KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.
Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia. Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan, ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu, jota tutkain ärsyttää.
Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä. Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan haastella kanssasi.»
»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»
»Sinun ei tarvitse olla peloissasi», vastasi Gora punastuen.
»Eipä voi mennä takaamaan, kun näkee, mitä tapahtuu», huomautti Mohim. »Sinä näytät arvelevan, että kysymyksessä on jokin syötävä, minkä voi vaikeudetta nielaista, ja että sitten voi palata kotiin muina miehinä! Mutta ystäväsi kohtalo osoittaa kyllin selvästi, että syötissä piilee koukku! Älä huoli karkuun juosta! En ole vielä ehtinyt asiaankaan. Olen kuullut olevan aivan varmaa, että Binoi menee naimisiin brahmotytön kanssa, ja tahdon sanoa sinulle ennakolta, ettemme tästä puoleen halua olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan!»
»Sehän on sanomattakin selvää», myönsi Gora.
»Mutta jos äiti alkaa hangotella vastaan, niin se on ikävä juttu», jatkoi Mohim. »Meidän perheellisten miesten täytyy yrittää ihan uupumukseen asti naittaessamme tyttäriämme ja poikiamme. Jos kaiken muun hyvän lisäksi vielä perustetaan Brahma Samadžin haaraosasto taloomme, niin minun täytyy muuttaa jonnekin muualle asumaan.»
»Ei, ei, se ei ole tarpeen!» vakuutti Gora.
»Sošin avioliittoa koskeva asia on nyt jokseenkin päätetty», virkkoi Mohim. »Mutta tuleva appiukko ei tyydy, ennenkuin saa haltuunsa sekä tytön että nimenomaan myöskin enemmän kuin hänen painonsa kultaa — hän näet tietää varsin hyvin, että inhimillinen olento kuuluu 'katoavaisten tavarain' luokkaan ja että kulta on paljoa kestävämpää. Hänen silmänsä keksivät paljoa kerkeämmin sokerin kuin lääkemarjan! On synti nimittää häntä apeksi, niin hävytön hän on vaatimuksissaan! Asia tulee minulle maksamaan sievän summan, mutta olenpa siitä jotakin oppinut ja tulen käyttämään oppimaani hyödykseni, kun naitan omaa poikaani. Toivoisin vain voivani syntyä jälleen ja saada isäni välittäjänä toimiessa järjestää oman avioliittoni — saatpa varmaan uskoa ottavani täyden hyödyn siitä, että olen syntynyt mieheksi. Tämä on sitä niinsanottua miehekkyyttä! Saattaa tytön isä kerrassaan tuhon omaksi! Onko se mikään pieni juttu? Sanoitpa mitä tahansa, veikkoseni, minä en voi kerallasi laulaa hindulaisen yhteiskunnan ylistystä päivin ja öin; jokin mielijohde saa aivan äkkiä ääneni sortumaan. Poikani on vasta neljäntoista kuukauden ikäinen — vaimoni tarvitsi sangen pitkän ajan korjatakseen sen erehdyksen, että synnytti ensin tytön — mutta olipa kuinka tahansa, Gora, sinun tulee ystäviesi keralla tehdä mitä suinkin voit, jotta hinduyhteiskunta pysyy kukoistavana, kunnes poikani on kyllin vanha naitettavaksi. Senjälkeen maamme voi minun puolestani muuttua muhamettilaiseksi, kristityksi tai miksi muuksi tahansa!»
»Niinpä sanonkin», jatkoi Mohim havaitessaan Goran nousevan ja aikovan poistua, »ettei käy kutsuminen Binoitasi Sošin vihkiäisiin, sillä olisihan liian typerää siten tehdä mahdollisiksi uusia ikävyyksiä. Sinun siis tulee jo nyt alkaa kehoittaa äitiä olemaan varovainen.»
Huoneeseen astuessaan Gora havaitsi Anandamojin istuvan pöydän ääressä, lasit nenällä, kirjoittamassa tilikirjaan jotakin luetteloa. Goran nähdessään hän sulki kirjan, otti lasit nenältä ja virkkoi: »Käy istumaan.»
»Haluan kuulla neuvoasi eräässä asiassa», sanoi Anandamoji hänen istuuduttuaan. »Olet tietenkin kuullut Binoin suunnitellusta naimisiinmenosta.»
»Hänen setänsä on siitä suuttunut», jatkoi Anandamoji huomatessaan Goran olevan ääneti, »ja kukaan hänen sukulaisistaan ei halua tulla vihkiäisiin. Ja kun on epävarmaa, voiko se tapahtua Pareš Babun luona, Binoin täytyy kaikin puolin järjestää asia omin neuvoin. Niinpä ajattelin, että olisi mukavinta, jos voisimme käyttää talomme pohjoispuolista toista kerrosta; alakerta on vuokrattu, mutta yläkerta on nyt vailla asujaimia.»
»Missä suhteessa se olisi mukavaa?» kysyi Gora.
»Kukapa pitää huolta juhlan valmisteluista, ellen minä sitä tee?» selitti Anandamoji. »Binoi joutuu pahaan pulaan. Mutta jos häät vietetään noissa suojissa, voin järjestää kaikki täältä käsin ilman vähintäkään vaikeutta.»
»Se on mahdotonta», äiti, virkkoi Gora päättävästi.
