KAHDESTOISTA LUKU.
Lähdettyään Pareš Babun luota ja tultuaan kadulle Binoi sanoi: »Voisit astella hieman hitaammin, Gora, vanha veikko; sinulla on pitemmät sääret, ja ellet hillitse vauhtiasi, niin ihan hengästyn yrittäessäni pysytellä mukanasi.»
»Minä tahdon kävellä tänä iltana yksin», vastasi Gora, »minulla on paljon ajateltavaa». Hän kulki eteenpäin nopeasti kuten ainakin.
Binoi tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Goraa vastaan kapinoidessaan hän oli tänään poikennut tavallisesta säännöstänsä ja olisi tuntenut helpotusta, jos Gora olisi häntä sättinyt. Myrsky olisi hälventänyt heidän elinkautisen ystävyytensä yllä lepäävän painostavan ilman, ja hän olisi voinut jälleen hengittää vapaasti.
Binoi ei voinut ajatella, että Goraa sopi moittia, vaikka hän vihoissaan meni menojansa, mutta nyt oli heidän pitkäaikaisen ystävyytensä kestäessä ensi kerran ilmaantunut todellinen erimielisyys, ja Binoin sydän tuntui raskaalta, kun hän siinä asteli synkässä yössä, tummien ukonpilvien silloin tällöin jyrähdellessä. Näytti siltä, kuin hänen elämänsä olisi äkkiä poikennut ladultansa ja lähtenyt kulkemaan uuteen suuntaan. Pimeässä oli Gora kulkenut toista tietä, hän toista.
Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hänen mielensä oli kevyempi. Hänestä tuntui, että hän oli illalla aiheuttanut itselleen turhaa levottomuutta, ja nyt, aamuhetkenä, eivät nuo kaksi asiaa, Goran ystävyys ja Pareš Babun tuttavuus, näyttäneet kovin yhteensointumattomilta. Hän hymyilikin ajatellessaan, kuinka tärkeältä asia oli näyttänyt ja kuinka onnettomaksi hän oli itsensä tuntenut edellisenä iltana.
Niin hän heitti liinan hartioillensa ja lähti siekailematta Goran luo. [Alaruumista verhoava dhuti ja yläruumiin peitteenä oleva tunikka muodostavat tavallisen bengalilaisen kotipuvun; lisäksi tulee hartialiina ulos lähdettäessä.] Gora oli alakerrassa lukemassa. Hän oli ikkunasta nähnyt Binoin tulevan, mutta ei kohottanut katsettansa Binoin astuessa huoneeseen. Binoi ei virkkanut mitään, ottihan vain sanomalehden Goran kädestä.
»Luulenpa, että erehdytte», huomautti Gora kylmästi. »Minä olen
Gourmohan — taikauskoinen hindulainen.»
»Erehdys on kenties sinun tahollasi», vastasi Binoi. »Minä olen
Binoi-bhusan, samaisen Gourmohanin taikauskoinen ystävä.»
»Mutta Gourmohan on niin auttamaton, ettei hän koskaan puolustele taikauskojansa kenenkään edessä.»
»Binoi on samanlainen. Mutta hän ei yritä pakottaa toisia nielemään taikauskojansa.»
Aivan kohta ystävykset olivat kiihkeässä väittelyssä, ja naapuristo havaitsi helposti, että Gora ja Binoi olivat kohdanneet toisensa.
»Mitä syytä sinulla oli taanoin kieltää, että käyt Pareš Babun luona?» kysyi Gora vihdoin.
»Syystä ei voi olla puhettakaan», hymyili Binoi. »Minä kielsin vain sen vuoksi, etten ollut siellä koskaan käynyt. Olin eilen ensimmäistä kertaa talossa.»
»Minua hämmästyttää, että löydät sinne johtavan tien niin helposti, mutta epäilenpä, osaatko yhtä helposti löytää sen tien, joka johtaa sieltä pois!» ivaili Gora.
»Voipa niin olla», virkkoi Binoi. »Olen kenties sellaiseksi syntynyt. Minusta ei ole helppoa jättää ketään, jota kohtaan tunnen rakkautta ja kunnioitusta. Sinä itse olet saanut sen kokea.»
