KOLMASKYMMENES LUKU.
Kalkuttaan saavuttua Binoi vei heti Lolitan Pareš Babun luo.
Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa, kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan taakse.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen, Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä, Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.
Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.
Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.
Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein, lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon, niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se täytti Binoin mielen.
Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa, tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka kaikkeutta vartioi.
Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta, mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman ystävyytensä loppua?
Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen vaikenemistansa.
Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»
»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.
Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus, että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi, tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä. Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen tavoin Lolitaa soimauksilta.
Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui. Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena, vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.
Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi kuin lievensi hänen harmiansa.
Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut, teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.
Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia, mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin. Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.
Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla, hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa. Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi, mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.
Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien tähtitarhojen keskuksena.
Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne, ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran, tähtivälkkeisen kammion.
Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.
Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.
Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole paljoakaan nukkunut tänä yönä.»
»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.
Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio, vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.
Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut? Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?
Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava, Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin, ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»
Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»
»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»
»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun huonetta.
Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka on tullut.»
Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»
»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin aikoihin.»
Binoi ja Lolita tunsivat saaneensa hieman hengähtämistilaisuutta.
»Kenen sanoit tulleen?» kysyi Lolita.
»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»
Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten, etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin, minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua minutkin.»
»Ei, teidän pitää tulla molempien yht'aikaa!» vaati Satiš.
»Mihin huoneeseen meidän on mentävä?» kysyi Lolita.
»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.
Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone, jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan. Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.
Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten Binoin hän nousi nopeasti, veti sarinsa takaraivolleen ja aikoi vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti, miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista, jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään sanomatta.
Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti» saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään kumartaen hän teki samoin.
Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu, poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli minun sisareni.»
Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.
Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä dadaksi — ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa minulta tädin!»
Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.
»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.
He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta Lolita oli vaiti.
Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta. Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut. Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.
Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta, nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi, mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta! Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta, niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa? Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä, mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.
Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin, ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun äidin luo?»
Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan — olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen kysymyksen!
Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan isku.
Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti, pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden käsketkään Binoi Babua menemään?»
»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»
Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.
Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan, että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille? Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli kaikkien maailman äitien perikuva!
Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan, ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen eteensä huudahtaen: »Äiti!»
»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.
Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian kauan!»
»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.
»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.
Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:
»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä. Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.
»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta, hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut. Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, — menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.
»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.
»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt, jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»
Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. Sahib ei varmaankaan laske minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi, että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.
Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen, toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä, kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä, jotka yksin tunsivat Goran tarinan.
Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin. Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.
Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.
Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!
Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen. Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan, Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun, että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»
Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen, kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!» Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten. Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.
Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi, että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen Jumalansa.
Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»
Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa, jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Saavuttuaan kotiin ja tavattuaan odottamatta Lolitan Pareš Babu arvasi, että hänen itsepäinen tyttärensä oli kietoutunut tavallista vakavampiin vaikeuksiin. Hänen kysyvään katseeseensa vastaten Lolita sanoi: »Isä, minä olen tullut pois sieltä. Minun oli mahdoton viipyä kauemmin.» Isän kysyttyä, mitä oli tapahtunut, Lolita lisäsi: »Tuomari on määrännyt Gour Babun vankeuteen.»
Pareš Babu oli aluksi aivan ymmällä kuullessaan Goran olevan jutussa mukana, mutta kuultuaan Lolitalta koko tapahtuman kulun hän painui hetkeksi mietteisiin. Hänen ensimmäinen huolestunut ajatuksensa suuntautui Goran äitiin. Hän ajatteli, että tuomarin oli aivan yhtä helppo tuomita Gora kuin joku tavallinen varas, koska oikeuteen kohdistuva totunnainen välinpitämättömyys aiheutti sellaista tunteettomuutta. Kuinka paljoa kamalampi kaikkia maailmassa ilmeneviä julmuuksia olikaan ihmisen hirmuvalta toiseen ihmiseen nähden ja kuinka laajalleulottuvaksi ja sietämättömäksi se olikaan muuttunut yhteiskunnan ja hallituksen sitä yhteisvoimin tukiessa! Koko asia tuli eloisana hänen mieleensä, kun hän kuunteli kertomusta Goran vangitsemisesta.
