Huomatessaan Binoin olevan vaiti Bordašundari kävi levottomaksi ja virkkoi: »Ah, minä ihan unohdin. Binoi Babu ei tietenkään tunne ketään muita Brahma Samadžin jäseniä kuin meidät. Mutta mitäpä tuosta, voimmehan me asian järjestää. Minä lähetän heti Panu Babua noutamaan. Ei ole paljon aikaa hukattavana. Sunnuntai on aivan lähellä.»
Samassa kulki oven ohi Sudhir, joka oli menossa yläkertaan, ja Bordašundari huusi hänelle: »Kuulehan, Sudhir, Binoi liittyy sunnuntaina Brahma Samadžiin.»
Sudhir oli mielissään. Hän oli sydämessään aina erinomaisesti ihaillut Binoita, ja se ajatus, että Binoi liittyisi heidän Samadžiinsa, täytti hänen mielensä ilolla. Hän oli aina pitänyt ylen järjettömänä, että mies, joka osasi kirjoittaa englanninkieltä niin mainiosti kuin Binoi ja oli niin älykäs ja sivistynyt, ei kuulunut Brahma Samadžiin. Hänen sydäntään paisutti ylpeys, kun hän näki tämän uuden todistuksen, etteivät Binoin kaltaiset henkilöt voineet elää onnellisina hänen yhteisönsä ulkopuolella, ja hän virkkoi: »Mutta kuinka se voidaan järjestää sunnuntaiksi? Ettehän voi levittää tietoa kyllin laajalle?» Sudhir näet olisi mielellään nähnyt Binoin seurakuntaan-liittymisen muodostuvan tapahtumaksi, jota sopi osoittaa esimerkkinä kaikille.
»Ei, ei!» huudahti Bordašundari, »se voidaan varsin hyvin toimittaa sunnuntaina. Mene joutuin, Sudhir, kutsumaan Panu Babua.»
Se onneton olento, jonka riemastunut Sudhir näki tekevän kaikille ilmeiseksi Brahma Samadžin voittamatonta mahtia, tunsi itsensä kovin mitättömäksi. Samat seikat, jotka väittelyn ja järkeilyn kestäessä eivät näyttäneet kovinkaan merkittäviltä, saivat hänet tuntemaan olonsa sangen tukalaksi, kun niiden todellinen merkitys kävi ilmi.
Kun tuli puheeksi Panu Babun kutsuminen, Binoi alkoi tehdä lähtöä, mutta Bordašundari ei tahtonut päästää häntä menemään, vaan pakotti jäämään sanoen, että Panu Babu saapuisi tuossa paikassa, joten Binoin ei tarvinnut kauan odottaa.
Mutta Binoi virkkoi puolustellen: »Ei, suokaa anteeksi, minun täytyy nyt lähteä.»
Hänestä tuntui, että kunhan saisi vapaammin hengittää, pääsisi ahdistavasta ympäristöstään ja voisi ajatella selvemmin, kaikki olisi jälleen oikein ja hyvin.
Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa, ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»
Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu sillävälin vaaranalaiseksi.»
Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.
Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti: »Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»
»Minne olette menossa?» kysyi Binoi.
»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun katumusmenoja.»
»En», vastasi Binoi, »minä en jouda nyt tulemaan».
»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme! He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»
Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja meni menojaan.
YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.
Saavuttuaan Bordašundarin kutsumana Haran Babu näytti hetkisen sangen vakavalta ja virkkoi sitten: »Meidän velvollisuutemme on kutsua Lolita ja keskustella tästä asiasta hänen kanssaan.»
Lolitan tultua Haran Babu virkkoi peloittavan juhlallisesti: »Kuulkaa, Lolita, nyt on tullut teidän elämässänne suuren vastuunalaisuuden hetki. Toisaalla on uskontonne, toisaalla kiintymyksenne, ja teidän tulee valita, kumpaa noudatatte!»
Tuon sanottuaan hän vaikeni nähdäkseen, kuinka puhe oli vaikuttanut Lolitaan, sillä hän oli sitä mieltä, että sellaisen oikeamielisyyden puuskan täytyi saada kaikkinainen pelkuruus vapisemaan ja polttaa kaikki vilpillisyys poroksi — tuo hehkuvan henkisen innostuksen näyte soveltui tosiaankin Brahma Samadžin edustajalle.
Mutta Lolita ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi, ja hänen pysyessään yhä äänetönnä Haran Babu jatkoi: »Olette epäilemättä kuullut, että Binoi Babu on ilmaissut haluavansa liittyä Brahma Samadžiin, joko sen aseman vuoksi, johon te olette joutunut, tai jostakin muusta syystä.»