»Aiot siis käydä siellä tästä lähtien aina loppumattomiin?»
»Minkätähden olisinkaan minä ainoa siellä käyvä henkilö? Olethan sinäkin liikuntakykyinen; et ole mikään paikalleen naulittu olio, ethän?»
»Minä voin sinne lähteä, mutta minä palaan takaisin», sanoi Gora. »Sinussa ilmenevistä merkeistä päättäen sitävastoin ei ole puhettakaan palaamisesta. Miltä tee maistui?»
»Verrattain kitkerältä.»
»Miksi siis —»
»Kieltäytyminen olisi ollut vielä paljoa kitkerämpää.»
»Eikö siis yhteiskunnan säilyttämiseksi tarvita mitään muuta kuin hyvää käytöstä?» kysyi Gora.
»Ei aina. Mutta kuulehan, Gora, kun sosiaaliset sovinnaisuudet ja sydämen vaatimukset joutuvat ristiriitaan —»
Gora keskeytti kärsimättömänä. »Niin, sydämen vaatimukset, kuinkapa muuten!» jyrisi hän. »Yhteiskunta on sinulle niin vähäarvoinen, että voit havaita alinomaa sydämesi vaatimusten sotivan sitä vastaan. Kunhan oivaltaisit, kuinka syvästi koskee yhteiskuntaan kohdistettu isku, häpeisit puhua herkkätunteisin sanoin sydämestäsi. Sydäntäsi särkee, jos sinun on vähänkään loukattava Pareš Babun tyttäriä. Minun sydäntäni särkee, kun näen, kuinka helposti voit loukata koko yhteiskuntaa sellaisen mitättömän verukkeen nojalla!»
»Mutta kuulehan, Gora», huomautti Binoi, »jos se seikka, että joku juo kupin teetä, on yhteiskuntaan kohdistuva isku, voin sanoa vain sen verran, että sellaiset iskut tekevät yhteiskunnalle hyvää. Jos yritämme suojella maatamme sellaiselta, teemme sen vain heikoksi ja hempeäksi.»
»Hyvä herra», virkkoi Gora, »minä tunnen kaikki nuo tusinatodisteet — älähän pidä minua täydellisenä hölmönä. Mutta kaikki tuo on riittämätöntä näissä oloissa. Kun sairas lapsi ei tahdo nauttia lääkettä, niin äiti, vaikka onkin aivan terve, juo sitä hieman lohduttaakseen lasta sillä ajatuksella, että molemmat ovat samassa vaivassa. Siinä ei ole kysymyksessä lääkeopillinen käsittely, vaan henkilökohtainen kiintymys, ja jos kiintymys puuttuu, niin äidin ja lapsen välillä vallitseva suhde rikkoutuu ja samalla jää saavuttamatta toivottu tulos, toimipa äiti muuten kuinka järkevästi tahansa. Minä en kiistele teekupista — minua loukkaa meitä kotimaahamme yhdistävän siteen rikkominen. Paljon helpompi on kieltäytyä teetä juomasta — vaikkapa vielä loukkaantuisivat Pareš Babun tyttäret! Nykyisissä oloissa on tärkein tehtävämme yrittää liittyä yhteen kaikkien kanssa. Kunhan olemme sen tehtävän suorittaneet, niin teen juomista tai juomatta jättämistä koskeva kysymys ratkaistaan parilla sanalla.»
»Niin ollen kestänee kauan, ennenkuin tyhjennän toisen teekupposen!» huomautti Binoi.
»Eipä suinkaan, siihen ei ole mitään aihetta», vastasi Gora. »Mutta kuulehan, Binoi, minkätähden välttämättä tahdot pysytellä minun liitossani? On tullut aika, jolloin sinun on hylättävä minut samoinkuin monet muutkin hindulaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sinulle epämieluiset asiat. Muuten loukkaantuvat Pareš Babun tyttäret!»
