KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.
Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»
Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?
Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.
Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»
»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti. Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui paikallaan pää painuksissa.
Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia. Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt lähetyssaarnaajat.»
Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä. Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä, mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta? Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»
»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa huomioon myöskin palvonnan esine?»
»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette, että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu. Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne. En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»
Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian auttamiseksi.
Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin. Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»
»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.
»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne keskuudessa?»
»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.
»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»
Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.
»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.' Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä. Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»
Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa — minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet, ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee kastekarpaloita.
Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan. Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä, kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.
Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora kääntyi säpsähtäen.
»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»
Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.
»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee kattotasanteella.»
»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu ihmeissään.
»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi.
»Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»
Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.
Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»
Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan, kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu. Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.
»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu, ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»
»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»
Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä, joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.
»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen toimitetaan?» kysyi Sutšarita.
»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en missään tapauksessa siihen suostu!»
Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»
»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»
»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita oltuaan hetkisen vaiti.
»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana, joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään. Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»
»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.
»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi, että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat kärsimykset.»
»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu».
»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.
»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.
»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu kuin Jumala voisi häntä auttaa.»
Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi, kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!
Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta. Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt, olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan, ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja liikahtamatta kuin kuva.
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim, joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti kahleistaan, vai kuinka?»
Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus — niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle bengalilaisen sanomalehden.
Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.
Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti: »Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen oman tuhonsa alku.»
Sitten saapui Abinaš kiivaasti huohottaen ja huutaen: »Kuulkaa, Gourmohan Babu, mitä tämä merkitsee? Kuinka olisi voinut kuvitellakaan sellaista mahdolliseksi? Että Binoi Babu kaiken tämän jälkeen —»
Abinaš ei kyennyt päättämään lausettansa. Binoin herjaaminen tuotti hänelle niin syvää nautintoa, että hän voi teeskennellä Binoin kohtaloihin kohdistuvaa pelontunnettakin.
Lyhyen ajan kuluessa saapuivat kaikki Goran puolueen huomattavat jäsenet toinen toisensa jälkeen, ja kun he kaikki olivat koolla, virisi kohta Binoin menettelyä koskeva ankara kiista. Useimmat esittivät yhden ainoan huomautuksen, nimittäin sen, ettei tämä asiain tila ollut suinkaan yllättävä, koska jokainen oli tavan takaa huomannut heikkouden ja epäröimisen oireita Binoin luonteessa; selittivätpä he vielä nimenomaan, ettei Binoi ollut koskaan täydestä sydämestään liittynyt heidän puolueeseensa. Monet heistä sanoivat kaiken aikaa pitäneensä sietämättömänä, että hän oli alun alkaen yrittänyt tavalla tai toisella kohota Gourmohanin veroiseksi. Kaikkien toisten pysytellessä kunnioittavasti soveliaan matkan päässä Binoi oli tungetellut ja ollut muka niin läheisissä suhteissa, että näytti olevan loitolla kaikista muista ja tärkeydeltään Goraan itseensä verrattavissa. Kun Gora oli häneen kiintynyt, he olivat kaikin parhaansa mukaan yrittäneet sietää tuota tavatonta julkeutta, ja tässä nyt nähtiin sellaisen hillittömän turhamaisuuden valitettavat seuraukset!
He sanoivat: »Me emme kenties ole niin hyvin kasvatetut kuin Binoi Babu emmekä ole yhtä isoälyiset, mutta olemme sentään kaikin totelleet samaa periaatetta: emme ole puhuneet niin ja toimineet näin. Meidän on mahdoton noudattaa tänään erästä menettelytapaa ja huomenna ihan vastakkaista — sanoittepa sitä typeryydeksi, mielettömyydeksi tai miksi muuksi tahansa!»
Gora ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan istui äänetönnä, ollenkaan keskusteluun kajoamatta.
Oli jo myöhä, ja kaikki vieraat olivat poistuneet, kun Gora näki Binoin menevän yläkertaan poikkeamatta hänen huoneeseensa. Hän huusi »Binoi!» ja kun Binoi kääntyi ja tuli huoneeseen, hän sanoi: »Kuulehan, Binoi, en tiedä olenko kenties tehnyt sinulle jotakin pahaa, mutta minusta tuntuu, että aiot minusta luopua.»
Binoi oli ennakolta päätellyt, että Goran kanssa syntyisi tänään välttämättä kiista, ja oli paaduttanut sydämensä, mutta nähdessään, kuinka synkkä hän oli ja kuullessaan hänen äänessään loukatun kiintymyksen soinnun, hänen vakaa päätöksensä sortui silmänräpäyksessä ja hän sanoi: »Veljeni Gora, älä ymmärrä minua väärin. Elämässämme tapahtuu monia muutoksia ja meidän on luovuttava monestakin asiasta, mutta eihän minun tarvitse senvuoksi luopua ystävyydestäni?»
»Oletko liittynyt Brahma Samadžin jäseneksi, Binoi?» kysyi Gora vähäisen vaitiolon jälkeen.
»En, Gora, en ole liittynyt enkä tule liittymään», vastasi Binoi.
»Mutta se seikka ei ole minulle kovinkaan tärkeä.»
»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyi Gora.
»Se tarkoittaa», vastasi Binoi, »etten puolestani enää pidä Brahma Samadžiin liittymistä tai sellaisesta ajatuksesta luopumista ylen tärkeänä seikkana».
»Minun tekee mieli tietää», sanoi Gora, »mitä olet ajatellut aikaisemmin ja mitä ajattelet nyt».
