VIIDESKOLMATTA LUKU.
Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa. Anandamoji hymyili.
Binoin tapana oli suhtautua ystävällisesti kaikkiin, ja Sasin kanssa hän oli aina ollut erikoisen hyvissä suhteissa. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa. Sasi oli keksinyt piilottaa Binoin jalkineet ja luovuttaa ne takaisin ainoastaan sillä ehdolla, että sai kuulla kerrottavan sadun, ja Binoi puolestaan kosti keksimällä satuja, jotka ankarasti liioitellen kuvailivat Sasin oman elämän tapahtumia. Se olikin asianmukainen rangaistus: Sasi yritti aluksi päästä asiasta syyttämällä kertojaa valheellisuudesta, sitten väittämällä vastaan äänekkäämmin kuin kertoja ja pakenemalla huoneesta minkä ennätti. Toisinaan hän yritti hankkia itselleen korvausta sepittämällä samanlaisia Binoita koskevia tarinoita, mutta hän ei kyennyt kekseliäisyydessä kilpailemaan vastustajansa kanssa.
Olipa muuten miten tahansa, joka kerta, kun Binoi saapui taloon, Sasi jätti kaikki ja tuli juosten hänen luoksensa leikkiä laskemaan. Toisinaan hän kiusasi Binoita niin ankarasti, että Anandamojin täytyi häntä nuhdella, mutta syy ei ollut yksin hänen: Binoi etsi kiistaa niin menestyksellisesti, että hänen oli mahdoton itseänsä hillitä.
Kun siis samainen Sasi nyt itsetietoisesti pakeni huoneesta Binoin tullessa, niin Anandamoji tosin hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut iloinen.
Binoita itseäänkin tämä vähäpätöinen tapahtuma hämmästytti siinä määrin, että hän istui vähän aikaa sanaakaan virkkamatta. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka luonnoton tämä uusi suhde Sasiin todellisuudessa oli.
Suostuessaan ehdotettuun liittoon Binoi oli ajatellut ainoastaan Goran ja itsensä välillä vallitsevaa ystävyyttä, mutta ei ollut milloinkaan selvästi kuvannut mieleensä, mitä asia merkitsi toisissa yhteyksissä. Sitäpaitsi Binoi oli monet kerrat kirjoittanut sanomalehteen siitä seikasta, että avioliitto on maassamme ensi sijassa yhteiskunnallinen asia, ei persoonallinen, ja hän itsekään ei ollut koskaan liittänyt siihen mitään henkilökohtaisia myötä- tai vastatuntoja. Nyt, nähdessään Sasin pakenevan tulevan puolisonsa lähestyessä, häveliäisyyden ajamana, Binoi alkoi aavistaa, millaisiksi heidän suhteensa tulevaisuudessa muodostuisivat.
Havaitessaan, kuinka pitkälle Gora oli hänet saanut vedetyksi vastoin hänen omaa tahtoansa, Binoi oli vihoissaan ystävälleen ja moitti itseänsäkin. Ja muistaessaan, kuinka Anandamoji oli alun pitäen kehoittanut häntä olemaan ehdotukseen suostumatta, Binoi ihaili häntä sydämestään ja ihmetteli hänen havaintojensa terävyyttä.
Anandamoji ymmärsi, mitä Binoin sielussa tapahtui, tahtoi kääntää hänen ajatuksensa toisille urille ja sanoi: »Kuulehan Binoi, minä sain eilen kirjeen Goralta.»
»Mitä hän kirjoittaa?» kysyi Binoi hieman hajamielisesti.
»Ei paljoakaan itsestään», vastasi Anandamoji. »Mutta hän kirjoittaa suruissaan maamme köyhän kansan kohtalosta. Hän kuvailee laajasti niitä vääryyksiä, joita Ghosipura nimisen kylän viranomaiset jatkuvasti harjoittavat.»
Binoi tunsi olevansa kiihtyneellä vastustuskannalla Goraan nähden ja sanoi hieman kärsimättömästi: »Gora näkee aina toisten vikoja; hän antaa anteeksi kaikki ne yhteiskunnalliset vääryydet ja loukkaukset, joita joka päivä kohdistamme omiin maanmiehiimme, ja nimittää niitä ansiokkaiksi teoiksi!»
Anandamoji hymyili nähdessään Binoin asettuvan vastustuskannalle saadakseen kolahduttaa Goraa, mutta ei virkkanut mitään.
Binoi jatkoi: »Kuulehan, äiti, sinä hymyilet ja ihmettelet, minkätähden olen yht'äkkiä närkästynyt. Minä kerron, mikä minua suututtaa. Eräänä päivänä Sudhir vei minut erään ystävänsä luo maaseudulle. Kun lähdimme Kalkuttasta, alkoi sataa, ja kun juna pysähtyi vaihdeasemalla, näin erään eurooppalaispukuisen bengalilaisen seisovan asemasillalla sateenvarjo levitettynä ja odottaen junasta tulevaa vaimoansa. Vaimolla oli pieni lapsi käsivarrellaan, ja hän yritti suojata lasta hartiahuivillaan seisoessaan sateessa asemasillalla, vilusta ja arkuudesta väristen. Kun näin miehen seisovan siinä häikäilemättä sateenvarjonsa suojassa ja vaimonkin suhtautuvan asiaan ikäänkuin se olisi täysin luonnollinen — kukaan muukaan läsnäolijoista ei näyttänyt huomaavan siinä mitään vikaa — niin minusta tuntui, ettei koko Bengalissa ole yhtään ainoata naista, rikasta tai köyhää, joka olisi millään tavoin suojattu helteeltä enempää kuin sateeltakaan. Siitä hetkestä lähtien päätin olla milloinkaan enää lausumatta sitä valhetta, että me kohtelemme naisiamme erittäin kunnioittavasti, pidämme heitä hyvinä enkeleinämme, jumalattarinamme ja niin edespäin!»