Samassa astui huoneeseen Abinaš. Hän oli Goran opetuslapsi, ja kaiken sen, mitä hän Goralta kuuli, hänen mielensä muutti mitättömäksi ja hänen kielensä arkiseksi, kun hän lähti sitä sirottelemaan yleisön keskuuteen. Oli kuitenkin laita niin, että ne, jotka eivät kyenneet ymmärtämään Goraa, tunsivat täydellisesti ymmärtävänsä Abinašia ja ylistivät hänen lausumiansa. Abinaš kadehti erikoisesti Binoita ja yritti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kiistellä hänen kanssaan mitä typerimpiä väitteitä esittäen. Binoi ei ollut kyllin kärsivällinen sietääkseen hänen vähä-älyisyyttänsä, vaan lopetti jutun lyhyeen. Sitten otti Gora väitteen puolustettavakseen ja astui itse areenalle Abinašin kutkutellessa itseään sillä tiedolla, että Gora esitti hänen aatteitansa.
Binoi, joka tunsi, että Abinašin näkymölle ilmaantuminen teki toistaiseksi mahdottomaksi Goran ja hänen välisen sovinnon teon, lähti yläkertaan, missä Anandamoji istui varastohuoneensa ovella järjestellen vihanneksia keittiötä varten.
»Olen kuullut teidän äänenne jo hyvän aikaa», virkkoi Anandamoji.
»Minkätähden näin varhain? Oletko syönyt aamiaista, ennen lähtöäsi?»
Jos olisi ollut jokin toinen päivä, Binoi olisi vastannut: »En, en ole» ja olisi istuutunut nauttimaan Anandamojin vieraanvaraisuutta. Mutta nyt hän vastasi: »Kiitoksia, äiti, minä söin aamiaista ennen lähtöäni.»
Tänään hän ei tahtonut antaa Goralle enempää aihetta loukkaantumiseen, — hän tiesi, ettei ollut vielä saanut täysin anteeksi, ja se tunto, että hänet pidettiin yhä hieman loitolla, painosti hänen mieltänsä.
Hän otti veitsen taskustaan ja alkoi Anandamojin keralla kuoria perunoita. Neljännestunnin kuluttua hän meni jälleen alakertaan, havaitsi Goran ja Abinašin lähteneen ulos ja jäi vähäksi aikaa Goran huoneeseen istuen hiljaa mietteissään. Sitten hän otti sanomalehden ja silmäili hajamielisesti ilmoitusosastoa. Vihdoin hän huokasi syvään ja lähti talosta.
Päivällisen jälkeen hän jälleen tunsi itsensä levottomaksi ja halusi tavata Goraa. Hän oli aina arvelematta nöyryyttänyt itseänsä ystävänsä edessä, mutta vaikka ei mikään oma ylpeys olisikaan ollut esteenä, oli ystävyyden arvoa kuitenkin pidettävä silmällä. Hän tosin tunsi, että hänen vilpitön suhteensa Goraan oli kärsinyt siitä, että hän oli suonut sijaa Pareš Babun tuttavuudelle, ja sen vuoksi hän oli valmis sietämään Goran ivailuja ja soimauksia, mutta tällaista syrjäyttämistä hän ei kuitenkaan ollut voinut kuvitella mahdolliseksi. Asteltuaan vähän matkaa Binoi kääntyi takaisin; hän ei uskaltanut mennä Goran luo, koska pelkäsi ystävyytensä joutuvan jälleen herjattavaksi.
KOLMASTOISTA LUKU.
Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena, päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle. Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim dada!»
Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään, joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»
»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.
»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.
»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»
»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä suostun.»
»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi. »Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»
Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»
»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»
»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni», virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään, mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»
Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä ympärilleni.»
»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin edespäin?» virkkoi Mohim.
»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»
»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.
»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.
»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»
»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan hän vielä kovin nuori —»
»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»
Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa hetkinen.»
»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti paikalla määrätä onnekasta päivää.»
»Minun täytyy kysyä omaisteni mielipidettä —», alkoi Binoi jälleen.
»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa päätettynä.
Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta, mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan. Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.
Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan takaansa.
Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.
Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.
Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä ovat?»
Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.
Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»
Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä sisus.»
Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja nauraa Binoille.
Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan syntymäpäivä.»
»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun täytyy mennä muualle.»
»Minne menette?» kysyi Satiš.
»Ystäväni luo.»
»Senkö ystävänne luo?»
»Niin.»
Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta. Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä kotiin minun kanssani.»
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.
Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä välittämättä.
Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan, hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee hänkin pian.»
Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää milloinkaan meillä käymään!»
»Minkätähden niin luulette?» kysyi Binoi.
»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa», selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»
Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita talousvelvollisuuksiansa.»
Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis samaa mieltä kuin ystävänne?»
Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»
Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä, joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme luetaan: Tunne itsesi — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja lausuu ukkosäänin loitsuansa: Tunne itsesi!»
Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni, joka lausueli:
Ällös kerro synkin säkein:
»Elämä on unta vain!»
Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla nauramatta.
Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti: tuoliltaan.
»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»
Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä parvekkeella.
Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena. Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli läsnä vieraita.
Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan, ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin.
Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin
noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee
Gourmohan Babu!»
Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös, mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Goran istuutuessa päivälliselle Anandamoji yritti ottaa puheeksi sitä ajatusta, joka oli päällimmäisenä hänen mielessään. »Binoi kävi täällä tänä aamuna», sanoi hän johdannoksi. »Etkö ole nähnyt häntä?»
Luomatta katsettaan ylös Gora vastasi: »Olen kyllä.»
»Minä kehoitin häntä viipymään», virkkoi Anandamoji pitkän vaitiolon jälkeen, »mutta hän lähti pois hajamielisen näköisenä».
Gora ei vastannut mitään, ja Anandamoji jatkoi: »Hänen mieltänsä painaa varmaan jokin asia. En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena. Se ei minua ollenkaan miellytä.»
Gora aterioi edelleen mitään virkkamatta. Anandamoji hieman arasteli Goraa, koska oli häneen erikoisen hellästi kiintynyt, ja niin hän yleensä oli vastahakoinen utelemaan mitään asiaa, ellei Gora itse tahtonut sitä ilmaista. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi jättänyt asian sikseen, mutta nyt hän oli niin huolissaan Binoin vuoksi, että jatkoi: »Kuulehan, Gora, älä pahastu, jos puhunkin suorasukaisesti. Jumala on luonut monenlaisia ihmisiä, ja Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ole, että heidän kaikkien tulee kulkea samaa latua. Binoi rakastaa sinua kuin omaa henkeänsä ja senvuoksi hän sietää sinun taholtasi mitä hyvänsä — mutta ei voi seurata mitään hyvää siitä, että yrität pakottaa hänet noudattamaan omaa ajatustapaasi.»
»Tuo minulle vielä hieman maitoa, äiti, tuothan?» oli Goran ainoa vastaus.
Keskustelu päättyi siihen. Itsekin aterioituaan Anandamoji istui ompeluksineen vuoteessaan, ja Latšmi, joka oli turhaan yrittänyt saada hänet keskustelemaan erään palvelijattaren erikoisesta kehnoudesta, paneutui ruokalevolleen permannolle.
Gora kirjoitti kauan aikaa kirjeitä. Binoi oli aamupuolella varsin selvästi nähnyt, kuinka vihoissaan hän oli, joten Gora ei voinut ajatellakaan muuta kuin että hän saapuisi asiasta keskustelemaan ja sopimaan. Niin Gora kaiken aikaa kuunteli, eikö alkaisi kuulua hänen askeliansa. Mutta päivä kului, ja Binoi ei vieläkään saapunut.
Gora oli juuri aikeissa päättää kirjoittamisensa, kun Mohim astui huoneeseen. Hän painui tuoliin ja kävi suoraa päätä asiaansa kysymällä: »Mitä mieltä sinä olet Sasin naimisiinmenosta?»
Gora, joka ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä tuota seikkaa ajatellut, voi vain syyllisen tavoin olla vaiti.