Tuo oli Lolitalle uutinen, ja vaikka hän ei lausunutkaan sen johdosta minkäänlaista mielipidettä, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän istui paikallaan kuin kivinen kuva.
»Pareš Babu», jatkoi Haran, »on tietenkin mielissään Binoin ystävällisestä halukkuudesta, mutta teidän itsenne on päätettävä, onko tämä asia sellainen, että siitä kannattaa iloita, vai eikö. Sentähden kehoitan teitä nyt Brahma Samadžin nimessä syrjäyttämään kaiken epäterveen himonne, tutkistelemaan sydäntänne yksinomaan uskonnon kannalta ja kysymään itseltänne: Onko olemassa mitään todellista syytä, joka kehoittaisi asiasta iloitsemaan?»
Lolitan yhä vaietessa Haran Babu luuli saavansa aikaan melkoistakin vaikutusta ja jatkoi kaksin verroin innokkaammin: »Hän tahtoo liittyä seurakuntaan! Tarvitseeko minun sanoa, kuinka pyhän hetken ihmisen elämässä muodostavat nyt kysymyksessä olevat juhlalliset menot? Tahdotteko sallia sellaisten pyhien menojen joutuvan saastutetuiksi? Onnellisuutta, mukavuutta, persoonallista kiintymystä tavoitellen me olemme suuntaamassa Samadžimme valheen polulle ja lausumme vilpillisyyden tervetulleeksi, ikäänkuin sitä kunnioittaisimme? Sanokaa minulle, Lolita, sallitteko ikänne kaiken liittää nimenne tähän Brahma Samadžin historiassa ylen ikävään tapahtumaan?»
Tuohonkaan kysymykseen Lolita ei virkkanut mitään vastaukseksi, vaan istui yhä liikahtamatta; ainoana muutoksena oli, että hän entistä kiinteämmin piteli tuolinsa käsinojasta. Haran Babu siis jatkoi: »Minä olen useasti havainnut, kuinka vastustamattoman voimakkaasti henkilökohtainen himo heikontaa ihmisen luonnetta, ja tiedänpä myös, että on suhtauduttava suvaitsevasti ihmisten heikkouteen, mutta kun heikkous ei koske ainoastaan jonkun yksityisen ihmisen elämää, vaan samalla satojen toisien ja murskaa murusiksi heidän ainoan suojansa, niin voitteko hetkenkään aikaa pitää tuota anteeksiannettavana? Onko Jumala suonut meille oikeuden antaa anteeksi sellaisen heikkouden?»
»Ei, ei, Panu Babu!» huusi Lolita nousten tuolistaan ja seisoen hänen edessään, »teidän ei tarvitse antaa meille anteeksi! Me olemme tottuneet teidän hyökkäyksiinne, ja teidän mahdollisesti tarjoamanne anteeksianto voisi tuntua meistä jokaisesta kerrassaan sietämättömältä!» Samassa hän jo poistui huoneesta.
Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan. Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen, ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.
Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa, sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa, nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.
Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?» hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä kerran samaan taisteluun.
Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.
Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen, jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.
Bordašundari viittasi sitäpaitsi ohimennen Binoin ja Lolitan avioliittoon.
Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen. Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän olemattomiin.
Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!
Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»
Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen
Satišin kerällä Binoin asuntoon.
»Olen ollut Binoita tapaamassa», vastasi Bordašundari.
»Minkätähden?» kysyi Lolita.
»Minkätähden, tosiaankin», ajatteli Bordašundari hieman ärtyneesti.
»Lolita voi pitää minua ainoastaan vihollisenansa! Kiittämätön tyttö!»
»Tuosta näet, minkätähden!» huudahti Bordasundari ojentaen Binoin kirjeen Lolitan nähtäviin. Kirjettä lukiessaan Lolita punastui ankarasti, varsinkin kun Bordašundari menestystään kuvaillessaan liioitellen kertoi, ettei ollut saanut kirjettä Binoilta ilman melkoista pakotusta. Hän voi sanoa kopeilematta, ettei kukaan muu kuin juuri hän olisi kyennyt saattamaan asiaa onnelliseen päätökseen.
Lolita peitti kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi sohvaan. Hänen äitinsä, joka otaksui hänen ujostelevan voimallisten tunteittensa ilmaisemista, poistui huoneesta.
Seuraavana aamuna, kun hän meni ottamaan kirjettä viedäkseen sen Brahma
Samadžiin, hän huomasi, että joku oli repinyt sen kappaleiksi.
KUUDESKYMMENES LUKU.
Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua, palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas, vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.
Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen, ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa, järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona! Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.
»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden kesken.
Muutaman minuutin kuluttua Sutšarita palasi Harimohinin keralla.
Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää, mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta. Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.
Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.
»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini. »Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät vangita.»
»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»
»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen, vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»
»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa, jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta, vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»
»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin viisautta.»
