Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa, Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa. Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta. Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan, johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa». Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain. Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen kulmassa.
»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.
»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli hänen puhuessaan.
»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä», virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.
»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona, jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä löysi lepoa.
SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Goran vapautumisen jälkeen oli talossa käynyt joka päivä niin paljon vieraita, että heidän juttunsa ja imartelunsa kerrassaan ahdisti henkeä. Hänen oli niinmuodoin mahdoton jäädä kotiin, ja hän alkoi entiseen tapaansa vaeltaa maaseudulla.
Hän lähti tavallisesti varhain aamulla nautittuaan kevyen aterian ja palasi vasta myöhään illalla. Lähdettyään Kalkuttasta junalla hän tavallisesti astui alas jollakin verrattain läheisellä asemalla ja kuljeskeli sitten kyläkunnissa. Siellä hän oli ruukuntekijöiden, öljynmyyjien ja muiden alhaiseen kastiin kuuluvien henkilöiden vieraana. Nämä ihmiset eivät voineet käsittää, minkätähden tuo valtavan kookas, vaaleaverinen bramaaninuorukainen tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän ilojansa ja surujansa. Useasti he epäilivätkin hänen tarkoituksiansa. Mutta Gora torjui kaikki heidän epäilyksensä ja epäröintinsä, liikkui heidän joukossaan, miten tahtoi, eikä sallinut toisinaan kuulemiensa epämieluisten huomautustenkaan itseänsä pelottaa.
Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena. Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan, mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut — kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa. Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa. Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja nöyryyttää hänet maan tomuun.
Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.
Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden, rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.
Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora, joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»
Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista käytöstapaakin.
Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille. Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi, niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.
Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.
Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.
YHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli sänkipeltoa muistuttava.
Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi! Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän hieman vettä.
»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin hyvissä voimissa.»
»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi: »Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»
Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni päälle täällä teidän kodissanne.»
Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on luullakseni se talo?»
»Niin on», vastasi Harimohini.
»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.
»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.
Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni, talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai mitä arvelette?»
»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»
Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on tytön laita?»
»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.
»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy niinmuodoin lähteä jo huomenna.»
»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»
Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole oikein, käly-kulta!»
»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.
»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin kertyä», selitti Kailaš.
»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.
»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota! Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy peseminen.»
Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella, millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.
»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini. »Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»
»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»
»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»
Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.
Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.
Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.
KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella, joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt, Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.
Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»
»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain tullut sinua tapaamaan.»
Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai, Gora-veikko?»
»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole tiistai.»
»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».
Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»
»Minä en voi tulla, Binoi», vastasi Gora.
Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»
»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi, eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla, tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»
Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.
»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»
Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai hänen sydämensä sulamaan.
Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä, oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky, niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein. Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi tuntemaan elämän totuuden.
»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa, on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa havaitsemaan.»
Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.
Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.
Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä, kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.
Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen, kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta, jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan loi vielä elämään uutta mehua.
Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.
Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»
Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja täydelliseksi.
Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin rajat ja liikkuen jossakin etäällä.
Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei ole kotona.»
»Missä hän on?» kysyi Gora.
Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.
Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä on kysymys, sir? Mitä haluatte?»
»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää kiireestä kantapäähän.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti
Kailaš.
Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita, mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.
»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.
Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.
Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli, ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima, joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa. Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen sannjasi, minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»
KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.
Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia »äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen vieressä.
»Kutsuitko minua?» kysyi Anandamoji silittäen hänen hiuksiaan.
Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.
Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua säännöllisesti?»
»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi
Sutšarita.
»Niin, äiti, salli Sutši-didin jäädä luoksemme muutamaksi päiväksi», pyysi Lolitakin hartaasti.
Satiš, joka oli kuullut ehdotuksen, saapui sisään ilosta hyppien, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja huudahti: »Niin, didi, minäkin jään.»
»Mutta sinullahan on läksysi opittavina, sinä juttuniekka», huomautti
Sutšarita.
»Voihan Binoi Babu minua opettaa!» väitti Satiš.
»Binoi ei voi nyt jatkaa sinun huoltamistasi», huomautti Sutšarita.
