SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata ajassa hieman taaksepäin.
Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan. Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan, tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä kestän?»
Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä — millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut, ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.
Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi Babun kanssa!»
Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.
»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»
»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»
Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati. Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»
»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.
»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.
Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »Didi, rakas, etkö luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»
»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha ystävä?»
Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy isältä, kultaseni.»
Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse. »Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella asiaa jo aikoja sitten.»
Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti, jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»
»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni? Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»
Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä häneen katsahtamattakin.
Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa. Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen rakastuneen.
Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse, joten Lolita ei voinut häntä nähdä.
»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot siellä ovensuussa?»
Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet kerrassaan hylännyt!»
Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»
Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset, jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa. Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»
Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»
»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne, jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan odottanut tällaista tuomiota teiltä, didi! Te itse pakenitte pois ja syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»
Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa didiksi siten tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus, joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.
Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun virvokkeista.
Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä tänään. Tule, mennään yläkertaan.»
Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.
»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.
»Mitä tahdot minulle sanoa?»
»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji arveli Pareš Babun tyttäristä.
»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»
»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota auringonlaskua», sanoi Binoi.
Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse, mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis, sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.
»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.
Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.
Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»
Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa, äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»
»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.
»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»
Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»
»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»
»Ei mitään, sen voit uskoa», vastasi Anandamoji.
»Eikö tosiaankaan?» huudahti Binoi.
»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan?
Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä
merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu
Jumalan nimeen.»
Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»
»Mistä? Goraltapa tietenkin!» vastasi Anandamoji nauraen.
»Mutta Gorahan sanoo ihan vastakkaista», väitti Binoi.
»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»
»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.
»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä, että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme maahan.
Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi, sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa, ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'
Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei äidillenne etsitty varakasta sulhasta.
Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani, oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä, joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.
Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin, vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.
Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.
Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta, ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja oikeudenkäyntiin.
Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava, annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen, todellinen kauneuden perikuva, Kartik. Hänen piirteensä olivat kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä varoissa.
Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin, ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera, ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.
Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.
Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja. Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.' Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!
Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli pahoinpideltävänä.
Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua jalkojani koskettaen.
'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'
Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?
Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois, koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?
Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat jättäneet!
Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa, koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä; hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.
Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!' Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii, rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka pitkälle hän vielä menee.
Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on kerrassaan mahdotonta.'
Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'
Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään', rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin phalgun-kuun keskivaiheilla, minä lähden silloin.'
Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti — hyvästi!'
Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva umpeen milloinkaan tässä elämässä.
Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.
Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.
Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos, jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien nautintoon?
Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni. Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän, 'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'
Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää. 'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'
Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä: 'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne tahansa.'
Guru vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi muuttuu runsaudeksi.'
Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!
Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-dada, olen päättänyt luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'
'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa, ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?
Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä apelleni kuului.
Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-dada, minä olen luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'
Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton, sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'
Se seikka, että Nil-dada poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin häntä jäämään sanoen: 'Dada, älä ole minulle vihainen. Minulla on hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi, kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?' huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni viimeinen todellinen ystävä jätti minut.
Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.' Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani. Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat: 'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi järjestettävän?'
Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet, riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään: 'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään eläkkeestä.'
Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-dadaa sain kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.
Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova onkaan ihmisen elämä!
Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni, jotka olette menettäneet oman äitinne.
Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä, aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?
Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.
Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni. Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta noudattaa kastinsa sääntöjä.
Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.
»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu, »ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».
Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän, ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä, eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva, kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava häviönsä.
Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.
Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin, hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi, joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiansa.
Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä: »Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut huutoni ja tullut minun luokseni!»
Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt — niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta minua varten jälleen valmistelettekaan!»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan, tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja lepäsi siinä kuin lapsi.
Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä. »Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi, — mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»
Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa. Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta, kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.
Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä en missään tapauksessa siihen suostu.»
Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi, mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.
Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin, — näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen moraalisen voiton.
Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi. Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella itseäsi?»
»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin guru; sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua siunaava.»
Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan. Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»
Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä, oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse palvella tätiä.
Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle, Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään kieltoa.»
»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».
»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa, jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»
Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä, etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, — ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan, ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.
Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»
Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet voi syödä meidän seurassamme?»
Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa häntä!»
»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole loppua!» huomauttivat vieraat.
Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.
Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»
»Miksi ei?»
»Siellä on tätini kotijumala.»
»Ahaa, epäjumala! Palveleeko hän epäjumalia?»
»Palvelee, maammoseni, epäilemättä», vastasi Harimohini.