Gora vaikeni vaatimattomasti tahtomatta väittää vastaan.
»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini. »En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun teidät oikealle aterialle.»
Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien hakemaan virvokkeita.
»Onko Binoi käynyt tänään luonanne?» kysyi Gora äkkiä.
»On», vastasi Sutšarita.
»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä hänellä oli asiana».
Hän vaikeni, ja Sutšaritakin oli ääneti.
»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja kohtuullisena?»
Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan: »Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»
»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»
Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu mihinkään määrättyyn puolueeseen»?
»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren, ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole sama kuin eri lahkokunnat.»
»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita, »niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen keskuudessa?»
»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki iskut.»
»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»
»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne, koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat. Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan, on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen. Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet, kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi? Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten orjuuttaen koko maailmaa?»
Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu. Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.
»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia, jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset, sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan, vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»
Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata, hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi, hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»
»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»
»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»
Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»
»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta, vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa. Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me, jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta, että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»
Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista, mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen; kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa, hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.
Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.» Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»
»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.
»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».
»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.
»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»
»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö hän ole täällä?»
Voimatta väistää suoraa kysymystä Sutšarita vastasi punastuen: »On.»
»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa, voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.» Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui, kasvoissa ylevä ilme.
»Te näytätte sangen sairaalta», huomautti Haran Babu.
»Niin», myönsi Gora, »minä jouduin tässä taanoin sellaisen käsittelyn alaiseksi, joka ei lisännyt hyvinvointiani.»
»Niinpä kyllä», virkkoi Haran Babu ääntään pehmentäen. »Olette varmaan kovin kärsinyt.»
»En paljoa enempää kuin oli toivottu», vastasi Gora ivallisesti.
»Minä tahtoisin keskustella kanssanne eräästä Binoi Babua koskevasta asiasta», sanoi Haran Babu vaihtaen puheenaihetta. »Otaksun teidän tietävän, että hän valmistautuu liittymään Brahma Samadžiin sunnuntaina?»
»Siitä en ole mitään kuullut», vastasi Gora.
»Hyväksyttekö hänen menettelynsä?» kysyi Haran Babu.
»Binoi ei kysy minun hyväksymistäni», vastasi Gora.
»Luuletteko», jatkoi Haran Babu, »Binoi Babun uskon olevan niin lujan, että hän voi ajatella kohta liittyä seurakuntaamme?»
»Jos hän ilmaisee haluavansa siihen liittyä», vastasi Gora, »niin sellainen kysymys on ihan joutava».
»Taipuessamme voimakkaasti johonkin suuntaan», huomautti Haran Babu, »emme suo itsellemme riittävää aikaa ajatella, mitä uskomme, mitä emme. Tunnettehan ihmisluonnon.»
»Minä en huoli antautua joutaviin ihmisluontoa koskeviin juttuihin», kivahti Gora.
»Vaikka minun mielipiteeni ja yhteisöni ovatkin toisenlaiset kuin teidän», virkkoi Haran Babu, »minä sittenkin kunnioitan teitä erinomaisesti ja tiedän varsin hyvin, ettette minkään kiusauksen uhalla horju vakaumuksissanne, olivatpa ne oikeat vai väärät. Mutta —»
»Binoi kärsisi tietenkin kamalan häviön, jos menettäisi sen pienen kunnioituksen määrän, joka teidän on onnistunut säilyttää minua varten! Oikean ja väärän erottaminen on tässä maailmassa välttämätöntä, mutta jos tahdotte määritellä olioiden arvoa sen mukaan, kunnioitatteko niitä vai ette, niin voitte tietenkin niin tehdä, kunhan ette edellytä kaikkien toisten hyväksyvän tuomiotanne.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Haran Babu. »Vaikka tuo kysymys jää ratkaisematta, ei synny mitään suurta haittaa. Mutta tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin. Ettekö te aio mitenkään vastustaa Binoin suunnittelemaa liittymistä Pareš Babun perheeseen avioliiton nojalla?»
»Kuulkaa, Haran Babu!» huudahti Gora sävähtäen tulipunaiseksi. »Kuinka voisinkaan keskustella näistä Binoita koskevista seikoista teidän kanssanne? Teidän, joka aina puhutte ihmisluonnosta, pitäisi ainakin ymmärtää, että Binoi on minun ystäväni eikä teidän ystävänne.»
»Minä otin asian puheeksi, koska se koskee Brahma Samadžia», aloitti
Haran Babu, »muuten —»
»Mutta minä en ole mikään Brahma Samadžille», huudahti Gora kärsimättömästi. »Mitä siis voikaan minulle merkitä teidän pelkonne?»
Samassa astui huoneeseen Sutšarita. Haran Babu kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: »Sutšarita, minä haluan keskustella kanssanne eräästä tärkeästä asiasta.»