Kuullessaan millainen sävy oli Goran äänessä Binoi varustautui jälleen taisteluun ja virkkoi:»Kun aikaisemmin kuulin jonkun kääntyvän brahmoksi, olin kovin vihoissani ja toivoin hartaasti, että jonkinlainen rangaistus kohtaisi sellaista henkilöä. Nyt en enää ajattele niin. Minun nähdäkseni voi mielipidettä vastaan asettaa toisen mielipiteen, väitettä vastaan toisen väitteen, mutta sellaisissa asioissa, jotka koskevat ymmärrystä, on barbaarista yrittää käytellä vihaa rankaisukeinona.»
»Kun siis nyt näet jonkun hindun muuttuvan brahmoksi, sinä et ole enää vihoissasi», huomautti Gora, »mutta jos näet jonkun brahmon tekevän katumusta ja parannusta tullakseen hindulaiseksi, niin koko olemuksesi olisi tulisen närkästyksen vallassa; siinä on nykyisen ja aikaisemman katsantokantasi koko ero».
»Sinä sanot tuon kiukuissasi, asiaa tarkoin harkitsematta», virkkoi
Binoi.
»Minä sanon sinulle mitä parhaimmin sinua kunnioittaen», jatkoi Gora, »että sinun olisi pitänyt menetellä siten — minä olisin sinun sijassasi joka tapauksessa niin menetellyt. Jos kykenisimme vaihtamaan uskonnollisia katsomuksiamme niinkuin kameleontti vaihtaa väriä, niin asia olisi toinen — mutta minä en voi suhtautua kevytmielisesti seikkaan, joka koskee sydäntä. Ellei olisi olemassa minkäänlaista vastustusta ja ellei olisi maksettava veroa jonkinlaisen rangaistuksen muodossa, niin miksi ihminen käyttelisikään koko älyänsä omaksuessaan tai vaihtaessaan uskonnollisia vakaumuksia, jota tapahtumaa täytyy pitää ylen tärkeänä? Meidän tulee suorittaa koe, joka osoittaa, omaksummeko totuuden ehdottomasti vai emmekö. On otettava kantaakseen sen seuraamukset ja siitä koituvat rangaistukset. Tahtoessasi hankkia itsellesi totuuden et voi voittaa jalokiveä maksamatta sen hintaa.»
Väittely alkoi nyt sujua hyvää vauhtia, ja salamat sinkoilivat sanojen iskiessä toisiaan vastaan kiitävien nuolten tavoin.
Kun tätä sanasotaa oli kestänyt kauan aikaa, Binoi vihdoin nousi ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun olemuksesi ja minun olemukseni välillä on olemassa perustava erotus. Tähän asti se on tukahdutettu — sen aikoessa kohottaa päätänsä minä sen aina kukistin, koska tiesin, että sinä jotakin eroavaisuutta havaitessasi et milloinkaan osannut tehdä sovintoa, vaan hyökkäsit sitä vastaan miekka kohotettuna. Ystävyyttämme säilyttääkseni olen kaiken aikaa tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleni. Nyt olen vihdoin tullut käsittämään, ettei siitä ole koitunut mitään hyvää eikä voikaan mitään hyvää koitua.»
»Sano siis, mitä oikeastaan aiot tehdä», virkkoi Gora.
»Seisoa omilla jaloillani!» huudahti Binoi. »Minä en voi enää myöntää, että on oikeus tyynnyttää yhteiskuntaa ihmisuhreilla kuin mitäkin demonia. Ja olipa asiani elää tai kuolla, minä en tahdo vaeltaa maailmassa noiden määräysten silmukka kaulaani heitettynä.»
»Aiotko lyödä demonin oljenkorrella, niinkuin bramaanipoika Mahabharatassa?» ivaili Gora.
»En välitä tietäväni, onnistuuko minun lyödä se oljenkorrellani», vastasi Binoi, »mutta minä en missään tapauksessa tunnusta, että sillä on oikeus käydä minuun käsiksi ja repiä minut kappaleiksi, — en siinäkään tapauksessa, että se on jo saanut minut kynsiinsä».
»Alkaa käydä vaikeaksi seurata ajatustesi juoksua, kun olet alkanut puhua vertauksin!» huudahti Gora.
»Sinun ei ole ollenkaan vaikea minua ymmärtää», vastasi Binoi, »vaikka lieneekin vaikea hyväksyä mitä sanon. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, kuinka mielettömät ovat ne kahleet, joilla yhteiskuntamme yrittää sitoa meitä, mitä tulee ravinnon nauttimiseen, kosketuksiin ja istumiseen, joissa seikoissa ihmisellä on luonnollinen uskontoon perustuva vapaus. Mutta sinä tahdot myöntää sellaisen julkeuden oikeutetuksi, koska olet itsekin häikäilemätön. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten suostu tässä asiassa kenenkään hirmuvaltaan. Minä tunnustan yhteiskunnan minulle asettamat vaatimukset ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunta tunnustaa minun sille asettamat vaatimukset. Jos se kieltäytyy pitämästä minua ihmisenä ja tahtoo muovata minut konemaiseksi nukeksi, niin minäkään en suostu palvomaan sitä kukin ja sandelitahtain — minä pidän puolestani sitä rautaisena koneena!»
»Toisin ja lyhyesti sanoen tahdot kääntyä brahmoksi?» tiedusteli Gora.
»En», vastasi Binoi.
»Sinä aiot naida Lolitan?» kysyi Gora.
