KUUDES LUKU.
Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään, ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana, ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.
Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran vuoksi.»
»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.
»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen, että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»
»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»
»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin. Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin. Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme, englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta, se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt? Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»
»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua. Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista. Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»
»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta omaisuutta.»
»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal. »Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen — vihoittelitpa tai et.»
»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta vihoissani?»
»Mitä! Etkö itse ole bramaanin tytär?»
»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi, pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään. Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt kristittyjen edessä?»
»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi. »Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»
»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain dharmaa peläten minä olen ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden, ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet, eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee osakseni.»
Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa. Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian lemmenjumalan hoiviin.»
»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja menneet!» huudahti Anandamoji.
Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!», mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»
»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen: »Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»
»Onko hän Pareš Babu?» kysyi Gora.
»Kuinka hänet tunnetkaan?» kysyi Krišnadajal hämmästyneenä.
»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti
Gora.
»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä tervehtimään».
Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»
Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi mennä.»
»Miksi et?» kysyi Krišnadajal.
»Huomenna minun on mentävä Tribeniin.»
»Minkätähden juuri Tribeniin!» huudahti Krišnadajal.
»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.
»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji. »Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»
Gora poistui huoneesta mitään vastaamatta.
Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin: »Minä olen teidän, ja te olette minun.»
SEITSEMÄS LUKU.
Aamulla Binoi heräsi ja näki varhaisen kajasteen hohtelevan niin puhtaana kuin pienokaisen hymy. Muutamia valkoisia hattaroita uiskenteli määrää vailla taivaan sinessä.
Seisoessaan siinä parvekkeella palautellen mieleensä erään toisen samanlaisen aamun onnellista muistoa hän näki Pareš Babun astelevan hitaasti katua pitkin. Toisessa kädessä oli tulijalla keppi, toista piteli Satiš.
Havaittuaan Binoin Satiš heti taputti käsiään ja huusi: »Binoi Babu!» Pareš Babu katsahti hänkin ylöspäin ja näki hänet, ja Binoi kiiruhti alas ottamaan heitä vastaan heidän astuessaan ovesta sisään.
Satiš tarttui Binoin käteen kysyen: »Minkätähden ette ole käynyt luonamme, Binoi Babu? Lupasittehan tulla.»
Binoi laski kätensä hellästi pojan olalle ja hymyili hänelle. Pareš
Babu asetti keppinsä varovasti pöytää vasten, istuutui ja virkkoi:
»Enpä tiedä, miten olisi käynyt taanoin, ellette tullut avuksemme.
Olitte erittäin ystävällinen.»
»Siitä ei kannata puhuakaan», sanoi Binoi vaatimattomasti.
»Kuulkaahan, Binoi Babu, onko teillä koira?» kysyi äkkiä Satiš.
»Koira?» virkkoi Binoi hymyillen. »Ei, pelkäänpä, ettei ole.»
»Minkätähden ette pidä koiraa?» tiedusteli Satiš.
»Niin — enpä ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi.»
»Minä olen kuullut», sanoi Pareš Babu tullen hänen avuksensa, »että Satiš on käynyt täällä hiljattain. Pelkään, että hän on teitä melko tavalla vaivannut. Hän juttelee niin innokkaasti, että hänen sisarensa nimittävät häntä puhemyllyksi.»
Binoi vastasi: »Minäkin osaan jaaritella, kun olen sillä tuulella, joten me tulimme varsin hyvin toimeen — eikö totta, Satiš Babu?»
Satiš kyseli, ja Binoi vastaili, mutta Pareš Babu ei puhunut paljoa. Vain silloin tällöin hän lausui puolestaan jonkin sanasen säestellen sitä tyynin ja tyytyväisin hymyin. Lähtöä tehdessään hän sanoi: »Meidän talomme numero on 78; täältä se on suoraan oikealla kädellä.»
»Hän tietää varsin hyvin, missä meidän talomme on», keskeytti Satiš.
»Hän tuli kanssani ihan ovelle saakka.»
Ei ollut minkäänlaista syytä tuon vuoksi hävetä, mutta Binoi joutui kuitenkin hämilleen, ikäänkuin hänet olisi äkkiä yllätetty.
»Te siis tiedätte, missä asumme», virkkoi vanha herra. »Jos haluatte —»
»Se on sanomattakin selvää — kunhan vain —», sopersi Binoi.