Huomatessaan Pareš Babun mietteissään vaikenevan Lolita kysyi häneltä innokkaasti: »Eikö sellainen vääryys ole kauhea, isä?»
Pareš Babu vastasi tyyneen tapaansa: »Me emme tarkoin tiedä, mitä Gora on tehnyt, mutta varmaa on että vaikka hänen vakaumuksensa olisikin johtanut hänet laillisten oikeuksiensa ulkopuolelle, hän ei olisi missään tapauksessa voinut tehdä mitään sellaista, mitä rikokseksi nimitetään. Mutta mitäpä tehdä, lapseni? Meidän aikamme oikeusvaisto ei ole saavuttanut viisauden täydellisyyttä. Vähäpätöisen virheen tekijä kärsii saman rangaistuksen kuin rikollinen, heidän täytyy molempien polkea samaa myllyä samassa vankilassa. Siitä ei voida syyttää ketään syynä on kaikkien ihmisten syntien yhteissumma.»
Pareš Babu vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta ja kysyi: »Kenen kanssa tulit?»
Lolita vastasi ryhdikkäästi ja tavallista painokkaammin: »Binoi Babun kanssa.» Mutta tuon ponnekkuuden pohjalla oli heikkouden tunne. Hän ei kyennyt sanomaan sanottavaansa ujostelemattoman luontevasti, häpeän puna nousi vastustamatta hänen kasvoihinsa ja sai hänet entistä enemmän hämilleen.
Pareš Babu oli kiintynyt tähän oikukkaaseen ja kesyttömään tyttäreensä vielä lujemmin sitein kuin muihin lapsiinsa ja piti arvossa Lolitan pelotonta totuudellisuutta sitäkin enemmän, kun tyttö senvuoksi usein joutui vaikeuksiin suhteessaan toisiin perheenjäseniin. Lolitan viat olivat varsin ilmeiset, ja Pareš Babu huomasi, kuinka ne estivät tätä hänen erikoista hyvää ominaisuuttansa saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Siitä syystä Pareš Babu yhä huolellisemmin sitä vaali jottei Lolitan itsepäisyyden hillitseminen samalla murskaisi hänen sisäistä jalouttansa.
Hänen toisten tytärtensä kauneuden tunnustivat mielellään kaikki, jotka heidät näkivät, sillä heidän piirteensä olivat säännölliset ja ihonsa korea. Lolita sitävastoin oli tummapintaisempi, ja hänen säännöttömämmät piirteensä olivat omansa aiheuttamaan erilaisia arvosteluja. Siitä syystä oli Baroda-rouva aina sanonut miehelleen pelkäävänsä, että oli vaikea löytää Lolitalle sopivaa puolisoa. Mutta sitä kauneutta, jonka Pareš Babu näki tyttärensä kasvoissa, eivät luoneet piirteet eikä iho, vaan sielu, joka niissä ilmeni, ei virheettömän muodon miellyttävyys, vaan varmuus, lujuus, älykkyys ja riippumattomuus, luonnepiirteet, jotka vetävät puoleensa ainoastaan harvoja ja työntävät useimpia luotansa.
Pareš Babu, joka arvasi, ettei Lolita milloinkaan saavuttaisi yleistä suosiota, vaan pysyisi aina erikoisena, oli melkein tuskallisen huolestuneesti vetänyt hänet lähelleen ja suhtautui hänen virheisiinsä sitäkin lempeämmin, kun tiesi ettei kukaan muu antanut niitä anteeksi. Hän käsitti heti, mitä Lolitan olisi tulevaisuudessa kestettävä, kun kuuli hänen palanneen yksin Binoin seurassa, käsitti, että yhteiskunta soveltaisi tuohon vähäiseen harhautumiseen rangaistuksen, jonka ansaitsisi paljoa pahempi rikos.