»Niin aion», vastasi Binoi.
»Tuleeko siitä hindulainen avioliitto?»
»Tulee.»
»Onko Pareš Babu asiaan suostunut?»
»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa kuului näin:
»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte, myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä, etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä — koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen. Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne, koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen. Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä, vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä, ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan. En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten? Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina, kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee, että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa, mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti, ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle, pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»
»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa», virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua, »samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».
»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä, koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla, johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa. Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»
»Lyhyesti sanoen: sinä siis et suostu minun avioliittooni?» huudahti
Binoi.
»En suinkaan, en milloinkaan!» vastasi Gora.
»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä.»
»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.
»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti, ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»
»Siitä syystä eivät eroamisen aiheet saisi olla niin yksinkertaiset eivätkä eroamista koskevat säännöt niin helpot», vastasi Binoi. »Käsivarren luut ovat lujat, koska ne murruttuaan vaativat pitkän ajan parantuakseen, ja niinpä käsivarren murtumat eivät olekaan yleisiä. Etkö huomaa, kuinka monet esteet ovat toiminnan ja vapaan liikkumisen tiellä yhteiskunnassa, jossa mitätön isku aiheuttaa parantumattoman murtuman?»
»Minun ei tarvitse olla siitä huolissani», vastasi Gora. »Yhteiskunta ottaa niin täydellisesti ajattelemisen huolekseen, etten edes havaitse sen ajattelevan. Toivonani on, ettei se ainoastaan ole harkinnut asiaa tuhansia vuosia, vaan säilyttelee sitä yhä vieläkin koskemattomana. Minä en ole milloinkaan ajatellut, liikkuuko maa auringon ympäri suorassa tai vinossa suunnassa, tekeekö se erehdyksiä vai ei, ja sikäli minun puutteellinen ajatteluni ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista hankaluutta, ja samanlainen on suhtautumiseni yhteiskuntaan.»
»Veli Gora», nauroi Binoi, »minä olen sanonut aivan samaa jo aikoja sitten — kukapa olisi voinut arvata, että minun oli tänään kuuleminen samat sanat sinun huuliltasi? Huomaan saavani rangaistuksen siitä, että olen sepitellyt sellaisia pitkiä puheita. Mutta kiistelystä ei voi koitua mitään hyötyä, sillä olen tänään nähnyt aivan likeltä sellaista, mitä en ole aikaisemmin kunnollisesti käsittänyt. Olen tänään tullut ymmärtämään, että ihmiselämä on kuin valtava kymi, joka oman vinhan vauhtinsa vuoksi luo uusia ja arvaamattomia kanavia siihenkin, missä ei aikaisemmin ole ollut minkäänlaista uomaa — sellaiset vaihtuvat uomat ja arvaamattomat muutokset kuuluvat Jumalan elämällemme asettamiin tarkoituksiin. Elämä ei ole mikään keinotekoinen kanava, joka voidaan pakottaa määrättyyn uomaan. Kunhan tuo on elämässämme hyvin oivallettu, niin pelkät teennäisyydet eivät enää kykene johtamaan meitä harhaan.»
»Ollessaan tuleen tupsahtamassa», huomautti Gora, »koiperhonen käyttelee aivan samanlaisia perusteluja kuin sinä nyt — mutta minä en tahdo tänään tuhlata aikaa saadakseni sinut ymmärtämään».
»Hyvä niin», huudahti Binoi nousten, »salli siis minun lähteä tapaamaan äitiä».
Binoin mentyä asteli huoneeseen hitaassa tahdissa Mohim, tapansa mukaan betelmälliänsä pureskellen, ja virkkoi: »Asiasta ei taida tulla mitään? Eikö käy päinsä? Olenhan jo kauan aikaa varoittanut sinua — on näkynyt pahoja enteitä — mutta sinä et ole halunnut minua kuunnella. Kunhan meillä olisi ollut silloin uskallusta pakottaa hänet naimaan Sošimukhin, niin emme olisi joutuneet näihin vastuksiin. Mutta kukapa mitään huolii? Kehen voinkaan luottaa? Sitä, mitä et itse näe, et kykene milloinkaan käsittämään, vaikka lävistäisin reiän kalloosi. Eikö ole hyvinkin valitettavaa, että Binoin-lainen poika eroaa siten puolueestasi?»
»Ei siis ole minkäänlaista toivoa saada Binoi takaisin!» jatkoi Mohim huomatessaan Goran olevan ääneti. »Olipa miten tahansa, meillä on ollut hänestä kyllin ikävyyttä Sošimukhin avioliittoa koskevan seikan vuoksi. Tämä asia ei siedä enää viivyttelyä — tiedäthän, millainen yhteiskuntamme on luonteeltaan: kun se kerran saa jonkun kynsiinsä, se ei tunne minkäänlaista sääliä. Sulhanen on siis — ei, älä huoli pelätä, en pyydä sinua rupeamaan naittajaksi. Olen järjestänyt asian omin neuvoin!»
»Kuka hän on?» kysyi Gora.
»Abinaš», vastasi Mohim.
»Onko hän suostunut?»
»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.' Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä, että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»
»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.
»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»
»Onko asia lopullisesti päätetty?» kysyi Gora
»On», vastasi Mohim.
»Onko päivä varmasti määrätty?»