»Minkätähden se olisi mahdotonta?» kysyi Anandamoji. »Talonomistaja on antanut minulle luvan.»
»Ei, äiti, häitä ei käy viettäminen täällä», sanoi Gora painokkaasti, »minä vakuutan sinulle, että se on mahdotonta. Kuuntele minua!»
»Miksi ei?» kysyi Anandamoji. »Vihkiminen tapahtuu heidän juhlamenojensa mukaisesti.»
»Sellaiset puolustelut ovat hyödyttömiä», sanoi Gora. »Yhteiskunta ei sellaiseen tyydy. Tehköön Binoi mitä hyväksi näkee, mutta me emme voi suostua tähän liittoon. Eihän Kalkuttassa ole taloista puutetta. Binoilla on oma asuntonsa.»
Anandamoji tiesi varsin hyvin, että taloja oli yltäkyllin, mutta hänestä oli sietämätöntä ajatella, että kaikkien ystävien ja sukulaisten hylkäämän Binoin oli vietettävä häitään onnettoman ja ystävättömän henkilön tavoin jossakin vuokratussa talossa. Siitä syystä hän oli päättänyt tarjota käytettäväksi vapaana olevan osan heidän taloansa. Hän olisi ollut aivan tyytyväinen, kunhan olisi saanut häät vietetyiksi omassa talossaan aiheuttamatta mitään yhteiskunnan taholta tulevaa vastustusta.
»Jos ajatus on sinulle aivan vastenmielinen», huokasi Anandamoji, »niin meidän täytynee vuokrata talo toisaalta. Mutta siitä koituu minulle suurta vaivaa. Olipa miten tahansa; jos ajatukseni on mahdoton toteuttaa, niin miksi huolisimmekaan sitä enempää pohtia?»
»Ei ole hyvä, jos otat osaa vihkiäisjuhlallisuuksiin, äiti», huomautti
Gora.
»Mitä sanotkaan, Gora?» huudahti Anandamoji. »Ellen minä ole mukana
Binoin häissä, niin kuka sitten, tekisipä mieleni tietää!»
»Ei, se ei käy päinsä, äiti», väitti Gora edelleen.
»Kuulehan, Gora», sanoi Anandamoji, »sinä voit olla toista mieltä kuin
Binoi, mutta onko se mikään syy muuttua hänen vihamiehekseen?»
»Äiti», huudahti Gora hieman kiihtyneesti, »teet väärin, kun niin sanot. Ei ole minulle mikään onnellinen asia, kun tunnen olevan mahdotonta iloita Binoin naimisiinmenosta. Sinä, jos kukaan, tiedät, kuinka olen häneen kiintynyt, mutta nyt ei ole kysymyksessä kiintymys — ystävyys tai vihamielisyys ei vähimmässäkään määrässä asiaan vaikuta. Binoi tekee sen avoimin silmin, hyvin havaiten kaikki tekonsa seuraukset. Ei ole puhettakaan siitä, että me hylkäämme hänet, vaan hän hylkää meidät, joten hänen saamansa isku ei ole suurempi kuin hän on voinut edellyttää.»
»Gora», virkkoi Anandamoji, »Binoi tietää varsin hyvin, ettet tahdo kuulla puhuttavankaan tästä hänen avioliitostaan, se on totta. Mutta hän tietää myös, etten minä voi milloinkaan jättää häntä tällaisena elämän onnenenteisenä hetkenä. Minä voin vakuuttaa sinulle, että jos Binoi tietäisi minun kieltäytyvän antamasta siunaustani hänen morsiamelleen, niin mikään mahti ei saisi häntä menemään naimisiin. Luuletko, etten tunne Binoin mieltä?» Niin puhuessaan Anandamoji pyyhki pois kyynelen.
Se tuska, jota Gora mielessään tunsi Binoin vuoksi, vaivasi häntä kovin, mutta hän virkkoi siitä huolimatta: »Äiti, sinun tulee muistaa, että olet yhteiskunnan jäsen ja että olet velassa yhteiskunnallesi.»
»Gora», huudahti Anandamoji, »enkö ole kertonut sinulle jo monestikin, että olen katkaissut suhteeni yhteiskuntaani aikoja sitten? Siitä syystä yhteiskunta suhtautuu minuun karsaasti ja minä pysyttelen siitä loitolla.»
»Äiti», virkkoi Gora, »tuo huomautuksesi surettaa minua enemmän kuin mikään muu».
»Lapseni», sanoi Anandamoji kyyneleisin, lempein katsein, »Jumala tietää, ettei ole minun vallassani pelastaa sinua siitä tuskasta!»
»Minä sanon, mitä minun on tekeminen», lausui Gora nousten. »Minä lähden Binoin luo ja sanon hänelle, että hänen tulee järjestää naimisiinmenonsa siten, ettet sinä sen vuoksi joudu entistä enemmän yhteiskunnastasi erotetuksi, sillä toisin menetellen hän käyttäytyy erittäin itsekkäästi ja väärin.»
»Olkoon menneeksi», nauroi Anandamoji, »tee sinä mitä voit. Mene vain keskustelemaan hänen kanssaan, saammehan sitten nähdä, miten käy.»
Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena, nousi sitten ja lähti miehensä luo.
Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä, istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»
Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on väärin?»