Tuo huomautus ei suinkaan ollut tarpeellinen, mutta Haran Babu puhui tahallaan siten osoittaakseen Goralle, kuinka tuttavallisissa suhteissa hän ja Sutšarita olivat. Sutšarita ei kumminkaan hänelle vastannut, ja Gora istui liikahtamatta paikallaan näyttämättä ollenkaan haluavan suoda Haran Babulle tilaisuutta keskeytymättömiin esityksiin.
»Sutšarita», virkkoi Haran Babu jälleen, »tulkaa toiseen huoneeseen, minulla on jotakin teille sanottavaa».
Sutšarita ei välittänyt mitään kehoituksesta, vaan katsahti Goraan ja kysyi: »Kuinka voi äitinne?»
»Äitini voi tietääkseni aina hyvin», nauroi Gora.
»Niin», myönsi Sutšarita, »minäkin olen huomannut, kuinka helppoa hänen on voida hyvin».
Samassa muistui Goran mieleen, että Sutšarita oli käynyt tapaamassa hänen äitiänsä hänen vankilassa ollessaan.
Haran Babu oli ottanut pöydältä kirjan, katsonut nimilehdestä, kuka oli tekijä, ja tutki sitten muutamaa kohtaa.
Sutšarita hämmentyi ja punastui, ja Gora, joka tiesi, että Haranin käteen oli osunut eräs hänen teoksensa, nauroi hiljaa mielessään.
»Kuulkaahan, Gourmohan Babu», virkkoi Haran Babu, »tämä lienee teidän nuoruudenaikanne tuotteita?»
»Minä olen nuori vieläkin!» nauroi Gora. »Eräät eläinlajit vanhentuvat nopeasti, toisten nuoruus kestää kauan.»
Sutšarita nousi ja virkkoi: »Aterianne on varmaan jo valmis, Gourmohan
Babu! Ettekö tule toiseen huoneeseen? Täti ei halua tulla näkyviin
Haran Babun täällä ollessa, joten hän voinee teitä odottaa.»
Viimeisen huomautuksen Sutšarita tarkoitti erikoisesti Haran Babuun osuvaksi. Hän oli joutunut tänä päivänä sietämään niin paljon, ettei lopulta voinut olla iskemättä vastaan.
Gora nousi, ja kukistamaton Haran Babu huomautti: »Niinpä odotan teitä täällä.»
»Miksi huolisitte suotta odottaa?» kysyi Sutšarita. »On jo myöhä.»
Mutta Haran Babu ei ottanut hievahtaakseen, ja Sutšarita ja Gora poistuivat huoneesta.
Nähdessään Goran tässä talossa ja huomatessaan, kuinka hän suhtautui Sutšaritaan, Haran Babu kääntyi sotaiseksi. Oliko mahdollista, että Sutšarita luiskahtaisi niin helposti Brahma Samadžin kynsistä? Eikö ollut ketään, joka voi hänet pelastaa? Jollakin tavalla täytyi asia olla autettavissa!
Haran otti liuskan paperia ja sepitti kirjeen Sutšaritalle. Hänen mieltänsä vallitsivat alinomaa päähänpiintymät, joiden joukkoon kuului sekin, että hän, totuuden nimessä jotakin toista henkilöä soimatessaan, aina uskoi tuimain sanojensa kantavan jotakin hedelmää. Hän ei voinut ajatella, etteivät sanat ole kaikki kaikessa, vaan että on olemassa totuus, joka tunnetaan ihmisen sydämen nimellä.
Kun Gora kauan aikaa Harimohinin kanssa juteltuaan lähti Sutšaritan huoneeseen hakemaan keppiänsä, oli jo ilta. Sutšaritan pöydällä paloi lamppu. Haran Babu oli lähtenyt, mutta pöydällä, jokaisen välttämättä havaittavissa, oli Sutšaritalle osoitettu kirje.
Goran sydäntä kouristi, kun hän huomasi tuon kirjeen, sillä hän tiesi varsin hyvin, kuka sen oli kirjoittanut. Hän tiesi, että Haran Babu erikoisesti vaatieli Sutšaritaa itsellensä, mutta ei ollut kuullut siitä, että nuo vaatielmat olivat kohdanneet vastustusta. Kun Satiš oli tullut ilmoittamaan Sutšaritalle Haran Babun saapumisesta ja Sutšarita oli hämmentyneen näköisenä rientänyt alakertaan pian senjälkeen palaten hänen kerällään, Gorasta oli tuntunut siltä, kuin olisi soinut jokin särähtävä sävel. Ja kun Sutšarita sitten oli vienyt hänet huoneesta virvokkeita nauttimaan jättäen Haran Babun yksin, Gora oli tuon tosin karulta näyttävän menettelyn havaitessaan päätellyt, että sellainen epäkohteliaisuuskin vain ilmaisi heidän molempien kesken vallitsevaa läheistä suhdetta. Nähdessään nyt pöydällä kirjeen Gora tunsi saavansa ankaran iskun. Kirje on omituisen salaperäinen esine; se voi erikoisesti kiduttaa ihmistä, koska ulkopinnalle on kirjoitettu pelkkä nimi ja kaikki tärkeät asiat piilevät sisäpuolella.