Hänen asiaa pohtiessaan Lolita jatkoi. »Isä, minä tiedän menetelleeni väärin, mutta eräs asia minulle on nyt selvinnyt, — tuomarin ja kansamme välillä vallitseva suhde on sellainen, ettei hänen suojeleva vieraanvaraisuutensa suinkaan ole meille kunniaksi. Olisiko minun pitänyt jäädä sitä nauttimaan, kun olin asian tajunnut.»
Pareš Babun ei ollut helppo vastata kysymykseen hän ei virkkanut mitään, vaan kopahdutti kämmenellään leikkisästi pienen villittynsä päätä.
Saman päivän iltana Pareš Babu käyskeli edestakaisin talonsa edustalla harkiten koko tapahtumaa, kun Binoi saapui ja tervehti häntä kunnioittavasti. Pareš Babu keskusteli hänen kanssaan Goran vangitsemisesta ja kaikista siihen liittyvistä seikoista verrattain laajasti, mutta ei viitannut sanallakaan siihen, että Binoi oli matkustanut Lolitan kanssa höyryaluksessa. Kun sitten ilta pimeni, hän sanoi: »Tulkaa, Binoi, mennään sisään.»
Mutta Binoi ei halunnut lähteä sisään, vaan sanoi: »Minun täytyy nyt mennä kotiin.»
Pareš Babu ei toistanut kehoitustansa, ja Binoi lähti hitaasti poistumaan luotuaan nopean silmäyksen toisen kerroksen parvekkeelle.
Lolita oli parvekkeelta nähnyt Binoin, ja kun hänen isänsä tuli yksin sisään, hän laskeutui alakertaan isän huoneeseen otaksuen Binoin seuraavan myöhemmin. Mutta kun Binoita ei kuulunut, olisi Lolita, joka oli hetkisen hermostuneesti käsitellyt pöydällä olevia kirjoja ja papereita, lähtenyt huoneesta, ellei Pareš Babu olisi häntä pidättänyt. Lempeästi katsahtaen hänen alaspainuneisiin kasvoihinsa hän pyysi Lolitaa laulamaan ja siirsi lampun niin, ettei sen valo langennut hänen kasvoihinsa.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Seuraavana päivänä palasi Baroda-rouva toisten retkellä olleiden keralla.
Lolitan käytös kuohutti Haranin mieltä siinä määrin, ettei hän voinut olla tulematta suoraa päätä Pareš Babun luo asiasta keskustelemaan.
Baroda kulki Lolitan ohi sanaakaan sanomatta, niin vihaisena, ettei edes tyttöön katsahtanut, ja meni suoraan omaan huoneeseensa.
Labonja ja Lila olivat hekin kiukuissaan Lolitalle, sillä hänen ja Binoin jäädessä pois oli ohjelma supistunut siinä määrin, että he olivat kärsineet sanomatonta nöyryytystä.
Sutšarita puolestaan ei ollut ottanut osaa Haranin vihaiseen pauhaamiseen, ei Barodan kyyneleiseen tuskaan eikä Labonjan ja Lilan nöyryytyksen tunteeseen, vaan oli jäisesti vaiennut ja suorittanut tehtäviään kuin kone. Tänäänkin hän astui huoneeseen viimeisenä, liikkuen kuin automaatti.
Sudhir oli siinä määrin hävennyt esittämäänsä osaa, että oli kerrassaan kieltäytynyt lähtemästä toisten mukana, ja Labonja, jota suututti, ettei hän välittänyt hartaista pyynnöistä, vannoi jättävänsä hänet oman onnensa nojaan ikiajoiksi!
»Tämä on tosiaankin liikaa!» huudahti Haran työntyessään Pareš Babun huoneeseen.
Lolita, joka oli viereiseen huoneeseen kuullut hänen tulonsa, astui hänkin sisään, asettui isänsä tuolin taakse, molemmat kädet selkänojan varassa, ja katseli Harania suoraan silmiin.