»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne muuttuu yhä vaikeammaksi.»
Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut joutanut sitä enempää ajattelemaan.
»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee phalgun-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä. Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on minulle varattuna.»
Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman asian tulla hänen vaivoikseen!
»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset, niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen rikos.»
Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä, miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa. Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista suoriutuvansa.
Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»
»Ruumis!» keskeytti Krišnadajal naurahtaen. Hänen ääneensä tuli kärsimätön sävy, kun hän kuuli vaimonsa ilmaisevan sellaista typeryyttä. Kun ei asiassa päästy mihinkään tyydyttävään päätökseen, Krišnadajal istuutui jälleen peurantaljalleen ja vaipui tutkimuksiinsa.
Sillävälin istui Mohim eräässä viereisessä huoneessa sannjasin seurassa, vakavasti keskustellen hänen kanssaan ihmisen korkeimmasta tarkoituksesta ja muista uskonnollisen elämän syvistä periaatteista. Mohim esitti kysymystä, oliko pelastus mahdollinen perheenisälle, ja teki sen niin nöyrästi ja pelokkaan hartaasti kuin olisi vastauksesta riippunut hänen koko elämänsä. sannjasi koki lohduttaa Mohimia parhaansa mukaan huomauttamalla, että ellei perheellinen mies voinutkaan saavuttaa täyttä pelastusta, hän kumminkin saattoi päästä taivaaseen; mutta sellainen vakuutus ei Mohimia lohduttanut. Hän ikävöi nimenomaan pelastusta. Pelkkä taivas ei ollut hänelle minkään arvoinen. Kunhan hän saisi tyttärensä tyydyttävällä tavalla naitetuksi, hän antautuisi palvelemaan sannjasia ja pyrkimään pelastukseen. Kukaan ei voisi harhauttaa häntä siltä uralta! Mutta tyttären naittaminen ei ollut mikään helppo tehtävä. Kunpa hänen gurunsa häntä armahtaisi!
SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Gora oivalsi, että hänen suhteessaan Sutšaritaan oli ollut jokin määrä itsepetosta, ja päätti olla varovaisempi. Hänestä tuntui, että totunnaisen tien noudattamisessa sattunut laiminlyönti oli johtunut siitä voimakkaasta lumoutumisesta, joka oli saanut hänet unohtamaan velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan.
Aamuhartautensa päätettyään Gora lähti huoneeseensa ja tapasi siellä odottamassa Pareš Babun. Hänet nähdessään Goraa yht'äkkiä värähdytti, sillä hän tunsi pakostakin, että hänen suhteensa Pareš Babuun oli erittäin läheinen.
Goran tervehdittyä Pareš Babu virkkoi: »Te olette varmaan kuullut
Binoin suunnitellusta avioliitosta.»
»Olen», myönsi Gora.
»Hän ei ole valmis menemään naimisiin brahmorituaalia noudattaen», lisäsi Pareš Babu.
»Siinä tapauksessa avioliitto olisi jätettävä sikseen», huomautti Gora.
»Meidän ei tarvitse kiistellä siitä seikasta», nauroi Pareš Babu. »Kukaan seurakuntamme jäsen ei tule olemaan vihkimistilaisuudessa läsnä, ja minä olen kuullut, ettei Binoin sukulaisistakaan kukaan saavu. Tyttäreni taholta tulen ainoastaan minä, ja Binoin puolelta otaksun tulevan vain teidän, ja niinpä olenkin tullut kanssanne neuvottelemaan.»
»Minun kanssani ei auta siitä neuvotella!» huudahti Gora päätään pudistaen. »Minä en halua olla sen asian kanssa minkäänlaisissa tekemisissä.»
»Ettekö tosiaankaan?» kysyi Pareš Babu silmäillen Goraa ihmeissään.
Pareš Babun hämmästyksen havaitessaan Gora oli hetkisen häpeissään, mutta juuri siitä syystä, että oli häpeissään, hän huudahti sitäkin pontevammin: »Kuinka voisinkaan olla sen asian kanssa minkäänlaisissa tekemisissä?»
»Minä tiedän, että olette hänen ystävänsä», huomautti Pareš Babu, »ja sellaisina aikoina tarvitaan ystävää kipeimmin, eikö totta?»
»Totta kyllä, että olen hänen ystävänsä», vastasi Gora, »mutta se ei suinkaan ole ainoa siteeni maailmassa eikä tärkeinkään!»
»Kuulkaahan, Gora», kysyi Pareš Babu, »onko teidän mielestänne Binoin menettelyssä ilmennyt jotakin väärää tai uskonnonvastaista?»
»Uskonnolla on siinä suhteessa kaksi eri puolta», vastasi Gora. »Toinen on iäinen, toinen maailmallinen. Kun uskonto ilmenee yhteiskunnan lakeina, niin sitä ei voi laiminlyödä tuottamatta tuhoa yhteiskunnalle.»
»On olemassa lukemattomia lakeja», virkkoi Pareš Babu, »mutta onko varmasti otaksuttava, että jokainen niistä on uskonnon ilmauksena?»