Binoi vaikeni äkkiä havaitessaan, että hänen tunteensa olivat saaneet hänet koroittamaan ääntänsä. Hän päätti esityksensä tavalliseen sävyynsä: »Äiti, sinä kenties ajattelet, että pidän sinulle luentoa, kuten muuten on toisinaan tapanani. Olen kenties tottunut puhumaan ikäänkuin pitäisin luentoa, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni. Minä en ole milloinkaan ennen käsittänyt, kuinka tärkeät naiset ovat maallemme. En ole tullut heitä ajatelleeksikaan. — Mutta enpä tahdo jutella paljoa enempää nyt, äiti. Puhun niin paljon, ettei kukaan usko sanojeni ilmaisevan omia ajatuksiani. Tulevaisuudessa olen varovaisempi!» Yhtä äkillisesti kuin oli tullut, Binoi poistuikin, uuden tunneliikuntonsa valtaamana.
Anandamoji kutsui Mohimin ja sanoi: »Binoin ja Sasin avioliitosta ei tule milloinkaan totta.»
»Miksi ei?» kysyi Mohim. »Eikö se sinua miellytä?»
»Ei. Minä vastustan aietta, koska tiedän, ettei se milloinkaan toteudu; mitäpä muuta syytä minulla olisi olla vastaan?»
»Gora on suostunut, samoin Binoi; miksi siitä ei tulisi mitään? Vaikka selväähän on, että jos sinä asiaa moitit, niin Binoi ei milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.»
»Minä tunnen Binoin paremmin kuin te.»
»Paremmin kuin Gora?»
»Niin; tunnen hänet perinpohjaisemmin kuin Gora, ja siitä syystä minusta tuntuu, asiaa joka taholta pohdittuani, ettei minun tule antaa suostumustani.»
»Olkoon niin; mutta odotetaan sentään, kunnes Gora palaa.»
»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon, ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»
»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti huoneesta.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš, Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille, ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat pahoillaan, kun hän lähti.
Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka heikot heidän ponnistuksensa.
Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle vedensaantipaikkaa.
Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä. Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään», sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena, jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi heidän edistymistänsä joka askelella.
Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.
Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan. Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan, ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi. Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko juttu.»
Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati, jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.
»Eikö tuolla pojalla ole sukulaisia?» kysyi Gora.
»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin täysi orpo», vastasi parturi.
»Mitä tarkoitatte?»
Parturi kertoi pojan tarinan.
Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.
Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta, mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.
Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar kyläläisiään puolustaessaan satuttanut sahibia oikeaan käteen niin voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus oli ennenkuulumaton näillä main.
Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli. Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä, ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja hänen vaimollaan oli sarin asemesta vaatekappale, jonka kehno asu esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.
Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies, joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.
Gora kuunteli mielenkiinnoin parturin kertomusta, mutta Ramapatia alkoi jano ahdistaa entistä kiivaammin, joten hän keskeytti kertomuksen kysyen: »Kuinka kaukana on täältä lähin hindulaisasumus?»
»Indigotehtaan veronkantaja on bramaani nimeltä Madhav Tšatterdži», sanoi parturi. »Hän on lähimpänä asuva hindulainen. Hän asuu toimistorakennuksissa parin kolmen mailin päässä.»
»Mikä hän on miehiään?» kysyi Gora.
»Oikea paholainen», vastasi parturi. »Ette voi löytää julmempaa konnaa, joka siitä huolimatta juttelee ylen miellyttävästi. Hän on kestinnyt poliisipäällikköä kaiken aikaa, mutta kokoo kulunkinsa meiltä unohtamatta samalla hieman hyötyäkin!»
»Tulehan, Gora Babu, lähdetään matkaan», virkkoi Ramaputi kärsimättömästi. »En voi tätä kauemmin sietää.» Hänen kärsimättömyytensä oli äitynyt ylimpään määräänsä, kun hän oli nähnyt parturin vaimon ammentavan vettä pihamaalla olevasta lähteestä ja kumoavan sangollisia tuon kirotun muhamettilaispojan kylvyksi! Ramapatin hermot olivat sellaisessa jännitystilassa, ettei hän voinut viipyä hetkeäkään tässä talossa.
Lähtiessään kysyi Gora parturilta: »Minkätähden viivytte täällä kaikista näkemistänne väkivaltaisuuksista huolimatta? Eikö teillä ole missään sukulaisia, joiden luo voitte lähteä?»
»Minä olen elänyt täällä ikäni kaiken», selitti parturi, »ja olen kiintynyt kaikkiin naapureihini. Olen ainoa hindulainen parturi näillä seuduilla, ja kun en ole missään tekemisissä maanomistusta koskevien asioiden kanssa, tehtaan isännät eivät minua ahdistele. Sitäpaitsi on tuskin yhtäkään muuta miestä jäljellä kylässä, ja naiset kuolisivat pelkoonsa, jos minäkin poistuisin.»
