VIIDESKUUDETTA LUKU.
Pareš Babu sanoi: »Binoi, minä toivon, ettette tee mitään uhkarohkeata vain siitä syystä, että haluatte pelastaa Lolitan pulasta. Meidän yhteisössämme vallitseva kiihtymys ei suuria merkitse — se mikä nyt heidän mieliänsä kuohuttaa, unohtuu muutamassa päivässä.»
Binoista tuntui siltä, että Lolita oli terästänyt häntä tekemään velvollisuutensa. Hän tiesi, että sellainen liitto olisi yhteiskunnan kannalta hankala, ja sitäpaitsi, että oli otettava huomioon Goran suuttuminen — mutta velvollisuuden kutsuessa hän oli kokenut karkoittaa kaikki nuo epämieluisat ajatukset. Kun nyt Pareš Babu kehoitti kerrassaan jättämään velvollisuuteen vetoamisen huomiotta, tunsi Binoi itsensä sitäkin haluttomammaksi kääntymään takaisin. Hän virkkoi:
»Minä en kykene milloinkaan korvaamaan kaikkea sitä ystävyyttä, jota olette minulle osoittaneet, ja minusta tuntuu sietämättömältä ajatella, että olen aiheuttanut teidän perheessänne vähintäkään onnettomuutta yhden ainoankaan päivän aikana.»
»Binoi, te ette täysin noudata minun ajatustani», virkkoi Pareš Babu. »Minua ilahduttaa, että osoitatte meille sellaista huomaavaisuutta, mutta kun tarjoudutte naimaan tyttäreni siten osoittaaksenne kunnioitustanne, ette osoita suurtakaan huomaavaisuutta tyttäreni tunteille. Sen vuoksi minä teille huomautin, ettei tämä vaikeus suinkaan ole luonteeltaan niin vakava, että teidän tarvitsee tarjoutua pienimpäänkään uhrautumiseen.»
Nyt Binoi oli joka tapauksessa vapaa kaikesta vastuunalaisuudentunnosta, mutta hänen mielensä ei kiitänyt esteetöntä vapauden tietä aivan yhtä innokkaasti kuin kohoo ilmoille häkistään päästetty lintu. Nytkään hän ei näyttänyt tahtovan liikahtaa, vaikka se pidättyväisyyden pato, jota hän oli pitkät ajat rakentanut velvollisuudentunnon nojalla, oli havaittu tarpeettomaksi. Siinä, missä hän vielä äsken oli astunut jokaisen askelen peläten ja vapisten ja alinomaa peräytyen, hän nyt vallitsi koko aluetta ja havaitsi olevan vaikeata peräytyä. Siinä kohdassa, johon hänen velvollisuutensa oli hänet kädestä pitäen taluttanut nyt sanoen: »Nyt voit palata, veikkoseni, sinun ei tarvitse lähteä kauemmaksi», hänen sydämensä sanoi: »Sinä voit peräytyä, jos tahdot, mutta minä jään tänne.»
Nyt, kun Pareš Babu ei virkkanut asiasta enempää, Binoi sanoi: »Teidän ei pidä ajatella, että minä aioin tehdä jotakin vaikeata velvollisuuden vaatimuksesta. Jos vain suostutte, niin minulle ei tuota mikään suurempaa iloa kuin sellainen hyvä onni — minä vain pelkäsin, että —»
»Teillä ei ole minkäänlaista pelon syytä», keskeytti Pareš Babu hetkeäkään epäröimättä. Hänen totuudenrakkautensa sai hänet suoraan tunnustamaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.»
Binoin sydämessä läikähti ilo, kun hän kuuli Sutšaritan saaneen tietoa Lolitan sielun syvimmästä salaisuudesta. Hän ihmetteli, milloin ja miten asiasta oli puhuttu. Väkevä ja salaperäinen riemu värähdytteli hänen mieltänsä, kun hän ajatteli olleensa noiden kahden ystävyksen keskustelun esineenä. Hän sanoi heti:
»Jos pidätte minua hänen arvoisenaan, niin minä puolestani en voi kuvitella itselleni mitään suurempaa onnea.»