»Tietysti voin!» huusi Binoi viereisestä huoneesta. »Kuinka voisinkaan yhtenä ainoana päivänä unohtaa kaikki, mitä olen oppinut istuessani yön toisensa jälkeen kirjojeni ääressä?»
»Suostuneeko tätinne?» kysyi Anandamoji.
»Minä lähetän hänelle kirjeen», vastasi Sutšarita.
»Ei, älä huoli sinä kirjoittaa, minä teen sen», ehdotti Anandamoji.
Anandamoji käsitti, että jos Sutšarita itse ilmaisisi halunsa jäädä
pitemmäksi ajaksi, niin Harimohini voisi loukkaantua, mutta jos hän,
Anandamoji, kirjoittaisi, niin koko kiukku suuntautuisi häneen eikä
Sutšaritaan.
Anandamoji ilmoitti kirjeessään, että hänen täytyi jäädä taloon vielä muutamiksi päiviksi saadakseen talouden kuntoon ja että olisi hänelle suureksi avuksi, jos Sutšarita voisi hänkin jäädä.
Kun Harimohini sai tuon kirjeen, niin hänen mieleensä nousi sekä kiukku että epäluulokin. Hän ajatteli, että nyt, kun hän oli estänyt Goran käymästä talossa, Goran äiti punoi taitavaa verkkoa Sutšaritan varalle, ja hänestä oli aivan selvää, että kysymyksessä oli pojan ja hänen äitinsä välinen salaliitto. Nyt Harimohini muisti Anandamojin olleen alun alkaen epämiellyttävän, koska hänen pyrkimyksensä olivat olleet aivan ilmeiset.
Harimohini uskoi varmaan vapautuvansa suuresta rasituksesta, kunhan saisi Sutšaritan naitetuksi kuuluisaan Roin perheeseen. Mutta kuinka kauan voikaan antaa Kailašin kaltaisen miehen tai kenen muun tahansa näin odotella? Miesparka tummensi talon seiniä tupakoimalla lakkaamatta yöt päivät.
Saatuaan kirjeen Harimohini otti kantotuolin ja lähti Binoin taloon. Sinne saavuttuaan hän tapasi Sutšaritan, Lolitan ja Anandamojin pohjakerroksen huoneessa keittopuuhissa. Yläkerrassa kuului Satiš lausuelevan englanninkielen sanoja, niiden kirjoitusmuotoja ja bengalilaisia vastineita koko naapuristoa säpsähdyttävin kimein äänin. Hänen kotona ollessaan ääni ei kaikunut niin läpitunkevana, mutta täällä hän piti erikoista huolta äänen tarpeettomasta kaikuvaisuudesta siten osoittaakseen, ettei opintoja suinkaan laiminlyöty.
Anandamoji lausui Harimohinin tervetulleeksi erittäin lämpimästi, mutta Harimohini ei sellaisesta kohteliaisuudesta ollenkaan välittänyt, vaan aloitti enemmittä esipuheitta: »Minä olen tullut noutamaan Radharania.»
»Hyvä, mutta istuutukaa sentään hetkiseksi!» kehoitti Anandamoji.
»En, kiitos», vastasi Harimohini, »minun hartaudenharjoitukseni ovat aivan keskeneräiset, en ole ehtinyt päättää aamurukouksianikaan — minun täytyy palata heti kotiin.»
Sutšarita oli parhaillaan leikkelemässä kurpitsaa eikä virkkanut sanaakaan, kunnes Harimohmi kääntyi suoraan hänen puoleensa sanoen: »Etkö kuule, mitä sanon? On jo kohta myöhä.»
Lolita ja Anandamoji olivat vaiti, Sutšarita jätti työnsä, nousi ja sanoi: »Tule täti!» Sitten hän veti tädin mukanaan erääseen toiseen huoneeseen ja sanoi päättävästi: »Koska olet tullut minua hakemaan, en tahdo käännyttää sinua takaisin kaikkien nähden — lähden kotiin kerallasi, mutta palaan tänne iltapäivällä.»
»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini närkästyneenä. »Minkätähden et sano, että tahdot jäädä tänne olemaan?»
»En voi jäädä tänne olemaan!» vastasi Sutšarita. »Siitä syystä en tahdokaan täältä lähteä niin kauan kuin minulla on tilaisuutta olla hänen seurassaan.»