»Me lähdemme», sanoi Gora, »mutta minä tulen jälleen luoksenne, kun olen saanut hieman ravintoa.»
Tuo pitkä sortotarina oli vaikuttanut nälkäiseen ja janoiseen Ramapatiin niin, että hän nyt suuntasi koko närkästyksensä uppiniskaisiin kyläläisiin, jotka olivat vapaaehtoisesti aiheuttaneet itselleen kaikki nämä vaikeudet. Hän piti sellaista uhittelevaa menettelyä näiden muhamettilaisten lurjusten mielettömyyden ja uppiniskaisuuden äärimmäisenä ilmauksena. Hänen mielestään heille tapahtui ansionsa mukaan, kun heidän julkeutensa siten kukistettiin. Juuri sellaiset ihmiset, ajatteli hän, joutuvat aina riitaan poliisivallan kanssa, ja he ovat ennen kaikkea itse siitä vastuussa. Minkätähden he eivät myöntyneet herrojensa ja mestariensa vaatimuksiin? Mitä hyödytti tuollainen itsenäisyyden leikkiminen — mihin olikaan heidän tuhmanrohkea kerskailunsa johtanut? Sanalla sanoen: Ramapatin salainen myötätunto oli sahibien puolella.
Kun he sitten astelivat polttavaa hietikkoa keskipäivän pahimmassa helteessä, Gora ei virkkanut sanaakaan. Indigotehtaan kattojen vihdoin alkaessa näkyä puiden lomitse hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: »Kuulehan, Ramapati, mene sinä saamaan jotakin syötävää, minä palaan parturin luo.»
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»
»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»
Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa, autiota hiekkakenttää.
Kuinka yksinäiseltä ja hylätyltä hän näyttäkään!
Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi, silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa. »Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen, »kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi! Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa, minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»
Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»
Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»
»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos tekeekin, niin minä suojelen teitä.»
»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»
Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»
Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä. Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.
Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»
Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja kieltäytyi istuutumasta.
Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti: »Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»
»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä paremmin, niin —»
»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi hän eräälle miehistään.
Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»
»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»
»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»
Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.
»Kuulehan, babu», virkkoi sitten poliisipäällikkö Goralle. »Me olemme tulleet tänne täyttämään hallituksen määräyksiä. Jos yrität sekaantua asiaan, astut jalkasi kiehuvaan veteen, sen voin sinulle vakuuttaa!»
Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden. Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset, ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin. Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota konnaa.»
Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä, joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.
»Sallikaa minun ainakin lähettää lyhty teidän mukananne», virkkoi
Madhav.
Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun rauhantuomarin luo.»
»Minkätähden?» kysyi poliisipäällikkö.
»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa Pareš Babun tyttärien kanssa.
Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa, ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa. Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.
Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi, ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.
Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana. Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu, joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin lähtemään.
Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.
Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti sahibia siinä määrin, että hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt yksin tein kristityksi.
Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui sahibin luo ja sanoi: »Hyvää iltaa, sir.»
Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt maksaa tierahaa kaikille sahibin palvelijoille. Gora oli haluton kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt sahibia hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.
Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen. Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin dhuli. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.
»Minä tulen suoraa päätä Ghosipurasta», aloitti Gora.
Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana, että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta maata olette kotoisin?»
»Minä olen bengalilainen bramaani», vastasi Gora.
»Vai niin! Luultavasti jonkin sanomalehden palveluksessa?»
»En.»
»Mitä teillä siis oli Ghosipurassa tekemistä?»
»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen teidän suovan apua.»
»Tiedättekö, että Ghosipuran asukkaat ovat konnia?» kysyi tuomari.
»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.
Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»
Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä vähemmän kuin minä!»
»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta
Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»
»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».
Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi:
»Millainen kirottu hävyttömyys!»
Gora poistui hitaasti vastaamatta enempää.
»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari pilkallisesti Haranilta.
»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä», vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»
»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.
»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida, missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa siitä poikkesi.
Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö lähde kotiin, Harry?»
»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen hupaisesti keskustellessamme.»
Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa, mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Neljäkymmentäseitsemän onnetonta kyläläistä oli pistetty lukkojen taakse ilman asianmukaista tutkimista, vain varoittavaksi esimerkiksi toisille.
Poistuttuaan tuomarin luota Gora lähti etsimään asianajajaa, ja hänelle sanottiin, että Satkori Haldar oli paikkakunnan parhaita. Saavuttuaan hänen luokseen Gora havaitsi hänet vanhaksi koulutoverikseen.
»Totisesti, siinä tulee Gora!» huudahti Satkori. »Mikä sinut tänne tuo?»
Gora selitti haluavansa anoa Ghosipuran pidätettyjä laskettavaksi vapaalle jalalle takuuta vastaan.
»Kuka käy takuuseen?» kysyi Satkori.
»Minä tietenkin.»
»Voitko käydä takuuseen neljänkymmenenseitsemän henkilön puolesta?
Siinä tarvitaan pelkkiin kulunkeihin melkoinen summa.»
Seuraavana päivänä anomus esitettiin asianmukaisessa järjestyksessä. Mutta tuomari oli tuskin ehtinyt huomata eilisen pitkän miehen pölyisine vaatteineen ja turbaaneineen, kun hän jyrkästi kieltäytyi anomukseen suostumasta. Niin jäivät muiden muassa neljäntoista vuoden ikäiset pojat ja kahdeksankymmenen ikäiset vanhukset kitumaan vankilaan.