»Mehän olemme aivan läheiset naapurit», lausui Pareš Babu noustessaan.
»Olemme pysyneet näin kauan vieraina vain sen vuoksi, että asumme
Kalkuttassa.»
Binoi saatteli vieraansa kadulle ja seisoi hetkisen heitä katsellen. Pareš Babu käveli hitaasti eteenpäin keppiinsä nojaten, ja Satiš kulki hänen vierellään lakkaamatta jutellen.
Binoi mietti itsekseen: »En ole milloinkaan nähnyt Pareš Babun laista vanhaa miestä. Tekee mieleni kumartaen koskettaa hänen jalkojansa. Ja onpa Satiš viehättävä poika! Suuremmaksi ehdittyään hän on varmaan aito mies. Hän on yhtä vilpitön kuin älykäskin.»
Vanhus ja poika saattoivat kyllä olla varsin oivalliset, mutta tämä seikka ei kumminkaan täysin selittänyt äkillistä kunnioituksen ja kiintymyksen puuskaa. Binoin mielentila teki kuitenkin kaiken pitempiaikaisen tutustumisen tarpeettomaksi.
»Näin ollen», päätteli Binoi, »minun täytyy käydä Pareš Babun luona, ellen tahdo esiintyä sivistymättömänä.»
Mutta Goran puolueen Intia muistutti häntä: »Ole varuillasi! Sinun ei pidä lähteä sinne!»
Binoi oli joka askelella totellut tuon puolueen varoituksia. Toisinaan hänet oli vallannut epäilys, mutta hän oli sittenkin totellut. Nyt hänessä ilmeni kapinahenkeä, sillä tuo Intia tuntui tänään pelkältä kielteiseltä tosiasialta.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällisateria oli valmiina, mutta Binoi ei ollut vielä ehtinyt edes kylpeä. Puolipäivä oli jo ohi, Binoi pudisti päätänsä ja sanoi palvelijalle: »Minä en nauti tänään päivällistä kotona; sinun ei tarvitse viipyä minun tähteni.» Sitten hän otti sateenvarjonsa ja lähti kadulle.
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.
Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa.
Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin
huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja
Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.
»Kas, Binoi, mitä nyt?» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä.
»Anna minulle jotakin syötävää.»
»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni lähti vastikään, ja sinä —»
»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»
Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt nälkää päiväkaudet.
Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois raskas paino.
Anandamoji istuutui ompelemaan. Keja-kukkien tuoksu täytti huoneen. Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.
KAHDEKSAS LUKU.
Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata. Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.
Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli tulossa vastakkaiselta taholta.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä pallokartta.
Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.
Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»
Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.
Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla, joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin yrityksiin.
Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi: »Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan, että olen käynyt häntä tapaamassa.»
»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He palaavat aivan kohta.»
Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin tällöin minua tapaamassa.»
Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. Sarin ja valkoisen miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli toinen vaunuissa istuja.
Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»
»Minä tulen sieltä vast'ikään», selitti Binoi.
»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti
Satiš.
Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»
Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš, mene kutsumaan sisartasi!»
Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»
Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun.
Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut.
Muistathan hänet!»
Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut tervehdykseen vastata.
»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille suurta häiriötä?»
Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut minkäänlaista häiriötä.»
Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »Didi, anna minulle avain.
Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»
Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki tyydyttämään.»
Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin tosiaankin iloinen.»
Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen. Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä riemastustansa.
Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle puhuessaan.
Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»
YHDEKSÄS LUKU.
Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti alas, voi nähdä katuvierellä siriš- ja krišnatšura-puiden kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina parvekkeen kulmaa.
Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.
Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.
Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä, ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.
Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen, luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä. Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita, mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa. Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään päässyt tavarakäärö.
Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin, noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia. Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä suututtamasta.
Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu, se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.
Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona taanoin —»
»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa vastausta.
Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.
»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.
Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa kuulemassa Kešab Babun saarnaa.
»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.
»En, minä olen päättänyt opintoni.»
»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»
»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»
Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»
Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä, ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi eloon jääneenä tehnyt samoin.
Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään. Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.
Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»
Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.
Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.
Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»
»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.
»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään», vastasi Pareš Babu.
Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.
KYMMENES LUKU.
Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa. Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja hänen pukunansa oli karhea dhuti ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen. Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt. Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin sotaisessa asussa.
Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.
Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja, joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen. Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa. Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia heidän surkeassa tilassaan.
Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.
Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»
Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän, mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»
»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».