»Kuinka voitte uskoa epäjumaliin?»
»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos minulla olisi usko, olisin pelastettu.»
Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota palvotte?»
»Sepä kysymys! Kuinkapa muuten?» kuului vastaus.
Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»
Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista, mitä Baroda erikoisesti paheksui.
Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita. Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty Pareš Babuun kohdistuva syytös.
Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»
Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»
»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.
»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.
»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan Haran.
»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt välinpitämättömäksi.»
»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä, onko se totta.»
Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te hänelle kostatte?»
Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.
Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin, mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin, jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua yllyttämällä.»
Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.
Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa, että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian yksinomaan Pareš Babun viaksi.
Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.
Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä, että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin, ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.
Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian auttamiseksi?
Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa näistä vaikeuksista selviytyä.
Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään, vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»
Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli, että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin minulla ei ole mitään muistuttamista.»
»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini! Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot, mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»
»Minä en ole saanut täyttä selkoa», virkkoi Pareš Babu, »millaisin tuntein Sutšarita oikeastaan suhtautuu Panu Babuun. Elleivät siis he itse pääse sovintoon keskenään, niin minä puolestani en haluaisi asiaan puuttua.»
»Vai niin, vai et ole saanut selkoa!» huudahti Baroda. »Tunnustatko sen viimeinkin? Minä vakuutan sinulle, ettei siitä tytöstä helposti saada selkoa. Usko minua: hän on mieleltänsä aivan toisenlainen kuin toisille luulottelee!»
YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Sanomalehdessä oli ollut Brahma Samadžin jäsenissä ilmenevää innon lamautumista koskeva kirjoitus. Siinä vihjailtiin niin ilmeisesti Pareš Babun perheeseen, että nimien mainitsematta jättämisestä huolimatta ken hyvänsä voi selvästi huomata, ketä tarkoitettiin, ja kirjoitustavan nojalla oli sitäpaitsi varsin helppo arvata, kuka kirjoittaja oli. Sutšaritan oli jotenkin onnistunut lukea kirjoitus loppuun, ja sitten hän ryhtyi repimään lehteä kappaleiksi, — eleistä huomasi, että hänen mielensä voi tyyntyä vasta sitten, kun hän sai sepustuksen hajoitetuksi alkuatomeihin!
Juuri sinä hetkenä saapui huoneeseen Haran. Hän siirsi tuolinsa Sutšaritan luo, mutta Sutšarita ei häneen katsahtanutkaan, — siinä määrin hän oli syventynyt tehtäväänsä.
»Sutšarita», sanoi Haran, »minulla on tänään erittäin tärkeä asia sinulle esitettävänä, ja sinun tulee kohdistaa siihen tarkkaavaisuutesi».
Sutšarita repi edelleen paperia, ja kun sormin ei enää käynyt työtä jatkaminen, hän otti sakset ja alkoi niillä leikellä palasia vielä pienemmiksi. Ennenkuin hän ehti päätökseen, tuli huoneeseen Lolita.
»Lolita», virkkoi Haran, »minulla on asiaa Sutšaritalle».
Kun Lolita kääntyi menemään, Sutšarita tarttui hänen vaatteisiinsa ja pidätti häntä. Lolita huomautti: »Mutta Panu Babulla on jotakin erikoista sanottavaa sinulle!» Sutšarita ei kuitenkaan huomautuksesta välittänyt, vaan kehoitti Lolitaa istumaan viereensä.
Haran oli luonnostaan kykenemätön mitään vihjausta tajuamaan. Niinpä hän nytkin kävi muitta mutkitta asiaan. Hän sanoi: »Minun mielestäni ei avioliittomme solmimista ole enää siirrettävä tuonnemmaksi. Olen keskustellut asiasta Pareš Babun kanssa, ja hän sanoo, että kunhan Sutšarita suostuu, niin päivä voidaan määrätä. Olen niinmuodoin päättänyt, että viikko ensi sunnuntaista —» Mutta Sutšarita ei suonut hänelle tilaisuutta lauseen lopettamiseen, vaan virkkoi lyhyesti: »Ei.»
Harania tuo erittäin täsmällinen ja ehdoton kielto hämmästytti. Hän oli aina pitänyt Sutšaritaa oikeana tottelevaisuuden perikuvana eikä ollut milloinkaan voinut edes kuvitella, että hän voisi katkaista lopullisen kosinnan keskitiehen tuolla ainoalla sanalla.
»Eikö!» virkkoi Haran kiukuissaan. »Mitä merkitsee tuo ei? Onko valittava jokin myöhempi aika?»