»Odottakaahan hieman», sanoi Pareš Babu. »Minä menen yläkertaan puhuttelemaan vaimoani». Pareš Babun tiedustellessa Bordašundarin mielipidettä viimeksimainittu vaatieli: »Binoin tulee liittyä Brahma Samadžiin.»
»Se on selvää sanomattakin», vastasi Pareš Babu
»Meidän täytyy saada se asia ensin päätökseen» sanoi Bordasundan.
»Lähetä siis hakemaan Binoita.»
»Meidän on siis määrättävä päivä juhlallista seurakuntaan ottamista varten», virkkoi Bordašundari enemmittä esipuheitta, kun Binoi oli saapunut.
»Onko seurakuntaan ottaminen ihan välttämätöntä?» kysyi Binoi epäröiden.
»Ihan välttämätöntä, epäilemättä!» huudahti Bordašundari. »Mitä arvelettekaan? Kuinka voisitte muuten liittyä avioliiton nojalla brahmoperheeseen?»
Binoi seisoi allapäin mitään vastaamatta. Näytti siis siltä, että Pareš
Babu, kuullessaan hänen haluavan mennä naimisiin hänen tyttärensä
kanssa, oli pitänyt varmana, että hän tietenkin liittyy Brahma
Samadžiin.
»Minä kunnioitan erinomaisesti Brahma Samadžia», sopersi Binoi, »ja tähän saakka ei käytökseni ole millään tavalla ollut ristiriidassa sen opetusten, kanssa. Mutta onko ihan välttämätöntä että tulen jäseneksi?»
»Jos mielipiteenne kerran ovat sopusoinnussa meidän mielipiteittemme kanssa, niin mitä haittaa vaikka liityttekin jäseneksi?» kysyi Bordašundari.
»Minun on mahdoton sanoa, ettei hindulainen yhteiskunta merkitse minulle mitään», selitti Binoi.
»Siinä tapauksessa olette menetellyt väärin ollenkaan tätä kysymystä herättäessänne», valitti Bordašundari. »Oletteko ilmaissut halunne mennä naimisiin tyttäremme kanssa ainoastaan siitä syystä, että meitä säälitte tai tahdotte tehdä meille hyvää?»
Tuo oli Binoille kova isku, sillä hän huomasi, että hänen kosintansa tosiaankin näytti loukkaukselta.
Vuotta aikaisemmin oli annettu uusi siviiliavioliittoa koskeva laki, ja siihen aikaan Binoi ja Gora olivat kirjoittaneet erittäin voimallisesti sitä vastaan sanomalehdissä. Siitä syystä Binoin oli nyt vaikea selittää, ettei hän ollut hindu, ja mennä siviiliavioliittoon.
Hän huomasi nyt, ettei voinut toivoa Pareš Babun suostuvan suunniteltuun avioliittoon, jos hän, Binoi, pysyi hindulaisena. Niinpä hän nyt huokasi, nousi, kumarsi kummallekin ja virkkoi puolustellen: »Suvaitkaa antaa minulle anteeksi; en sano enää mitään, jottei syyllisyyteni vielä lisääntyisi.» Sitten hän poistui huoneesta. Mennessään alakertaan hän näki Lolitan istuvan yksin pienen pöydän ääressä kuistikon kulmauksessa kirjeitä kirjoittaen. Askelia kuullessaan Lolita loi katseensa ylös ja silmäili Binoita tuokion ajan levottomin ilmein. Lolita tunsi Binoin jo pitkät ajat — hän oli usein silmäillyt hänen kasvojansa, mutta nyt katse tuntui ilmaisevan jotakin syvää salaisuutta. Lolitan ajatusten salaisuuden, jonka vain Sutšarita tunsi, kertoivat nyt Binoille tummien ripsien varjot, ja hellä katse oli kuin pilvi, jossa piilee tulevan sateen viileys. Se katse, jonka Binoi vuorostaan ohimennen häneen loi, herätti hänen sydämessään äkillisen tuskaisen tunnon. Binoi ei virkkanut sanaakaan, kumarsi Lolitalle ja asteli portaita alas.
