Sutšarita painui hetkiseksi mietteisiinsä, ja Gora jatkoi: »Älkää luulko minua kiihkojumaliseksi henkilöksi, kaikkein vähimmin erääksi niistä, jotka ovat vastikään kääntyneet oikeauskoisiksi — en puhu siinä mielessä kuin he. Minun mieltäni hurmaa se syvä ja suuri ykseys, jonka olen keksinyt perehtyessäni Intian lukemattomiin eri ilmennyksiin ja moninaisiin pyrkimyksiin, ja se saa minut pelkäämättä seisomaan maan tomussa kaikkein köyhimmän ja kaikkein tietämättömimmän maanmieheni rinnalla. Se seikka, että tämän Intian viestin toiset ymmärtävät, toiset eivät, ei mitenkään vaikuta siihen tuntooni, että olemme yhtä, minä ja koko Intia, että kaikki sen kansat ovat minun; ja minä uskon varmaan, että kaikkien heidän välityksellä Intian henki toimii salaa, mutta alinomaisesti.»
Goran voimakkaasti lausumat sanat tuntuivat värähdyttäen puhkovan huoneen seiniä ja sisustusta. Sutšarita ei voinut edellyttää sanoja täysin ymmärtävänsä, mutta syvän käsittämisen ensimmäinen hyöky saapuu väkevänä, ja se käsitys, ettei elämä rajoitu perheen tai lahkon piiriin, valtasi nyt Sutšaritan tuskallisen voimakkaana.
Enempää ei sanottu, sillä portaista kuului juoksevien askelia ja tyttöjen naurua. Pareš Babu oli palannut tyttärineen, ja Sudhir teki tytöille tavallisia kepposiaan.
Astuessaan sisään ja nähdessään Goran Lolita ja Satiš kääntyivät jälleen vakaviksi ja jäivät huoneeseen. Labonja poistui nopeasti, Satiš pujahti Binoin tuolin luo ja alkoi hänelle kuiskia, ja Lolita veti tuolin Sutšaritan taakse istuutuen sinne puolittain piiloon.
Sitten tuli Pareš Babu, joka sanoi: »Minä tulen verrattain myöhään takaisin. Panu Babu on tainnut jo lähteä?»
Kun Sutšarita ei mitään vastannut, sanoi Binoi: »Niin, hän ei voinut kauemmin odottaa.» Gora nousi, kumarsi kunnioittavasti Pareš Babulle ja virkkoi: »Meidänkin täytyy lähteä.»
»Minulla ei ole ollut paljoakaan tilaisuutta keskustella kanssanne tänä iltana», sanoi Pareš Babu. »Toivottavasti voitte käydä luonamme silloin tällöin, kun teillä sattuu olemaan aikaa.»
Goran ja Binoin ollessa huoneesta lähtemässä tuli sisään Baroda-rouva.
Molemmat kumarsivat hänelle, ja hän huudahti: »Mitä! Joko nyt pois?»
»Niin», vastasi Gora lyhyesti, ja Baroda kääntyi Binoin puoleen: »Mutta minä en voi laskea menemään teitä, Binoi Babu; teidän pitää jäädä aterialle. Minulla on sitäpaitsi jotakin sanottavaa teille.»
Satiš hyppi riemuissaan kuullessaan kutsun, tarttui Binoin käteen ja sanoi: »Niin, älä päästä Binoi Babua menemään, äiti; hänen pitää jäädä tänään yöksi.»
Havaitessaan Binoin epäröivän Baroda kääntyi Goran puoleen kysyen: »Täytyykö teidän välttämättä viedä Binoi Babu mukananne? Onko hän teille ehdottomasti tarpeen?»
»Ei, ei, ei ollenkaan», vastasi Gora nopeasti. »Sinä jäät, Binoi; minä lähden.» Samassa hän poistui nopeasti.