Tuo huomautus sai Harimohinin raivostumaan, mutta kun hetki ei tuntunut hänestä otolliselta, hän ei virkkanut mitään vastaukseksi.
»Kas niin, äiti, minä lähden kotiin pariksi tunniksi. Tulen takaisin aivan pian», virkkoi Sutšarita hymyillen Anandamojille.
»Hyvä niin, kultaseni», vastasi Anandamoji mitään kysymättä.
»Minä palaan iltapäivällä», kuiskasi Sutšarita Lolitalle.
»Entä Satiš?» kysyi Sutšarita, kun he olivat ehtineet kantotuolien luo.
»Ei, jääköön Satiš tänne», virkkoi Harimohini ajatellen, että Satiš vain häiritsisi kotona ja oli mieluummin pidettävä loitolla
Kun he molemmat olivat ehtineet kantotuoliin, Harimohini yritti aloittaa keskustelua. Hän virkkoi: »Nyt siis Lolita on naimisissa! Se on hyvä juttu. Pareš Babun ei enää tarvitse olla huolissaan yhdestä tyttärestään.» Tuon johdannon jälkeen hän alkoi laajasti esittää sitä suunnatonta rasitusta, joka naimattomasta tyttärestä on kodissa, ja osoitti, millaisen sietämättömän pelon vallassa hänen vartijoittensa täytyi alinomaa olla.
»Mitäpä sinulle sanonkaan? Minunkaan huoleni ei johdu mistään muusta. Silloinkin, kun toistelen Jumalan nimeä, tuo ajatus palaa lakkaamatta mieleeni. Tunnustan sinulle peittelemättä, etten enää voi kiinnittää mieltäni jumalan palvelemiseen niinkuin ennen. Minä sanon: Ah, Jumalani, sinä olet minulta ottanut kaiken muun, minkätähden nyt punot tätä uutta paulaa minun varalleni?»
Niinmuodoin kävi ilmi, ettei asia aiheuttanut Harimohinille ainoastaan maallista huolta, vaan oli vielä esteenä hänen pelastuksensa tiellä. Ja sittenkin Sutšarita oli vaiti, vaikka kuuli puhuttavan sellaisesta vaikeudesta! Harimohini ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä Sutšarita mahtoi ajatella, mutta noudattaen sitä periaatetta, että vaikeneva suostuu, hän tulkitsi hänen asenteensa omalle näkökannalleen suopeaksi ja otaksui uhrinsa hieman taipuisammaksi.
Sitten Harimohini vihjaili siihen, kuinka helposti hän oli suorittanut vaikean tehtävän: avannut hinduyhteiskunnan ovet Sutšaritan laiselle tytölle, vieläpä niin taitavasti, että Sutšarita voi kaikkein ylhäisimpienkin bramaanien luona istua rinnan toisten vieraiden kanssa kenenkään uskaltamatta kuiskatakaan minkäänlaista vastalausetta.
Keskustelun ehdittyä niin pitkälle kantotuoli oli saapunut perille. Noustessaan toiseen kerrokseen Sutšarita huomasi ulko-ovea vastassa olevassa pienessä huoneessa palvelijan hierovan öljyä jonkun kylpyynsä valmistautuvan tuntemattoman miehen jäseniin. Vieras ei ilmaissut vähintäkään ujoutta Sutšaritan nähdessään, katselihan vain häntä kiihkeän uteliaasti.
Harimohini selitti, että hänen lankomiehensä oli tullut vierailemaan, ja edellisten puheiden nojalla Sutšarita hyvin ymmärsi, mistä nuorasta tässä nykäistiin. Harimohini yritti selittää, että vieraan talossa ollessa olisi ylen epäkohteliasta poistua jälleen iltapuolella, mutta Sutšarita pudisti kiivaasti päätänsä ja sanoi: »Ei, täti, minun täytyy lähteä.»
»Hyvä», virkkoi Harimohini, »jää tänne täksi päiväksi ja lähde huomenna».
»Kylvettyäni menen isän kanssa aterioimaan ja sitten Lolitan luo», sanoi Sutšarita vääjäämättä.
»Mutta Kailaš on tullut sinua katsomaan», tunnusti vihdoin Harimohini.