»Olen kuullut koko tapauksen Lolitalta itseltään», virkkoi Pareš Babu, »ja minun luullakseni ei ole mitään hyötyä siitä, että sitä tässä laajemmin käsittelemme.»
Haran piti Pareš Babun tavanomaista tyyneyttä pelkkänä luonteen heikkouden merkkinä ja vastasi julkeanlaisesti: »Se, mitä on tapahtunut, on epäilemättä ohi, mutta se luonteenvika, josta se aiheutuu, on yhä olemassa, ja sen pohtiminen on välttämätöntä. Lolita ei olisi milloinkaan voinut tehdä mitä teki, ellette te olisi aina häntä ylenmäärin sukoillut. Voitte käsittää, millaista vahinkoa olette hänelle siten aiheuttanut, kun kuulette tämän häpeällisen jutun kaikki yksityiskohdat!»
Pareš Babu, joka tunsi myrskyn olevan nousemassa tuolin selkäpuolella, veti Lolitan viereensä, tarttui hänen käteensä ja sanoi Haranille suopeasti hymyillen: »Kuulkaahan, Panu Babu, kun teidän vuoronne tulee, opitte ymmärtämään, että lasten kasvattaminen edellyttää myöskin rakkautta!»
Lolita kumartui isänsä puoleen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa: »Isä, vesi jäähtyy, lähde kylpemään.»
»Lähden aivan kohta», vastasi Pareš Babu merkitsevästi, Haranin läsnäoloon viitaten, »vielä ei ole liian myöhä».
»Älkää olko huolissanne, isä», pyysi Lolita lempeästi. »Me pidämme huolta Panu Babusta, kun olet kylpemässä.»
Pareš Babun poistuttua Lolita sijoittui päättävästi hänen tuoliinsa, kiinnitti katseensa Haranin kasvoihin ja sanoi: »Te näytte otaksuvan, että teillä on oikeus sanoa täällä kenelle tahansa mitä hyväksi näette!»
Sutšarita tunsi Lolitan erittäin hyvin, ja varhaisempina päivinä hän olisi säikähtänyt nähdessään sisarensa kasvot. Mutta nyt hän asettui rauhallisesti istumaan ikkunan luo ja antoi katseensa levätä avatun kirjan sivuilla. Sutšaritan luonteeseen ja tapoihin oli aina kuulunut itsensähillitseminen, ja ne monet mielenhaavoittumat, joiden esineeksi hän oli joutunut viime päivinä, olivat saneet hänet entistäkin vaiteliaammaksi. Mutta hänen vaikenemisensa jännitys oli vihdoin kohonnut korkeimmilleen, joten Lolitan Haranille sinkooma haaste tuntui hänestä tervetulleelta omien pingoittuneiden tunteiden välttämättömänä laukaisijana.
»Te arvatenkin otaksutte», jatkoi Lolita, »ymmärtävänne isän velvollisuudet paremmin kuin hän itse! Te koko Brahma Samadzin tuleva suurmestari!»
Haran oli kuin ukkosen iskemä kuullessaan Lolitan puhuvan niin uskaliaasti ja aikoi häntä ankarasti nuhdella, mutta Lolita ehdätti sanomaan: »Me olemme sietäneet teidän ylemmyyttänne riittävän kauan, mutta tietäkää, että jos aiotte isää vallita, niin yksikään sielu tässä talossa ei siihen suostu — eivät palvelijatkaan!»
»Lolita», lausui Haran ilmaa haukkoen, »on tosiaankin —»
Mutta Lolita ei sallinut hänen jatkaa. »Kuunnelkaa minua, olkaa hyvä», keskeytti hän. »Me olemme kuunnelleet teitä riittävän monet kerrat, kuunnelkaa te nyt kerran minua loppuun asti. Ellette usko minua, kysykää sisareltani Sutšilta, eikö ole totta, että isämme on paljoa suurempi kuin te voitte milloinkaan kuvitella olevanne, — sen me haluamme teille selvästi sanoa. Jos teillä on jokin neuvo annettavana, niin lausukaa se nyt julki!»