Baroda-rouvan kysyessä lupaa Goralta Binoi ei voinut olla salaa katsahtamatta Lolitaan, joka käänsi hymyillen kasvonsa toisaalle. Binoi ei voinut pahastua Lolitan pienistä ivailuista, mutta sittenkin ne pistelivät häntä kuin okaat. Hänen jälleen istuuduttuaan sanoi Lolita: »Kuulkaahan, Binoi Babu, olisitte menetellyt viisaammin, jos olisitte tänään paennut.»
»Miksi niin?» kysyi Binoi.
»Äiti aikoo toimittaa teidät ikävään tilanteeseen», selitti Lolita. »Meidän markkinanäytelmästämme puuttuu erään osan esittäjä, ja äiti on päättänyt valita siihen teidät.»
»Taivas varjelkoon!» huudahti Binoi. »Minä en siihen pysty.»
»Minä sanoin sen äidille heti», virkkoi Lolita nauraen. »Sanoin, ettei ystävänne missään tapauksessa salli teidän esiintyä näytelmässä.»
Pistos koski Binoihin. Hän sanoi: »Meidän ei tarvitse keskustella ystäväni mielipiteistä. Mutta minä en ole eläissäni esiintynyt näyttämöllä — miksi valittaisiinkaan juuri minut?»
»Entä me?» valitteli puolestaan Lolita. »Luuletteko, että me olemme milloinkaan eläessämme näytelleet?»
Samassa palasi Baroda-rouva, ja Lolita sanoi: »Kuulehan, äiti, on suotta kehoittaa Binoi Babua ottamaan osaa näytelmäämme, ellet saa hänen ystäväänsä suostumaan —»
»Ystäväni suostumusta ei tässä ollenkaan tarvita», keskeytti Binoi harmistuneena. »Mutta minä en osaa näytellä.»
»Älkää olko siitä huolissanne», huudahti Baroda. »Me totutamme teidät siihen aivan kohta. Ettehän väittäne, että nämä tyttöset osaavat sellaista, mitä te ette osaa? Joutavia!» Ja Binoilla ei ollut enää minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan. Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.
Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja ponnistustensa suoranaisina esineinä.
Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana vartijana.
Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa luonnon kutsuun ja kehoitukseen.
Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien vaiheilla.
Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.
Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?
Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu, kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.
Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»
»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»
»Eikö Binoi ollut mukanasi?»
»Ei; olin yksin.»
Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»
»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»
Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen jäseniin?»
»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.
»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»
»Eivät ensinkään.»
Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.
Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä, sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun pihamaalla seisoi vanha džambolan-puu, jonka lehvistön yllä välkkyvä hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä jalankulkijoita ja ajoneuvoja.
Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa, jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja syöksyi ulos huoneesta.
Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.
Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.
Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista, nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää harhaluuloa.
Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.
Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.
Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin, että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia tottumuksiansa.
Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi: »Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle lähtösiunauksesi, äiti.»
»Minne lähdet, poikani?» kysyi Anandamoji.
»En tiedä oikein itsekään», vastasi Gora.
»Onko sinulla suoritettavana jokin tehtävä?»
»Ei tavanomaisessa merkityksessä. Matkani on oma tarkoituksensa.»
Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti: »Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä tiedät sen, tiedäthän?»
Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman oudoksi.
Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»
»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua suojelemassa!»
»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.
»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»
Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan, vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä lähti retkelle.
Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».
»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.
»Lähden.»
»Minne?»
»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.
»Eikö sinulla ole parempaa vastausta?»
»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.
Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä saanut, Binoi?»
Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen. Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»
»Minkätähden ajattelet niin?» kysyi Anandamoji.
»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi
Binoi.
Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi, oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.
Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»
Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi, vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.
Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Ruusuilla oli oma tarinansa.
Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa näytelmäesitykseen.
Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.
Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut
Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»
»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi, »mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».
»Onko tuo teidän oma mielipiteenne, vai jonkun toisen henkilön ajatus?»
»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla», virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä. Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin, että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»
Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi: »Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»
»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin, että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»
Lolita oli tietenkin ylpeäluontoinen ja kuuli ilokseen Binoin puhuvan puuttuvasta itsekunnioituksesta, mutta oman väitteensä heikkouden tuntien hän loukkasi yhä Binoita tarpeettomalla ivailullaan.