»Mitä hyötyä hänellä on minun näkemisestä?» kysyi Sutšarita punastuen.
»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini. »Eihän meidän päivinämme käy sellaista asiaa järjestäminen toisiansa näkemättä! Minun nuoruuteni aikana oli toisin laita. Enosi ei nähnyt minua ennenkuin vihillä oltaessa.» Asiaan siten ylimalkaisesti viitattuaan Harimohini alkoi seikkaperäisesti kertoa oman avioliittonsa valmisteluista. Hän kertoi, kuinka asian alulleen tultua saapui kaksi Roi-perheen vanhaa ja uskottua palvelijaa sekä pari heidän apulaistansa, suuret turbaanit päässä ja sauvat käsissä, hänen isänsä taloon morsianta näkemään. Hän kuvaili, kuinka kiihtyneessä mielentilassa silloin olivat hänen omat vaalijansa ja millaisiin valmistuksiin ryhdyttiin Roi-suvun edustajien asianmukaiseksi vastaanottamiseksi ja kestitsemiseksi. Harimohini lopetti esityksensä syvään huoaten ja sanoen: »Nykyaikana on kaikki toisin.»
»Sinulla ei ole siitä suurta vaivaa», vakuutti Harimohini, »kunhan olet hänen seurassaan viisi minuuttia, siinä kaikki.»
»En!» virkkoi Sutšarita painokkaasti.
Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään. Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua näekään.»
Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta, kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä suuressa kunniassa!»
Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus kerrassaan suututti.
Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä, joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin edespäin.
»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»
»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan hämmästyksen vuoksi.»
Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan pitkään menestykselliseksi.
Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne, joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois — kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen takaisin.»
»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»
»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan naimisiin.»
Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»
»Kuolemaani saakka!» sanoi Sutšarita.
NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Se seikka, ettei Sutšarita ollut kotona Goran hartaasti halutessa tavata hänet, sai aikaan muutoksen viimeksimainitun mielessä. Hänestä tuntui, että Sutšarita oli päässyt vaikuttamaan häneen erittäin voimakkaasti, koska hän, Gora, oli seurustellut heidän kaikkien kanssa liian tutunomaisesti ja oli huomaamattansa joutunut pauloihin. Hän oli ylpeydessään astunut määrättyjen rajojen yli ja oli loukannut maansa perinnäisiä tapoja jättämällä huomioonottamatta nimenomaiset kiellot. Elleivät ihmiset pysyneet kukin määrätyissä rajoissaan, he eivät ainoastaan vahingoittaneet itseänsä, tietäen tai tietämättään, vaan menettivät sitäpaitsi ehdottoman kykynsä tehdä hyvää toisille. Ihmisten kanssa seurusteltaessa ja heihin liityttäessä monet tunnot käyvät niin voimakkaiksi, että pimittävät uskomme ja viisautemme voiman.
Gora ei ollut keksinyt tuota totuutta ainoastaan brahmotyttöihin tutustumalla, sillä hän oli alkanut tavallistenkin ihmisten seurassa tuntea joutuneensa jonkinlaisen pyörteen valtoihin. Joka askelella näet oli herännyt hänen mielessään sääli, joka oli saanut hänet alinomaa ajattelemaan, että se ja se asia oli paha, se ja se oli vääryyttä ja poistettavaa. Mutta eikö tuo myötätunto ollut pikemmin vain heikontanut hänen kykyänsä arvostella, mikä on hyvää, mikä pahaa? Mitä enemmän taivumme suhtautumaan olioihin säälien, sitä täydellisemmin menetämme kykymme nähdä totuutta kokonaisena ja muuttumattomana — meidän myötätuntomme himmentää sen, minkä tulisi kirkastua, niinkuin savu himmentää tulen.
»Senvuoksi», sanoi Gora itsekseen, »on meidän maassamme aina ollut sääntönä, että niiden, jotka kantavat kaikkien toisten menestyksen taakkaa, tulee pysytellä loitolla. Se ajatus, että kuningas voi suojella alamaisiaan läheisesti seurustelemalla heidän kanssaan, on kaikkea pohjaa vailla. Sellainen viisaus, jota radža tarvitsee suhteessaan alamaisiinsa, tulee sokaistuksi, jos hän liittyy heihin läheisesti. Siitä syystä alamaiset vapaaehtoisesti luovat hallitsijansa ympärille koskemattomuuden ja kaukaisuuden valohohteen, koska ymmärtävät, että jos kuningas muuttuu heidän kumppanikseen, hänen olemassaolonsa oikeutus häviää.»
