SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut. Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»
Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä »sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.
Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.
Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.
Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.
Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman — elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän runsaus?
Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin, mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa, mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei ollut sanaa lähettänyt.
»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi
Binoi, kun he kääntyivät pois.
»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti, »nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»
Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen joukossaan mitään vastaamatta.
Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi, minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani. Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»
Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa, olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»
»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.
»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja varomattomiksi.»
»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten vilinässä.»
Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis! Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.
Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli, päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja. Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä, mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys — hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi tihkua.
»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä, mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»
Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi, mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten suojelemalla loukattua oikeutta.
Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte häväistykseen lausumatta sanaakaan.»
»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden hän rankaisisikaan minua?»
»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä, sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta, sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»
Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin rahasi!»
»Odota hetkinen», virkkoi Binoi. »Kunhan löydän avaimen.»
Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.
»No niin, minä lähden!» sanoi Gora äkkiä.
»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»
He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut noudattaa.
Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän seurustelunsa hankalaksi.
Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään, Binoi.»
Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»
»Aivan oikein, dada», vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi mitenkään asiaa vastusta.»
»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin jätä koko asia.»
»Minä teen niin», vastasi Gora.
Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta kuin naittajaisten valmisteleminen.
Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »Dada on alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä arvelet?»
»Sanohan sinä, mitä itse siitä ajattelet.»
»Eipä taitaisi olla niinkään tuhma teko.»
»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»
»Päätetään nyt, että sinä menet naimisiin, minä en.»
»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen suorittajille?»
»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän taika.»
»Olkoonpa menneeksi!» hymyili Binoi. »Nosta vain taakka hartioilleni!»
»Mutta onko nyt puheenaoleva erikoinen taakka sinulle kenties epämieluinen?»
»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»
Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain huvitti häntä.
Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat lähteneet kattotasanteelle.
Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta Intiaa.»
»Kuinka niin? Mitä tarkoitat?» kysyi Gora.
»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan lukuunottamatta», selitti Binoi.
»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa, aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on aivan yhtä yksipuolinen.»
»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti. Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään tapauksessa voi olla oikea.»
»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora, »ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin, mikä sija heille kuuluu.»
»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi. »Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä kunnioitustamme.»
»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta, näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy, jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys. Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää. Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon. Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin. Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»
»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee todellisuudessa — —»
»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»
Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin kerrassaan siitä puhumatta.
Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»
Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on toiminut naittajana!»
»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»
Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut mitään, vaan poistui hitain askelin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.
Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa, antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä, siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta, ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.
Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli harvinaisen sievä mies.
Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.
Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi, voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.
Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»
»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia korkeammalla?»
»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»
»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena, jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita. »Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on saavutettu?»
»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi. »Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»
»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai uskotteko kaiken tuon itse?»
»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»
»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»
»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»
»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly puhdistaa ihmisen?»
»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän ylitsemme.»
»Onko noita yli-ihmisiänne olemassa missään?» kysyi Sutšarita.
»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta, kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania, joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania, jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa; me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme, tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta maallista etua.»
Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»
»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt? Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»
»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että puhutte koko maan puolesta?»
»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään karusti.»
»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.
»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi. »Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla, että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»
»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»
Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.
Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»
»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.
Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään, sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»
»Minua se ei ollenkaan miellytä!» tiuskahti Lolita. »Se suututtaa minua.»
»Minkätähden?» kysyi Sutšarita ihmeissään.
»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole mies itsekin?»
»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?» kysyi Sutšarita nauraen.
»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti, ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä. Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»
Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot, didi, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää. Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»
Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän sydämensä näyttivät sylkähtävän.
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua erinomaisen hyvin.»
»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua enemmän miellyttäneet.»
»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita. »Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet hänen omikseen.»
»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa», sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten, että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»
»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»
»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan minulle, didi, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»
Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa, niin mitä onkaan tehtävä?»
»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet ystävästään», vastasi Lolita.
»Minkätähden et sitä yritä?»
»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»
Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki Gourmohan Babun mielipiteitä.»
Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »Didi, didi!» Binoi oli vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi: »Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin päivänä.»
»Mitä hän siitä arveli?» kysyi Lolita.
»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.
»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, didi, meidän pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»
»Huomenna on iltapäivänäytös», tiesi Satiš.
»Hyvä. Niinpä menemme huomenna», päätti Lolita.
Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»
»Minne?» kysyi Binoi ihmeissään.
»Tietenkin sirkukseen», selitti Lolita.
Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää, kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.
»Gourmohan Babu taitaa olla vihoissaan, eikö niin?» jatkoi Lolita.
Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»
»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»
Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»
Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.
Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain sirkuksessa?»
Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi ja vastasi: »En, en vielä.»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Gora istui eräänä aamuna työnsä ääressä, kun Binoi saapui odottamatta ja sanoi ilman minkäänlaisia valmisteluja: »Olin tässä tuonoin sirkuksessa Pareš Babun tyttärien kanssa.»
Gora jatkoi kirjoittamistaan ja virkkoi: »Niin kuulut olleen.»
»Keneltä olet sen kuullut?» kysyi Binoi ihmeissään.
»Abinašilta, joka sattui olemaan sirkuksessa samana päivänä», vastasi
Gora jatkaen kirjoittamistaan mitään enempää sanomatta.
Binoita hävetti kovin, että Gora oli jo saanut asian tietoonsa, vieläpä Abinašilta, joka ei varmaankaan ollut säästellyt kuvauksessaan koristelevia piirteitä. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen oli ollut vaikea päästä uneen edellisenä iltana, koska oli mielessään käynyt tuimaa sotaa Lolitaa vastaan. »Lolita otaksuu minun pelkäävän Goraa niinkuin koulupoika pelkää opettajaansa. Kuinka väärin ihmiset voivatkaan toisiansa arvostella! On totta, että kunnioitan Goraa hänen harvinaisten lahjojensa vuoksi, mutta en ollenkaan sillä tavoin kuin Lolita luulottelee; sellainen otaksuma tekee vääryyttä yhtä hyvin minulle kuin hänellekin. Onpa sekin ajatus: minä muka olen lapsi, ja Gora on vartijani!» Tuo oli rasittanut hänen mieltänsä edellisenä iltana.
Gora jatkoi kirjoittamistaan, ja Binoi palautti mieleensä ne muutamat kärkevät kysymykset, jotka Lolita oli häntä vastaan singonnut. Hänen oli vaikea lakata niitä ajattelemasta. Yht'äkkiä heräsi hänen sydämessään kapinoiva tunne. »Entäpä jos kävinkin sirkuksessa?» — kuohahti hän itsekseen. »Mikä oikeus on Abinašilla keskustella minun asioistani Goran kanssa — ja minkä ihmeen vuoksi Gora sallii sen hölmön käydä puhumaan sellaisista seikoista? Onko Gora minun vartijani, ja olenko minä velvollinen häneltä kysymään, minne saan mennä ja kenen kanssa? Tämä on ankara ystävyyttämme koskeva loukkaus!»
Binoi olisi tuskin ollut siinä määrin närkästynyt Goraan ja Abinašiin, ellei olisi yht'äkkiä tajunnut omaa pelkuruuttansa. Hän yritti vain vierittää ystävänsä kannettavaksi sitä syyllisyyttä, jonka hänen oma vaikenemisensa oli aiheuttanut. Jos Gora olisi lausunut asiasta joitakin sanoja, niin ystävykset olisivat voineet tulla samaan tasoon ja Binoi olisi tullut lohdutetuksi. Mutta ääneti istuva Gora tuntui häntä tuomitsevan. Sen vuoksi Lolitan purevat huomautukset ärsyttivät Binoita yhä enemmän.
Mohim astui huoneeseen, piippu kädessä, tarjosi beteliä purtavaksi ja virkkoi: »Asia on valmis meidän puoleltamme, Binoi poikaseni. Kunhan setäsi asiaan suostuu, tunnemme mielemme aivan keveäksi. Oletko jo hänelle kirjoittanut?»
Tämä ahdistelu vaikutti Binoihin erikoisen epämieluisesti tänään. Hän tiesi hyvinkin, ettei syy ollut Mohimin — Gora näet oli ilmoittanut vanhemmalle veljelleen, että Binoi suostui — mutta tunsi olonsa verrattain ankeaksi ajatellessaan suostumustansa. Anandamoji oli kerrassaan yrittänyt saada hänet peräytymään, ja hän itse ei ollut suinkaan milloinkaan tuntenut mitään erikoista kiintymystä kysymyksessä olevaan morsiameensa. Kuinka siis olikaan tämä sekasorto voinut muovautua selväksi päätökseksi? Ei voinut suoraan väittää Goran häntä mitenkään pakottaneen, sillä hän ei olisi missään tapauksessa pakottanut, jos Binoi itse olisi esittänyt pienenkin vastaväitteen, mutta sittenkin —. Tuo »sittenkin» ilmaisi jälleen Lolitan pistävien huomautusten vaikutusta. Eihän ollut tapahtunut mitään erikoista tässä tilaisuudessa, tuntui vain asian alla se täydellinen vaikutusvalta, jonka Gora oli hankkinut itselleen niiden vuosien aikana, joina he olivat olleet ystävät. Binoi oli vähitellen suostunut tuohon ylivaltaan erinomaisen kiintymyksensä ja leppoisan luonnonlaatunsa vuoksi. Ja niin oli mestarin ja oppilaan suhde muodostunut itseänsä ystävyyttä tärkeämmäksi. Aikaisemmin Binoi ei ollut asiaa oivaltanut, mutta nyt sitä ei käynyt kieltäminen. Ja niin hänen oli oikeutta myöten mentävä naimisiin Sasin kanssa?