»Kuulkaahan», virkkoi Binoi vihdoin. »Minkätähden väittelette yhä? Miksi ette sano: 'Minun toivomukseni on, että otatte osaa tähän näytelmään?' Siinä tapauksessa tuottaisi minulle jonkinlaista iloa, että uhraan omat vakaumukseni teidän pyyntönne vuoksi.»
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Miksi sanoisinkaan niin? Jos teillä on jokin vilpitön mielipide, niin miksi toimisittekaan vastoin sitä minun kehoituksestani? Mutta sen täytyy tosiaankin olla oma vilpitön mielipiteenne!»
»Olkoon niin, jos haluatte», sanoi Binoi. »Olkoon varmaa, ettei minulla ole minkäänlaista oikeata mielipidettä, — mutta ellei minun ole lupa uhrata sitä teidän pyyntönne takia, niin sallikaahan ainakin tunnustaa hävinneeni teidän esittämienne perusteiden ja väitteiden vuoksi ja suostua ottamaan osaa näytelmään.»
Baroda-rouvan astuessa samassa huoneeseen Binoi nousi ja kysyi heti: »Suvaitkaa sanoa minulle, kuinka minun tulee menetellä, jotta suoriudun esitettävästäni osasta!»
»Älkää olko ollenkaan huolissanne», vastasi Baroda voitoniloisena. »Me pidämme huolta siitä, että sanat tulevat asianmukaisesti päähänne päntätyiksi. Teidän asiananne on vain käydä säännöllisesti harjoituksissa.»
»Hyvä; niinpä lähden nyt.»
»Ei, ei; teidän pitää jäädä illalliselle», vaatieli Baroda-rouva.
»Ettekö suo minulle anteeksi tänä iltana?»
»En, Binoi Babu; teidän pitää tosiaankin jäädä», sanoi Baroda ollenkaan vääjäämättä.
Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla. Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.
Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi: »Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta teidän suosiotanne.»
Lolita ei vastannut, vaan kääntyi pois.
Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä? Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina vain itse loukatuksi?
Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään, Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet, joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus, ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa ikävöinyt!
Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä, vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.
Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin. Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.
Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat eri paikkoihin huoneeseen.
Sitten tuli Satiš juosten hänen luoksensa.
»Didi, mistä olet saanut nuo kukat?»
Kysymykseen vastaamatta Lolita kysyi: »Menetkö tänään ystävääsi tapaamaan?»
Satiš ei ollut ajatellutkaan Binoita, mutta kuullessaan hänen nimensä mainittavan hän alkoi tanssia ja sanoi: »Menenpä tietenkin!» Ja hänen teki mieli lähteä heti.
»Mitä te teette ollessanne kahden kesken?» kysyi Lolita häntä pidättäen. Satiš vastasi lyhyesti ja täsmällisesti: »Me juttelemme.»
»Hän antaa sinulle paljon kuvia; miksi et sinä anna hänelle mitään?» jatkoi Lolita.
Binoi oli leikellyt kaikenlaisia kuvia englantilaisista kuvalehdistä, ja Satiš oli kerännyt ne erikoiseen kirjaan. Hän oli siinä määrin innostunut täyttämään kokoelmansa sivuja, että hänen sormensa syyhyivät joka kerta, kun hän näki jonkin kuvan, vaikkapa hyvinkin arvokkaassa kirjassa, ja tämä hänen ahneutensa oli tuottanut koko joukon hänen syylliseen päähänsä kohdistuvia soimauksia sisarten taholta.
Se seikka, että tässä maailmassa vallitsee lahjoittamisen vastavuoroisuus, kirkastui nyt Satišille äkkiä ja epämieluisasti. Hänen ei ollut helppo ajatella, että oli luovuttava niistä vanhoista aarteista, joita hän äärimmäisen huolellisesti säilytteli vanhassa läkkilaatikossa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta huolestumista. Lolita nipisti hänen poskeansa ja sanoi: »Älä ole huolissasi. Anna hänelle nämä kaksi ruusua.»