»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä magh-kuussa. Eikä siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja. Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»
»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»
»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa. Nyttemmin se sannjasi, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen, on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on ruokittava tuota kirottua sannjasia kunnollisesti muutamia päiviä ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä, jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se, että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti, kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»
VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
»Minkätähden et ole aterioinut eilen illalla, Radharani?» kysyi
Harimohini.
»Mitä tarkoitat? Olenhan nauttinut illalliseni!» huudahti Sutšarita ihmeissään.
»Mitä lienet nauttinut! Tuossahan on koko ateria ihan koskemattomana!» virkkoi Harimohini osoittaen edellisen illan ruoka-astioita, joiden kansiakaan ei ollut liikahdutettu.
Silloin Sutšarita ymmärsi edellisenä iltana kerrassaan unohtaneensa aterioimisen.
»Tämä on paha juttu!» jatkoi Harimohini ärein äänin. »Mikäli Pareš Babua tunnen, olen varma siitä, ettei hän toivo sinun menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin; hänen ulkoinen olemuksenakin rauhoittaa kaikkia. Mitä luulet hänen ajattelevan, jos hän täysin tuntee nykyiset taipumuksesi?»
Sutšarita ymmärsi helposti Harimohinin vihjauksen, ja ensi tuokioina hänen mielensä säikkyi. Hän ei ollut milloinkaan johtunut ajattelemaan, että häpeänhälinä voisi milloinkaan hipaistakaan hänen ja Goran välistä suhdetta, sillä hän uskoi varmaan, että se oli enemmän kuin kaikkein tavallisin eri sukupuolien välinen suhde. Mutta Harimohinin huomautus säikähdytti häntä. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin jo laski käsityönsä syrjään, istuutui ja katseli Harimohinia päättävin ilmein. Hän päätti siinä paikassa, ettei sallisi mielessään elää minkäänlaisen häpeäntunteen Goran vuoksi, joutuipa hän puhumaan asiasta kenen kanssa tahansa.
»Tiedäthän, täti, että Gourmohan Babu kävi täällä eilen illalla», aloitti hän. »Se asia, jota keskustelumme koski, valtasi mieleni siinä määrin, että kerrassaan unohdin ateriani. Jos olisit ollut läsnä eilen, olisit kuullut paljon mielenkiintoista.»
Mutta Harimohini ei halunnut nimenomaan kuunnella Goran keskusteluja. Hän halusi kuunnella hurskaita sanoja, mutta kun Gora keskusteli uskon asioista, hänen sanansa eivät kaikuneet niin vilpittömiltä, että olisivat Harimohinia miellyttäneet. Tuntui aina siltä, kuin Goran edessä olisi ollut joku vastustaja ja kuin hän olisi kiistellyt tuota väittelykumppaniansa vastaan. Hän tahtoi pakottaa kerrassaan vaikenemaan ne, jotka eivät hänen mielipiteisiinsä yhtyneet, mutta mitä hänellä olikaan sanottavana niille, jotka olivat samaa mieltä kuin hän? Se kiihtymys, jota Gora osoitti väitellessään, ei Harimohinia ollenkaan liikuttanut. Vaikka Brahma Samadžin jäsenet halusivatkin noudattaa omia mielipiteitänsä eivätkä yhtyneet hindulaiseen yhteisöön, Harimohini ei kumminkaan ollut huolissaan; hän oli täysin tyyni, kunhan ei tapahtunut mitään, mikä saattoi hänet erottaa rakkaistansa. Senvuoksi Goran kanssa keskusteleminen ei tuottanutkaan hänelle vähintäkään iloa, ja kun hän sitäpaitsi huomasi Goran alkavan Sutšaritan mieleen vaikuttaa, niin sellainen keskusteleminen muuttui hänelle kerrassaan vastenmieliseksi. Raha-asioissa Sutšarita oli täysin riippumaton ja mielipiteitä, uskoa ja käyttäytymistä koskevissa seikoissa ihan vapaa, joten Harimohini ei voinut miltään kannalta häntä mitenkään holhota. Mutta sittenkin Harimohini, jolla ei ollut mitään muuta turvaa vanhoilla päivillään, tunsi itsensä aina erittäin masentuneeksi, jos joku muu, Pareš Babua lukuunottamatta, pääsi jotenkin Sutšaritaan vaikuttamaan. Harimohinin Goraa koskeva mielipide oli se, että mies oli aivan vilpillinen ja että hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli houkutella Sutšarita puolelleen minkä verukkeen nojalla tahansa. Olipa Harimohinin mielessä sellaisiakin epäluuloja, että Goran lähimpänä pyrintönä oli päästä käsiksi siihen omaisuuteen, joka Sutšaritalla oli huostassaan. Koska hän niinmuodoin piti Goraa pahimpana vihollisenaan, hän varautui ehkäisemään miehen aikeita niin hyvin kuin suinkin osasi.
Ei ollut mainittu mitään siitä, että Gora tulisi tänään, eikä hänellä ollutkaan mitään erikoista syytä tulla, mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut paljoakaan epäröintiä. Otettuaan kerran asiakseen suorittaa jotakin hän ei milloinkaan ajatellut vähääkään asian seuraamuksia, vaan syöksyi eteenpäin suoraa päätä kuin nuoli.
Goran saapuessa tänä aamuna Harimohini oli hartaudenharjoituksessa, ja kun Satiš saapui Sutšaritan luo, joka parhaillaan ahkerasti järjesteli kirjojaan ja papereitaan, kertomaan Goran tulosta, hän ei kovinkaan hämmästynyt. Hän oli varmasti tietänyt Goran jälleen tulevan.