»En, minä en ole vielä kirjoittanut sedälleni», vastasi hän Mohimin kysymykseen.
»Vika on yksin minun», virkkoi Mohim. »Minkätähden kirjoittaisitkaan sinä kirjeen; sehän on minun asiani. Mikä on hänen täydellinen nimensä, poikaseni?»
»Minkätähden pidätte niin suurta kiirettä?» kysyi vuorostaan Binoi. »Häitä ei voida viettää asvin- eikä karlik-kuun aikana. Aghran-kuussa— niin, mutta olen unohtanut, että siinäkin kuussa on vaikeutensa. Se on onneton kuukausi meidän perheemme historiassa, ja me emme ole milloinkaan viettäneet perhejuhlia aghran-kuun aikana.»
Mohim laski piippunsa nurkkaan seinän varaan ja virkkoi: »Kuulehan, Binoi, jos välität kaikesta tuollaisesta taikauskosta, niin silloinhan on koko uudenaikainen kasvatuksesi vain ulkoaopittuja lauseparsia. Tässä kirotussa maassa on muutenkin ylen vaikea löytää kalenterista hyväenteisiä päiviä, ja jos kaiken muun lisäksi jokainen perhekunta vielä ottaa huomioon omia tapahtumiansa, niin kuinka asioista voidaan ollenkaan suoriutua?
»Minkätähden siis suostutte pitämään asvin- ja karlik-kuutakaan huonoenteisenä?» kysyi Binoi.
»Pidänkö minä niitä huonoenteisinä!» huudahti Mohim. »Enpä suinkaan. Mutta mitäpä tehdä — tässä meidän maassamme ei tarvitse kunnioittaa Jumalaa, mutta ellet kunnioita kaikkia bhadra-, asvin- ja karlik-kuita koskevia sääntöjä, kaikkea torstai- ja perjantaipäiviä koskevaa ja kaikkia kuun eri vaiheita, niin sinut karkoitetaan talosta! Ja myönnänpä, että vaikka en tunnustakaan tuota kaikkea hyväksyväni, tunnen kuitenkin oloni ahdistavaksi, ellen noudata kalenteria — meidän ilmanalamme luo pelkoa aivan samoin kuin malariakuumetta, ja niinpä en minäkään kykene karistamaan pois tuota tunnetta.»
»Samoin on laita sukulaisteni», sanoi Binoi, »he eivät voi vapautua aghran-kuuhun kohdistuvista pelontunteistaan. Tätini ei missään tapauksessa siihen suostuisi.»
Niin sai Binoi asian siirtymään tuonnemmaksi, ja Mohim, joka ei oikein tietänyt, mitä olisi vielä yrittänyt, peräytyi.
Binoin huomautusten sävy osoitti Goralle, että hänen ystävänsä oli alkanut epäröidä. Binoi ei ollut käynyt talossa muutamaan päivään, ja Gora otaksui hänen vierailleen Pareš Babun luona entistä ahkerammin. Ja kun Binoi nyt, avioliittoasiasta puhuttaessa, oli yrittänyt siirtää keskustelua tuonnemmaksi, Goran epäilykset kävivät vakaviksi, hän lopetti kirjoittamisensa, kääntyi ja sanoi: »Kuulehan, Binoi, kun kerran olet antanut veljelleni lupauksesi, miksi syöksetkään hänet suotta tällaiseen epävarmuuteen?»
Binoi kääntyi yht'äkkiä kärsimättömäksi ja huudahti: »Annoinko lupaukseni, vai siepattiinko se minulta?»
Goraa hämmästytti tuo äkkiä ilmenevä kapinanhenki, hän terästi mielensä ja kysyi tiukasti: »Kuka on sen sinulta siepannut?»
»Sinä!»
»Minä? Minähän lausuin sinulle vain muutaman sanan koko asiasta, ja sitä sinä nimität lupauksen kiristämiseksi!»