Ilahtuneena ongelman helposta ratkaisusta Satiš lähti kukkineen suorittamaan lahjavelkaa ystävälleen. Mennessään hän kohtasi Binoin ja huusi: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hän piiloitti ruusut nuttunsa alle ja kysyi: »Arvatkaapa, mitä minulla on!»
Binoin tavallisuuden mukaan tunnustettua kykenemättömyytensä Satiš veti esiin punaiset ruusut, ja Binoi huudahti: »Ovatpa ne kauniit! Mutta ne eivät varmaankaan ole teidän, Satiš Babu, eiväthän? Toivottavasti en joudu poliisin käsiin varastetun tavaran haltijana!»
Satiš alkoi äkkiä epäillä, sopiko hänen nimittää kukkia omikseen vai ei, ja niin hän sanoi hetken epäröityään: »Eivätpä tietenkään! Sisareni Lolita ne antoi minulle ja käski tuoda teille!»
Kysymys oli niinmuodoin ratkaistu, ja Binoi sanoi Satišille hyvästi luvaten käydä talossa iltapuolella.
Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.
»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän katkerasti itseltään.
Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.
Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli
Satišilta hänen koulutehtäviänsä.
Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan kukkien tulisi olla valkoiset.»
Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia, jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»
»Mitä kukkia te nimitätte minun kukikseni?» kysyi Lolita kovin punastuen.
»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu, kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»
»Lolita didi ne käski antamaan!» vastasi Satiš loukkaantunein ilmein.
»Kenelle hän käski ne antamaan?» kysyi Binoi.
»Teillepä tietenkin.»
Lolita punastui entistä enemmän, tuuppasi Satišia ja sanoi: »Enpä ole koskaan ennen nähnyt tuollaista pientä hölmöä! Etkö itse tahtonut saada kukkia antaaksesi ne Binoi Babulle hänen kuviensa korvaukseksi?»
»Tahdoin kyllä, mutta sinähän ne käskit antaa!» huudahti Satiš ihan ymmällä.
Lolita käsitti, että Satišin kanssa sanaileminen vain kietoi hänet pahempiin pulmiin, sillä nyt Binoi selvästi huomasi, että Lolita oli antanut hänelle ruusut, mutta ei halunnut hänen sitä tietävän.
Binoi virkkoi: »Olkoonpa menneeksi. Minä luovun vaatimuksistani teidän kukkiinne nähden; mutta tietäkää, että näiden kukkien tarkoitus on ilmiselvä. Tarjoan ne sovinnon merkiksi kiistojemme päättyessä.»
Lolita keskeytti hänen esityksensä päätänsä pudistaen: »Milloin olemmekaan kiistelleet, ja mistä sovinnosta oikeastaan puhutte?»
»Onko siis kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa alusta loppuun asti?» huudahti Binoi. »Eikö ole ollut mitään kiistaa, ei mitään kukkia eikä siis sovintoakaan! Näyttää siis siltä, kuin ei ainoastaan olisi erehdytty luulemaan pelkkää kiiltoa kullaksi, vaan olisi erehdytty puhumaan kullasta siinä, missä ei ole edes kiiltoakaan! Entä näytelmäesitystä koskeva ehdotus, oliko se —»
»Siihen nähden ei missään tapauksessa ole mitään väärinkäsitystä olemassa», keskeytti Lolita. »Mutta kuka on milloinkaan siitä kiistellyt? Minkätähden luulottelette, että minä olen hautonut salajuonia voittaakseni teidän suostumuksenne? Te suostuitte, ja minä olin tyytyväinen, kuten sopikin, siinä kaikki. Mutta jos teillä on todellisia syitä olla tulematta mukaan, niin miksi suostuittekaan, vaikka teitä kehoitin?» Samassa Lolita lähti huoneesta.