»Minä tulen jälleen huomenna», ilmoitti Gora katsahtaen Sutšaritaan päin.
»Hyvä», vastasi Sutšarita, katse toisaalle luotuna.
Ollessaan poistumassa Gora yht'äkkiä pysähtyi ja huudahti: »Teidän paikkanne on Intian aurinkokunnassa — te kuulutte minun omaan maahani — mahdotonta on, että teidät tempaa tyhjään autiuteen jonkin vaeltavan pyrstötähden kertoma tarina! Minä voin teidät jättää vasta sitten, kun olette varmasti kiintynyt oikeaan paikkaanne! Ihmiset ovat teille uskotelleet, että siinä kohdassa uskontonne teidät jättää, mutta minun täytyy sanoa teille aivan avoimesti, ettei teidän totuutenne ja uskontonne merkitse ainoastaan joidenkuiden henkilöiden mielipiteitä tai lausumia; se liittyy lukemattomin säikein kaikkiin ympärillänne oleviin, te ette voi mielivaltaisesti kaivaa sitä juuriltaan ja istuttaa ruukkuun, jos tahdotte säilyttää sen puhtaana ja elinvoimaisena; jos tahdotte tehdä sen mahdollisimman hyödylliseksi, niin teidän tulee asettua sille paikalle, jonka maanne kansa on teille määrännyt jo aikoja ennen syntymäänne. Teidän ei ole lupa milloinkaan sanoa: 'Minä en ole mikään heille, ja he eivät ole mitään minulle.' Jos niin sanotte, niin uskontonne totuus ja koko voimanne häipyy pois kuin varjo. Voin teille vakuuttaa, että jos mielipiteenne siirtävät teidät pois siitä paikasta, johon Jumala on teidät asettanut, olipa se mikä tahansa, niin mielipiteenne eivät ole milloinkaan voitokkaita. Minä tulen jälleen huomenna.»
Kun hän tuon sanottuaan oli poistunut huoneesta, tuntui ilmakin pitkät ajat väräjöivän, ja Sutšarita istui paikallaan liikahtamatta kuin kuvapatsas.
YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut. Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»
»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»
»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen, mutta en uskonnon kannalta.»
»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta, kunniasta tai rodusta.»
»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan taistelemme sen puolesta, koska se on meidän uskontomme. Minä olen menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»
»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»
»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»
»Mitä ihmettä!» huudahti Anandamoji. »Onko tarpeen sellaista kysyä?»
»Äiti», virkkoi Binoi äkkiä,» minä liityn huomenna Brahma Samadžiin!»
»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei varmaankaan ole tarpeen!»
»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä, äiti!» virkkoi Binoi.
»Etkö voi pysyä yhteisössämme uskoen mitä uskot?» kysyi Anandamoji.
»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni vilpillisyyteen vikapääksi».
»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?» kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat, mutta etkö voi vainoa kestää?»
»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti, joten —»
»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa, niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.
»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi väkivaltaisesti väittäen se olevani?»
»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi», sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä, minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka katson ainoaksi oikeaksi.»
Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»
»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»
»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»
»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta», kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»
»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti
Anandamoji keventynein mielin.
»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt, kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»
»Oletko puhunut siitä Goralle?» kysyi Anandamoji.
»En ole nähnyt Goraa päätöksen teon jälkeen», vastasi Binoi.
»Mitä, eikö Gora ole kotona?» kysyi Anandamoji.
»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt
Sutšaritan luo.»
»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Hän on siellä tänäänkin», huomautti Binoi.
Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi, joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti huoneesta.
Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.
Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»
»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»
»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji hämmästyneenä.
»Ei minun tietääkseni!» vastasi Lolita.
Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.
»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»
»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»
Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi: »Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»
»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä. Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»
»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»
»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset, jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta, hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin. Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»
»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän ymmärtää kaikki aivan oikein».
»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut, että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet. Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita. Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää Lolitalle ja poistui.
Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana. Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian, että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»
»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia, niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»
He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Pareš Babu istui iltahartautensa jälkeen parvekkeella huoneensa edustalla. Hän istui siinä ihan hiljaa auringon mennessä mailleen, kun Binoi saapui Lolitan keralla hänen luoksensa ja kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa.
Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki heidän siten tulevan yhdessä, ja kun ei läheisyydessä ollut istuimia, hän sanoi: »Tulkaa minun huoneeseeni.»
»Ei», virkkoi Binoi, »älkää nousko». Samassa hän istuutui permannolle, ja Lolita istuutui hänkin vähän matkan päähän, lähelle Pareš Babun jalkoja.
»Me tulemme pyytämään itsellemme teidän siunaustanne», selitti Binoi.
»Se on oleva meidän elämämme todellinen pyhitys.»
Pareš Babun silmäillessä häntä kysyvin ja hämmästynein ilmein Binoi jatkoi: »Minä en tahdo vannoa mitään valoja yhteisölle, joka sitoo minua sanan tai säännön nojalla. Teidän siunauksenne on ainoa vihkimys, joka voi liittää toisiinsa meidän elämämme todellisen nöyryyden sitein. Me laskemme sydämemme kunnioittaen teidän jalkojenne eteen, ja Jumala on lahjoittava meille sen, mikä on meille parasta, teidän kätenne välityksellä.»
»Te siis ette käänny brahmoksi, Binoi?» kysyi Pareš Babu oltuaan hetken vaiti.
»En», vastasi Binoi.
»Tahdotte jäädä hindulaisen yhteiskunnan yhteyteen?» kysyi Pareš Babu.
»Niin tahdon», vastasi Binoi.
Pareš Babu katsahti Lolitaan, joka arvasi, mitä hänen mielessään liikkui ja sanoi: »Isä, minun uskontoni on omani ja pysyy aina omanani. Se voi aiheuttaa minulle ikävyyttä, vieläpä johtaa minut vaikeuksiinkin, mutta minä en voi uskoa olevan uskontoni mukaista, että minun tulee olla erotettuna niistä, jotka kannattavat toisenlaisia uskomuksia, tapoja ja tottumuksia.»
Huomatessaan isänsä olevan vaiti hän jatkoi: »Minä ajattelin ennen, että Brahma Samadž oli ainoa asia koko maailmassa — että kaikki sen ulkopuolella oleva oli pelkkää varjoa ja että jokainen siitä luopuminen oli luopumista kaikesta, mikä on totta. Mutta nyt tuo käsitykseni on kerrassaan kumoutunut.»
Pareš Babu hymyili alakuloisesti, ja Lolita jatkoi: »Minä en kykene teille sanoin kuvailemaan, millainen valtava muutos minussa on tapahtunut. Olen kohdannut Brahma Samadžin keskuudessa paljon sellaisia henkilöitä, joihin minua ei ole liittänyt mikään yhteydentunne, vaikka uskonnolliset vakaumuksemme ovat olleet samat, ja niinmuodoin en voi käsittää, minkätähden kaikki ne, jotka ovat kerallani etsineet suojaa Brahman nimellä mainitusta yhteisöstä, olisivat erikoisesti minun heimolaisiani ja minkätähden minun olisi pidettävä kaikkia muita ihmisiä maailmassa loitolla itsestäni!»
Pareš Babu taputti kapinallista tytärtään leppoisasti olkapäähän ja virkkoi: »Onko mahdollista oikein arvostella mitään asiaa, kun jokin henkilökohtainen seikka kiihdyttää mieltä? Ihmiskunnassa vallitsee menneiden ja tulevien sukupolvien välinen tasainen jatkuvaisuus, jonka asianmukaista säilyttämistä varten yhteiskunta on tarpeellinen, ja tämä tarpeellisuus ei ole mikään keinotekoinen. Etkö ole ajatellut sitä, että yhteiskuntasi kannettavana on kaikkien tulevien sukupolviamme kaukaisen tulevaisuuden taakka?»
»Onhan olemassa hindulainen yhteiskunta», virkkoi Binoi.
»Entäpä jos hindulainen yhteiskunta ei tahdokaan ottaa kannettavakseen teitä koskevaa vastuuta, entäpä jos se siitä kieltäytyy?»
»Meidän tulee ottaa tehtäväksemme saada se vastuun omaksumaan», vastasi Binoi muistaen Anandamojin sanat. »Hindulainen yhteiskunta on aina suonut suojaa uusille lahkokunnille; se voi olla kaikkien uskonnollisten yhteisöjen kokoojana.»
»Se, mikä sanallisessa esityksessä joltakin näyttää», huomautti Pareš Babu, »muuttuu aivan toiseksi, kun on kysymyksessä toiminta. Luopuisiko muuten kukaan koskaan vanhasta yhteisöstään? Jos kerran alatte kunnioittaa yhteisöä, joka tahtoo kiinnittää ihmisen uskonnolliset tunnot johonkin määrättyyn paikkaan ulkonaisen tottumuksen kahlein, niin suostutte ikänne kaiken esiintymään pelkkinä puunukkina.»