Binoi ei tosiaankaan voinut vakuuttavalla tavalla todistaa syytöstään oikeaksi. Gora puhui totta: vain muutamia sanoja oli vaihdettu, ja se, mitä Gora oli sanonut, ei ollut niin vääjäämätöntä, että sitä olisi käynyt nimittäminen painostukseksi. Mutta sittenkin oli tavallaan totta, että Gora oli pakottanut Binoin myöntymään. Mitä vähemmän ulkonaisia todisteita, sitä julkeampana esiintyy syyttäjä, ja niinpä lausui Binoikin kiihtynein äänin: »Ei tarvita montakaan sanaa lupauksen kiristämiseksi!»
»Ota sanasi takaisin!» huusi Gora nousten pöydän luota. »Lupauksesi ei ole niin suunnattoman arvokas, että huolisin sitä sinulta anella tai ryöstää!» — »Dada!» huusi hän sitten Mohimille, joka oli viereisessä huoneessa ja tuli sisään kiireen kaupalla. »Dada», huusi Gora, »enkö sanonut sinulle alun pitäen, että Binoin ja Sasin naimisiinmeno on mahdoton asia ja etten siihen suostu?»
»Tietysti sanoit. Kukaan muu ihminen ei olisi voinut sellaista sanoa. Jokainen muu setä olisi osoittanut jonkinlaista veljentyttärensä avioliittoon kohdistuvaa mielenkiintoa!»
»Minkätähden käytit minua katinkäpälänä saadaksesi Binoin suostumaan?» singahdutti Gora.
»Syynä ei ollut mikään muu kuin se, että otaksuin siten parhaiten saavani hänet suostumaan», vastasi Mohim masentuneena.
Goran kasvot sävähtivät punaisiksi. »Minä pyydän jättämään minut kaiken tämän ulkopuolelle!» huusi hän. »En ole mikään virallinen naittaja, minulla on muuta tekemistä.» Samassa hän poistui huoneesta.
Ennenkuin onneton Mohim ehti ryhtyä asiaa edelleen pohtimaan, Binoikin oli ehtinyt kadulle, ja Mohimin ainoana lohdutuksena oli piippu, jonka hän nyt otti nurkasta, minne oli sen sijoittanut.
Binoi oli monet kerrat kiistellyt Goran kanssa, mutta tällaista purkautumaa ei ollut sattunut milloinkaan ennen, ja Binoi kauhistui aluksi omaa tekoansa. Kun hän oli ehtinyt kotiin, tuntui kuin olisivat nuolet lävistelleet hänen omaatuntoansa. Ei tehnyt mieli syödä eikä nukkua, kun hän ajatteli, millaisen iskun oli Goralle yht'äkkiä antanut. Hän tunsi erinomaista katumusta varsinkin ajatellessaan, kuinka järjettömästi oli syyttänyt yksin Goraa. »Minä tein väärin, väärin, väärin», toisteli hän itsekseen.
Myöhemmin päivällä, kun Anandamoji oli parhaillaan istuutumassa ompeluksensa ääreen päivällisaterian jälkeen, Binoi ilmaantui hänen luoksensa ja istuutui hänen viereensä. Anandamoji oli kuullut tapahtumasta Mohimilta, mutta nähtyään Goran kasvot aterian aikana hän oli arvannut, että oli sattunut myrskyisä kohtaus.
»Äiti», sanoi Binoi. »Minä olen menetellyt väärin. Se, mitä tänä aamuna sanoin Goralle Sasin ja minun välille suunnitellusta avioliitosta, oli pelkkää mielettömyyttä!»
»Älä ole milläsikään, Binoi! Sellaista sattuu aina, kun yrität tukahduttaa jotakin mieltäsi kalvavaa tuskaa. On muuten aivan yhtä hyvä, että se on tapahtunut. Ei kestä kauan, ennenkuin olette kumpikin unohtaneet koko kiistan.»
»Mutta minä tahdon sanoa sinulle, äiti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menen naimisiin Sasin kanssa.»
»Älä tee asiaa pahemmaksi, poikani, hätiköiden yrittämällä paikata riitaa hyväksi. Avioliitto solmitaan eliniäksi, mutta riita on vain hetkellinen.»
Binoi ei kumminkaan voinut neuvoa noudattaa. Hän ei tuntenut voivansa lähteä suoraan Goran luo ja niin hän meni Mohimin puheille, sanoi, ettei hänen tahollaan ollut mitään estettä, että häät voitiin viettää kuukauden kuluessa ja että hän itse tulisi pitämään huolta siitä, että setä asiaan suostuisi.