Gora kehoitti Satkoria ottamaan heidän asiansa ajaakseen, mutta viimeksimainittu sanoi: »Mistä aiotkaan saada todistajia? Kaikki ne, jotka olivat näkemässä, ovat nyt vankeudessa! Sitäpaitsi on koko lähiseutu terrorisoitu sahibin loukkaamista seuranneen tutkimuksen aikana. Tuomari on alkanut epäillä kapinaliikkeeseen kuuluvien sivistyneiden henkilöiden olevan asiassa osallisina. Jos esiinnyn kovin hyökkäävästi, niin hän voi epäillä minuakin! Englantilaisten täkäläiset sanomalehdet valittavat alinomaa, että englantilaisten elämä käy epävarmaksi, jos maan asukkaiden sallitaan muuttua liian julkeiksi. Mutta sillävälin käy asukkaiden elämä omassa maansa melkein mahdottomaksi. Minä tiedän, että sorto on hirmuinen, mutta ei ole mitään keinoa sen torjumiseksi.»
»Eikö ole mitään keinoa!» huudahti Gora. »Miksi emme —?»
»Minä huomaan, että olet säilynyt ihan samanlaisena kuin kouluaikanamme!» nauroi Satkori. »Me emme voi tehdä mitään, koska meillä on vaimo ja lapset elätettävinä — he joutuvat puutteeseen, ellemme voi tehdä jotakin heidän hyväkseen joka päivä. Kuinka moni onkaan valmis uskaltamaan omaistensa hengen ottamalla kannettavakseen toisten henkilöiden vaaran, varsinkaan meidän maassamme, jossa perhekunnat eivät suinkaan ole pienet? Ne, jotka ovat jo vastuussa toistakymmentä henkeä käsittävästä perheestä, eivät voi ottaa lisäksi vastatakseen toisesta tusinasta!»
»Etkö siis tahdo tehdä mitään noiden ihmisparkojen hyväksi?» ahdisteli
Gora. »Etkö voisi valittaa korkeimpaan oikeuteen, tai —»
»Sinä et näy ollenkaan käsittävän tilannetta!» keskeytti Satkori kärsimättömästi. »Loukkauksen esineenä on ollut englantilainen! Jokainen englantilainen on kuninkaan heimoa; vähäpätöisimpäänkin valkoiseen mieheen kohdistuva loukkaus on kapinoimista Britannian hallitsijaa vastaan! En aio tehdä tuomarista vihamiestäni käymällä ahdistamaan vallitsevaa järjestelmää voimatta toivoa saavuttavani minkäänlaista tulosta.»
Seuraavana päivänä Gora päätti lähteä aamupäiväjunassa Kalkuttaan nähdäkseen voisiko saada apua joltakin kalkuttalaiselta asianajajalta.
Oli järjestetty krikettikilpailu kalkuttalaisen ylioppilasjoukkueen ja paikallisen joukkueen kesken markkinoiden viimeiseksi päiväksi, ja vieraileva joukkue oli harjoittelemassa, kun eräs pelaajista loukkaantui pallon iskiessä häntä jalkaan. Kentän laidassa oli iso lammikko, ja kaksi ylioppilasta oli kuljettanut loukkaantuneen rannalle ja sitoi pojan jalkaa veteen kastetulla rievulla, kun samassa ilmaantui jostakin poliisimies, joka alkoi lyödä ylioppilaita oikealta ja vasemmalta käyttäen sanomattoman karkeita herjaussanoja.
Kalkuttalaiset opiskelijat eivät tietäneet, että tämä oli yksityisen omistama lammikko ja että oli kielletty sitä käyttämästä, ja jos olisivatkin tietäneet, niin poliisin taholta tuleva aiheeton herjaus oli joka tapauksessa heille uutta. He olivat reippaita poikia ja kostivat solvauksen ansion mukaisesti. Hälinän johdosta saapui paikalle lisää poliisimiehiä, ja samassa ilmaantui näkymölle Gorakin.
Gora tunsi opiskelijat hyvin, koska oli usein järjestänyt krikettikilpailuja, joissa he olivat olleet mukana, eikä voinut olla rientämättä avuksi nähdessään heitä ahdistettavan. »Varokaa!» huusi hän poliisimiehille. »Pysykää loitolla niistä pojista!» Samassa suuntasivat konstaapelit häneen karkeat herjauksensa, ja pian oli käynnissä todellinen taistelu. Alkoi kerääntyä väkeä, ja kohta oli paikalla kokonaisia opiskelijaparvia. Goran kannatuksen ja johdon rohkaisemina he suorittivat menestyksellisen hyökkäyksen poliisimiehiä vastaan ja hajoittivat heidän voimansa. Katselijoista asia oli erittäin huvittava, mutta tarvinnee tuskin sanoa, ettei Gora pitänyt sitä huvinaan.
Kolmen tai neljän tienoissa Binoi, Haran ja tytöt harjoittelivat parhaillaan näytelmää, kun kaksi Binoin tuttavaa tuli ilmoittamaan, että Gora ja muutamia poikia oli pidätetty ja että he nyt olivat poliisiasemalla odottamassa tutkintoa, jonka piti tapahtua rauhantuomarin edessä seuraavana päivänä.
Gora telkien takana! Tuo uutinen säpsähdytti kaikkia, Harania lukuunottamatta. Binoi riensi heti vanhan koulutoverinsa Satkori Haldarin luo ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle.