»Ei», toisti Sutšarita.
»Mitä tämä oikeastaan merkitsee, taivaan nimessä?» kysyi Haran ilmaa haukkoen ja ihan ymmällä.
»Minä en suostu avioliittoon», vastasi Sutšarita, pää kumarassa.
»Et suostu? Mitä tämä voikaan tarkoittaa?» toisti Haran ikäänkuin tylsyneenä.
»Näyttää siltä, Panu Babu», virkkoi Lolita ivallisesti, »että olette unohtanut äidinkielenne!»
Haran silmäili Lolitaa musertavasti ja sanoi: »On helpompi tunnustaa, etten enää ymmärrä äidinkieltäni, kuin myöntää, että olen kaiken aikaa käsittänyt väärin sellaisen henkilön sanoja, johon en ole milloinkaan suhtautunut muulla tavoin kuin kunnioittaen.»
»Ihmisten ymmärtäminen kysyy aikaa», huomautti Lolita, »ja tämä totuus lienee teihinkin sovellettavissa».
»Minun sanani ja tekoni ovat olleet alusta loppuun asti mitä parhaimmassa sopusoinnussa. Minä voin väittää, etten ole milloinkaan antanut kenellekään aihetta ymmärtää väärin itseäni. Sanokoon Sutšarita itse olenko oikeassa vai väärässä!»
Lolita aikoi vastata jotakin, mutta Sutšarita pidätti häntä ja sanoi:
»Te olette ihan oikeassa! En tahdo ollenkaan teitä häväistä.»
»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden kohtelette minua näin ynseästi?»
»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»
Ulkoa kuului ääni: »Didi, saanko tulla sisään?»
Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»
»Sinä erehdyt, didi, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut, kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»
Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan kanssa tärkeästä asiasta.»
»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla juuri milloinkaan.»
Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»
Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun luontoni. Ole siis varuillasi, didi! Älä sano milloinkaan sellaista, mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»
Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
Kun Lolita oli kuullut ulkoa Binoin äänen, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan kumoten kaikki hänen yrityksensä näyttää luontevalta. Niinpä hän ei voinutkaan Binoin huoneeseen tultua puhutella häntä niinkuin tavallista tuttavaa puhutellaan, sillä koko hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui siihen, minne oli katsottava ja mihin kädet sijoitettava. Hän olisi lähtenyt huoneesta, mutta Sutšarita piteli yhä häntä kiinni.
Binoi puolestaan puhutteli vain Sutšaritaa, koska ei älyllisestä valmiudestaan huolimatta uskaltanut kääntyä suoraan Lolitan puoleen. Hän yritti salata hämminkiänsä juttelemalla lakkaamatta.
Lolitan ja Binoin kesken vallitseva ujous ei kumminkaan jäänyt Haranilta havaitsematta. Hän oli äreillään siitä, että Lolita, joka oli hiljattain kohdellut häntä itseään ylen julkeasti, nyt esiintyi aivan nöyränä Binoin edessä. Nähdessään tämän uuden todistuksen siitä pahasta, mikä oli tullut perheen keskuuteen sen nojalla, että tyttäret olivat saaneet seurustella Brahma Samadžiin kuulumattomien henkilöiden kanssa, Haran tunsi entistä ankarampaa Pareš Babuun kohdistuvaa suuttumusta. Ja se tunto, että Pareš Babu joutuisi vielä katumaan mielettömyyttään, täytti hänen mielensä voimakkaana kuin kirous.
Kun oli käynyt ilmi, ettei Haran ajatellutkaan poistua, Sutšarita sanoi Binoille: »Te ette ole nähnyt tätiä pitkiin aikoihin. Hän kysyy usein teitä. Ettekö lähde häntä tervehtimään?»
»Asian laita ei suinkaan ole niin», huomautti Binoi lähtiessään seuraamaan Sutšaritaa, »että minua tarvitsee muistuttaa tädin olemassaolosta. Minä olen jo häntä ajatellut.»
Sutšaritan lähdettyä Binoin kerällä Lolitakin nousi ja sanoi: »Panu
Babu, minä otaksun, ettei teillä ole mitään erikoista asiaa minulle?»
»Ei ole», vastasi Haran. »Koska otaksun, että teitä kaivataan jossakin muualla, sallin teidän lähteä.»