»Järjestetäänkö kihlajaiset heti?» tiedusteli Mohim.
»Olkoon menneeksi, voitte päättää asian neuvoteltuanne Goran kanssa», vastasi Binoi.
»Mitä! Joko taas on neuvoteltava Goran kanssa!» valitteli Mohim ärtyneesti.
»Niin, niin, se on ihan välttämätöntä!»
»Hyvä, jos se täytyy tehdä, niin tehdään, mutta —» Mohim sulki suunsa pistämällä siihen annoksen beteliä.
Mohim ei virkkanut mitään sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna hän lähti Goran huoneeseen peläten vain ankaran taistelun avulla saavansa hänet jälleen suostumaan. Mutta kun hän kertoi Binoin tulleen edellisenä iltana hänen luokseen ja sanoneen olevansa valmis menemään naimisiin Sasin kanssa, vieläpä kehoittaneen kysymään Goralta neuvoa kihlausasiassa, Gora suostui heti ja sanoi: »Hyvä! Pidetään kihlajaiset kaikin mokomin!»
»Sinä näytät nyt olevan varsin myöntyväinen, mutta älä Herran nimessä esitä jälleen uusia estelyitä seuraavalla kerralla.»
»Häiriötä ei aiheuttanut estelyni, vaan tiedusteluni», sanoi Gora.
»No niin», virkkoi Mohim, »nöyrä pyyntöni on, ettet estele etkä tiedustele. Olen aivan tyytyväinen saadessani toimia omin neuvoin. Kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että tiedustelusi johtaisi sellaiseen vastakkaiseen tulokseen? Tahdon tietää vain yhden ainoan asian: haluatko todellakin tämän avioliiton toteutuvan?»
»Haluan.»
»Salli siis minun olla kyllin viisas äläkä enää sekaannu tähän asiaan.»
KAHDESKYMMENES LUKU.
Gora johtui nyt päättelemään, että oli vaikea pitää Binoita silmällä matkan päästä, joten oli asetettava vartija sinne, missä vaara oli suurin. Hän arvasi, että paras keino pitää Binoita aisoissa oli uuttera seurusteleminen Pareš Babun itsensä kanssa. Niinpä hän lähtikin jo seuraavana päivänä iltapuolella Binoin luo.
Binoi ei ollut odottanut Goraa niin pian saapuvaksi ja oli yhtä hämmästynyt kuin iloinenkin. Hän joutui sitäkin suuremman ihmetyksen valtaan, kun Gora alkoi jutella Pareš Babun tyttäristä osoittamatta minkäänlaista vihamielisyyden merkkiäkään. Ei tarvinnut kovinkaan ponnistella saadakseen Binoissa heräämään asiaan kohdistuvaa mielenkiintoa, ja ystävykset pohtivat keskusteluaihettansa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta aina myöhäiseen iltaan asti.
Kotiin kulkiessaankaan Gora ei saanut asiaa mielestään haihtumaan; se askarrutti häntä niin kauan kuin hän oli valveilla. Hänen mielensä ei ollut milloinkaan ennen ollut niin sekasortoisten mietteiden vallassa — hän ei ollut tosiaankaan koskaan ennen pohtinut naisia koskevaa kysymystä. Binoi oli hänelle osoittanut, että naiset tosiaankin muodostivat osan elämänongelmaa, jota oli käsiteltävä joko pyrkien ratkaisuun tai tyytyen sovitteluun, mutta jota ei sopinut jättää huomioonottamatta.
Kun siis Binoi seuraavana päivänä sanoi Goralle: »Tulehan kerallani Pareš Babun luo, hän on monet kerrat sinua kysellyt», niin Gora suostui empimättä. Hän ei ainoastaan suostunut: hänen mielensä ei ollut enää läheskään yhtä välinpitämätön kuin ennen. Aluksi Sutšarita ja Pareš Babun tyttäret eivät olleet herättäneet hänessä vähintäkään mielenkiintoa, sitten hänen mieleensä oli noussut heihin kohdistuva ylenkatseellinen vihamielisyys, mutta nyt hän kerrassaan halusi päästä paremmin heitä tuntemaan. Hänen teki kovin mieli nähdä, mikä kiintymyksen esine vaikutti niin voimallisesti Binoin sydämeen.