Satkori ehdotti, että yritettäisiin saada hänet vapautetuksi takuuta vastaan, mutta Gora ei suostunut ottamaan itselleen asianajajaa eikä huolinut mistään takuista.
»Ihme ja kumma!» huudahti Satkori Binoihin katsahtaen. »Luulisi Goran yhä käyvän koulua. Hän ei näytä hankkineen itselleen enempää käytännöllistä älyä kuin hänellä niinä aikoina oli.»
»Minä en tahdo vapautua vain sen nojalla, että minulla sattuu olemaan ystäviä tai rahoja», sanoi Gora. »Pyhien kirjojemme mukaan kuuluu ehdoton oikeuden noudattaminen kuninkaalle. Häneen kimmahtaa takaisin väärämielisyyden rikos. Mutta jos tämän hallituksen aikana ihmisten on ostettava itsensä vapaiksi vankeudesta, uhrattava kaikkensa saadakseen pelkkää oikeutta, niin minä puolestani en aio uhrata pienintäkään kolikkoa sellaisesta oikeudesta.»
»Muhamettilaisten hallitessa sinun täytyi panna pääsi pantiksi siitä, että maksoit lahjuksia», sanoi Satkori.
»Se oli oikeuden jakajien eikä kuninkaan vika. Nykyjäänkin voivat kehnot tuomarit ottaa lahjuksia. Mutta nykyisen järjestelmän vallitessa on suoranaiseksi tuhoksi onnettomalle, olipa hän kantaja tai vastaaja, viaton tai syyllinen, jos hänen on tultava kuninkaan ovelle saamaan tuomiotansa. Ja ennen kaikkea: kun kantajana on kruunu ja vastaajana jokin minunlaiseni kansalainen, niin kaikki viralliset syyttäjät, asianajajat ja muut asettuvat kuninkaan puolelle, ja minulle ei jää mitään muuta kuin kohtaloni. Jos oikea asia puhuu riittävästi puolestaan, niin miksi on olemassa erikoinen kruunun etujen valvoja? Jos toisaalta asianajajien käyttö on katsottava järjestelmän välttämättömäksi osaksi, minkätähden ei vastapuolellekin järjestetä virallista puolustajaa? Onko tuo hallituksen politiikkaa vai sodan käyntiä alamaista vastaan?»
»Minkätähden niin tulistut, vanha veikko?» nauroi Satkori. »Kulttuuri ei ole mikään halpa huvi. Jos mieli saada hienoja tuomioita, on laadittava hienoja lakeja, ja jos on olemassa hienoja lakeja, täytyy tehdä lainkäytöstä kauppa, johon välttämättä sisältyy ostoa ja myyntiä. Sivistyneet tuomioistuimet muodostuvat senvuoksi oikeuden osto- ja myyntimarkkinoiksi, ja ne, joilla ei ole rahoja, joutuvat aivan varmaan petetyiksi. Salli minun kysyä, mitä olisit itse tehnyt, jos olisit ollut kuningas.»
»Jos olisin säätänyt sellaisia hienonhienoja lakeja», vastasi Gora, »ettei korkeapalkkaisten tuomarienkaan äly kykene saamaan selkoa niiden salaperäisistä syvyyksistä, olisin joka tapauksessa toimittanut kummallekin puolelle hallituksen palkkaamat viralliset asianajajat. Missään tapauksessa en olisi kerskaillut olevani moguli- tai pathanihallitsijoita parempi, jos olisin rasittanut alamaisparkojani vaatimalla heiltä korkeita maksuja oikeamielisistä tuomioista.»
»Aivan niin!» virkkoi Satkori. »Mutta koska tuo siunattu päivä ei ole vielä koittanut ja koska et ole kuningas, vaan sivistyneen kuninkaan tuomioistuimen tuomitsema vangittu, niin sinun on pakko joko käytellä rahoja tai hankkia ilmaiseksi jonkun asianajaja-ystäväsi avustus. Toisin menetellessäsi et päädy onnelliseen tulokseen.»
»Olkoon tulos se, jonka aiheuttamisessa minulla itselläni ei ole minkäänlaista osaa», virkkoi Gora painokkaasti. »Minä tahdon kokea saman kohtalon kuin kaikki ne, joilla ei ole varoja tässä valtakunnassa.»
Binoi kehoitti häntä käyttäytymään järkevämmin, mutta Gora ei häntä kuunnellut, kysyihän vain Binoilta: »Kuinka sinä olet tänne osunut?»
Binoi hieman punastui. Ellei Gora olisi ollut vankeudessa, hän olisi luultavasti kertonut käyntinsä tarkoituksen, vieläpä jossakin määrin uhittelevastikin, mutta näissä oloissa hän ei kyennyt suoraan vastaamaan, virkkoihan vain: »Minä puhun myöhemmin itsestäni — nyt on sinun —»
»Minä olen tänään kuninkaan vieraana», keskeytti Gora. »Itse kuningas pitää minusta huolta; kenenkään muun ei tarvitse siitä asiasta välittää.»
Binoi tiesi, että Goran päätöstä oli mahdoton järkyttää, joten hän luopui siitä ajatuksesta, että olisi hankittava puolustusta varten asianajaja. Hän sanoi kuitenkin vielä: »Minä tiedän, ettet voi syödä vankilan ruokaa, joten toimitan sinulle ateriat.»
»Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »minkätähden suotta tuhlaat tarmoasi? Minä en kaipaa mitään ulkopuolelta. En tarvitse mitään parempaa kuin jokainen vankilan asujain.»
Binoi palasi kovin kiihtyneenä asuntoon. Sutšarita katseli makuusuojansa avoimesta ikkunasta. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa, koska ei voinut sietää seuraa eikä keskustelua.
Kun hän näki Binoin saapuvan säikähtyneen ja levottoman näköisenä, hänen sydämensä alkoi pelokkaasti tykyttää, mutta hän sai suurin ponnistuksin tunteensa hillityiksi ja lähti ulos huoneestaan. Lolita istui oleskeluhuoneen nurkassa käsissään ompelutyö, jota hän yleensä inhosi, ja Labonja oli sanaleikkisillä Sudhirin kanssa, Lilan ollessa kuuntelijana. Haran keskusteli Baroda-rouvan kanssa tulevien huvien järjestämisestä.
Sutšarita kuunteli henkeään pidättäen Binoin kertomusta Goran ja poliisin kesken tapahtuneesta kahakasta. Lolitan kasvoihin syöksyi veri, ja neulomus liukui hänen sylistään lattialle.
»Älkää olko huolissanne, Binoi Babu», sanoi Baroda-rouva. »Minä puhun tuomarin rouvalle Gourmohan Babusta tänä iltana.»
»Pyydän teitä olemaan niin tekemättä», sanoi Binoi. »Gora ei antaisi sitä minulle eläessään anteeksi.»
»Jotakin on joka tapauksessa tehtävä hänen puolustuksekseen», huomautti
Sudhir.
Binoi kertoi heille kaikki, mitä oli tehty Goran vapauttamiseksi ja kuinka hän oli kieltäytynyt ottamasta asianajajaa itseään puolustamaan.
»Typerää teeskentelyä!» ivaili Haran, jota koko juttu ei ollenkaan miellyttänyt.
Olivatpa Lolitan tunteet todellisuudessa olleet millaiset tahansa, hän oli kuitenkin näihin asti osoittanut Haranille ulkonaista kunnioitusta eikä ollut milloinkaan hänen kanssaan kiistellyt, mutta nyt hän pudisti kiivaasti päätänsä ja huusi: »Se ei ole mitään teeskentelyä — kaikki, mitä Gour Babu on tehnyt, on aivan oikein. Onko tuomarin asia meitä ahdistella, niin että meidän on pakko itseämme puolustaa? Pitääkö meidän maksaa heille palkkoja ja sitten palkata itsellemme vielä puolustajia päästäksemme vapaiksi heidän kynsistään? On tosiaankin paljoa parempi mennä vankilaan kuin suostua sellaiseen oikeudenkäyttöön.»
Haran silmäili Lolitaa ihmeissään. Hän oli nähnyt hänet lapsena eikä ollut milloinkaan otaksunut hänellä olevan varmoja omia mielipiteitä. Hän nuhteli Lolitaa vakavasti sopimattomasta tunteenpurkauksesta sanoen: »Mitäpä sinä sellaisista asioista ymmärrät? Sivistymättömien koulupoikien mellastus näyttää saaneen pääsi pyörälle, naskalien, jotka ovat oppineet ulkoa muutamia kirjoja, mutta joilla ei ole minkäänlaisia omia ajatuksia eikä minkäänlaista kulttuuria!»
Sitten Haran kuvaili edellisenä iltana tapahtunutta Goran ja tuomarin kohtausta ja kertoi vielä, mitä tuomari oli jälkeenpäin sanonut. Ghosipuran asia oli Binoille uusi ja sai hänet sitäkin levottomammaksi, koska hän nyt käsitti, ettei tuomari tulisi päästämään Goraa helpolla.
Haran Babu ei saavuttanut kertomuksellaan tavoittelemaansa vaikutusta. Sutšaritaa loukkasi kovin se halpamaisuus, että Haran oli kaiken aikaa vaiennut asiasta, ja kaikki alkoivat halveksia Harania nyt ilmiselväksi käyneen Goraan kohdistuvan vihan vuoksi.
Sutšarita oli vaiti koko ajan; kerran näytti siltä, kuin hänkin olisi aikonut esittää jonkin vastalauseen, mutta hän hillitsi itsensä, tarttui kirjaansa ja käänteli sen lehtiä vapisevin käsin.
Lolita virkkoi uhmaten: »Olkoon Haran Babu tuomarin puolella, minä en siitä välitä. Minulle koko asia vain todistaa, kuinka jalo mies Gour Babu on!»
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Koska varakuvernöörin oli määrä saapua tänään, tuli tuomari oikeudenistuntoon täsmälleen puoli yhdentoista aikaan toivoen suoriutuvansa ajoissa oikeudenjakamisesta.
Satkori Babu, joka puolusti opiskelijoita, koki käyttää tilaisuutta auttaakseen ystäväänsä. Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän oli johtunut siihen päätökseen, että kaikkein parasta oli myöntää syyllisyys, mutta anoa lievää tuomiota vedoten syytettyjen nuoruuteen ja kokemattomuuteen.
Tuomari tuomitsi pojat saamaan raippoja, viidestä viiteenkolmatta iskuun, heidän ikänsä ja rikkomuksensa suuruuden mukaisesti. Goralla ei ollut asianajajaa, ja itse itseään puolustaessaan hän yritti osoittaa kuinka epäoikeutettu oli poliisin väkivaltainen menettely, mutta tuomari keskeytti hänen puheensa ankarasti häntä nuhdellen ja tuomitsi hänet kuukaudeksi ankaraan vankeuteen virkavelvollisuuttaan täyttävän poliisin vastustelemisesta, sanoen vielä, että hän voi olla kiitollinen päästessään niin vähällä.