Bramaaninkin tulisi pysytellä samoin loitolla, erinneenä. Sellaista bramaania, joka antautuu tekemisiin kenen hyvänsä kanssa ja ryömii kaupanteon loassa, bramaania, joka rahaa ahnehtien kiertää kaulaansa sudran silmukan ja kuolee hirsipuussa, Gora halveksi siinä määrin, että tuskin katsoi hänen omistavan elämää — hän piti sellaista henkilöä sudra-kastiin kuuluvia halvempana, sillä viimeksimainitut olivat ainakin uskolliset omalle kastilleen, kun sitävastoin sellainen henkilö on unohtanut oman bramaaniutensa ja on senvuoksi epäpuhdas. Sellaisten bramaanien vuoksi Intia Goran mielestä nyt koki rappeutumisensa kautta.
Gora oli nyt valmis antautumaan bramaanien elämääluovien pyhien käskyjen oleellistamiseen. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi pysytellä ehdottomasti saastumattomana. »Minä en ole samassa tasossa kuin toiset», ajatteli hän. »Minulle ei ystävyys ole tarpeellinen, minä en kuulu niihin tavallisiin ihmisiin, jotka kaipaavat nautinnokseen naisen kumppanuutta, ja minun tulee välttää liian läheistä kosketusta ihmisten suuren joukkion kanssa. Niinkuin maa silmäilee kohti taivasta odottaen sadetta, niin silmäilevät he kohti bramaania — jos tulen liian lähelle heitä, niin kuka silloin kykenee luomaan heihin elämää?»
Aikaisemmin Gora ei ollut paljoakaan huolinut jumalien palvomisesta, mutta nyt, ollessaan kovin masentunut, hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään; hänen työnsä näytti turhalta ja hänen elämänsä puolittain kyyneliin hukkuneelta, ja niin hän alkoi koetella, mitä palvonta saattoi vaikuttaa. Hän istui liikahtamatta jumalankuvan edessä ja koki keskittää mieltänsä kokonaan siihen, mutta ei voinut saada itsessään heräämään vähintäkään todellisen hartauden merkkiä. Hän voi selittää jumalansa järjen avulla, mutta ei kyennyt käsittämään aatekuvaa, ellei saanut käyttää jotakin vertauksenomaista kuvalausetta. Mutta kuvalauseet eivät täytä ihmisen sydäntä hartaudella, ja palvontaa on mahdoton suorittaa metafyysillisten esitysten varassa. Gora tosiaankin tiesi, että hänen mielensä oli täynnä iloa ja hartauden liikutusta pikemmin silloin, kun hän oli kiistelemässä jonkun toisen kanssa, eikä silloin, kun hän koki harjoittaa hartautta temppelissä. Gora ei kumminkaan luopunut yrityksestään, vaan suoritti joka päivä määrätyt hartausharjoitukset ja pyhien kirjojen mukaiset rituaaliset menot. Hän selitti itselleen, että jos ihminen ei kyennyt yhtymään kaikkeuteen tuntonsa nojalla, hän ainakin voi liittyä siihen tottumusten ja sääntöjen varassa. Saapuessaan johonkin kylään hän meni kylän temppeliin, istui siellä syventyneenä hartaisiin mietiskelyihin ja sanoi itselleen olevansa oikeassa paikassaan — toisella puolella oli jumala, toisella puolella palvoja, ja heidän välillään eräänlaisena siltana bramaani, joka liitti heidät toisiinsa. Vähitellen Goralle alkoi selvitä, ettei hartaudentunne ollut bramaanille välttämätön. Hartaus oli tavallisten ihmisten ominaisuus, ja se silta, joka yhdisti palvojaa ja hänen uskonsa esinettä, oli tiedon silta, joka molempia toisiinsa liittäessään samalla veti rajan heidän välilleen. Ellei palvojan ja hänen jumaluutensa välillä ollut ehdottoman viisauden juopaa, joutui kaikki hämmennyksiin. Niinmuodoin ei ollutkaan bramaanien asia nauttia hartauden aiheuttamaa hämmennystä — heidän asianaan oli istua erillään viisauden huipuilla ja ankarin harjoituksin säilyttää uskon mysteeri puhtaana ja vioittumatonna suurten joukkojen nautittavaksi. Samoinkuin bramaanilla ei voi olla maailmassa mitään rauhaa, samoin ei heillä myöskään voi olla jumalien palvonnassa minkäänlaista hartauden nauttimisen mahdollisuutta. Siinä on bramaanin kunnia. Maailmassa oli bramaanien asiana pidättyminen ja sääntöjen noudattaminen ja uskonnollisessa toiminnassa tieto. Koska sydän oli saanut voiton, Gora oli määrännyt kapinoivan sydämensä karkoitettavaksi. Mutta kuka olikaan toteuttava tuon tuomion? Mistä löytyi sotilas tuota velvollisuutta suorittamaan?
VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.
Goran katumusmenojen valmistelut olivat täydessä käynnissä eräässä puutarhassa Gangesin rannalla. Abinaš pahoitteli, että valittu paikka oli kaukana Kalkuttan keskuksesta, joten asia ei tulisi herättämään suurta huomiota. Hän tiesi, ettei Gora itse todella kaivannut katumusta — sitä kaipasi hänen maansa, jonka kansan tuli siitä saada moraalista vaikutusta. Senvuoksi olisi Abinašin mielestä pitänyt järjestää tämä toimitus keskelle ihmisvilinää.
Mutta Gora ei siihen suostunut, koska Kalkuttan-lainen suuri kaupunki oli sopimaton suuren uhritulen sytyttämiseen ja pyhien kirjojen lukemiseen, niinkuin Gora oli asian suunnitellut. Metsän erakkomaja oli siihen sopivampi, Gangesin yksinäisellä rannalla, veda-laulujen säestämänä ja uhritulen valaisemana, Gora tahtoi rukoillen huutaa puoleensa muinaista Intiaa, koko maailman opettajaa, ja tahtoi kylpien ja itseänsä puhdistaen sen opastamana astua uuteen elämään. Gora ei kaivannut minkäänlaista »moraalista vaikutusta».
Abinaš, joka ei voinut millään muulla tavalla tyydyttää julkisuushaluansa, turvautui sanomalehtiin ja lähetti suunniteltua tilaisuutta koskevan uutisen kaikille lehdille, mainitsematta mitään Goralle. Eikä siinä kyllin — hän sepitti erinäisiä pitkiä kirjoitelmia tehden niissä tiettäväksi, ettei Goran-lainen henkevä ja puhdas bramaani voinut joutua minkään synnin koskemaksi, mutta että hän oli ottanut kantaakseen nykyisen langenneen Intian kaikki virheet ja aikoi suorittaa katumusta koko maan puolesta. Hän kirjoitti: »Meidän maamme kärsii vieraan rodun kahleita omien vikojensa vuoksi, ja samoin on Gourmohan Babukin kokenut omassa elämässään vankilan kahleiden tuottamaa murhetta. Kun siis hän kantoi itsessään maansa murhetta ja oli valmis harjoittamaan katumusta kansansa huonon käytöksen vuoksi, niin teidän, bengalilaisten veljien, Intian miljoonien onnettomien lapsien, tulisi teidänkin j.n.e., j.n.e.»
Noita vuodatuksia lukiessaan Gora kovin suuttui, mutta Abinaš oli auttamaton. Goran nuhteet eivät häntä liikuttaneet — pikemmin ilahduttivat. Hänen mielestään hänen gurunsa liiteli korkeammissa ilmapiireissä kuin toiset eikä ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän maailman asioita. Taivaallinen Narod lumosi Višnun vina-soittimensa sävelillä ja sai hänet luomaan pyhän Gangesvirran, mutta virran johdattaminen kuolevaisten maille oli maisen kuninkaan Bhagirathan asia — ei niiden, jotka taivaissa asustavat. Nuo kaksi tehtävää olivat ihan eri asioita; kun siis Gora raivostui Abinašin väkivaltaisuuksista, niin Abinaš vain hymyili itsekseen ja Goraan kohdistuva kunnioitus kävi hänen tahollaan entistä valtavammaksi. Hän sanoi itsekseen: »Meidän gurumme kasvot ovat kuin Šivan, ja ajatuksissaan hän on kuin Bholanath. Hän ei ymmärrä mitään, hänellä ei ole ollenkaan tervettä järkeä, hän suuttuu vähimmästäkin, mutta tyyntyy jälleen tuokiossa.»