He saapuivat taloon illalla. Yläkerran oleskeluhuoneessa Haran luki Pareš Babulle erästä englanninkielistä kirjoitelmaansa pöytälampun valossa. Pareš Babu oli kuitenkin vain väline tarkoituksen saavuttamiseksi, sillä Haranin todellisena pyrkimyksenä oli vaikuttaa Sutšaritaan, joka kuunteli ääneti pöydän päässä varjostaen silmiänsä lampun valolta palmunlehtiviuhkalla. Tottelevaista luonnonlaatuansa noudattaen hän yritti olla mahdollisimman tarkkaavainen, mutta sittenkin hänen ajatuksensa joutuivat silloin tällöin harhateille.
Kun palvelija ilmoitti Goran ja Binoin saapuneen, hän säpsähti ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pareš Babu pysähdytti hänet sanoen: »Minne menet, Radha? Ovathan Binoi ja Gora hyvät tuttavamme.»
Sutšarita istuutui hieman hämmentyneenä, joskin mieli keveämpänä senvuoksi, että Haranin ikävystyttävän kirjoitelman lukeminen keskeytyi. Se ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Goran, epäilemättä herätti hänessä iloista kiihtymystä, mutta toisaalta hänelle ei ollut mieluista, että Gora saapui Haranin läsnä ollessa. Vaikeata on sanoa, oliko syynä pelko, että syntyisi jälleen riitaa, vai kenties jokin muu.
Pelkkä Goran nimen kuuleminen sai Haranin hiomaan hammasta. Hän vastasi vaivoin Goran tervehdykseen ja istui sitten ääneti ja äreänä. Gorassakin heräsivät kaikki taisteluvaistot heti, kun hän näki Haranin.
Baroda-rouva oli lähtenyt vieraisiin kolmen tyttärensä keralla, ja sopimus oli sellainen, että Pareš Babu kävisi iltasella heidät noutamassa. Pareš Babun oli jo aika lähteä, mutta Goran ja Binoin saapuminen viivytti häntä. Kun hän ei voinut kauemmin viipyä, hän kuiskasi Haranille ja Sutšaritalle tulevansa mahdollisimman pian takaisin ja jätti heidät olemaan vieraiden seurana.
Seurustelu alkoi aivan kohta, sillä kiivas taistelu oli silmänräpäyksessä käynnissä. Kiistakysymys oli seuraava. Oli olemassa eräs piirikunnan tuomari Brownlow, joka asui lähellä Kalkuttaa ja jonka kanssa Pareš Babu oli Dakkassa ollessaan ystävällisesti seurustellut. Hän ja hänen vaimonsa olivat osoittaneet Pareš Babulle suurta huomaavaisuutta, koska hän ei pitänyt vaimoansa ja tyttäriänsä zenanaan suljettuina. Sahibilla oli tapana viettää joka vuosi syntymäpäiväänsä järjestämällä maataloudelliset markkinat. Baroda-rouva oli hiljattain käynyt mrs Brownlow'ta tapaamassa ja oli tapansa mukaan ylistellyt tytärtensä perehtymystä englantilaiseen kirjallisuuteen ja runouteen. Mrs Brownlow oli kertonut varakuvernöörin tulevan puolisoineen markkinoilla käymään ja oli intomielisesti lausunut, että olisi erittäin somaa, jos Pareš Babun tyttäret voisivat esittää korkeille vieraille jonkin englantilaisen näytelmän. Baroda oli ihastunut ehdotuksesta ikihyväksi, ja tänään hän oli vienyt tyttärensä erään tuttavan luo harjoituksiin. Kun Goralta kysyttiin, voisiko hän lähteä markkinoille, hän vastasi tarpeettoman kiivaasti: »En!» Sitten seurasi englantilaisia ja bengalilaisia koskeva tulinen kiista, jossa pohdittiin näiden eri kansallisuuksien välisen yhteyden vaikeuksia.
Haran sanoi: »Syy on meidän kansamme. Meissä on niin paljon pahoja tapoja ja niin paljon taikauskoa, ettemme ole kelvolliset.»
Gora vastasi siihen: »Jos se on totta, niin meidän tulisi hävetä englantilaisten seuraan tungettelemista, olimmepa kuinka arvottomat tahansa.»
»Mutta niitä, jotka ovat todella arvokkaat, esimerkiksi näitä ystäviämme, englantilaiset kohtelevat erinomaisen kunnioittavasti.»
»Sellainen eräisiin henkilöihin kohdistuva kunnioitus, joka vain korostaa toisten kansalaisten kärsimää nöyryytystä, on minun silmissäni pelkkää solvausta», sanoi Gora.
Haran joutui aivan pian kiukkunsa valtoihin, ja Gora ärsytteli häntä siten päästen kohta voitolle.
Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa, — hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet. Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä. Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta. Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan oman olemassaolonsa.
Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta, ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»
Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule, mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»
Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä, että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin luovuttaminen metsästäjälle.
Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan, minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.
Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää painuksissa tietämättä mitä sanoa.
Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua, vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan ihastuttavalta se uusimallinen sari, joka oli Sutšaritan verhona.
Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa, tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus, jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui Goralle tuokion aikana.
Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen sarinsa reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.
Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»
Gora huomasi vähäisen ihmettelyn ilmeen Sutšaritan kasvoissa ja sanoi: »Älkää ajatelko, että hallitukseen kohdistuva viha mitenkään vaikutti sanoihini. Ne, jotka ovat hallituksen palveluksessa, alkavat yleensä ylpeillä hallituksen mahdista ikäänkuin se olisi heidän omansa ja pyrkivät niinmuodoin esiintymään toisista kansalaisista erotettuna luokkana. Huomaan tuon asian yhä selvemmin. Eräs sukulaiseni oli aikoinaan alioikeuden palveluksessa. Hän on nyttemmin luopunut virastaan, mutta hänen vielä palvellessaan ylioikeuden tuomari tapasi moittia häntä sanoen: 'Minkätähden vapautetaan teidän tuomioistuimessanne niin paljon syytettyjä, babu?' Hän vastasi: 'Asialla on hyvät syynsä, sahib. Kun te lähetätte ihmisiä vankeuteen, niin he näyttävät teistä vain kissoilta ja koirilta, mutta ne, joita minä sinne lähetän, ovat minun veljiäni.' Niinä aikoina oli runsaasti kansalaisiamme, jotka kykenivät lausumaan sellaisia jaloja sanoja, eikä puuttunut englantilaisiakaan, jotka niitä kuuntelivat. Mutta nykyjään alkavat virkakahleet näyttää koristeilta, ja meidän päivinämme eivät alioikeuksienkaan tuomarit pidä omia kansalaisiansa paljoa parempina kuin koiria. Ja kokemus osoittaa meille, että mitä korkeammalle he pääsevät virka-asteikossa kohoamaan, sitä kehnommiksi he itse muuttuvat. Henkilön, joka nousee toisen olkapäille, täytyy pakostakin suhtautua ylenkatseellisesti omiin kansalaisiinsa, ja sinä hetkenä, jona hän pitää heitä halvempina olentoina, hän tekee heille välttämättä vääryyttäkin. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään tulokseen.» Puhuessaan Gora iski kätensä pöytään niin että lamppu hytkähti.
»Kuulehan, Gora», virkkoi Binoi hymyillen, »tämä pöytä ei ole hallituksen omaisuutta, ja lamppu kuuluu Pareš Babulie.»
Gora nauroi ääneen täyttäen koko talon hilpeytensä kaiulla, ja Sutšarita oli iloissaan ja ihmeissään huomatessaan Goran voivan nauraa häneen kohdistuvalle leikinlaskulle hilpeästi kuin poikanen. Sutšarita ei nähtävästi ollut vielä joutunut kokemaan, että henkilöt, joiden mielessä on suuria aatteita, voivat sydämestään nauraa.
Gora puhui monista asioista sinä iltana, ja vaikka Sutšarita olikin vaiti, hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvää hyväksymistä, että Goran sydän oli intoa tulvillaan. Vihdoin hän lausui, erikoisesti Sutšaritan puoleen kääntyen: »Erästä asiaa ette saa unohtaa. Jos erehdymme ajattelemaan, ettemme voi tulla voimakkaiksi millään muulla tavalla kuin muuttumalla voimakkaiden englantilaisten kaltaisiksi, niin tuo mahdoton asia ei milloinkaan toteudu, koska pelkkä jäljittely ei tee meistä sitä eikä tätä. Minä kehoitan teitä: tulkaa Intian sisäpuolelle, omaksukaa kaikki sen hyvä ja paha; jos siinä on vikoja ja virheellisyyksiä, koettakaa korjata niitä sisästäpäin, mutta nähkää ne omin silmin, ymmärtäkää ne, ajatelkaa niitä, kääntäkää kasvonne niiden puoleen, yhtykää niihin. Te ette kykene milloinkaan ymmärtämään, jos seisotte vastustajina ja kristillisten aatteiden läpitunkemina tarkastelette asioita ulkopuolelta. Siten menetellen vain yritätte haavoittaa ettekä milloinkaan tuota todellista hyötyä.»