Lolita ymmärsi vihjauksen, malttoi mielensä, tahtoi osoittaa, ettei huomautus häneen koskenut ja lausui: »Binoi Babu ei ole käynyt pitkään aikaan luonamme, ja minun täytyy tosiaankin mennä juttelemaan hänen kanssaan. Jos haluatte sillävälin lukea omaa kirjoittamaanne — mutta minähän unohdin: sisareni on vastikään repinyt koko lehden kappaleiksi. Mutta jos voitte sietää jonkun toisen kirjoittamaa, niin voittehan silmäillä näitä.» Lolita otti pöydän kulmalta huolellisesti siihen sijoitettuja Goran kirjoittamia artikkeleja, asetti ne Haranin eteen ja lähti yläkertaan.
Binoin vierailu ilahdutti Harimohinia. Syynä ei ollut yksin se, että hän oli nuorukaiseen mielistynyt, vaan myöskin se, että hän oli aivan toisenlainen kuin toiset vieraat, jotka kohtelivat häntä ikäänkuin hän olisi ollut johonkin toiseen lajiin kuuluva olento. Heidän joukossaan oli kalkuttalaisia, jotka olivat englantilaisen ja bengalilaisen sivistyksensä nojalla häntä ylempiä, ja heidän kopeutensa sai Harimohinin vähitellen piiloutumaan omaan itseensä.
Binoin läsnäolo sitävastoin tuntui häntä tukevan. Binoi oli hänkin kalkuttalainen, ja Harimohini oli kuullut, että hänen oppineisuutensa oli varsin kunnioitusta herättävä, mutta siitä huolimatta Binoi ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle vähintäkään ylenkatsetta, vaan pikemmin aina rakastavaa huomaavaisuutta. Varsinkin siitä syystä Binoi oli lyhyessä ajassa voittanut itselleen sijan hänen sydämessään, ikäänkuin läheinen sukulainen.
Lolitan ei olisi ollut niin helppo lähteä Binoin jälkeen Harimohinin luo, ellei Haran olisi loukannut hänen ylpeyttänsä. Tämä loukkaus pakotti hänet menemään, mutta sai hänet myöskin arkailematta ja avoimesti juttelemaan Binoin kanssa. Toisinaan kuului heidän naurunsa helinä aina alakertaan asti ja kiusasi yksikseen jätetyn Haranin hermoja.
Haran väsyi aivan pian omaan seuraansa ja ajatteli lievittää kärsimäänsä loukkausta juttelemalla Baroda-rouvan kanssa. Kun Baroda löytyi ja sai kuulla Sutšaritan ilmaisseen haluttomuutensa mennä naimisiin Haranin kanssa, hänen närkästyksensä oli rajaton.
»Kuulkaahan, Panu Babu», varoitti hän, »minä en neuvo teitä olemaan liian hyväluontoinen tässä asiassa. Hän on antanut suostumuksensa kerran ja toisenkin, ja onhan koko Brahma Samadž pitänyt asiaa jo aikoja sitten päätettynä. Teidän ei pidä sallia koko asian joutuvan mullin mallin vain siitä syystä, että hän suvaitsee tänään pudistaa päätänsä. Teidän ei pidä niin helposti luopua vaatimuksestanne. Olkaa luja, ja saammepa nähdä, mitä hän voi tehdä!»
Oli aivan suotta yllyttää Harania lujuuteen. Hän oli koko ajan sanellut jäykästi itselleen: »Minun täytyy pitää huolta siitä, että tämä asia toteutuu, periaatteen vuoksi. Minulle ei suinkaan ole suuri asia luopua Sutšaritasta, mutta Brahma Samadžin arvo on vaarassa!»
Binoi, joka halusi vapautua kaikista muodollisuuksista suhteessaan Harimohiniin, pyysi häneltä jotakin syötävää. Harimohini alkoi kerkeästi puuhailla, asetti messinkitarjottimelle hedelmiä, makeisia ja paahdettuja riisijyviä sekä lasin maitoa.
Binoi nauroi ja sanoi: »Luulin saattavani tädin pahaankin pulaan vaatimalla syötävää tällaisena ajattomana aikana, mutta huomaanpa, että täytyy tunnustaa joutuneeni häviölle!»
Sitten hän aikoi alkaa nauttia ateriaansa hyvin ruokahaluin, kun samassa ilmaantui Baroda-rouva.
Binoi kumarsi mahdollisimman syvään lautasensa yli hänen astuessaan sisään ja sanoi: »Mistä johtuukaan, etten tavannut teitä alakerrassa? Minä olin siellä vähän aikaa.»