»Jos hindulainen yhteiskunta jää niin ahtaisiin oloihin», vastasi Binoi, »niin meidän tulee vastuullamme ryhtyä sitä pelastamaan siitä tilasta. Eihän johdu kenenkään mieleen hajoittaa raunioiksi kaunista rakennusta, jotta siihen saataisiin enemmän ilmaa ja valoa, kun ikkunoiden ja ovien avartaminen tuottaa toivotun tuloksen!»
»Isä», puuttui puheeseen Lolita, »minä en ollenkaan ymmärrä kaikkia noita väitteitä. Minä puolestani en ole milloinkaan päättänyt ottaa vastuulleni jonkin yhteisön kohottamista. Mutta minua on ahdistettu joka taholta niin väärämielisesti, että olen tuskin voinut hengittää, ja enpä käsitä, minkätähden minun tulisi siihen suostua ollenkaan vastustelematta. En selvään tajua, mitä minun tulee tehdä, mitä tekemättä jättää, mutta en tosiaankaan voi sitä sietää, isä.»
»Eikö olisi syytä vielä hieman odottaa?» kysyi Pareš Babu lempeästi.
»Mielesi on nyt kuohuksissa.»
»Minä en suinkaan vastusta odottamista», vastasi Lolita, »mutta sen tiedän varmaan, että valhe ja vääryys vain yhä lisääntyvät, ja senvuoksi pelkään kovin, että voin epätoivoissani äkkiä tehdä jotakin, mikä saattaisi sekin aiheuttaa sinulle tuskaa. Älä luule, isä, etten ole tätä asiaa ajatellut. Sitä paljon harkittuani olen hyvin huomannut, että saamani opetukset ja vaikutelmat voivat aiheuttaa minulle paljonkin kärsimystä ja häpeää Brahma Samadžin ulkopuolella, mutta sittenkään en yhtään epäröi, vaan tunnen pikemmin jonkinlaista rohkeutta ja riemua. Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, isä, on se, että jokin tekoni voi tuottaa sinulle kärsimystä.» Tuon sanottuaan Lolita laski hiljaa kätensä Pareš Babun jaloille.
»Kuulehan, maammoseni», virkkoi Pareš Babu naurahtaen, »jos luottaisin ainoastaan omaan älyyni, olisin masentunut aina, kun tapahtui jotakin vastoin toivelmiani tai mielipiteitäni. En voi sanoa, että se isku, joka on äkkiä sinua kohdannut, on sinulle vain pahaksi! Minäkin lähdin kerran kapinoiden kodistani, hetkeäkään ajattelematta, oliko se soveliasta vai eikö. Näiden alinomaisten yhteiskuntaa meidän päivinämme järkyttelevien iskujen ja vastaiskujen nojalla on helppo arvata, että Hänen voimallinen työnsä on tapahtumassa. Kuinkapa voisinkaan tietää, mitä Hän lopulta tarkoittaa kaikella tällä hajoittavalla ja puhdistavalla toiminnallaan? Mitä on hänelle Brahma Samadž ja mitä hindulainen yhteiskunta. Hän näkee ainoastaan ihmisen.» Pareš Papu vaikeni hetkiseksi vetäytyen oman sydämensä hiljaiseen yksinäisyyteen, sulki silmänsä ja painui mietteisiin.
»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu hetkisen kuluttua, »meidän maamme yhteiskunnallinen järjestelmä liittyy kiinteästi uskonnollisiin vakaumuksiin, ja siitä syystä vaikuttavat uskonnolliset tottumukset jollakin tavoin sosiaalisiin menettelyihin. Onhan selvää, ettette voi mitenkään ottaa yhteisönne piiriin niitä henkilöitä, jotka ovat uskonnollisten periaatteittenne kehän ulkopuolella.»
Lolita ei kyennyt kunnollisesti seuraamaan noita päätelmiä, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt oman yhteisönsä ja toisten sosiaalisten järjestelmien välillä vallitsevia eroavaisuuksia. Hän ajatteli, ettei suurin piirtein katsoen ollut paljoakaan eroa eroa eri yhteisöjen tapojen ja tottumusten välillä. Samoinkuin heidän ja Binoin välisen eron voi jättää huomiotta, samoin olivat Lolitan mielestä eri yhteisöjenkin välillä vallitsevat eroavaisuudet aivan mitättömät. Eipä hän tietänyt sitäkään, että mikään esti häntä menemästä naimisiin hindulaisia pyhiä menoja noudattaen.
»Tarkoitatteko sitä, että meidän juhlamenomme vaativat kumartamaan jumalankuvaa?» kysyi Binoi.