Kaikki oli kääntynyt ihan vastakkaiseksi. Samana aamuna oli Lolita päättänyt tunnustaa Binoille tappionsa ja pyytää häntä luopumaan siitä ajatuksesta, että ottaisi osaa näytelmään. Mutta asiat olivat kehittyneet aivan vastakkaiseen suuntaan.
Binoi johtui ajattelemaan, ettei Lolita ollut vielä voittanut hänen aikaisemman vastustelunsa aiheuttamaa harmistumista, vaan oli vieläkin vihoissaan, koska otaksui Binoin vain ulkonaisesti suostuneen, mutta olevan sydämessään näytelmää vastaan. Binoi oli kovin pahoillaan siitä, että Lolita oli suhtautunut asiaan niin vakavasti, ja päätti olla milloinkaan enää vastustelematta, leikilläkään. Sitäpaitsi hän ajatteli suorittavansa hänelle määrätyn osan niin hartaasti ja taitavasti, ettei kukaan voisi syyttää häntä välinpitämättömyydestä.
Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen lukea kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Tänä aamuna hän ei ollut pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät, mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.
Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi, otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa, jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.
Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei hän kenties ollutkaan tullut.
Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen kasvonsa.
»Ei mitään!» vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Missä olet ollut kaiken aikaa?» kysyi Sutšarita.
»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella sinua.»
Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä. Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti, päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»
»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman kärsimättömästi.
Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää pyytää teitä odottamaan.»
»Ettekö tekin ole mukana näytelmässä?» kysyi Binoi.
»Jos kaikki näyttelisivät, niin kuka täyttäisi katsomon?» vastasi
Sutšarita.
Binoilta ja Sutšaritalta ei yleensä puuttunut puheenaihetta, mutta tänään tuntui olevan jokin asia estämässä heitä vapaasti puhumasta. Sutšarita oli päättänyt olla kääntämättä keskustelua Goraan, kuten tavallisesti, ja Binoinkaan ei ollut helppo mainita ystävänsä nimeä ajatellessaan, että Lolita ja kenties kaikki perheen jäsenet pitivät häntä, Binoita, Goran orjallisena saattolaisena.
Lausuttuaan Binoille joitakin satunnaisia huomautuksia Sutšarita ei havainnut mitään muuta pelastuskeinoa kuin alkaa keskustella Satišin kanssa hänen kuvakeräelmänsä eduista ja puutteista, Hän sai Satišin vihan kuohahtamaan moittimalla kuvien järjestelyä, ja Satiš kiisteli hänen kanssaan kimein äänin.
Binoi silmäili sillävälin alakuloisena pöydällä lepäävää hylättyä oleanderkimppuansa ja ajatteli loukatun ylpeyden tunnoin: »Lolitan olisi pitänyt ottaa vastaan minun kukkani, ellei muuten, niin ainakin kohteliaisuudesta.»
Yhtäkkiä kuului askelia, ja Sutšarita säpsähti kovin nähdessään Haranin astuvan huoneeseen. Hänen säikähtynyt ilmeensä oli niin selvä, että hän punastui Haranin katseesta.
Istuutuessaan Haran sanoi Binoille: »Eikö Gora Babunne olekaan tänään mukananne?»
»Kuinka niin?» kysyi Binoi ärtyneenä joutavasta kysymyksestä.
»Kaipaatteko häntä?»
»On erinomaisen harvinaista nähdä teidät hänen olematta näkyvissä», vastasi Haran. »Sentähden minä kysyn.»
Binoi oli niin harmissaan, että sitä salatakseen sanoi äkkiä: »Hän ei ole Kalkuttassa.»
»Hän on varmaan lähtenyt saarnaamaan», ivaili Haran.
Binoin kiukku kasvoi, mutta hän vaikeni.
Sutšarita poistui huoneesta mitään virkkamatta. Haran nousi ja lähti heti hänen jälkeensä, mutta Sutšarita pujahti nopeasti pois, ja Haran kuului huutelevan: »Sutšarita, minä haluan puhua kanssasi.»