Sudhir ja Binoi olivat oikeuden istunnossa, mutta viimeksimainittu ei voinut katsoa Goraa kasvoihin. Hän tunsi tukehtuvansa ja kiiruhti pois. Sudhir kehoitti häntä tulemaan asumukseen, kylpemään ja nauttimaan hieman ravintoa. Mutta Binoi ei ottanut kuulevaan korvaan hänen sanojansa, vaan istuutui matkan varrella puun varjoon ja sanoi Sudhirille: »Palaa sinä asuntoon, minä tulen aivan pian jäljessäsi.»
Binoi ei tietänyt, kuinka kauan istui siinä Sudhirin mentyä. Mutta auringon kääntyessä alenemaan, saapuivat ajoneuvot, jotka pysähtyivät ihan hänen eteensä. Kohottaessaan katseensa Binoi näki Sudhirin ja Sutšaritan astuvan vaunuista ja tulevan häntä kohti. Heidän lähetessään hän nousi nopeasti ja kuuli Sutšaritan sanovan tunnetta väräjävällä äänellä: »Ettekö lähde meidän kanssamme, Binoi Babu?»
Binoi havaitsi samassa, että ohikulkijain huomio alkoi kiintyä heihin, ja niin hän lähti heti heidän kanssaan vaunuihin. Kukaan ei virkkanut mitään koko matkalla.
Kun oli saavuttu perille, Binoi huomasi heti, että oli ollut käynnissä ankara kiista. Lolita oli selittänyt jäävänsä pois tuomarin iltahuveista, Baroda-rouva oli kamalassa pulassa, ja Harania raivostutti Lolitan-laisen pienen vintiön järjetön kapinoiminen. Hän valitti alinomaa sitä henkistä sairautta, jonka alaisiksi olivat joutuneet uudenaikaiset pojat ja tytöt, jotka kieltäytyivät noudattamasta minkäänlaista kuria. Se johtui hänen mielestään siitä, että heidän sallittiin seurustella kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja jutella jonninjoutavista asioista!
Binoin saapuessa Lolita sanoi: »Binoi Babu, minä pyydän teiltä anteeksi. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, kun en ole kyennyt ymmärtämään esittämienne vastaväitteiden oikeutusta. Meillä on kerrassaan väärä käsitys asioista senvuoksi, ettemme tunne mitään muuta kuin oman ahtaan piirimme. Panu Babu tässä sanoo, että tuomarin toiminta on kaitselmuksen Intialle säätämä. Jos on niin laita, voin vain sanoa, että harras halumme kirota sellaista toimintaa on sekin kaitselmuksen säätämä.»
Haran huudahti kiukkuisesti: »Lolita, sinä —»
Mutta Lolita käänsi hänelle selkänsä ja virkkoi: »Suvaitkaa olla hiljaa! Minä en puhu teille! — Kuulkaa, Binoi Babu, älkää antako kenenkään houkutella itseänne. Tänä iltana ei esitetä mitään näytelmää, ei missään tapauksessa!»
»Lolita!» huudahti Baroda-rouva yrittäen katkaista lyhyeen hänen huomautuksensa. »Oletpa kiltti tyttö! Etkö salli Binoi Babun lähteä kylpemään ja saamaan jotakin syödäkseen? Etkö tiedä, että kello on jo puoli kaksi? Katsohan, kuinka kalpealta ja uupuneelta hän näyttää!»
»Minä en voi syödä mitään tässä talossa», sanoi Binoi. »Me olemme täällä tuomarin vieraina.»
Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»
Mutta Sutšarita oli yhä vaiti, katse maahan luotuna.
Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.
Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.
Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »Didi, lähdetään pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä tuomarin luo tänä iltana.»
Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt, niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle määräämän tehtävän?»
»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut», huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa vaatisi meitä jäämään.»
»Kuinka voimme sen varmaan tietää, rakkaani? kysyi Sutšarita väsyneesti.
»Mutta kuulehan, didi», sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»
»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»
Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja kysyi: »Etkö lähde, äiti?»
»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»
»Minä puhuin Kalkuttaan lähtemisestä», selitti Lolita.
»Jopa nyt kummia kuuluu!» huudahti Baroda.
»Entä sinä, Sudhir-dada», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»
Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa taitoansa valitussa sahibien seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista, että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta oli iltahuveihin lähdettävä.
»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki makuusuojiinsa.
He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.
Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia, ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut tuomarin luo menemistä.
Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.
»Mennään yläkannelle», virkkoi Lolita.
Mutta alus lähtee kohta!» huudahti Binoi säikähtyneenä.
»Minä tiedän sen», vastasi Lolita ja lähti ylös Binoita odottamatta.
Alus kajahdutti lähtöhuutonsa, ja Binoi, joka löysi yläkannelta
Lolitalle tuolin, silmäili häntä, katseessa hiljainen kysymys.
»Minä lähden Kalkuttaan», selitti Lolita. »Minä en voinut mitenkään jäädä.»
»Entä mitä toiset sanovat?» kysyi Binoi.