Abinašin ponnistusten johdosta Goran katumusmenot alkoivat herättää suurta huomiota joka taholla, ja valtavan suuri määrä ihmisiä kävi Goran luona häntä näkemässä tai häneen tutustumassa. Hänelle saapui joka päivä niin paljon kirjeitä, että hän lopulta lakkasi niitä lukemasta. Goran mielestä kaikki nämä hänen katumusharjoitustaan koskevat julkiset keskustelut hävittivät tapauksen juhlallisuuden tehden siitä pelkän sosiaalisen toimituksen. Se oli niiden aikojen yleinen virhe.
Krišnadajal ei ottanut nyttemmin sanomalehtiä käteensäkään, mutta kaikkien näiden tapahtumien aiheuttama hälinä tunkeutui hänenkin olosijoilleen, ja hänen palvelevat seuralaisensa tunsivat suurta ylpeyttä saadessaan toivoa, että heidän kunnioitetun ystävänsä arvokas poika tulisi kerran saavuttamaan samanlaisen aseman kuin hänen pyhä isänsä. Hän noudatti jo isän askelia, ja ystävät kertoilivat mielihyvin Krišnadajalille lähestyvästä pyhästä toimituksesta, jonka sanottiin tulevan suoritettavaksi erinomaisen loisteliaasti.
On vaikea sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun Krišnadajal oli viimeksi käynyt Goran huoneessa. Mutta nyt hän riisui silkkivaatteensa, pukeutui tavallisiin vaatteisiin ja astui tosiaankin hänen luoksensa. Gora ei ollut siellä, ja palvelija kertoi hänen lähteneen kotitemppeliin.
»Taivaalliset! Mitä hän temppelissä tekee?» huudahti Krišnadajal.
Kun Krišnadajalille kerrottiin, että Gora oli siellä hartausharjoituksissa, hän säikähti sitäkin enemmän ja lähti suoraa päätä temppelin ovelle. Siinä hän tosiaankin näki Goran suorittamassa palvontamenojansa ja huusi hänelle sisään astumatta: »Gora!»
Gora nousi hämmästyneenä nähtyään isänsä.
Krišnadajal oli järjestänyt omaan osaansa taloa erikoisen suojelija-jumalansa palvontapaikan. Perhekunta kuului vaišnava-uskoon, mutta Krišnadajal ei ollut pitkiin aikoihin ottanut osaa perhehartauteen. Nyt hän huusi Goralle: »Tule, Gora, tule sieltä ulos!»
»Mitä tämä kaikki merkitsee?» huudahti Krišnadajal Goran tultua ulos.
»Mitä asiaa sinulla on täällä?»
»Bramaanit kyllä pitävät huolen palvontamenojen suorittamisesta», valitti Krišnadajal, kun Gora ei mitään vastannut. »He toimittavat kaikki tarpeelliset menot joka päivä — suorittavat palvonnan koko perhekunnan puolesta, joten sinulla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä!»
»Eihän siinä ole mitään väärää?» kysyi Gora.
»Väärää tosiaan!» huudahti Krišnadajal. »Mitä tarkoitatkaan? Se on väärää kaikkinensa! Minkätähden sekaantuvatkaan näihin asioihin sellaiset, joilla ei ole niissä mitään tekemistä? Se on selvä rikos, usko minua! Se on rikos, josta et joudu kärsimään yksin sinä, vaan koko perhekunta!»
»Jos suhtaudutte asiaan sisäisen hartauden kannalta, niin on olemassa peräti vähän ihmisiä, joilla on siihen oikeus», vastasi Gora, »mutta tarkoitatteko, ettei minulla ole oikeutta tehdä sitä, minkä tekee pappimme Ramhari?»
