin pöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka annoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta röyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen tyytyväinen itseensä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan matkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja. Vuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta. Esiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta tukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin. Senjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä olin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa huoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet muuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän kopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana työstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein heidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja hienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.

Istuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella — synnyttäen paljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni minun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut tuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä kirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka saavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.

Sensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he ilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina siitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat päinvastoin kovasti kohtaloaan. "Jo viisi kuukautta", lausui toinen heistä, "olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me emme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä palkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me oikeastaan olemme". — "Minä puolestani", jatkoi toinen, "ottaisin mielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla, kunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen kirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten uskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä muuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten suojiin".[23]

— "Mitenkä te sitten elätte?" kysyin heiltä. "Teillä on luultavasti itsellänne omaisuutta?" He vastasivat, että sen laita oli niin ja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät velkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta. Nämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat kumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa suurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten minulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei ollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis, etten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat minut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian loppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön seudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä jatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin uljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin, päättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla nyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän täyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun tarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui Monteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä kunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä soveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota tunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.

Hänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen se muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten sisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan asunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan pelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain astua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien itseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti, sekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä muistissaan tilaisuuden sattuessa.

Senjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua tuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen työni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: "Aivan hyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat, tämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa salkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla". Keskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka tuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän mieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen välillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.

Sinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon päätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin mitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla oli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä omalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille, niin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat tyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden. Se oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden kuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään huomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen toivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt häntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä keskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.

Neljäskymmenes luku.

Gil Blas saavuttaa Lerman herttuan suosion.

Vaikkei herttua viipynyt luonani muuta kuin, niin sanoakseni, kävi ja kääntyi joka päivä, niin koetin niinä hetkinä esiintyä niin miellyttävänä häntä kohtaan, että hän lausui minulle kerran muutamana iltapäivänä seuraavat sanat: "kuulehan, Gil Blas, minä pidän sinun luonteestasi ja tahdon sinulle hyvää. Sinä olet innokas ja uskollinen, olet älykäs ja osaat olla vaiti. Enpä siis luule erehtyväni antaissani luottamustani sinulle". Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä kuultuani nämät sanat sekä suutelin kunnioittavasti hänen kättään, jonka hän ojensi kohottaakseen minut ylös. Samalla lausuin: "Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa minua niin suurella luottamuksella? Kuinka paljon salaisia vihamiehiä teidän hyvyytenne onkaan tuottava minulle! Mutta ainoastaan yhden vihaa minä pelkään, nimittäin don Rodrigo de Calderonin."

— "Siltä taholta sinun ei tarvitse mitään peljätä", vastasi herttua. "Minä tunnen Calderonin; hän on ollut minun palveluksessani lapsuudestaan asti. Voin vakuuttaa, että hänen luonteensa on muodostunut niin omani mukaiseksi, että hän pitää kaikesta, mistä minäkin pidän ja vihaa kaikkea, mitä minäkin. Sensijaan, ettäs siis pelkäisit hänen vastenmielisyyttään, saat päinvastoin lukea hänet ystäväksesi". Ymmärsin tästä don Rodrigon olevan viekkaan ketun, joka piti herttuaa kokonaan vallassaan, ja jota kohtaan en osannut olla koskaan liian varovainen.

"Nyt aluksi", jatkoi herttua, "ilmoitan sinulle luottamukseni osoitukseksi erään tuuman, joka on mielessäni. Sinulle on tarpeen tietää se, voidaksesi huolellisesti toimittaa tehtävät, joita aion myöhemmin sinulle antaa. Jo pitkät ajat on nimeni ollut yleisesti kunnioitettu, ja määräyksiäni sokeasti noudatettu, ja mieleni mukaan minä päätän viroista ja arvoista, maaherran- ja varakuninkaanpaikoista ja palkintoviroista. Minä — uskallanpa melkein sen lausua — hallitsen Espanjaa. Korkeammalle en enää voisi onneani kohottaa. Mutta haluaisin turvata asemani myrskyiltä, jotka alkavat minua uhata, ja sitävarten tahdon antaa ajan tullen sinulle erään salaisen tehtävän. Ja tästä hetkestä aikain tahdon julkisesti omistaa sinulle täyden suosioni, niin että sinut pitää kaikkialla tunnettaman minun suosikikseni, ja että kaikki arvohenkilötkin, joiden kanssa tulet jostakin neuvottelemaan, saavat tietää sinun puhuvan minun puolestani. Sillä asia on niin arkaluontoista laatua, etten voi suosittaa sinua kyseessä olevalle henkilölle en sanalla enkä kirjeellä".