Pareš Babu kosketti sanoillaan sellaista kohtaa, että Goran mieli siitä joutui kuohuntatilaan, ja sen tilan nojalla hän pääsi määrättyyn ratkaisuun. Hän ei enää ollenkaan epäröinyt puhua aivan avoimesti siitä, mitä hänellä oli sydämellään. Hänen puheensa pääasiallisena sisältönä oli, että ellemme täydellisesti alistu tottelemaan yhteiskuntaa noudattamalla sellaisia pidättäviä lakeja, niin asetamme esteitä sen syvimmän tarkoituksen tielle, jota varten yhteiskunta on olemassa; se tarkoitus näet on salattu, ja kuka hyvänsä ei kykene sitä selvästi näkemään. Niinmuodoin täytyy olla meidän omasta harkinnastamme riippumaton voima, jonka nojalla voimme ilmaista yhteiskuntaan kohdistuvaa kunnioitustamme.
Pareš Babu kuunteli tarkkaavasti Goran esitystä loppuun asti, ja kun Gora sitten vaikeni, hieman omaa uskaliaisuuttaan häveten, Pareš Babu virkkoi: »Minä yhdyn pääasiallisesti teidän mielipiteisiinne. On kyllä totta, että Jumalalla on jokaisessa eri yhteiskunnassa erikoinen tehtävä suoritettavana ja ettei tuo tehtävä ole kaikille ilmiselvä. Mutta ihmisen tehtävänä on pyrkiä sitä selvästi käsittämään eikä suinkaan pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena totella sääntöjä, ikäänkuin hän olisi yhtä tajuton kuin puun oksa.»
»Minun käsitykseni on se», selitti Gora, »että jos aluksi tottelemme yhteiskuntaa joka suhteessa, niin sen todellista tarkoitusta koskeva tietoisuutemme meille selviää! Jos taas vain kiistelemme siitä, niin emme ainoastaan ole sille esteeksi, vaan käsitämme sen sitäpaitsi väärin.»
»Totuus on todennettavissa ainoastaan vastustuksen ja esteiden nojalla», huomautti Pareš Babu, »totuuden todentamista ei suinkaan ole suorittanut kerta kaikkiaan jokin oppineiden henkilöiden ryhmä jonakin menneenä aikana; totuus on löydettävä yhä uudelleen niiden iskujen ja sen vastustuksen nojalla, jota se kohtaa kunkin ajan kansojen taholta. Mutta olipa miten tahansa, minä en tahdo ryhtyä kiistelemään näistä asioista. Minä kunnioitan yksilön vapautta, sillä yksilön vapauden antamien iskujen nojalla me voimme saada varmasti selville, mikä on ikuista totuutta, mikä ohimenevää luulottelua. Yhteiskunnan menestys riippuu siitä, että tuon tiedämme tai ainakin pyrimme sen tietämään.»
Pareš Babun päätettyä lausumansa he molemmat nousivat, ja Pareš Babu jatkoi: »Olin ajatellut, että minun pitäisi pysytellä hieman loitolla vihkimistilaisuudesta Brahma Samadžin vuoksi ja että te Binoin ystävänä saattaisitte asian tyydyttävään päätökseen. Sellaisissa tapauksissa ystävä on edullisemmassa asemassa kuin sukulainen, koska häneen ei kohdistu yhteisön taholta tuleva vastustus, mutta koska tekin pidätte velvollisuutenanne jättää Binoin oman onnensa nojaan, niin minun täytyy ottaa kantaakseni koko vastuu. Minun on järjestettävä koko asia yksin.»
Kuullessaan sanan »yksin» Gora ei tietänyt, kuinka yksin Pareš Babu todellisuudessa oli. Bordašundari oli vastustavalla kannalla, hänen omat tyttärensä eivät olleet tyytyväiset, ja Harimohinin moitetta peläten hän ei ollut käynyt edes Sutšaritan luona neuvottelemassa asiasta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet olivat hänelle vihoissaan, ja Binoin setä oli hänelle kirjoittanut kaksi kirjettä syyttäen häntä mitä karkeimmin sanoin nuoren pojan varkaaksi ja vilpilliseksi ja kehnoksi neuvonantajaksi.
Poistuessaan Pareš Babu kohtasi ovella Abinašin ja pari kolme muuta Goran puolueen jäsentä. Nähdessään Pareš Babun nuoret miehet alkoivat laskea leikkiä ja nauraa hänelle, mutta Gora kääntyi närkästyneenä heidän puoleensa ja huudahti: »Ellette kykene kunnioittamaan henkilöä, joka kunnioitusta ansaitsee, voisitte ainakin pidättyä halpamaisesti häntä ivailemasta.»
Gora huomasi kohta joutuneensa puolueasioittensa tavanomaisiin kanaviin. Mutta kuinka inhoittavilta ne nyt hänestä tuntuivatkaan! Kaikki näytti ylen mehuttomalta, merkityksettömältä. Mahdotonta oli nimittää »työksi» niin elotonta asiaa. Pelkkä sellainen luennoiminen ja kirjoitteleminen ja puolueen muodostaminen ei ollut todellista työtä, vaan tuntui pikemmin tekevän työskentelemisen mahdottomuuden sitäkin ilmeisemmäksi. Gora ei ollut tätä oivaltanut milloinkaan ennen niin selvästi kuin nyt. Kaikki tuo ei enää vetänyt häntä ollenkaan puoleensa, hän tarvitsi ehdottoman totuuden uomaa, jossa hänen elämänsä, vasta hankittua voimaansa värähdellen, voisi esteettömästi virrata.