KUUDESKUUDETTA LUKU.
Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin odottamassa portin edustalla.
Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt, vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle opiskelemalla tässä laitoksessa!»
Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»
»Äiti voi hyvin», vastasi Binoi.
»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä odottamassa».
Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.
Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.
Hänen noudatettuaan vaatimusta opiskelijaparvi alkoi laulaa raikuvin äänin:
/p
»Yön tumma murhe on hälvennyt.
Nyt päivä koittaa!
Orjuuden kahle on katkennut.
Nyt päivä koittaa!»
p/
»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno merkitsee, Abinas?»
Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.
Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»
Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme, sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi. Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille lähettämistä.
»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi. Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko viimeksikuluneen kuukauden aikana.»
»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut minkäänlainen vaurio.»
Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme tämän kunniaseppeleen —»
»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti häntä astumaan ajoneuvoihin.
Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja
Binoi seurasivat häntä viipymättä.
Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla. Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut hillitsemään.
Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan, mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»
»Minun mielestäni siihen ei ole syytä», vastasi Krišnadajal.
»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt ryhtyä harjoittamaan katumusta.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»
»Hyvä», virkkoi Gora, »minä kuulustelen kirjanoppineiden mielipidettä.»
»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal. »Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään katumusharjoitus tarpeen.»
Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal, joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan — hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten menojen noudattamiseen.
Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»
»Miksi niin, mitä vikaa Binoissa on!» huudahti Anandamoji.
»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»
»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista välitä».
»Jos Binoi ei välitäkään, niin minä välitän», sanoi Gora.
Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut, odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin kuin että he jakselivat hyvin.
Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»
Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä ajattelet, ettei dada ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura, Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»
»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa riippuu!» huudahti Gora.
»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»
Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti loitolta.»
»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan, ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan huomaan.»
»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta, joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää sellaista kohtaloa.»
»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen, Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi, tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»
Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»
»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo — tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa. Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»
»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»
»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis! Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei niitä olisi ollenkaan sattunut.»
»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on tapahtunut», huomautti Gora.
Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan, että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»
»Selitähän tarkemmin, millaiseen asemaan olet joutunut», virkkoi Gora.
»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle sanonut.»
»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä taholta, niin asia ei ole autettavissa.»
»Mutta minun hallussani on keino sen estämiseksi», huomautti Binoi.
»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian. Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi kohtaan?»
Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»
»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.
»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle, niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä, niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle mieluinen.»
»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa avioliitossa?»
»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi. Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja? Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»
Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan, joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan, Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui yhä voimakkaammaksi.
Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään. Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä. Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä; Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein, sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen ihmissydämeen.
Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi, sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan — siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun. Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan, kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä erottaa!»
Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen, taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»
Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.
Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin. Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt, ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta, mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»
Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan, Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»
Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!» Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi kärsimättömänä.
»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa, jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet, ja teidän täytyy suostua tulemaan.»
»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora, »ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».
Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen suorittamisesta.
Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla, ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.
Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»
Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.
Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään: »Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa, johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut, vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen: »Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua, ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet, joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön, joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä. Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.
Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.
Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.
»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.
»Istukaa, olkaa hyvä!»
Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.
Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan, tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla, hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.
Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella, kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.
Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.
Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.
Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan siteisiin.
Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen. Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.
Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.
SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.
Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan, kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin. Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta, ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme, koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.
Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi miehuutemme muuttuu.
Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.
Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta, ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät sitäkin laihempina.
Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti, ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.
Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä haikeina päivinä!»
Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat epäitsekkäitä ystäviä.»
»Didi», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan salattavissa.»
»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään voimatta sitä hillitä!»
»Kuulehan häntä, didi!» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä, että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten ole kiittämätön!»