»Binoi on siis lopullisesti meidät hylännyt», virkkoi Gora istuuduttuaan.
»Miksi niin?» kysyi Sutšarita. »Minkätähden hän meidät hylkäisikään?
Hän ei ole liittynyt Brahma Samadžiin.»
»Jos hän olisi ruvennut Brahma Samadžin jäseneksi», virkkoi Gora, »niin hän olisi nyt paljoa lähempänä meitä kuin todellisuudessa on laita. Loukkaavinta on, että hän pysyttelee kiinteästi hindulaisessa yhteisössämme. Hän olisi tehnyt paljoa paremmin, jos olisi kerrassaan eronnut meidän yhteydestämme.»
»Minkätähden pidätte yhteiskuntaa niin erinomaisen tärkeänä?» kysyi Sutšarita tuskaisin tunnoin. »Onko tuo yhteisöön kohdistuva voimallinen uskonne luontainen? Vai pakotatteko itseänne niin uskomaan?»
»On ihan luonteenomaista minulle, että pakotan itseni niin menettelemään olevissa oloissa», vastasi Gora. »Kun maa alkaa liikkua jalkojen alla, täytyy joka askelella käytellä suurempaa voimaa. Nyt, kun vastustusta ilmenee joka puolella, me aivan luonnollisesti osoitamme joltistakin liioittelua puheessamme ja käytöksessämme. Siinä ei ole mitään luonnotonta.»
»Minkätähden otaksutte, että se vastustus, joka teitä kohtaa joka puolella, on väärää ja tarpeetonta alusta loppuun asti?» kysyi Sutšarita. »Jos yhteiskunta asettaa esteitä kehityksen tielle, niin sen asiana on sietää joitakin iskuja.»
»Edistys on kuin virran aaltoava pinta», huomautti Gora. »Aallot murtavat rantaa, mutta enpä usko, että rantojen tärkeimpänä tehtävänä on sellaisen murtamisen hyväksyminen. Älkää luulotelko minun milloinkaan pitävän silmällä sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvää tai pahaa. Nykyisinä aikoina voi tuosta tehtävästä suoriutua kuudentoista vuoden ikäinen poikanen, niin helppo se on. Mutta vaikeata on nähdä asiat täydellisyydessään uskon kirkkaassa valaistuksessa.»
»Onko totuutta ainoastaan se, minkä saavutamme uskon avulla?» kysyi Sutšarita. »Uskon nojalla me toisinaan myöskin arvostelemme asioita väärin ja päädymme vääriin tuloksiin. Sallikaa minun kysyä yhtä ainoata asiaa: voimmeko uskoa kuvienkumartamiseen? Uskotteko te siihen pitäen sitä totuutena?»
»Minä yritän parhaani mukaan kuvailla teille omaa suhtautumistani siihen asiaan», vastasi Gora oltuaan hetkisen vaiti. »Aluksi pidin kaikkia siihen kuuluvia seikkoja tosina. Minä en käynyt hätäillen niitä vastustamaan, koska ne sattuivat olemaan ristiriidassa eurooppalaisten tapojen kanssa ja koska niitä vastaan sopi esittää muutamia erittäin helppoja väitteitä. Minä en ole uskonnollisella alalla oleellistanut mitään erikoista, mutta minun ei tee mieli sulkea silmiäni ja toistaa, ikäänkuin ulkoa opittua läksyä, että muotojen palvonta on samaa kuin kuvainkumartaminen tai että kuvainpalvonta on uskonnollisten hurskaiden menojen tärkein päämäärä. Mielikuvituksella on sijansa taiteessa, kirjallisuudessa, vieläpä tieteessä ja historiassakin, ja minä en suostu missään tapauksessa myöntämään, ettei sillä ole mitään tekemistä uskonnossa. Ihmisen kaikki kyvyt ilmenevät täydellisinä uskonnossa, ja tahdotteko väittää, ettei meidän maassamme suoritettu koe, jonka tarkoituksena on kuvainpalvonnan avulla soinnuttaa toisiinsa mielikuvitusta, viisautta ja hurskautta, ilmaise ihmiskunnalle suurempaa totuutta kuin minkään muun maan esittämä?»
»Kreikassa ja Roomassakin palvottiin kuvia», huomautti Sutšarita.
»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme. Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»
»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.
»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»
»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä. Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»
»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille, ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt. Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»
»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja, jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»
»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni. »Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa minuun!»
Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen kulkiessaan talon ohitse.
Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!
Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi: »Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa hieman Gourmohan Babun seurassa.»
Havaitessaan, mitä tädillä oli mielessä, Sutšarita lähti keittiöön verrattain ikävin tunnoin. Gora sillävälin kumarsi Harimohinille, joka istuutui sanaakaan lausumatta. Istuttuaan hetken aikaa huulet suipussa hän lopetti äänettömyyden kysyen: »Ettehän te ole brahmo?»
»En», vastasi Gora.
»Kunnioitatteko hindulaista yhteiskuntaa?»
»Epäilemättä.»
»Mitä siis tarkoittaa tällainen käyttäytyminen?» tiuskasi Harimohini.
Gora, joka ei voinut käsittää, mikä oli valituksen aiheena, jäi vaiti ja silmäili häntä kysyvästi.