Tämä keskustelu osotti niin täydellistä luottamusta minua kohtaan, että se oli kuin puhdasta rahaa minulle. "Nytpä vihdoinkin", lausuin silloin itsekseni, "olen saanut astiani räystään alle; kokonainen kultasade on lankeava ylitseni. Täytyyhän sen miehen uskotun, joka hallitsee Espanjan valtakuntaa, tulla pian upporikkaaksi". Kun mieleni oli näin ihania toiveita täynnä, niin katsoin aivan välinpitämättömänä kukkaroni nopeata hoikkenemista.

Neljäskymmenesensimmäinen luku.

Jossa Gil Blas saapi osakseen ylenmäärin onnea, kunniaa ja kurjuutta.

Hovissa tuli pian tietyksi ministerin suosio minua kohtaan. Hän osottikin sitä aivan julkisesti; niinpä hän esimerkiksi antoi minun haltuuni salkkunsa, jota hänellä aina oli tapana itse kantaa neuvostoon mennessään. Tämä uusi tapa teki minut ihmisten silmissä hänen erityiseksi lemmikikseen, saattaen monen kadehtimaan minua ja tuottaen ylitseni runsaasti hovin vihkivettä. Naapurini, ne kaksi sihteeriä olivat ensimmäisiä onnittelijoitani tulevan suuruuteni johdosta. He kutsuivat minut illallisillekin leskensä luo, ei niinkään vastatakseen minun tarjoomisiini kuin mielistelläkseen minua tulevain vastapalvelusten varalta. Samaa sain kokea joka puolelta. Jopa pöyhkä don Rodrigokin alkoi puhutella minua toisella nuotilla. Hän osotti minulle erinomaista kohteliaisuutta, varsinkin jos luuli isäntämme sen huomaavan. Mutta voin vakuuttaa, ettei hän ollutkaan pässinpään kanssa tekemisissä. Vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa sitä sievemmin, kuta enemmän häntä vihasin; vanha hovimies ei olisi osannut taitavammin menetellä.

Seurasin herttuata myöskin hänen käynneillään kuninkaan luona, jossa hän kävi tavallisesti kolmesti päivässä. Aamusilla hän astui hänen majesteettinsa huoneeseen heti tämän herättyä. Laskeuduttuaan polvilleen vuoteen yläpään eteen hän esitteli kuninkaalle, mitä tehtäviä hänellä oli siksi päiväksi, lausuen myöskin mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, tullakseen uudestaan, heti kun kuningas oli syönyt päivällistä, mutta ei asioista keskustelemaan, vaan viettämään aikaa hauskoja juttuja kertomalla. Hän kertoi silloin kaikki huvittavat tapahtumat Madriidista, sillä hän sai niistä aina kaikista ensimmäisenä tiedon erityisten, sitä varten palkattujen henkilöitten kautta. Ja illalla hän tapasi kuninkaan vielä kolmannen kerran tehdäkseen hänelle selkoa päivän toimistaan ja kysyäkseen tavan vuoksi määräyksiä seuraavaksi päiväksi. Hänen ollessaan kuninkaan luona minä odotin eteishuoneessa, jossa ylhäissäätyiset ja arvoissa olevat henkilöt pyrkivät keskusteluun kanssani ja olivat onnellisia, jos saivat minulta sanasen itselleen. Oliko siis ihme, jos aloin pitää itseäni hyvin tärkeänä henkilönä! Sillä onhan hovissa monta, joilla on samat luulot itsestään, vaikkei heillä ole likimainkaan niin paljon siihen syytä kuin minulla.

Eräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni. Herttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun kirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti minun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo ja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen kirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan ymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin olevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa kuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun ja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan minua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä kunnianhimoisimmilla ajatuksilla.

Päivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja mieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi puuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut minua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta asunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa. Tuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään kärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni, ennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin teaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin suurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni pois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana, ja — mikä oli pahinta kaikista — tietämättömänä, mistä sitä hankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni kellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron, joka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin unouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä oli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään, Minulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät. Ravintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään. Mitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin virkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä: ainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta, ja illalla paneuduin syömätönnä maata.