Sillävälin jatkuivat Goran katumusmenojen järjestämistä koskevat valmistelut, ja ne herättivät Gorassa jonkin verran innostusta. Tämän seremonian tarkoituksena oli puhdistaa hänet vankilaelämän saastutuksesta ja tehdä hänet muutenkin jälleen joka suhteessa puhtaaksi, jotta hän voisi käytellä ikäänkuin uutta ruumista siinä työssä, johon tahtoi käydä käsiksi tämän toisen syntymänsä jälkeen. Asianomainen lupa oli hankittu ja päivä oli määrätty — oli varauduttu kutsumaan erinäisiä tunnettuja idän ja lännen oppineita, Goran puolueeseen kuuluvat varakkaammat jäsenet olivat keränneet rahoja kulunkeja varten, ja kaikki olivat sitä mieltä, että vihdoinkin oli tapahtuva suuri työ heidän maassaan. Abinaš neuvotteli salaa oman piirinsä jäsenten kanssa siitä, oliko mahdollista saada oppineet myöntämään Goralle nimi »Hindulaisen uskonnon valo», jos uhrattiin heille kaikki tavanomaiset kukkaset, sandelitahtaat, riisijyvät ja pyhät yrtit. Sanskritlauselmia piti painottaman kultakirjaimin pergamenttiin, johon kaikkien bramaanioppineiden oli määrä kirjoittaa nimensä ja joka oli ojennettava Goralle sandelipuiseen lippaaseen suljettuna. Senjälkeen oli vanhin ja kunnianarvoisin ja oppinein henkilö antava hänelle hienon painoksen Max Müllerin Rig-Veda-julkaisua, mitä upeimpiin nahkakansiin sidottuna, itsensä Intian siunausten merkiksi. Siten tulisi kauniilla tavalla ilmaistuksi kunnioitus Goralle, joka oli hindulaisuuden nykyisenä rappeutumiskautena tehnyt erittäin paljon veda-uskonnon ikivanhojen muotojen säilyttämiseksi.
Siten keskusteltiin joka päivä Goran puolueen jäsenten keskuudessa siitä, miten suunniteltu seremonia voitaisiin muodostaa mahdollisimman tuottoisaksi ja mieluisaksi kaikille asianosaisille.
KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Harimohini oli saanut kirjeen lankomieheltänsä Kailašilta. Kirjeessä luettiin ensinnäkin: »Teidän armollisten jalkojenne siunauksen tähden voivat kaikki täällä hyvin, ja minä toivon teidän hälventävän kaikki teitä koskevat pelkomme lähettämällä meille hyviä tietoja itsestänne.» Kailaš kirjoitti niin, vaikka Harimohimin heidän talostaan lähdettyä ei ollut tehty pienintäkään yritystä Harimohimin vointia koskevien tietojen hankkimiseksi. Kerrottuaan Khudista, Potolista, Bhodžoharista y.m. Kailaš kirjoitti lopuksi: »Olisin iloinen, jos antaisitte minulle lisää yksityiskohtaisia tietoja siitä morsiamesta, jota minulle viime kirjeessänne ehdottelitte. Te sanoitte, että hän on suunnilleen kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen, mutta harvinaisen kehittynyt ikäisekseen, ja näyttää ihan täysikasvuiselta. Siinä ei ole mitään valittamista, mutta minä pyydän teitä huolellisesti ottamaan selkoa mainitsemastanne omaisuudesta, onko hänellä siitä ainoastaan elinkorko vai kuuluuko se hänelle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Sitten minä voin neuvotella vanhempien veljieni kanssa, ja uskonpa, etteivät he esitä mitään vastaväitettä. Minua ilahduttaa, kun kuulen hänen hartaasti noudattavan hindu-uskonnon sääntöjä, mutta meidän täytyy parhaamme mukaan yrittää estää tulemasta yleisesti tunnetuksi, että hän on elänyt kauan brahmoperheessä. Älkää siis mainitko siitä kenellekään muulle. Seuraavan kuunpimennyksen aikana on kylpyjuhla Gangesilla, ja jos suinkin käy päinsä, tulen silloin Kalkuttaan saadakseni nähdä tytön.»
Harimohini oli toistaiseksi jotenkin elellyt Kalkuttassa, mutta kohta kun hänen mielessään alkoi hahmoutua appelaan palaamisen mahdollisuutta koskeva heikko toivo, hänen kävi vaikeaksi pysyä rauhallisena paikoillaan. Maanpakolaisuus alkoi hänestä tuntua yhä sietämättömämmältä, ja jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, hän olisi heti puhunut Sutšaritalle ja yrittänyt määrätä lähtöpäivän. Mutta hän ei rohjennut liiaksi kiirehtiä, sillä mitä lähempään kosketukseen hän joutui Sutšaritan kanssa, sitä selvemmin hän tajusi olevansa kykenemätön häntä ymmärtämään.
Harimohini alkoi kuitenkin odotella sopivaa tilaisuutta ja alkoi pitää Sutšaritaa silmällä paljon kiinteämmin kuin ennen. Alkoipa hän lyhentää hartaushetkiänsäkin, koska ei tahtonut päästää asuinkumppaniansa näkyvistään.