»Radharani on täysikasvuinen», jatkoi Harimohini, »ja te ette ole hänen sukulaisensa, joten kummastelen, että juttelette hänen kanssaan niin paljon. Hän on nainen, hänellä on talousaskareita suoritettavanaan, ja minkätähden hän tuhlaisikaan paljon aikaa joutavaan jaaritukseen? Se vain häiritsee hänen mieltänsä. Te olette älykäs henkilö — kaikki teitä ylistävät — mutta milloin onkaan maassamme ollut tällainen asia sallittu, ja mistä pyhistä kirjoista löydättekään tukea tällaiselle menettelylle?»
Tuo oli Goralle kova isku, sillä hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että miltään taholta voitaisiin tällä tavoin tulkita hänen ja Sutšaritan välistä suhdetta. Hän oli hetkisen vaiti ja selitti sitten: »Hän on Brahma Samadžin jäsen, ja kun olen nähnyt hänen seurustelevan vapaasti kaikkien kanssa, en ole tullut sen enempää ajatelleeksi.»
»Vaikka hän onkin Brahma Samadžin jäsen, ette voi missään tapauksessa sanoa, että tällainen menettely on oikeata», virkkoi Harimohini. »Teidän sananne ovat herättäneet tietoisuuteen varsin lukuisia henkilöitä, mutta kuinka he voisivatkaan teitä kunnioittaa, jos näkevät teidän näin käyttäytyvän? Eilen illalla te keskustelitte hänen kanssaan aina myöhäiseen hetkeen saakka, mutta keskustelu ei ole tullut vieläkään päätökseen; teidän täytyy välttämättä saapua jälleen tänä aamuna! Varhaisesta aamusta alkaen hän ei ole liikkunut varastokomeron eikä keittiön läheisyydessä — onpa vielä unohtanut sen pienen avun, jonka tavallisesti suo minulle kuukauden yhdentenätoista päivänä. Mitä opetusta tämä oikeastaan on? Onhan tyttöjä omassakin talossanne — keskeytättekö heidänkin talousaskarensa tarjotaksenne heille tällaista valistusta? Ette tietenkään, ja pitäisittekö hyvänä asiana, jos joku toinen niin menettelisi?»
Gora ei tietänyt sanoa mitään puolustuksekseen, virkkoihan vain: »Ottaen huomioon ne opetukset, joiden alaisena hän on kasvanut, en ole tullut milloinkaan tarkastelleeksi asiaa tuolta kannalta.»
»Kaikki opetukset sikseen», huudahti Harimohini, »mutta niin kauan kuin hän elää minun luonani ja niin kauan kuin olen elossa, tällaista menettelyä ei suvaita. Minun on onnistunut saada hänet osan matkaa peräytymään. Hänen ollessaan Pareš Babun luona huhuiltiin niinkin, että hän oli muuttunut hinduksi minun kanssani seurustellessaan. Kun sitten olimme muuttaneet tähän taloon, oli pitkiä keskusteluja teidän Binoinne kanssa, joka sai jälleen kaikki sekasortoiseksi. Hän nähtävästi aikoo liittyä brahmoperheeseen! Käyköön niin! Minun on onnistunut vapautua Binoista melkoista vaivaa nähtyäni. Sitten on vielä olemassa eräs henkilö, nimeltä Haran Babu; hänen saapuessaan minä tavallisesti vein Hadharanin kerallani yläkertaan, joten hän ei saanut tilaisuutta tyttöön vaikuttaa. Sillä tavoin, lukemattomien vaivojen jälkeen, minä nähdäkseni olen saanut hänet jälleen omaksumaan järkeviä mielipiteitä. Tähän taloon muutettuaan hän tosiaankin nautti ateriansa koko muun perheen keralla, mutta nyt huomaan hänen luopuneen siitä mielettömyydestä, sillä hän haki eilen itse riisinsä keittiöstä ja kielsi palvelijatarta tuomasta vettä. Nyt pyydän ja rukoilen teitä: älkää häntä jälleen tärvelkö! Kaikki omaiseni ovat kuolleet, minulle ei ole jäänyt ketään muuta kuin hän — ei ole olemassa ketään muuta, jota voisin nimittää todella omakseni. Jättäkää hänet yksin! Heidän talossaan on riittävä määrä täysikasvaneita tyttäriä — siellä on Labonja ja Lilla, molemmat älykkäitä ja hyvin kasvatettuja. Jos teillä on jotakin sanottavaa, menkää se heille sanomaan: kukaan ei teitä estä.»
Gora istui ihan kuin ukkosen iskemänä, ja Harimohini jatkoi vielä: »Nähkääs, Sutšaritan tulee mennä naimisiin, sillä hän on jo hyvinkin siinä iässä. Luuletteko, että hän pysyy koko ikänsä naimattomana, niinkuin nyt? Kotoinen askarrus on naiselle välttämätöntä.»
Gora oli ylimalkaan hyvinkin selvillä tuosta asiasta — hänen mielipiteensä oli ihan sama, mutta hän ei ollut milloinkaan soveltanut sitä Sutšaritaan. Hänen mielikuvituksensa ei ollut milloinkaan esittänyt Sutšaritaa vaimona, suorittamassa talousaskareita jonkun perheenisän kodissa. Hän oli kuvitellut Sutšaritan aina sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli.
»Oletteko ajatellut sisarentyttärenne avioliittoa?» kysyi Gora.
»Täytyyhän sitä tietenkin ajatella», vastasi Harimohini; »ellen minä ajattelisi, niin kuka sitten?»
»Voiko hän naimisiin mennessään liittyä hindulaiseen yhteiskuntaan?» kysyi Gora.