»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.
»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»
»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.
Niin hälveni seurasta ujostelu.
Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä tervehtimään?»
Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan. Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen virhe.
KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.
Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut, asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän, eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.
Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin itseänsä vastaan kiistelemistä.
Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti, mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.
Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi, joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa, toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä, ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle suuntautuvasta taipumuksesta.
Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa. Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti yläkertaan.
Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä. Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»
Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista. Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden toista mieltä kuin Gora!
»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi
Binoi.
»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»
He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.
Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.
Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen järkkymätöntä vakaumusta.
Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta mitään Binoista.
Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.
Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet, pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus, ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet, ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.
Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.
Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.
Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»
»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat ehtoohartauden tekstit!»
»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että illoin.»
»Se, mitä hän tekee, ei ole suoritettavissa vain oppimalla joitakin tekstejä», virkkoi Binoi. »Jos tulen joskus hänenlaiseksensa, menettelen samoin kuin hän.»
»Mutta minkätähden et voi noudattaa esivanhempiesi esimerkkiä niin kauan kuin et vielä ole hänen kaltaisensa?» kysyi Harimohini verrattain jyrkästi. »Onko hyvä olla sitä ja tätä eikä oikein kumpaakaan? Onhan ihminen lopultakin uskonnollinen olento. Mutta sinä et huoli Ramasta etkä Gangesista! Kuinka se on mahdollista?»
Hänen puheensa keskeytti Lolita, joka Binoin nähdessään kovin säpsähti ja kysyi Harimohinilta, missä Sutšarita oli.
»Radharani on lähtenyt peseytymään», sanoi Harimohini. Lolita näytti tahtovan selittää ilmaantumistansa ja virkkoi: »Minut kutsui tänne Sutšarita.»
»Hyvä, istu ja odota, kunnes hän tulee», sanoi Harimohini. »Hän palaa aivan kohta.»
Harimohini ei suhtautunut erikoisen suopeasti Lolitaankaan, koska tahtoi nyt irroittaa Sutšaritan vanhasta ympäristöstään ja pitää häntä oman valvontansa alaisena. Pareš Babun toiset tyttäret eivät olleet niin tutunomaisia, ja Harimohinia ei ollenkaan miellyttänyt, että Lolita tuli milloin tahansa pakisemaan Sutšaritan kanssa. Hän tapasi, jos mahdollista, keskeyttää heidän keskustelunsa kutsumalla Sutšaritan pois muka jotakin taloustointa suorittamaan, tai valitteli, etteivät Sutšaritan opinnot nykyjään edistyneet yhtä hyvin kuin ennen. Hän sanoi niin huolimatta siitä, ettei hän Sutšaritan opiskellessa milloinkaan unohtanut huomauttaa, etteivät opinnot olleet tytöille ainoastaan tarpeettomat, vaan suorastaan vahingollisetkin. Voimatta varjella Sutšaritaa sillä tavoin kuin olisi halunnut hän soimaili toisinaan Sutšaritan tuttavia, toisinaan taas hänen opintojansa.
Harimohini ei ollut ollenkaan mielissään joutuessaan Binoin ja Lolitan seuraan, mutta jäi kumminkin istumaan, koska oli heille vihoissaan. Hän aavisteli, että noiden kahden kesken oli vallitsemassa jokin salaperäinen suhde, ja sanoi itsekseen: »Olivatpa yhteiskuntanne säännöt millaiset tahansa, minä en missään tapauksessa suvaitse sellaista häpeällistä tutunomaisuutta, tuollaista kristillistä käytöstapaa omassa talossani.»