»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»
»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.
Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi, että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti englanninkielellä niin äänekkäästi, että sahib voi sen kuulla: »Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.
Astuessaan maihin Tšandernagoressa sahib yht'äkkiä astui Goran luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.
Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas, että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo erikoismalliset maalaiskengät.
»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan vyöttää itsensä puolustukseen.
Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»
»On», vastasi Binoi.
Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä havainneensa.
Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja kumarsi.
Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää, että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä, jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.
Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat, mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»
Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi mielipiteet?»
»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä», vastasi Gora.
»Eikö hän häpee itseänsä?» kysyi Baroda närkästystä tulvillaan.
»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»
»Eikö hän ollut aikaisemmin brahmo?» tiedusteli Baroda.
»Minä olin minäkin aikaisemmin brahmo», vastasi Gora.
»Ja nytkö uskotte jumaluuteen, jonka muoto on rajallinen?» kysyi Baroda.
»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen salaperäiseen merkitykseen?»
»Mutta muoto on rajoitettu», keskeytti Pareš Babu leppoisin äänin.
»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin ajatus täydellistyy sanoissa.»
»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti
Baroda epäillen pudistaen päätänsä.
»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista sijaa.»
Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan, kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä, ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan katsahtaessa kysyvästi häneen päin.
Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan, että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä, joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi — hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen arvo.
Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan, ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.
Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun.
Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.
Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette suostu mitään nauttimaan!»
»En», vastasi Gora päättävästi.
»Miksi ette?» tiukkasi Baroda. »Pelkäättekö kastinne menettävänne?»
»Pelkään», vastasi Gora.
»Teille siis kasti on uskon esine?»
»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta?
Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»
»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?» kysyi Baroda.
»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista», vastasi Gora.
»Entäpä jos se tuhoutuisikin?»
»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme poikki sen oksan, jolla istumme!»
»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä hyvä!»
Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin, joissa näkyi ivallinen hymy.
Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin kitkerältä ja pahalta.
»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.
Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä lakkaamatta asian johdosta.
Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen virkaan pääseminen.
Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa hymyyn.
Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin, niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa toisilleen viittailivat.
Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.
»Panu Babu, tässä on meidän ystävämme —», aloitti Pareš Babu.
Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.» Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.
Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.
»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.
Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»
»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään kohottaen kulmakarvojansa.
»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala takerru kurkkuunne!»
»Eikö minun täydy lausua ilmi totuutta?» kysyi Haran.
»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti, väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»
Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi: »Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän. Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään, niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.
»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin puhutte.»
Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.
Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta, meni puutarhaan ja istuutui tšampak-puun alle.
Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.
Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.
Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»
Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän loputtoman pitkäksi.
Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin hyvin jäljentää englantilaisia runoja.
Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän lausu —»
Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.
Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin, mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille. Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.
Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.
Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys, poistui huoneesta.
Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.
Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen lammikon pintaa.
Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät erittäin läheiseksi henkilöksi.»
Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle, nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.
Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle tahansa.»
Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa, emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»
»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.
Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin zenana-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa suojissaan, Zenanassa] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi. Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»
»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava naishenkilöitä.»
»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»
YHDESTOISTA LUKU.
Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan, joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista, mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.
Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä puolustamaan.
Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein toisten loukkaamiseksi.
Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.
Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi, ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan, mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.
Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan selvältä, mitä siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista, mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa, kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies, jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton säilyttää omaa arvokasta asennettansa.
Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään levolle.
Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään, menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut. Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.
Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»
Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»
»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin veti hänet mukanaan makuusuojaan.
Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa ollenkaan jutella.»
»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet lähemmäksi.
Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.
»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, didi?
Panu Babuako?» kysyi hän.
»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.
Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.
Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies onkaan Binoi Babu, eikö totta, didi?» Ja täytyypä myöntää, että tuo kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä liikkui.
»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä», kuului vastaus.
Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi: »Mutta sano mitä tahansa, didi, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»
»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.
»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä tarkoitan.»
»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!» Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.
Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä, taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen, ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei suostunut tulemaan.
Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet, jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.
Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »Minä kuulun niiden puolueeseen, joita te nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä te nimitätte taikauskoksi, on minun uskoni! Ellette te rakasta kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» — Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt: »Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä, kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa, niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän, joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»
Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut: »Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin, suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»
»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen. Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille vain vahingoksi.»
Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään parveilivat ristiriitaiset ajatukset.