Gora I

GORA I

Romaani

Kirj.

RABINDRANATH TAGORE

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli Kalkuttan sadeaika; aamuinen pilviverho oli hajautunut, ja taivas oli kirkas ja aurinkoinen.

Binoi-bhusan seisoi yksin talonsa yläparvekkeella silmäillen joutilaan huoletonna ohikulkijoiden alinomaista vilinää. Hän oli päättänyt opintonsa joitakin aikoja sitten, mutta ei ollut vielä ryhtynyt säännölliseen työhön. Hän oli tosin kirjoitellut hieman sanomalehtiin ja järjestänyt kokouksia, mutta se ei ollut tuottanut hänen mielelleen tyydytystä. Ja nyt, tänä aamuna, kun ei ollut mitään erikoista tehtävää, hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi.

Vastapäätä olevan myymälän edustalla seisoi eräs bāul, noiden vaeltavien runolaulajien kirjavaan viittaan puettuna, ja lauloi:

Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois. Ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois.

Binoin teki mieli kutsua bāul luokseen ja merkitä muistiin tuo tuntematonta lintua koskeva laulu ja sävel. Mutta samoinkuin yön aikaan, kun äkkiä tulee kylmä, lisäpeitteen ottaminen vaatii liian suurta ponnistusta, samoin oli bāulin kutsuminen Binoille liian vaivalloinen asia, joten tuntematonta lintua koskeva laulu jäi muistiin merkitsemättä ja ainoastaan sen sävelet soivat edelleen hänen mielessään.

Samassa tapahtui jotakin hänen talonsa edustalla. Eräs kaksivaljakko ajoi kumoon kevyet ajoneuvot ja kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, vähääkään välittämättä syrjällään lepäävistä rattaista, jotka oli jättänyt vanaveteensä.

Binoi juoksi kadulle, näki nuoren tytön selviytyvän pois ajoneuvoista ja vanhahkon herrasmiehen yrittävän päästä jalkeilleen. Binoi riensi avuksi ja kysyi herrasmieheltä, joka näytti kovin kalpealta: »Toivottavasti ette ole loukkaantunut, sir?»

»En, eipä mitään», vastasi hän yrittäen hymyillä, mutta hymy hävisi aivan kohta, ja helppo oli nähdä, että hän oli pyörtymässä.

Binoi tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hätääntyneen nuoren naishenkilön puoleen ja sanoi: »Minä asun tässä talossa, suvaitkaa tulla luokseni.»

Kun he olivat sijoittaneet vanhan herrasmiehen vuoteeseen, tyttö katsahti ympärilleen, otti vesiruukun, pirskotti vettä makaavan kasvoihin, alkoi leyhytellä viuhkaa ja kysyi Binoilta: »Voitteko lähettää hakemaan lääkärin?»

Eräs lääkäri asui aivan lähellä, ja Binoi lähetti palvelijansa häntä noutamaan.

Huoneessa oli kuvastin, ja Binoi katseli tytön kuvaa seisoen hänen takanansa. Hän oli lapsuudestaan saakka harjoittanut uutterasti opintojansa asuntonsa neljän seinän sisäpuolella, ja sen vähäisen maailman- ja elämänkokemuksen, joka hänellä oli, hän oli saanut kirjoista. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muita kuin omaan perheenpiiriin kuuluvia naishenkilöitä, ja kuvastimen näky sai hänet nyt lumoihinsa. Hän ei kyennyt tuntijan tavoin syventymään naishahmon yksityiskohtiin, mutta noissa kumartuneissa nuorekkaissa kasvoissa, jotka ilmaisivat hellää pelokkuutta, tuntui Binoille avautuvan uusi herkkyyden ja kirkkauden maailma.

Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko loukkaantunut, isä?»

»Missä olen?» kysyi vanha herra yrittäen kohottautua istumaan.

Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»

Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.

Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta, mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin. Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat. Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä vakavuutta.

Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse — älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»

Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan vastaan lääkärille maksettava korvaus.

Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati häntä noudattamaan tohtorin määräystä.

Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»

Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti: »Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä, että voin varsin kulkea jalan.»

Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.

Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla, että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella, numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti sanattomasti tuon kutsun.

Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.

Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle. Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida haulin laulu:

Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois —

Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi. Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi, mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.

Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään. Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.» Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.

Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä viestintuojaan.

Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva tuo on?»

»Se on erään ystäväni kuva», vastasi Binoi.

»Ystävän kuva!» huudahti poika. »Kuka hän on?»

»Etpä häntä kuitenkaan tunne», virkkoi Binoi nauraen. »Hänen nimensä on Gourmohan. Mutta me nimitämme häntä Goraksi. Olemme käyneet yhdessä koulua lapsuudestamme saakka.»

»Käyttekö vieläkin koulua?»

»En. Olen päättänyt opintoni.»

»Tosiaanko? Päättänyt —?»

Binoin teki vastustamattomasti mieli voittaa itselleen nuoren sanansaattajan ihailu ja hän virkkoi: »Niin, olen päättänyt kaikki!»

Poika katseli häntä silmät suurina ja ihmetellen ja huokasi. Hän varmaan ajatteli, että kerran oli tuleva se päivä, jona hänkin saavuttaisi sellaisen korkean oppineisuuden.

Binoin tiedustellessa hänen nimeänsä poika vastasi: »Minä olen
Satiš-tšandra Mukerdži.»

»Mukerdži?» toisti Binoi hämmentyneenä.

Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää, ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi, joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.

Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin, ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi: »Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.

Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.

Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»

Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.

TOINEN LUKU.

Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira, käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois. Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen kostealla kattotasanteella.

Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja toisen sihteerinä.

Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea, kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan: »Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut, nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.

Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi kaikkien tutkintojen.

Seuraava keskustelu askarrutti ystävyksiä tänä elokuun ehtoopuolena.

»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä kovin tulistuit?»

[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä, että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten, vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]

»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»

»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät, tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä' pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»

»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää, että kaikki luonnollinen on hyvää».

»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa, kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen olopaikka.»

»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu henkilökohtaiseksi —»

»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»

»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»

»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei missään tapauksessa!»

Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten.
»Minkätähden olet kiihdyksissä?»

»Huomaan erittäin selvästi, että olet astumassa heikkouden polkua.»

»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole lähtenyt.»

»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene. Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»

»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?» kysyi Binoi.

Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »Ei, minä en kehoita sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan saarnamiehen nimenä!»

»Tosiaanko! Entä sitten; suvainnet ilmoittaa?» virkkoi Binoi hymyillen.

»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä, bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta, ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi, ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»

Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana, ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita loppuni lähestyvän.»

»Etkö?» ivaili Gora.

»En.»

»Eikö valtimosi tunnu heikkonevan?»

»Ei ollenkaan. Siinä on vielä voimaa aivan riittävästi.»

»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi kelpaavaa?»

»Riittää jo, Gora!» virkkoi Binoi, kasvoissa ankara puna. »Lopeta!»

»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta, niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»

»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin —»

»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»

»Sinä suvaitset olla dogmaattinen», virkkoi Binoi hartioitaan kohauttaen.

»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta, jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».

»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta peittyy pilviin?» kysyi Binoi.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista, pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle, oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä, ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»

Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!» huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»

»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä kaunistella.»

»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa sukoilla toistakaan.»

»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»

»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa, että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»

»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy hännänpäätäkään.»

»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme pelkkiä heikkoja raukkoja.»

Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla. »Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan oikein! Se on suuri virheeni.»

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee kestämään.»

Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»

Gora nousi heti kunnioittavasti seisaalleen.

»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme», virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»

Sen sanottuaan Mohim jätti heidät palaten alakertaan.

KOLMAS LUKU.

Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.

Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla. Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa, vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista. Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.

Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut sairas?»

»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas, mutta on satanut lakkaamatta!»

»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen tuntosi.»

»Mitä joutavia jutteletkaan, Gora», väitti Binoi vastaan.

»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena. Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»

Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»

»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä sinua niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää oikeana?»

»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani. On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»

»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi? Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»

»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen jäävän taloon, äiti!»

»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?» kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»

»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär, et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»

»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois. Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä, ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon, hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»

»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»

»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?» virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö, että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää, ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»

Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin. Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.

Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä — mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»

»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen», vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»

»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli», nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä, ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan asti edessäsi.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa. Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi, poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.

Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö tämä sentään ole liikaa, Gora?»

»Mikä on liikaa?»

»Sinun menettelysi.»

»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi tietää, minne vihdoin päätyy.»

»Mutta onhan hän äitisi!» huomautti Binoi.

»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin. Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»

Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään, kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»

»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu suotta.»

»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi», vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»

»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa», vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo pettää itseäni.»

NELJÄS LUKU.

Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa, missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.

Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.

Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa. Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta, ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista muurin säröäkin.

Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.

Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora oli hänet esitellyt.

Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta. Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja voiko hän itse sitä suvaita?

Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan asumukseensa.

Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet. Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva- ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana, kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta Gora oli hänet karkoittanut.

Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi, ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»

Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen, nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.

Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.

Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.

Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.

Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No, Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»

Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»

Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun ajatuksissani.»

»Entä missä on sinun Intiasi?» jatkoi Binoi kyselyänsä.

»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin kirjoittamassa Intian historiassa.»

»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa», jatkoi Binoi.

»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys! Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine rakennuksineen! Uh!»

Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti, mietteisiinsä vaipuneena.

Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä, mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme. Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus, arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi. Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»

»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?» kysyi Binoi.

»Tietenkin itse totuus!» jyrisi Gora.

»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.

»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset, jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva, niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan uhraamaan elämänsä.»

»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»

»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa. Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa, niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät osaa toivoakaan.»

»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu, kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää näe mitään, mihin käydä käsiksi.»

»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme ainoastaan astella turmeluksen teitä.»

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen. Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.

Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»

Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja. Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä, ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.

Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, dada [vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä sanoja yhteen hengenvetoon?»

»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa. Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»

Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei voinut olla hymyilemättä.

»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen! Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»

»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen. Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti piippuansa tuprutellen.

Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä dadan huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa kirjeeni valmiiksi.»

VIIDES LUKU.

Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut, haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden sannjasin, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.

Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.

Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa, jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun sannjasin hän heti istuutui hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin, joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.

Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.

Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.

Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme havainneet, varsin innokkaasti.

Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja, antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.

Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s., joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu. Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen tenhoavana kaunopuhujana.

Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi, jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä», sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille. Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi. Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan, ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.

Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita. Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus lopetti kiistan.

Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta» käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot, sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».

Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen tikiäkin [Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla mitalla.

Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä, kunhan olemme vain oma itsemme.»

Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan. Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi. Pelkään, ettei se käy päinsä.»

»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen? Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään, kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin, syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»

Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani, pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä, että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»

»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»

»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein. Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman karmasi mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»

Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.