Lolitan mielessä oli samoin ikävä vastustuksen tunto. Edellisenä päivänä hän oli päättänyt lähteä Sutšaritan keralla Anandamojin luo, mutta kun oli lähdettävä, hän ei voinutkaan toteuttaa päätöstään. Hän kunnioitti Goraa erinomaisesti, mutta samalla hänen vihamieliset tunteensa olivat varsin voimakkaat, sillä hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että Gora suhtautui häneen kaikin puolin epäsuopeasti. Nämä tunteet olivat siinä määrin vallitsevat, että Goran vankilasta päästyä hänen Binoihin kohdistuvat tunteensakin olivat muuttuneet. Aikaisemmin hän oli ylpeillyt vaikutusvallastaan Binoihin nähden, joten pelkkä ajatus, ettei Binoi kyennyt irtautumaan ystävänsä kynsistä, sai hänet moittimaan Binoin heikkoutta.
Binoi puolestaan kävi kovin levottomaksi nähdessään Lolitan astuvan huoneeseen. Hän ei kyennyt milloinkaan pitämään Lolitaa koskevia ajatuksiansa kirkkaina, sillä siitä lähtien, kun seurakunnan juorut olivat punoneet yhteen heidän nimensä, hänen mielensä kävi levottomaksi kuin magneettineula ukkossäällä joka kerta, kun hän näki Lolitan.
Lolita oli vihoissaan Sutšaritalle, kun näki Binoin istuvan huoneessa. Hän käsitti, että hänet oli kutsuttu selvittelemään sekaantunutta vyyhtiä ja saamaan halutonta Binoita jälleen myötämieliseksi. Niinpä hän kääntyi Harimohinin puoleen ja virkkoi: »Sanokaa siskolle, etten voi nyt viipyä, vaan tulen toisen kerran.» Sitten hän poistui nopeasti huoneesta Binoihin vilkaisemattakaan.
Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin suorittamaan jotakin talousaskarta.
Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään. Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta. Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä, eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus luiskahtanut käsistä.
Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi, että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana, jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.
Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.
Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»
Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä, jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi, niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»
Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan autio ja vailla minkäänlaista suojaa!
Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi ratkaista asia yksin.
Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai, ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi viikkoa.
»Tulkaa, Binoi Babu», pyysi Satiš, »tulkaa kotiin minun kanssani!»
»Kuinka voisinkaan tulla?» kysyi Binoi.
»Miksi ette voisi?» tiukkasi Satiš.
»Kyllästyvät minuun, kun käyn kovin usein», selitti Binoi.
Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»
Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys, jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.» Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan lapsuudesta saakka ympäröinyt.
Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin, ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan oman elämänsä vaikean ongelman.
Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta, ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä, puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.
Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha, että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä. Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»
Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen taakkaa.
Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui. Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa. Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi Lolitan ja huusi heti: »Lolita-didi, Lolita-didi, näetkö, minä olen tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani kotiin.»
Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti Pareš Babun luo.
Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän rauhaansa.
Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»
Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»
»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla, vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»
Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli kysymyksessä.
»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.
»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on, että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä, jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»
Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan monet päivät asian eri puolia.
Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.
Asiain ollessa tässä vaiheessaan tuli huoneeseen Bordašundari, joka oli jotakin toimittelevinaan ja aikoi sitten poistua, ikäänkuin ei olisi ollenkaan Binoita huomannut. Binoi otaksui Pareš Babun varmaan kutsuvan Bordašundarin takaisin kuulemaan uusinta uutista, mutta Pareš Babu ei virkkanut sanaakaan, koska ei katsonut ajan tulleen asiasta puhua. Hän halusi pitää asian salaisuutena, mutta kun Bordašundari osoitti ylenkatsettaan ja närkästystään noin karulla tavalla, Binoi ei kyennytkään itseänsä hillitsemään. Hän lähti Bordašundarin jälkeen, kumartui koskettamaan hänen jalkojansa ja sanoi: »Minä olen tullut teille sanomaan, että tahdon liittyä Brahma Samadžiin. Tiedän kyllä, etten ole kelvollinen, mutta toivon teidän minut sellaiseksi tekevän.»
Bordašundari kuunteli häntä hämmästyneenä, kääntyi, palasi hitaasti huoneeseen ja loi kysyvän silmäyksen kohti Pareš Babua.