»Tarkoitan», vastasi Pareš Babu Lolitaan katsahtaen. »Voiko Lolita siihen suostua?»
Binoi katsahti hänkin Lolitaan ja huomasi hänen kammoavan sellaista ajatustakin.
Tunteet olivat kuljettaneet Lolitan sellaiseen kohtaan joka oli hänelle ihan outo ja täynnä ansoja. Tuon huomatessaan Binoi tunsi sydämessään suurta sääliä ja ajatteli, että hänen asiansa oli pelastaa hänet ottamalla kestääkseen kaikki iskut. Tuntui yhtä sietämättömältä nähdä sellaisen voittoa tavoittelevan voittamattoman innostuksen joutuvan kuoleman nuolten tavoitettaviin kuin nähdä sellaisen hienon hengen peräytyvän tappiolle joutuneena. Binoin asiana ei ollut ainoastaan hänen voittoon vieminen, vaan myöskin hänen pelastaminen.
Lolita istui hetkisen pää painuksissa, kohotti sitten lempeän katseensa Binoihin ja kysyi: »Uskotteko tosiaankin jumalankuviin kaikesta sydämestänne?»
»En, en usko!» vastasi Binoi hetkeäkään epäröimättä. »Jumalankuva ei ole minulle Jumala, vaan pelkkä sosiaalinen vertauskuva.»
»Tuleeko teidän ulkonaisesti tunnustaa jumalaksi sellaista, mitä sisäisesti pidätte pelkkänä vertauskuvana?» kysyi Lolita.
»Minä en salli jumalankuvaa tuotavan vihkimistilaisuuteen», virkkoi
Binoi katsahtaen Pareš Babuun päin.
»Binoi», huudahti Pareš Babu nousten seisomaan, »te ette ole harkinnut koko asiaa selvästi. Tässä ei ole kysymyksessä oma mielipiteenne enempää kuin kenenkään muunkaan. Avioliitto ei ole mikään henkilökohtainen asia, vaan yhteiskunnallinen. Minkätähden jätätte huomiotta sen seikan? Ajatelkaahan asiaa muutamia päiviä, älkää päättäkö sitä äkkipikaisesti.»
Tuon sanottuaan Pareš Babu lähti puutarhaan ja alkoi kävellä siellä edestakaisin.
Lolita oli hänkin lähtemässä huoneesta, mutta kääntyi ja virkkoi Binoille: »Jos kerran toivelmamme ei ole väärä, niin en käsitä, minkätähden meidän tulisi kääntyä häveten takaisin vain sen vuoksi, ettei asia täydellisesti soinnu jonkin yhteisön nimenomaisiin määräyksiin. Tarkoitatteko, että yhteiskunnan keskuudessa on sijaa ainoastaan väärälle menettelylle, mutta ei oikealle?»
Binoi astui hitaasti Lolitan luo ja sanoi: »Minä en pelkää mitään yhteiskuntaa, ja jos me molemmat yhdessä etsimme suojaa totuudesta, niin mistä löydämmekään suuremman yhteisön?»
Samassa syöksyi huoneeseen Bordašundari kuin rajuilma, pysähtyi nuorten eteen ja huusi: »Binoi, minä olen kuullut, ettette aio sittenkään liittyä Samadžiimme! Onko se totta?»
»Minä valitsen uskonnollista vihkimystäni suorittamaan jonkun soveliaan opettajan», vastasi Binoi, »mitään seurakuntaa en siinä tarvitse».
»Mitä siis onkaan tarkoittanut kaikki tämä petos ja vehkeily?» huusi
Bordašundari raivoissaan. »Sanokaa minulle, mitä tarkoittaa tämä meno,
miksi petätte minua ja koko Samadžiamme lupaamalla liittyä yhteyteemme?
Ettekö ole hetkeäkään ajatellut, millaista tuhoa se tuottaa Lolitalle?»
»Kaikki Samadžimme jäsenet eivät suinkaan suostu siihen, että Binoi Babu liittyy seurakuntaamme», keskeytti Lolita. »Ettekö ole lukenut sanomalehtiä? Mitä hyötyä olisikaan sellaisesta menettelystä?»
»Ellei hän liity Samadžiin, kuinka voisikaan avioliitosta tulla tosi?» kysyi Bordašundari.
»Miksi ei?» kysyi Lolita.
»Aiotko mennä naimisiin hindulaista rituaalia noudattaen?» tiedusteli
Bordašundari.
»Se käy päinsä», vastasi Binoi. »Minä poistan kaikki esteet, jotka voivat tielle osua.»
Bordašundari seisoi hetkisen sanatonna ja virkkoi sitten: »Menkää,
Binoi! Poistukaa tästä talosta milloinkaan palaamatta!»