Gora nimitti tuota kehoitukseksi, mutta se oli pikemmin käsky. Hänen sanansa kaikuivat niin peloittavan voimakkaina, ettei toisen myöntävän vastauksen odottamisesta voinut olla puhettakaan.
Sutšarita kuunteli pää painuksissa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän havaitsi Goran kääntyvän nimenomaan hänen puoleensa ja niin innokkaasti. Hän karkoitti kaiken arkuutensa ja virkkoi koruttoman vaatimattomasti: »Minä en ole milloinkaan ennen ajatellut synnyinmaastani niin suuria ja tosia ajatuksia. Mutta yhtä tahdon teiltä kysyä: mikä on synnyinmaan ja uskonnon välinen suhde? Eikö uskonto ole synnyinmaata suurempi?»
Tuo lempein äänin lausuttu kysymys soi erittäin suloiselta Goran korviin, ja Sutšaritan silmien ilme teki sen vieläkin suloisemmaksi. Hän vastasi; »Se, mikä on synnyinmaata suurempi ja korkeampi, voi ilmaantua ainoastaan synnyinmaan välityksellä. Jumala on ilmoittanut ainoan iäisen luontonsa lukemattomissa muodoissa. Mutta ne, jotka sanovat, että totuus on yksi ja että senvuoksi vain yksi ainoa uskonnon muoto on tosi, omaksuvat vain tuon totuuden, että totuus on yksi, mutta jättävät tunnustamatta sen, että totuus on rajaton. Rajaton ykseys ilmenee rajattomassa moninaisuudessa. Minä vakuutan teille, että voitte nähdä auringon Intian avoimen taivaan alla — teidän ei tarvitse sitä varten matkustaa valtameren yli ja istua kristittyjen kirkon ikkunan luona.»
»Te tarkoitatte, että Intiaa varten on olemassa erikoinen Jumalan luo johtava tie. Mikä on sen erikoisuutena?» kysyi Sutšarita.
»Sen erikoisuus on tämä», vastasi Gora. »On tunnustettu, että korkein olento, jota ei voida määritellä, ilmenee rajattomana, — pienen ja suuren, hienon ja karkean loppumaton virta lähtee hänestä. Hän on samalla kertaa kenties loppumattomin määrein kuvailtava ja määrittelemätön, muodoltansa rajaton ja samalla muotoa vailla. Toisissa maissa Jumalaa on yritetty rajoittaa jonkin määritelmän puitteisiin. Intiassa on kieltämättä myöskin yritetty käsittää joitakin Jumalan erikoisia ilmennyksiä, mutta niitä ei ole milloinkaan pidetty lopullisina eikä yhtäkään niistä ole katsottu ainoaksi. Yksikään intialainen palvoja ei ole kieltäytynyt tunnustamasta, että Jumala äärettömyydessään on suurempi ja korkeampi sitä erikoisilmennystä, joka voi olla palvojalle itselleen tosi.»
»Niin saattaa olla viisaiden palvojien laita, mutta entä toiset?» kysyi
Sutšarita.
»Myönnän aina, että tietämättömät kaikissa maissa vääristelevät totuuden», vastasi Gora.
»Mutta eikö sellainen vääristely ole meidän maassamme kehittynyt pitemmälle kuin muualla?» jatkoi Sutšarita kyselyänsä.
»Voipa niin olla», vastasi Gora. »Intia on pyrkinyt täysin käsittämään hienon ja karkean molempia vastakkaisia ilmennyksiä, sisäistä ja ulkoista, henkeä ja ruumista, ja juuri senvuoksi ne, jotka eivät kykene oivaltamaan hienoa ilmennystä, tarttuvat karkeaan, ja heidän tietämättömyytensä siihen vaikuttaessa syntyvät nuo erinomaiset vääristelyt. Mutta sittenkään ei käy missään tapauksessa päinsä luopua siitä suuresta, monimuotoisesta, ihmeellisestä tavasta, jota noudattaen Intia on pyrkinyt käsittämään ruumiin, sielun ja toiminnan avulla ja kaikilta eri näkökannoilta sitä yhtä, joka on tosi, sekä muodoissa että muodottomuudessa, aineellisissa samoinkuin henkisissäkin ilmennyksissä, ulkoiselle samoinkuin sisäisellekin havainnolle — tai typerästi menetellen omaksua sensijaan ainoaksi uskonnokseen sitä kuivakiskoista, ahdashenkistä ja sisällyksetöntä teismin ja ateismin yhdistelmää, jonka on kehitellyt kahdeksannentoista vuosisadan Eurooppa.»