»Minä en voi tänään hyvin», kuului Sutšarita vastaavan. Hän meni menojaan ja sulkeutui makuusuojaansa.
Sitten saapui näkymölle Baroda-rouva, joka kutsui Binoin toiseen huoneeseen antaakseen hänelle näytelmää koskevia ohjeita. Kun Binoi vähän ajan kuluttua palasi, hän huomasi, että kukat olivat pöydältä hävinneet.
Lolita ei tullut sinä iltana harjoituksiin.
Sutšarita istui huoneessaan myöhään iltaan asti, Kristuksen seuraamisesta suljettuna helmassaan, ja katseli nurkastaan ulkona vallitsevaan pimeyteen.
Näytti siltä, kuin jokin tuntematon ja ihmeellinen maa olisi ilmestynyt hänen nähtäviinsä kangastuksen tavoin, maa, johon hänen varhaisemman elämänsä kokemukset eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan, vaan jonka valot yön pimeydessä hohtelevien tähtisikermien tavoin, herättivät hänen mielessään pyhää kunnioitusta salaperäisyydellään ja sanomattomalla kaukaisuudellaan.
»Kuinka merkityksetön onkaan elämäni ollut», tunsi hän. Se, mitä olen näihin asti pitänyt varmana, on muuttunut aivan epäilyksen alaiseksi, se, mitä olen joka päivä toimitellut, on muuttunut tarkoituksettomaksi. Tuossa salaperäisessä tienoossa kaikki tieto tulee täydelliseksi, kaikki tieto jaloksi, ja elämän todellinen tarkoitus vihdoin selviää. Kuka onkaan johtanut minut tuon ihmeellisen tuntemattoman, kauhistuttavan tienoon rajoille? Miksi vapiseekaan sydämeni? Miksi tuntuvat jalkani pettävän, kun yritän päästä eteenpäin?»
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha kultaseni?»
»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue minun kanssani kuten ennen?»
»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»
»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin lukea kanssasi kuten ennenkin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Pareš Babu. »Me aloitamme huomenna.»
»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»
»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen — se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»
»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin.
Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»
»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään», selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»
»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»
»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan jotakin kuviteltua todellista asiaa?»
»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»
»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa — sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite filosofiastamme löydettävissä vai ei?»
Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»
Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden — oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään sanani ei voi olla heille hyödyksi.»
Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu. Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.
Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi iltahartauden aikana?»
»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.
Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.
Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä, siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään tavallinen mies.»
Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen? Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.
Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa, kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.
Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin heiltä.
Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota ei kyennyt itsekään puolustamaan.
Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan. Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän itsekin oli kerrassaan innostunut.
Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi enää jatkaa näitä harjoituksia!»
Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»
»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa. Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.
Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois, Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko etsiä Pareš Babun apua.
Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa. Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»
»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan voi.»
»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi
Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»
Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa. Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää, kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»
»Tahdon», vastasi Lolita kohottaen kasvonsa.
Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa, jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen, niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.
Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee, niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut, sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli hänelle ylivoimainen.
Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti, jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa. Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä, — pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta, ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja älykkäämpänä.
Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella. Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.
Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli tuskin koskaan näkyvissä.
Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.
Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien, joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»
Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain, mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»
Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä, säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä, ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.
Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen osoittamastaan harrastuksen puutteesta.
Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta jonkinlaisin pettymyksen tuntein.
Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei ole kaunista, että didi istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»
Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta äidille?»
»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.
Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.
Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.
Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa. Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan. Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.
Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä, että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet kerrassaan vallannut?
Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen Kadotetusta paratiisista ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan. Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen, mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr Brownlow'n kiitoskirjeen,
Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia varten.
»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu.
»Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»
»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran, »että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»
»Olisi parasta tiedustella Sutšaritan mieltä», ehdotteli Pareš Babu.
»Onhan hän jo asiaan suostunut», huomautti Haran.
Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa, ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.
Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta, ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti, ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän opetuksen.
Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein. Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita — mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.
Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen: »Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti lehden lattialle.
Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»
Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa, koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain: »Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»
Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut, vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.