»Toistaiseksi ei kukaan asiasta tiedä», vastasi Lolita. »Minä jätin kirjelipun ja sen luettuaan he tietävät.»
Binoita hämmästytti Lolitassa ilmenevä itsepäisyys, ja hän aloitti epäröiden: »Mutta —»
Lolita keskeytti hänen kysymyksensä sanoen: »Kun alus on kerran lähtenyt, niin mitä hyödyttää sanoa mutta? En käsitä, minkätähden minun pitäisi suostua vastustelematta kaikkeen vain sen vuoksi, että satun olemaan tyttö. Me tytötkin tunnemme sellaisia sanoja kuin mahdollinen ja mahdoton, oikea ja väärä. Minun olisi ollut helpompi tehdä itsemurha kuin ottaa osaa heidän näytelmäänsä»
Binoi oivalsi, että tehty oli tehty ja ettei koituisi mitään hyötyä asian hyvien ja pahojen puolien pohtimisesta.
Hetkisen vaiti oltuaan Lolita jatkoi: »Olen arvostellut aivan väärin ystäväänne, Gourmohan Babua. En tiedä, mistä se johtui, mutta jo ensikerralla, kun hänet näin ja kuulin hänen puhuvan, mieleni kuohahti häntä vastaan. Hän puhui aina ylen kiivaasti, ja kun te kaikki tunnuitte myöntelevän oikeaksi, mitä hän kulloinkin suvaitsi sanoa, niin se suututti minua. En ole milloinkaan sietänyt pakotusta, en sanan enkä teon varassa tapahtuvaa. Mutta nyt huomaan, että Gourmohan Babu pakottaa itseänsä samoin kuin toisia — se on todellista voimaa — ja minä en ole nähnyt milloinkaan hänenlaistansa miestä.»
Lolitan juttelua ei aiheuttanut ainoastaan se, että hän oli pahoillaan Goraan kohdistamastaan väärästä tuomiosta, vaan myöskin se, että hänen sisimmässä mielessään yhä eli epäilys, oliko hän menetellyt oikein karatessaan pois. Hän ei ollut myöskään tullut ajatelleeksi, kuinka ikävään asemaan joutui Binoi hänen ainoana seuralaisenaan aluksessa; mutta tietäen, että mitä enemmän osoittaa häpeävänsä, sitä hävettävämmäksi koko asia muuttuu, hän alkoi jutella jaaritella, minkä suinkin kykeni.
Binoi puolestaan ei keksinyt paljoakaan sanottavaa. Hän ajatteli toisaalta sitä ikävyyttä ja solvausta, jonka alaiseksi Gora oli joutunut tuomarin edessä, toisaalta omaa häpeäänsä, kun oli tullut tänne esiintymään näytelmässä saman tuomarin nähden. Ja kaiken lisäksi ja ennenkaikkea häntä ajattelutti se ikävä tilanne, jonka oli aiheuttanut Lolitan saapuminen alukseen. Niin hän oli vaitelias monestakin syystä.
Aikaisemmin hän olisi epäilemättä moittinut Lolitaa sellaisesta uhkarohkeudesta, mutta nyt hän ei voinut kokea mitään sellaista tunnetta, Jos Lolitan karkuunlähtö häntä hämmästyttikin, niin toisaalta hän jossakin määrin ihaili tytön pelottomuutta, ja sitäpaitsi hän tunsi iloa ajatellessaan, että koko joukossa ainoastaan hän ja Lolita olivat ilmaisseet Goraa kohdanneen loukkauksen herättämää aito tunnetta.
Binoi ei joutunut kärsimään tästä uhkamielisestä teosta koituvia ikäviä seurauksia, mutta Lolita sai maistaa sen katkeraa hedelmää monet kerrat tulevina päivinä. Kuinka merkillistä, että Binoi oli aina otaksunut Lolitan suhtautuvan vastustellen Goraan. Mitä enemmän Binoi asiaa ajatteli, sitä enemmän hän ihaili Lolitan jäykkää vääryyden tuomitsemista, hänen rohkeata, pelkän älykkyyden ja varovaisuuden vaatielmista välittämätöntä vakaumustansa, ihaili siinä määrin, ettei tietänyt, miten olisi estänyt tunteitaan ilmitulemasta.
Hän tunsi Lolitan olleen oikeassa halveksiessaan häntä voiman ja lujan vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei olisi milloinkaan kyennyt niin rohkeasti jättämään huomioonottamatta omaistensa kiitosta ja moitetta noudattaakseen itse oikeana pitämäänsä kulkusuuntaa. Kuinka usein hän olikaan pettänyt oman oikean itsensä pelätessään loukkaavansa Goraa tai ajatellessaan Goran pitävän häntä heikkona, ja kuinka usein hän olikaan kekseliäin todistein houkutellut itsensä uskomaan, että Goran mielipide oli hänen omansa.
Hän oivalsi, kuinka paljoa etevämmäksi Lolita oli osoittautunut älyllisessä riippumattomuudessaan, ja kunnioitti häntä sen mukaisesti. Hänen teki kovin mieli pyytää Lolitalta anteeksi, että oli aikaisemmin monet kerrat mielessään häntä väärin arvostellut ja soimannut — mutta hän ei kyennyt mitenkään pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se naisellisuuden näky, joka oli hänelle tänään ilmestynyt Lolitan kauniin ja rohkean teon luomassa kunniakkaassa hohteessa, sai hänet tuntemaan, ettei hänen elämästään puuttunut mitään.