Sutšarita puolestaan huomasi, että Gora oli yhtäkkiä lakannut talossa käymästä, ja vaikka hän varmaan aavistikin Harimohinin hänelle jotakin sanoneen, hän lohdutti itseään ajatellen: »Vaikka hän ei tulekaan, hän on sittenkin yhä minun opettajani, minun guruni.»
Poissaolevan gurun vaikutus on usein voimakkaampi kuin sen, joka on aina läsnä, sillä mieli täyttyy itsestään, sisästäpäin, tuntiessaan gurun läsnäolon puuttuvan. Jos Gora olisi todella ollut hänen luonansa, hän olisi käynyt kiistelemään, mutta nyt hän luki Goran kirjoitelmia ja hyväksyi ne ollenkaan vastaanväittelemättä. Jos oli jotakin sellaista, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, hän uskoi varmaan, että olisi sen ymmärtänyt, jos Gora olisi ollut asiaa selittämässä.
Mutta Sutšarita kaipasi hänen heleiden kasvojensa näkemistä ja hänen jyrisevän äänensä kuulemista niin alinomaisesti, että tuo kaipaus näytti riuduttavan hänen ruumistansakin. Tavan takaa hän ajatteli, ankaraa tuskaa tuntien, kuinka paljon oli ihmisiä, jotka voivat nähdä Goran mihin päivän tai yön aikaan tahansa, mutta eivät ollenkaan tajunneet etuoikeutensa arvoa.
Eräänä ehtoopuolena tuli Lolita, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja sanoi: »Kas niin, Sutši-sisko!»
»Mitä nyt, Lolita?» kysyi Sutšarita.
»Kaikki on päätetty.»
»Minä päivänä se tapahtuu?»
»Maanantaina.»
»Missä?»
»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.
»Minkätähden en olisi onnellinen?» huudahti Lolita.
»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita, »ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit, minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»
»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»
»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»
»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita. »Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja takoa otsaansa.»
»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»
»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön kiintymystä — että olet ollut sokea!»
»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija», virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»
»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä, että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»
»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.
»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et kehenkään toiseen?»
Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän sanoen: »Kuulehan, Sutši-didi, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni, etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa, mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu tapasi käydä luonamme — Ei, didi, sinun ei pidä ujostella; minä tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden? Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella, että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin minua — ei, didi, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen, jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja virkkoi:
»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»
»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»
»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä», valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»
Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»
»Älä milloinkaan!» pyysi Sutšarita.
»Niin vakavaa lupausta en voi antaa», vastasi Lolita. »Jos päiväni ja hetkeni tulee, niin puhun, muussa tapauksessa en. Sen verran voin luvata.»
Muutamina viimeksikuluneina päivinä Harimohini oli lakkaamatta pitänyt silmällä Sutšaritaa seuraillen häntä niin ilmeisesti, ettei voinut olla sitä huomaamatta, ja sellainen epäluulo ja valvonnanalaisuus kävi Sutšaritalle kerrassaan rasittavaksi. Se sai hänet kerrassaan kärsimättömäksi, mutta sittenkään hän ei voinut siitä mitään virkkaa. Tänään, Lolitan mentyä, Sutšarita istahti väsyneesti pöydän luo, nojasi päänsä käsiinsä, alkoi itkeä ja lähetti lamppua tuovan palvelijan takaisin. Harimohini oli parhaillaan iltahartauttaan harjoittamassa ja nähdessään Lolitan lähtevän talosta hän tuli odottamatta alakertaan, astui huoneeseen ja huusi: »Radharani!»
Sutšarita pyyhki nopeasti pois kyynelensä ja nousi seisomaan.
Harimohini kävi heti häntä ahdistamaan kysyen: »Mitä nyt?»
»En voi ymmärtää, mitä kaikki tuo hupsuus oikeastaan tarkoittaa!» huudahti Harimohini karuin äänin, kun kysymykseen ei kuulunut mitään vastausta.
»Täti», nyyhkytti Sutšarita, »minkätähden vartioit minua öin päivin?»
»Etkö ymmärrä, minkätähden niin menettelen?» kysyi Harimohini. »Mitä osoittaakaan kaikki tämä ruoan hylkiminen ja itkeskely? Enhän ole lapsi, luuletko, etten sen vertaa ymmärrä?»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »minä vakuutan sinulle, ettet ymmärrä sitä ollenkaan. Sinun erehdyksesi on niin hirmuinen, että se minusta tuntuu käyvän joka hetki sietämättömämmäksi.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Harimohini, »jos erehdyn, niin suvaitse selittää minulle jotakuin kunnollisesti».
»Hyvä, minä selitän», virkkoi Sutšarita, ankarin ponnistuksin arkuuttaan hilliten. »Minä olen oppinut gurultani jotakin sellaista, mikä on minulle ihan uutta, ja sen kunnollinen käsittäminen vaatii suurta mielenlujuutta — tunnen sitä itseltäni puuttuvan — minun on vaikea alinomaa kiistellä itseni kanssa. Mutta sinä, täti, olet käsittänyt suhteemme aivan väärin ja olet ajanut hänet pois häntä solvattuasi. Se, mitä hänelle sanoit, on pelkkää erehdystä, ja minua koskevat ajatuksesi ovat kerrassaan väärät. Niin menetellen sinä teet väärin. Sinä et kykene halventamaan hänenlaistansa miestä, mutta mitä olenkaan tehnyt minä, että tällä tavoin minua tyrannisoit?» Nyyhkytykset keskeyttivät Sutšaritan puhetta, ja hänen täytyi poistua huoneesta.