Mohim koki sitten herättää Gorassa asianomaista sedänvelvollisuuksien tuntoa laajasti esittämällä, kuinka korkeassa hinnassa sulhasmiehet olivat naimamarkkinoilla ja kuinka vaikeata oli perheen nykyisissä oloissa toimittaa vaadittuja myötäjäisiä. Asianmukaisesti pakotettuaan Goran myöntämään, ettei hän kyennyt keksimään mitään keinoa vaikeuksien voittamiseksi, Mohim tuli hänen avuksensa huomauttamalla, että asia oli ratkaistavissa onnellisesti Binoin avulla. Mohimin ei olisi tarvinnut puhua niin kautta rantain, mutta sanoipa hän Goralle mitä tahansa, syvimmässä mielessään hän häntä sittenkin hieman pelkäsi.
Gora ei ollut voinut uneksiakaan, että Binoin nimi esiintyisi sellaisessa yhteydessä, varsinkin kun he molemmat olivat päättäneet jäädä naimattomiksi, jotta voisivat uhrata rakkautensa synnyinmaansa palvelukseen. Hän siis sanoi vain: »Mutta suostuuko Binoi menemään naimisiin?»
»Millainen hindulainen sinä oikeastaan olet?» puhkesi Mohim puhumaan. »Kaikista kastimerkeistäsi huolimatta englantilainen kasvatus on imeytynyt sinuun luita myöten. Tiedäthän, että pyhät kirjoittajat teroittavat mieliin naimisiinmenoa jokaisen bramaaninpojan nimenomaisena velvollisuutena!»
Mohim ei syrjäyttänyt perinnäisiä tapoja ja tottumuksia uudenaikaisten nuorten miesten tavoin eikä myöskään erikoisesti taipunut noudattamaan kaikkia pyhien kirjojen sääntöjä. Hän piti typeränä uhittelevaa hotelleissa aterioimista, mutta ei toisaalta pitänyt tarpeellisena, että tavalliset, vaatimattomat ihmiset alinomaa toistelivat pyhien kirjojen tekstejä, niinkuin Gora mielellään teki. Mutta hänen poliittisena johtosääntönänsä oli »maassa maan tavalla», ja niin hän Goran kanssa keskustellessaan muisti vedota pyhiin kirjoihin.
Jos tuo asia olisi tullut puheeksi pari päivää aikaisemmin, ei Gora olisi huolinut ollenkaan kuunnella. Mutta tänään se ei näyttänyt niinkään ehdottomasti hylättävältä. Siinä oli ainakin aihe, jonka nojalla voi heti lähteä tapaamaan Binoita. Niinpä hän virkkoikin: »Hyvä, minä otan selkoa Binoin mielipiteestä.»
»Siitä sinun ei tarvitse ollenkaan olla huolissasi», vastasi Mohim. »Hän ajattelee niinkuin sinä käsket hänen ajatella. Jos lausut puolustavan sanan, niin kaikki on hyvin, ja me voimme pitää asiaa päätettynä.»
Gora lähti samana iltana Binoin luo ja syöksyi kuin rajuilma huoneeseen. Mutta huone oli tyhjä. Hän kutsui palvelijan ja sai kuulla, että Binoi oli lähtenyt taloon n:o 78.
Goran sydämen täytti hurja Pareš Babuun, hänen perheeseensä ja koko Brahma Samadžiin kohdistuva vastenmielisyyden hyöky, mutta hän salasi tuon tulvahtavan kapinamielensä ja riensi Pareš Babun asuntoon. Hänen tarkoituksensa oli puhua aivan ujostelematta, jotta tuon brahmoperheen olo kävisi kyllin kuumaksi ja jottei Binoikaan tuntisi oloansa ylen mukavaksi. Mutta taloon saapuessaan hän sai kuulla, että he olivat kaikin lähteneet jumalanpalvelukseen.