Mutta Baroda ei välittänyt vähääkään hänen huomautuksestaan enempää kuin tervehdyksestäänkään, vaan kääntyi Sutšaritan puoleen huudahtaen: »Eikö olekin täällä meidän nuori neitimme? Arvasinhan sen! Hän huvittelee Panu Babun odotellessa häntä koko aamupuhteen, niinkuin armonanelija! Minä olen kasvattanut kaikki tyttäreni pienestä pitäen, ja milloinkaan ennen ei ole sellaista tapahtunut. Kuka hänet sellaiseen yllyttäneekään? Onpa surkeata, että sellainen käytös saa sijaa meidän perheessämme. Kuinka voimme enää näyttää kasvojamme Brahma Samadžissa?»
Harimohini joutui tuosta kovin hämilleen ja sanoi Sutšaritalle: »Minä en tietänyt, että joku odottaa sinua alakerrassa. Teinpä väärin sinua täällä, pidättäessäni. Mene, kultaseni, mene heti! Olisihan minun pitänyt asia paremmin ymmärtää.»
Lolita aikoi sanoa, ettei syy suinkaan ollut Harimohinin, mutta Sutšarita puristi hänen kättänsä vaikenemisen merkiksi ja lähti sanaakaan virkkamatta alakertaan.
Aikaisemmin on kerrottu, kuinka Binoi aluksi saavutti Barodan suosion. Baroda oli varmasti uskonut, että Binoista tulisi perheen aikaansaaman vaikutuksen nojalla piankin Brahma Samadžin jäsen, ja tunsi erikoista ylpeyttä ajatellessaan, että hän itse olisi tämän nuoren miehen kohtalon muovaaja. Olipa hän erinäisissä tilaisuuksissa kehuskellutkin itseään puhuessaan asiasta eräille brahmoystävilleen. Niinmuodoin hänestä tuntui sitäkin katkerammalta nähdä samainen Binoi keskellä vihollisen leiriä ja oma tytär Lolita hänen kapinoivana liittolaisenaan.
»Onko sinulla jotakin erikoista toimitettavaa täällä, Lolita?» kysyi hän pistävästi.
»Binoi Babu on tullut, ja minä —»
»Jätä sinä Binoi Babu huvittamaan niitä, joiden luo hän on tullut vierailemaan. Sinua tarvitaan alakerrassa!»
Lolita johtui kohta päättelemään, että Haran oli liittänyt hänen nimensä Binoin nimeen sellaisella tavalla, johon hänellä ei ollut oikeutta. Se jäykensi hänen asennettaan, joten hän päätti tarpeettoman pontevasti lauseen, jonka oli aloittanut epäröiden: »Binoi Babu on tullut pitkistä ajoista käymään luonamme. Minä tahdon ensin jutella hänen kanssaan; tulen alakertaan hieman myöhemmin.»
Lausuttujen sanojen sävystä Baroda-rouva ymmärsi, ettei Lolita suostunut säikkymään, ja koska olisi ollut ylen ikävää tunnustaa hävinneensä Harimohinin läsnäollessa, Baroda lähti huoneesta mitään virkkamatta ja kiinnittämättä Binoihin vähintäkään huomiota.
Lolita oli äidilleen sanonut tahtovansa välttämättä saada jutella Binoin kanssa, mutta tuosta kiihkeästi halusta ei tuntunut olevan enää jälkeäkään, kun Baroda oli poistunut. He istuivat kaikki kolme vähän aikaa ahdistavaa vaitioloa kokien, ja sitten Lolita nousi, meni omaan huoneeseensa ja sulkeutui sinne.
Binoi käsitti varsin hyvin, millaisessa asemassa Harimohini oli tässä perheessä, suuntasi keskustelun niille laduille ja sai vähitellen kuulla hänen koko tarinansa.
Kerrottuaan kaikki Harimohini virkkoi: »Lapseni, maailma ei ole oikea olopaikka minunlaisilleni onnettomille naisille. Minulle olisi ollut parempi, jos olisin voinut mennä johonkin pyhään paikkaan ja palvella siellä Jumalaa. Minulla oli vähäinen summa rahaa, ja minä olisin voinut elää sen varassa joitakin aikoja, ja jos olisin elänyt kauemminkin, olisin voinut tulla jotenkin toimeen keittäjänä jossakin perheessä. Benaresissa on paljon ihmisiä, jotka elävät siten!
Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä. Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko, että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?
Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis, että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»
Niin sanottuaan Harimohini pyyhki kyynelet silmistään.