Haranin kasvot olivat kiukun kalventamat. »Sutšarita!» huusi hän nousten seisaalleen. Sutšarita loi katseensa ylös. »Sallitko Lolitan herjata minua nähtesi?»
»Lolita ei ole tahtonut teitä herjata», virkkoi Sutšarita hitaasti. »Lolitan toivomuksena on, että osoitatte asianmukaista kunnioitusta isälle. Voin teille vakuuttaa, ettemme kykene kuvittelemaankaan ketään, joka olisi kunnianarvoisempi.»
Tuokion ajan näytti siltä, kuin Haran olisi aikonut poistua, mutta hän jäi sittenkin huoneeseen. Hän painui takaisin tuoliinsa, kasvoissa sanomattoman juhlallinen ilme. Mitä selvemmin hän tunsi menettävänsä kaikkien tämän talon asujainten kunnioituksen, sitä epätoivoisemmin hän yritti säilyttää asemaansa, unohtaen, että mitä kiinteämmin ihminen nojautuu pettävään tukeen, sitä varmempi ja nopeampi on sortuminen.
Havaitessaan Haranin painuneen synkkään ja juroon hiljaisuuteen Lolita meni Sutšaritan luo ja alkoi jutella hänen kanssaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.
Sitten tuli huoneeseen Satiš, joka tarttui Sutšaritan käteen, veti hänet mukaansa ja sanoi: »Tule, didi, tule!»
»Minne minun pitää lähteä?» kysyi Sutšarita.
»Tulehan nyt vain», vaati Satiš. »Minulla on jotakin sinulle näytettävää. — Lolita, ethän ole hänelle vielä kertonut, ethän?»
»En», sanoi Lolita. Hän oli luvannut olla levittämättä uutta tätiä koskevaa tietoa ja oli pitänyt sanansa.
Mutta Sutšarita, joka ei katsonut voivansa jättää vierasta yksinään, virkkoi: »Kuulehan, sinä juttumylly, minä tulen hieman myöhemmin. Kunhan isä on ehtinyt kylpeä.»
Satiš kääntyi rauhattomaksi. Hän ei jättänyt milloinkaan yhtäkään kiveä kääntämättä, kun oli kysymyksessä Haranin karkoittaminen. Mutta koska hän toisaalta tunsi Harania kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, hän ei uskaltanut enempää vaatiella hänen läsnäollessaan. Haran puolestaan ei ollut koskaan osoittanut Satišiin kohdistuvaa sanottavaa mielenkiintoa, olihan vain korkeintaan yrittänyt tilaisuuden sattuessa opastaa häntä oikeaan. Satiš jäi kuitenkin väijymään, ja kun Pareš Babu palasi kylpemästä, hän veti heti molemmat sisarensa mukanaan.
Haran virkkoi: »Minä puolestani toivoisin, ettei puheena ollutta
Sutšaritan ja minun välistä kihlausta enää siirrettäisi tuonnemmaksi.
Ehdotan sen tapahtuvaksi ensi sunnuntaina.»
»Minä puolestani», vastasi Pareš Babu, »olen siihen suostuvainen, mutta
Sutšaritan asia on se lopullisesti ratkaista.»
»Mutta olettehan jo saanut hänen suostumuksensa», ahdisteli Haran.
»Tapahtukoon siis niinkuin haluatte», virkkoi Pareš Babu.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Binoin ei tehnyt enää mieli mennä Pareš Babun luo, ja omassa asumuksessa tuntui olo niin yksinäiseltä, että hän lähti jo seuraavana aamuna varhain Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, jäisin mielelläni tänne sinun luoksesi muutamaksi päiväksi.»
Binoi ajatteli sitäkin, että voisi lohduttaa Anandamojia Goran poissaollessa, ja Anandamoji tunsi liikutusta tuon havaitessaan. Hän laski kätensä hellästi Binoin olkapäälle, mutta ei virkkanut mitään.