»Sitä on yritettävä», virkkoi Harimohini. »Kunhan ei satu enempää häiriötä ja kunhan kaikki käy hyvin, niin varmaan asian järjestän. Olenpa jo tehnyt päätöksenikin, mutta hänen ollessaan tässä mielentilassa en ole uskaltanut ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin. Nyt, kun olen viimeisten parin päivän kuluessa huomannut hänen mielensä jäykkyyden vähentyneen, toivon jälleen parasta.»
Gora tunsi, ettei pitänyt enempää kysellä, mutta ei kyennyt pidättäytymään: »Onko teillä jo sulhanen tiedossa?»
»On», vastasi Harimohini. »Hän on erinomainen mies, Kailaš, nuorin lankomieheni. Hänen vaimonsa kuoli muutamia aikoja sitten, ja hän on odotellut kaiken aikaa sopivaa täysi-ikäistä tyttöä; luuletteko muuten, että sellainen poika olisi jäänyt naimattomaksi? Hän sopisi erinomaisesti Radharanille.»
Mitä kipeämmin piikki pisteli, sitä enemmän Gora kyseli tuosta
Kailašista.
Kävi ilmi, että Kailaš oli langoksista kaikkein sivistynein. Vaikuttavana tekijänä olivat olleet hänen omat ponnistuksensa, mutta Harimohini ei tietänyt sanoa, kuinka pitkälle hän oli edistynyt. Joka tapauksessa hän oli perheensä keskuudessa kuuluisa oppineisuudestaan. Kun oli lähetetty Postihallitukselle erään kyläkunnan postinhoitajaa koskeva valitus, oli Kailaš sen kirjoittanut siinä määrin virallisella englanninkielellä, että eräs kaikkein korkeimmista virkamiehistä oli lähtenyt itse ottamaan asiasta selkoa. Kailašin taitavuus oli hämmästyttänyt kaikkia kylän asukkaita. Mutta vaikka hän olikin ylen oppinut, hänen harras kiintymyksensä uskonnollisiin asioihin ja yhteisönsä tapoihin ja tottumuksiin ei ollut siitä ollenkaan laimentunut.
Kuultuaan Kailašin tarinan kokonaisuudessaan Gora nousi, kumarsi Harimohinille ja lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta. Alakertaan tultuaan hän näki Sutšaritan olevan keittiöpuuhissa pihan toisella puolella. Kuullessaan Goran askelet Sutšarita tuli ovelle, mutta kun Gora sitten astui ulos katsahtamatta oikeaan enempää kuin vasempaankaan, niin Sutšarita huokasi syvään ja palasi työhönsä keittiöön.
Ehdittyään syrjäkadun kulmaukseen Gora kohtasi Haran Babun, joka naurahti ja virkkoi: »Näin varhain!»
Gora ei vastannut tuohon huomautukseen, mutta Haran Babu virkkoi jälleen: »Olette varmaan ollut vieraissa, eikö totta? Onko Sutšarita kotona?»
»On», vastasi Gora ja lähti kulkemaan niin nopeasti kuin voi.
Astuessaan sisään Haran Babu näki Sutšaritan keittiön ovella. Sutšarita ei päässyt mitenkään pakenemaan, ja tätiä ei näkynyt missään läheisyydessä.
»Tapasin tullessani Gourmohan Babun», sanoi Haran Babu. »Hän on varmaan ollut täällä vast'ikään?»
Sutšarita ei vastannut mitään tuohon huomautukseen, vaan alkoi uutterasti askarrella keittopuuhissaan — hän uurasti tosiaankin niin, että hänellä tuskin oli aikaa hengittää. Mutta Haran Babu ei ollut irti karistettavissa. Hän seisoi pihamaalla, keittiönoven ulkopuolella, ja aloitti keskustelun huolimatta siitä, että Harimohini pari kertaa varoittavasti yskähti portaista. Harimohini olisi hyvinkin voinut tulla Haran Babun näkyviin, mutta tiesi varmaan, että jos kerrankin niin tekisi, niin tuo vääjäämättömän intomielinen nuori mies ei antaisi hetkenkään rauhaa hänelle enempää kuin Sutšaritallekaan. Havaitessaan Haran Babun varjonkin hän senvuoksi aina veti kasvoilleen harson ollen varovaisempi kuin vastavihitty nuori nainen.
»Sutšarita», virkkoi Haran Babu, »käsitättekö, mitä teette? Mihin oikeastaan lopulta joudutte? Olette luultavasti kuullut, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa hindulaisia vihkimismenoja noudattaen. Tiedättehän, kuka on siitä vastuussa?»
Kun ei mitään vastausta kuulunut, Haran Babu alensi ääntänsä ja lausui juhlallisesti: »Te olette siitä vastuussa!»
Haran Babu oli ajatellut, ettei Sutšarita kykenisi kestämään sellaisen kamalan syytöksen aiheuttamaa iskua, mutta huomatessaan hänen jatkavan työtänsä edes katsettaan kohottamatta Haran Babu teki äänensä entistäkin juhlallisemmaksi, heristi sormeansa ja lausui: »Sutšarita, minä sanon vieläkin, että te olette vastuussa! Voitteko laskea oikean kätenne sydämellenne ja sanoa, ettette ole senvuoksi moitteenalainen koko Brahma Samadžin edessä?»
Vastauksen asemesta Sutšarita siirsi tulelle paistinpannun joka alkoi äänekkäästi porista.