Tuon kuullessaan Bordašundari tunsi valloittajan iloa, mutta minkätähden hänen ilonsa ei ollut ehdoton? Hänen teki sanomattomasti mieli antaa Pareš Babulle kerrankin kelpo läksytys. Olihan hän vakuuttanut kerran toisensa jälkeen, profeetallisen varmasti, että hänen miehensä tulisi vielä katumaan menettelyänsä. Nähdessään, kuinka järkkymättömänä Pareš Babu kesti kaiken heidän ympärillään ilmenevän mieltenkuohun, Bordašundari oli tuntenut ankaraa kärsimättömyyttä, ja nyt, kun kaikki heidän vaikeutensa näyttivät sievästi selviävän, hän ei voinut tuntea puhdasta iloa. Hän lausui juhlallisin ilmein: »Jos tuo ehdotus olisi tehty muutamia päiviä aikaisemmin, meidän ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon surua ja nöyryytystä.»
»Nyt eivät ole kysymyksessä meidän huolemme ja nöyryytyksemme», huomautti Pareš Babu. »Binoi haluaa päästä valmistumaan seurakuntaamme pääsyä varten, siinä kaikki.»
»Vain valmistumaanko?» kysyi Bordašundari.
»Jumala tietää, että olen syynä kaikkiin teidän suruihinne ja nöyryytyksiinne!» huudahti Binoi.
»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu, »älkää käykö tähän asiaan sitä täysin tajuamatta. Minä sanoin teille jo aikaisemmin, ettei teidän pidä ryhtyä mihinkään tekoon, josta voi koitua vakavia seurauksia, vain siitä syystä, että arvelette meidän olevan jonkinlaisessa sosiaalisessa pulassa.»
»Se on aivan totta», puuttui puheeseen Bordašundari, »mutta minä puolestani väitän, ettei hänellä ole oikeutta istua mitään tekemättä kiedottuaan meidät sellaisiin vaikeuksiin».
»Jos ette huoli istua hiljaa ja mitään tekemättä», virkkoi Pareš Babu, »vaan jännitätte itsenne kiihtymyksen tilaan, niin sekasorto käy sitäkin pahemmaksi. Ei auta sanoa, että on velvollisuus tehdä jotakin; varsin usein on tärkein velvollisuus olla mitään tekemättä.»
»Niin, tietysti», valitti Bordašundari. »Minä olen houkkio enkä ymmärrä mitään. Mutta minä haluan tietää, miten asia päätetään — minulla on aivan riittävästi töitä odottamassa.»
»Toivon saavani valmistautua seurakuntaan liittymään sunnuntaina, ylihuomenna», sanoi Binoi. »Jos siis Pareš Babu -—»
»Ei», keskeytti Pareš Babu, »minä en voi suostua olemaan välittäjänä asiassa, josta perheeni voi toivoa koituvan itselleen jonkinlaista hyötyä. Teidän tulee kääntyä suoraan Brahma Samadžin puoleen.»
Binoi tunsi yht'äkkiä rohkeutensa vaipuvan, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, että olisi halunnut kaikkia muodollisuuksia noudattaen anoa seurakunnan jäseneksi pääsemistä Brahma Samadžin viranomaisilta — varsinkaan, kun tiesi juuri niiden henkilöiden liittäneen toisiinsa hänen ja Lolitan nimen. Kuinka hän voisikaan ajatella anomuskirjelmän sepittämistä, ja millä kielellä hän sen kirjoittaisi? Kuinka hän voisikaan julkisesti esiintyä kirjeen ilmestyttyä brahmolehdissä? Lukisihan kirjeen Gora, ja Anandamojikin sen lukisi! Sitäpaitsi se ei esiintyisi täydessä laajuudessaan, joten hindulaiset lukijat näkisivät vain Binoin hartaasti haluavan päästä Brahma Samadžin jäseneksi, mikä olisi vain puolittain tosi otaksuma. Ellei toisiakin tosiasioita ilmaistaisi, Binoi ei voisi salata häpeäänsä.