Harimohini hämmästyi ja sanoi itsekseen: »Hyväinen aika, onko moista puhetta milloinkaan kuultu?» Hän antoi kumminkin Sutšaritalle hieman toipumisaikaa, ennenkuin kutsui hänet illalliselle.
»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään itseään guruksesi. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan, ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma guruni. Minä neuvon sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista. Kun tulee aika, niin minun guruni ottaa sinut opastaakseen ja opettaa sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä. Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään — mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita tuohon guru-pahaseesi.»
Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä, koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen, että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.
Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan. Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta, niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään, että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille. Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä. Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta jaksain mainiten nimet ja paikat.
Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan, ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.
Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi. Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.
»Kuinka voit, isä?» kysyi Sutšarita saavuttaessaan Pareš Babun.
Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään, pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin hyvin, Radha!»
He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee miehelään maanantaina.»
Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän ei olisi odottanut kutsua.
Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä kertaa, Rahda!»
»Miksi et, isä?» kysyi Sutšarita.
Pareš Babu ei vastannut mitään tuohon kysymykseen, silmäili vain kysyvästi Sutšaritaa, kunnes viimeksimainittu ei enää kyennyt pidättäytymään, vaan virkkoi, kasvot hieman poispäin käännettyinä: »Sinä olet ajatellut, että mielessäni on tapahtunut muutos.»
»Niin», myönsi Pareš Babu. »Ajattelin siis, ettei ollut syytä saattaa sinua ikävään asemaan sinulta jotakin pyytämällä.»
»Isä», aloitti Sutšarita, »olen aikonut kertoa sinulle kaikki, mutta en ole viime aikoma sinua tavannut. Senvuoksi olen tänään tullut tänne. En kykene selittämään sinulle mitään ihan selvästi, ja siitä syystä minua melkein peloittaa, ettet minua ymmärrä.
»Minä tiedän, ettei ole helppo puhua sellaisista asioista yksinkertaisesti», myönsi Pareš Babu. »Sinulla on mielessäsi jotakin sellaista, mikä koskee ainoastaan tunteita, ja vaikka sen tunnet, se ei kuitenkaan sinulle selvästi hahmoudu.»
»Niin, aivan niin!» huudahti Sutšarita tuntien mielensä melkoisesti keventyvän. »Mutta miten voisinkaan sinulle selittää, kuinka voimakas tuo tunne on? Minusta tuntuu kerrassaan, kuin olisin syntynyt uudelleen ja saanut jonkinlaisen uuden tietoisuuden. En ole milloinkaan ennen nähnyt itseäni siinä valossa kuin nyt. Tähän saakka en ole milloinkaan ollut missään suhteessa oman maani menneisyyteen enempää kuin nykyisyyteenkään, mutta nyt tuo suhde on oleellistunut sydämessäni niin ihmeellisen suurena ja totena, etten voi sitä unohtaa. Näetkö, isä, minä tunnustan sinulle totuuden sanoessani olevani todellinen hindu, vaikka tätä ennen en ole voinut milloinkaan sitä tunnustaa. Nyt sanon ollenkaan epäröimättä, vieläpä korostaenkin, että olen hindu. Ja tunnen suurta iloa tuon tunnustaessani.»
»Oletko tarkastellut tätä kysymystä joka puolelta ja kaikkine seuraamuksinensa?» kysyi Pareš Babu.
»Kuinka voisinkaan nähdä sen täydellisesti kaikilta eri puolilta?» virkkoi Sutšarita, »Voin vain sanoa lukeneeni paljon asiaa koskevia teoksia ja keskustelleeni siitä uutterasti. Kun en ollut vielä oppinut katselemaan olioita oikeissa mittasuhteissaan ja kun liioittelin kaikkia hindulaisuuden pieniä yksityisseikkoja, tunsin eräänlaista vihaa hindulaisuutta vastaan kokonaisuudessaan.»
Kuullessaan Sutšaritan puhuvan noin Pareš Babu oli hieman ihmeissään. Hän ymmärsi varsin selvästi, että Sutšaritan mielessä oli tapahtumassa ajatusten siirtyminen ja että hän tunsi itsensä vapaaksi kaikesta epäilyksestä, koska oli saavuttanut jotakin totta. Sutšaritaa ei suinkaan kuljettanut mukanansa jokin epämääräinen tunne, jota hän ei lumoutuneena kyennyt ymmärtämään.
»Isä», jatkoi Sutšarita, »kuinka voisinkaan sanoa olevani omasta kastistani ja maastani erotettu mitätön olento? Minkätähden en saa sanoa: 'Minä olen hindu'?»
»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta, minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä hindulaisiksi.»
»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»
»Mutta samanlaisiahan ovat kaikki yhteiskunnat», huomautti Sutšarita.
»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille, ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi. Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä, joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»
»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta on yhä vieläkin olemassa.»
»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä, joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä, muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se, joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»
»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»
»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain, hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme — ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»
»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin. »Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen vaikeuksissa.»