Asetuttuaan asumaan Binoi alkoi esittää kaikenlaisia vallattomia vaatimuksia, vieläpä leikkisästi moittiakin Anandamojia siitä, ettei saanut osakseen riittävää huolenpitoa, ajatellen siten häivyttävänsä sekä omia että hänen murheellisia mietteitään. Ja kun illan tummuessa kävi vaikeaksi hillitä tunteitansa, Binoi kiusasi Anandamojia, kunnes hän jätti talousaskaret ja lähti hänen kerallaan parvekkeelle. Siellä Anandamojin piti istuutua matolle ja kertoa Binoille tarinoita lapsuutensa päiviltä ja isänsä kodista, — tarinoita niiltä ajoilta, jolloin hän, opettajan pojantytär, oli ollut kaikkien isoisän koulua käyvien suosikki. Kaikki olivat tuhlaten jaelleet isästään orvoksi jääneelle tytölle suosiotaan, ja hän oli ollut leskiäitinsä alinomaisen pelokkaan huolenpidon esineenä.
»Kuulehan, äiti!» huudahti Binoi vihdoin. »En voi ajatellakaan, että on ollut olemassa aika, jolloin sinä et ollut meidän äitimme! Uskonpa, että isoisäsi koulun oppilaat pitivät sinua pikku äitinänsä ja että todellisuudessa sinä kasvatit isoisääsi!»
Seuraavana iltana Binoi makasi matolla, pää Anandamojin helmassa, ja sanoi: »Äiti, toisinaan toivon voivani antaa Jumalalle takaisin kaikki, mitä olen kirjoista oppinut ja palata jälleen pienokaisena sinun helmaasi — omistaen yksin sinut koko maailmassa, sinut eikä ketään muuta.»
Binoin äänensävy oli niin väsynyt ja ilmaisi niin rasittunutta sydäntä, että Anandamoji hämmästyi ja säikähtyikin. Hän liikahti lähemmäksi, silitteli lempeästi Binoin päätä ja kysyi häneltä kauan vaiettuaan: »Kuulehan, Binu, onko Pareš Babun luona kaikki niinkuin olla pitääkin?»
Tuo kysymys sai Binoin säpsähtämään. »Äidiltä ei jää mikään havaitsematta», ajatteli hän. »Hän näkee ihmisen sydämeen!» Ääneen hän sanoi hieman epäröiden: »On; he voivat kaikki hyvin.»
»Minun tekee kovin mieleni nähdä Pareš Babun tyttäriä», jatkoi Anandamoji. »Goralla ei aluksi ollut heistä mikään hyvä käsitys, mutta siitä päättäen, että he ovat myöhemmin voittaneet hänet kerrassaan puolelleen, he eivät näytä olevan tavallista väkeä.»
»Minäkin olen usein halunnut esitellä heidät sinulle», virkkoi Binoi innostuneesti. »Mutta kun pelkäsin Goran asiaa vastustavan, en sitä milloinkaan ehdottanut.»
»Mikä on vanhimman nimi?» jatkoi Anandamoji.
Niin esitettiin erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta kun sitten tuli Lolitan nimen vuoro, yritti Binoi väistää kysymystä vastaamalla vältellen. Anandamoji hymyili hänen taktiikalleen, mutta ei vääjännyt.
»Olen kuullut, että Lolita on erittäin älykäs« tyttö», jatkoi hän.
»Kuka sen on sanonut?» kysyi Binoi.
»Kuka? Sinäpä tietenkin!» vastasi Anandamoji.
Oli ollut aika, jolloin Binoi ei ollut erikoisesti arastellut puhua Lolitasta. Nyt hän oli kerrassaan unohtanut, kuinka oli tuona avomielisenä kautena hehkuvin sanoin ylistellyt Lolitan älykkyyttä.