Hetkisen hän epäili, oliko Binoi lähtenyt heidän kerallaan — arveli, että Binoi voi sinä hetkenä olla hänen asunnossaan. Gora kykeni tuskin itseänsä hillitsemään ja lähti kiihkeänä kuten ainakin Brahma Samadžiin. Sinne saavuttuaan hän näki Binoin saattelevan Baroda-rouvaa ajoneuvoihin. Siinä tuo hävytön veikko oli, keskellä avointa katua vieraan tyttöjoukon keskellä! Houkkio! Kuinka täydellisesti hän olikaan sallinut itsensä pauloa — ja kuinka nopeasti ja helposti! Ystävyys oli niin ollen menettänyt kaiken viehätyksensä. Gora poistui kuin tuulen kiidättämänä, ja Binoi istui vaunujen pimennossa silmäillen äänetönnä kadulle.
Baroda-rouva, joka luuli saarnan häntä liikuttaneen, ei huolinut häiritä hänen mietteitänsä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.
Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»
Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin avioliitosta ei voi tulla mitään.»
»Miksi ei? Eikö Binoi suostu?»
»Minä en suostu!»
»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»
»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme jäseneksi».
»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»
Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle. Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä, vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani olemalla liittoon suostumatta!»
Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi:
»Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»
»Mitä, mitä hän onkaan tehnyt?» kysyi Anandamoji.
Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian, että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan; mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen, jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista sellaista puolisoa.»
Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.
Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa, jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia silmiin.
»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»
»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.
»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee, mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi voimakas.»
»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»
»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»
»Se on pitkä tarina, äiti.»
»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana. Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen ystäväsi?»
Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi, että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.
Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi hartialiinansa naulakosta.
»Minne aiot lähteä?» kysyi Anandamoji.
»Binoin luo.»
»Etkö aterioi sitä ennen? Päivällinen on valmis.»
»Minä tuon Binoin mukanani, ja me aterioimme yhdessä.»
Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.
Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.
»En, äiti», vastasi Binoi.
»Niinpä aterioit täällä.»
Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»
Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.
Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle alakertaan.
Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan asuntoosi.»
Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne lepäämään.»
He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa. Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja -korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.
Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan kaviollaan tallin puupermantoa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi tulvillaan, Gora», sanoi hän.
»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa, mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen; mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»
Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään. Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton, täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.
Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista — vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.
Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä? Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää? Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle, mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin, niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.
Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä, kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista, yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina — mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.
Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»
Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita — sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä, ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»
»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»
Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi! Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität, kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen, kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan, kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava — siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»
Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.
Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua kehnompiin käsiin.»
Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema — sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa, kukaan ei saa meitä estää.»
Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.
Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan. Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta, ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei sen sydämelleen.
»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole yhtä voimakkaat.»
»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta, sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina. Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»
»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.
»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora. »Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa, mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava täydellisyytensä.»
Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika mennä levolle!»
»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.
»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän kasvoihinsa vilpoisuutta.
»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa nyt unta.»
»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»
Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät vastikään nukkumaan.»
»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»
»En tiedä», vastasi Anandamoji.
»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen. »Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»
»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»
KUUDESTOISTA LUKU.
»Etkö aio ollenkaan naittaa Sutšaritaa?» kivahti Baroda-rouva.
Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti:
»Missä on sulhanen?»
Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja Sutšarita itse tietää hänkin sen.»
»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu
Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.
»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää. Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi, voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole helppoa löytää hänelle sulhasta.»
Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei
Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.
Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.
Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa, sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden, englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.
Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille. Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä hänen tuttavakseen.
Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön, vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin. Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle, mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa, korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen. Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden tunnetta.
Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana tosiasiana.
Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena. Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta, ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa kokeenalaiseksi.
Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia, että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.
Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi. Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.
Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys, arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet Bhagavadgitaa, mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut melkein koko Mahabharatankin hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat. Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja, oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin kuin ennen.
Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö, joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.
Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta, hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet, piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.
Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli, että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt. Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.
Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»
Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»
»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee, ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»
»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».
Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan, tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.
Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin olla niin menettelemättä.
Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu sitä julki?»
Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita. Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»
»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»
Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.
Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.
Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden siirtyvän kovin kauas.
Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut», virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta sanomalehtiinkin.»
»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen kehittynyt ikäisekseen».
»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän saavuttaa tuon iän.»
Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»
»Epäilemättä, oivallinen ehdotus», myönsi Pareš Babu.