Haran Babu jatkoi: »Te toitte Binoi Babun ja Gourmohan Babun kotiinne ja rohkaisitte heitä siinä määrin, että he nyt ovat mielestänne tärkeämmät kuin kaikkein kunnianarvoisimmat Brahmo Samadžiin kuuluvat ystävänne. Huomaatteko, mikä on ollut seurauksena? Ja enkö minä varoittanut teitä alun alkaen? Miten onkaan nyt käynyt? Kuka voikaan nyt hillitä Lolitaa? Te kai luulette, että vaara rajoittuu yksin häneen! Mutta niin ei suinkaan ole laita! Minä olen tullut tänään varoittamaan teitä! Nyt te epäilemättä valitatte sitä onnettomuutta, jonka uhriksi on joutunut Lolita, mutta eipä ole kaukana se päivä, jona teillä ei ole edes tilaisuutta katua omaa lankeemustanne! Kuulkaa, Sutšarita, vielä on mahdollisuus kääntyä takaisin! Ajatelkaa hetkinen, millaiset suuret toiveet aikoinaan meitä yhdistivät, kuinka kirkkaana paistoi velvollisuus meidän edessämme ja kuinka laajana levisi näkyviimme Brahma Samadžin koko tulevaisuus — millaisia päätöksiä me teimme yhdessä ja kuinka huolellisesti säästelimme, joka päivä, elämän matkaa varten! Luuletteko, että kaikki tuo on tuhoutunut? Eipä suinkaan! Tuo toivojemme vainio on yhä vieläkin meitä odottamassa. Kääntykää vain vielä kerran katsomaan taaksenne. Tulkaa takaisin!»
Samassa alkoivat kiehuvassa öljyssä uiskentelevat erilaiset vihannekset valtavasti ritistä, ja Sutšarita käänteli niitä totuttuun tapaan. Haran Babun ääneti odotellessa, millaiseen tulokseen hänen katumuskehoituksensa johtaisivat, Sutšarita siirsi paistinpannun tulelta, kääntyi Haran Babun puoleen ja virkkoi vakavasti: »Minä olen hindu!»
»Oletteko hindu!» huudahti Haran Babu ihan ällistyneenä.
»Olen; minä olen hindu!» toisti Sutšarita, siirsi paistinpannun takaisin tulelle ja alkoi voimallisesti käännellä vihanneksia.
»Gourmohan on varmaankin ollut opastajananne aamuin illoin?» huudahti
Haran Babu karusti, toivuttuaan iskun ensimmäisestä huumauksesta.
»Niin», vastasi Sutšarita kääntymättä päin, »hän on ollut opastajanani; hän on minun guruni!»
Haran Babu oli näihin asti pitänyt itseään Sutšaritan henkisenä opettajana, ja jos hän olisi nyt kuullut Sutšaritan rakastavan Goraa, ei uutinen olisi ollut hänelle niin katkera — mutta se tieto, että Gora oli siepannut häneltä gurun oikeudet, koski häneen kuin piiskan sivallus.
»Olipa opettajanne kuinka iso mies tahansa, hindulainen yhteiskunta ei kumminkaan teistä huoli!» ivaili Haran Babu.
»Sitä en tiedä», vastasi Sutšarita. »Minä en ymmärrä teidän 'yhteiskuntaanne’, mutta tiedän olevani hindu!»
»Ettekö käsitä jo sen seikan, että olette jäänyt niin kauaksi aikaa naimattomaksi, riittävän sulkemaan teidät pois hindulaisesta yhteiskunnasta?» kysyi Haran Babu.
»Älkää suotta vaivatko itseänne sillä kysymyksellä», vastasi Sutšarita.
»Minä voin sanoa teille yhden ainoan asian: olen hindu!»
»Te olette hylännyt kaikki Pareš Babulta saamanne uskonnolliset opetukset tuon uuden gurunne jalkojen edessä, vai kuinka?» huudahti Haran Babu.
»Sydämeni valtias tietää, millainen on uskontoni, ja minä en halua kiistellä siitä kenenkään kanssa», vastasi Sutšarita. »Mutta erään asian voitte varmasti uskoa, nimittäin sen, että olen hindu!»
»Sallikaa minun sanoa», huudahti Haran Babu kärsimättömästi, »että luulottelittepa olevanne kuinka suuri hindu tahansa, teille ei kumminkaan koidu siitä mitään hyötyä. Gourmohan Babunne ei ole samaa maata kuin Binoi, joten ette voi toivoa häntä saavanne, vaikka huutaisitte itsenne käheäksi vakuuttaessanne olevanne hindu. Hänen on helppo paneutua guruksi ja pitää teitä oppilaanansa, mutta älkää unissannekaan ajatelko, että hän vie teidät kotiinsa ja perustaa talouden teidän kanssanne!»
Sutšarita unohti hetkiseksi kaiken keittämisen, kääntyi päin kuin tulenleimaus ja huudahti: »Mitä merkitsee koko teidän puheenne?»
»Se tarkoittaa sitä», vastasi Haran Babu, »ettei Gourmohan Babu mene milloinkaan kanssanne naimisiin!»
»Kanssani naimisiin!» huudahti Sutšarita, jonka silmissä oli uhkaava kirkkaus. »Enkö sanonut teille, että hän on minun guruni?»
»Epäilemättä sanoitte», vastasi Haran Babu, »mutta helppo on ymmärtää sekin, mikä jäi sanomatta!»
»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata. Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule teidän näkyviinne.»
»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt zenana-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’ Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille kaikille!»
Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta kasvot vihan synkentäminä.
Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän harras.