Anandamoji, joka väisteli kaikkia esteitä kuin paras kapteeni, oli aivan pian suorittanut niin taitavan risteilyn, ettei yksikään Lolitan ja Binoin ystävyyttä koskeva tärkeä seikka jäänyt häneltä salatuksi. Binoi johtui kertomaan hänelle senkin, kuinka Goran pidättämisen aiheuttama kirpeä tuska oli saanut Lolitan pakenemaan hänen kerallaan. Ja kun Binoi siinä kiihtyneesti kertoeli, häipyi hänen aikaisemman masentuneisuutensa viimeinenkin jälki pois. Hänestä tuntui sanomattoman onnelliselta saada siten vapaasti kertoa niin ihailtavasta luonteesta!
Kun vihdoin ilmoitettiin aterian olevan valmiina ja kun keskustelu katkesi, Binoi tunsi ikään kuin unesta heräävänsä ja havaitsi kertoneensa Anandamojille kaikki, mitä hänellä oli ollut mielessään. Anandamoji oli kuunnellut ja suhtautunut kaikkeen niin luontevasti, ettei kertomus missään kohden aiheuttanut minkäänlaista arkuuden tai häpeän tunnetta.
Aina tähän saakka Binoin elämässä ei ollut milloinkaan sellaista, mitä hänen olisi tarvinnut salata tältä äidiltänsä, ja hän oli tottunut esittämään hänelle kaikkein jokapäiväisimpiäkin huoliansa. Mutta siitä saakka, kun hän oli tutustunut Pareš Babun perheen jäseniin, oli hiipinyt mieleen epäröivä tunne, joka ei ollut vaikuttanut terveellisesti. Nyt, kerrottuaan jälleen kaikki vaikeutensa Anandamojin myötätuntoisten ja ymmärtävien korvien kuultaviin, hän tunsi mielensä sanomattomasti keventyneen. Hänen viimeisen kokemuksensa puhtaus olisi joutunut kärsimään, ellei hän olisi saanut laskea sitä ikäänkuin uhrilahjana Anandamojin jalkojen eteen, — jonkinlainen arvottomuuden tahra olisi jäänyt halventamaan hänen rakkauttansa.
Yöllä Anandamoji mietti asiaa joka puolelta. Hän tunsi Goran elämän ongelman käyvän yhä sekavammaksi, mutta samalla näytti siltä, kuin sen ratkaisu voisi olla löydettävissä Pareš Babun talosta. Anandamoji päätti, että hänen täytyi tutustua Pareš Babun tyttäriin, kävi miten kävi.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia Binoi tuskin milloinkaan näki.
Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana, hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.
Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän, tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja, sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.
Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim, joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi, ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!
Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.
Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta aikakauslehdestä Bangadarašnista.
Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa, aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti — ja sattumalta — huomautti, että aghran-kuusta oli jo ehtinyt kulua melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.
»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei aghran-kuun aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme, niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan mahdottomaksi!»
Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän puhui siitä, ettei aghran-kuu ole sovelias.»
»Minkätähden hän ei sanonut sitä heti peittelemättä?» kysyi Mohim.
»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia soveliaan liiton.»
»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: »Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan esittänyt vastaväitettä.»
Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»
Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa ilmaisemalla itse haluttomuutensa. »Äitipuoli ei kykene milloinkaan tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.
Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella. Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen arvostelun alaiseksi.
Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös, jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä, mitä hän piti oikeana.
»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš
Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»
»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi
Binoi.
»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?» virkki Anandamoji.
Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!
Hän alkoi nyhtää lankaa dhutinsa päärmeestä, mutta ei virkkanut mitään.
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.
Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»
Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he tunsivat olevansa kuin kotonaan.
Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»
Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»
»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.
»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.
»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.
Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi: »Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me moninaisissa puutumme.»
Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä. Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti punastumatta.
»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»
Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»
»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia sormiansa.
Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»
Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen. Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.
Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko kiintymyksensä.
Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan heidät aivan uuteen valaistukseen.
Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää, mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi olla vihainen sahibille. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi. Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava. Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen mielelläni uudelleen.»
Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys. Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen, kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!
Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa, ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.
»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä vaikeuksia niin helposti?»