»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen hyvänsä.»
Tässä kohden hänen puheensa keskeytti palvelija, joka ojensi hänelle kirjeen.
»Minulla ei ole tässä silmälaseja», sanoi Pareš Babu, »ja ilta jo hämärtyy, joten pyydän sinua lukemaan sen minulle».
Sutšarita otti kirjeen ja luki sen hänelle. Kirjeen oli lähettänyt Brahma Samadžin neuvosto, ja sen alle olivat useat huomattavat jäsenet merkinneet nimensä. Sisältönä oli, että Pareš Babua, joka oli suostunut vihityttämään tyttärensä ei-brahmolaisten juhlamenojen mukaisesti ja varustautui itse olemaan läsnä vihkiäisissä, ei voitu enää katsoa Brahma Samadžin hallitsevaan neuvostoon kuuluvaksi. Jos hänellä oli jotakin sanottavaa itsensä puolustamiseksi, hänen piti kirjoittaa selittävä kirje, jonka tuli saapua neuvostolle ennen seuraavaa sunnuntaita, jolloin lopullinen päätös tulisi tehtäväksi äänestyksen nojalla.
Pareš Babu pisti kirjeen taskuunsa, ja Sutšarita tarttui hiljaa hänen käteensä alkaen jälleen käyskellä hänen kanssaan edestakaisin. Illan tummuus yhä tiheni, ja viereisellä kadulla sytytettiin lyhty.
»Isä», virkkoi Sutšarita lempeästi, »on hartaushetkesi aika. Minä tahdon tänään olla sinun luonasi.» Tuon sanottuaan Sutšarita vei hänet yksinäiseen rukouskammioon, jonne oli jo levitetty tavanmukainen matto ja sytytetty kynttilä. Tänä iltana Pareš Babun hartaushetki oli tavallista pitempi; sen jälkeen hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi lähteäkseen. Huoneesta poistuessaan hän näki Lolitan ja Binoin istuvan ääneti oven ulkopuolella. Hänet nähtyään he kohta kumartuivat syvästi kunnioittaen koskettamaan hänen jalkojansa, ja hän laski siunaten kätensä heidän päälaelleen sanoen samassa Sutšaritalle: »Maammoseni, huomenna tulen luoksesi. Salli minun tänään päättää työni!» Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Sutšarita itkeskeli hiljaa ja seisoi hetken aikaa pimeällä kuistikolla liikkumattomana kuin kuvapatsas. Lolita ja Binoi olivat hekin hiljaa pitkän ajan.
Sutšaritan lähtiessä Binoi astui hänen eteensä ja virkkoi lempein äänin: »Didi, etkö sinäkin anna meille siunaustasi?» Sen sanottuaan hän kumartui Sutšaritan eteen.
Sutšarita lausui sanansa niin tukahtuvin äänin, että ainoastaan hänen
Jumalansa voi ne kuulla.
Pareš Babu oli sillävälin lähtenyt huoneeseensa kirjoittamaan vastaustansa Brahma Samadžin neuvostolle. Hän kirjoitti: »Minä järjestän Lolitan vihkiäiset, ja jos te sen vuoksi hylkäätte minut, en katso sitä vääryydeksi. Tässä asiassa minä rukoilen Jumalalta yhtä ainoata: että Hän, kun minut on karkoitettu kaikista yhteisöistä, suo minulle sijan omien jalkojensa edessä.»
YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli aikaisemmin tehty?
Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset. Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»
Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja sanoi: »Didi!»
»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.
»Lolita-didi menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»
»Oletko puhunut asiasta tädille?» kysyi Sutšarita.
»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua menemästä, didi! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»
»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.
»En, en, didi», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä vähääkään.»
»Aiotko ottaa 'Pikun' mukaasi?» kysyi Sutšarita.
»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda koko perheensä vihkiaterialle.»
»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.
»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, didi, hän kehoitti minua tuomaan myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä rikkomatta.»
»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi, jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen juonensa, eikö totta?»
»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla, didi?»
»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.
Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä, kun ehdit suureksi?»
Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.
»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»
Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»
»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle. Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä työtä sen hyväksi.»
»Entä mitä aiot tehdä sinä, didi?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.
»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko minua auttaa?»
»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.
Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut. Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli: kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi, niin vääristelisin totuutta.
Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin suureksi ja saan paljon rahaa —»
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän antaumuksemme, meidän elämämme.»
Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut häneltä luontevasti.
Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani, mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»
»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki, mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan. Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän loukkaisi Lolitaakin.»
»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita ihmeissään.
»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut 'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»
Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä, sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.
»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi
Sutšarita.
»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt. »Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»
Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa. Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes maininnut Goran nimeä.
Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.
»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt enkä ole kuullut sinusta mitään!»
»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji, valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa oli.
Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»
»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen seurassaan.»
»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on, minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan? Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin? Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»
Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä
Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.
»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos hän ei tahdo, niin minä —»
»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti
Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia
käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!
Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»
Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä, epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää, kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen, mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti, ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka voisi suojella häntä iskulta.
Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.
»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä kestämään.»
»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä tapahtuu.»
Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia tulee hyvään päätökseen.»
Siihen Sutšarita ei vastannut mitään.
Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa ja pestä joka kohtaa talossa.
Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.