Krišnadajal huomasi yht'äkkiä olevan vaikeata vastata ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi: »Katsohan, hartausmenojen toimittaminen kuuluu Ramharin kastille. Jumala ei pidä sitä syntinä, sillä jos kerran alamme moittia jotakin sillä alalla, niin heidän koko toimintansa on mennyttä ja yhteiskunta ei voi jatkaa työtänsä. Mutta sinä et voi mitenkään puolustautua. Mitä tarvetta oli sinulla astua tähän huoneeseen?»
Ei tuntunut ylen mahdottomalta kuulla Krišnadajalin laisen miehen sanovan, että tarkoin velvollisuuksiaan noudattava bramaanikin teki virheen astuessaan palvontasuojaan, joten Gora tyytyi vastaansanomatta tuohon huomautukseen. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Olenpa kuullut vielä erään asian, Gora. Onko totta, että olet kutsunut kaikki kuuluisat oppineet katumusharjoitukseesi?»
»On», vastasi Gora.
»Minä en salli eläissäni niin tapahtuvan!» huudahti Krišnadajal kiihtyneenä.
»Minkätähden ette?» kysyi Gora, koko mieli täynnä sotaista henkeä.
»Minkätähden!» huudahti Krišnadajal. »Enkö sanonut sinulle jo taanoin, ettet sinä voi järjestää mitään katumusmenoja?»
»Sanoitte kyllä», myönsi Gora, »mutta ette maininnut minkäänlaista syytä».
»En ymmärrä, minkätähden minun olisi syitä mainittava», vastasi Krišnadajal. »Me olemme sinun vanhempasi ja opettajasi, joita sinun tulee kunnioittaa, ja laki säätää, ettet voi ottaa osaa mihinkään uskonnollisiin menoihin saamatta meiltä siihen lupaa. Tiedäthän, kuinka on laita niiden uskonnollisten menojen, joita on järjestettävä esivanhempien muistoksi?»
»Tiedän; mutta mitä estettä siinä olisi?» kysyi Gora ihmeissään.
»Se on ihan mahdotonta!» huudahti Krišnadajal vihaisesti. »Minä en voi sallia sinun suorittavan niitä menoja.»
»Kuulkaahan», virkkoi Gora tuntien itsensä kovin loukkaantuneeksi, »tämä on oma asiani. Minä ryhdyn katumusharjoitukseen oman itseni puhdistamiseksi, joten on aivan suotta väitellä sitä vastaan ja olla siitä huolissaan.»
»Kuulehan, Gora», sanoi Krišnadajal, »älä huoli muuttaa kaikkea väittelyn esineeksi. Tästä asiasta ei käy väitteleminen. On olemassa paljonkin asioita, joita et vielä kykene käsittämään. Minä sanon sinulle vielä kerran, että erehdyt kovin otaksuessasi päässeesi hindu-uskonnon piiriin. Se ei ole sinun vallassasi, sillä jokainen veripisara suonissasi, koko ruumiisi kiireestä kantapäähän saakka, on sitä vastaan. Sinä et voi yht'äkkiä muuttua hinduksi; halusitpa sitä miten tahansa, se ei kumminkaan ole vallassasi. Hyvän työn tulee alkaa jokaisesta syntymästä.»
»Minä en tiedä mitään jokaisesta syntymästä», virkkoi Gora punastuen, »mutta enkö voi vaatia oikeutenani sitä, mihin veriheimolaisuuteni minut oikeuttaa?»
»Jälleen kiistelyä!» huudahti Krišnađajal. »Etkö häpee vastustaa minua arvelematta? Sinä nimität itseäsi hinduksi, mutta milloin pääsetkään vapautumaan tuosta vieraasta luonnonlaadustasi? Sinun pitää kuunnella mitä sanon ja pidättyä kaikesta tuollaisesta.»
»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden seurassa».
»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi.
»Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»
»Ja niin minun täytyy pysytellä erilläni yleensäkin», lisäsi Gora.
»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»
Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa sillä tavalla?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»
»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään», sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita. Teidän tulee se heti lopettaa.»
Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien sannjasien joukossa ja olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa suurempi!
Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta» todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty, joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.
Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi. Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.