Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»
Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja siten vaikeuksista suoriuduttava.
Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä sivistynyt kuin älykäskin.»
»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»
Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin, vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää, vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti. Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille, niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.
Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi — ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.
Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan, hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä, mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti ollenkaan katsomatta häneen päin.
Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana. Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.
Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä, ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.
»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»
Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»
Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»
Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.
Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»
Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.
Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.
Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»
Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»
Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.
Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.
Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun näytät noin kalpealta?»
Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin, että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa, vaan oma typeryyteni.»
Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi tuossa tapauksessa!»
»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta pelon syytä!»
»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji, »tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».
»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää milloinkaan mennä heidän —»
»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi. Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»
Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.
»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»
»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita, olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy lähteä, äiti.»
Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»
Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»
Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.
»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan, joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»
Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee kotiin, voimme päivän määrätä.»
»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi? Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi kääntymässä?»
Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.
»Ketä kutsutaan?» kysyi Binoi.
»Teitä», vastasi palvelija.
»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.
»Ovat», vastasi palvelija.
Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään, Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.
Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät, sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme. Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.
Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua — mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»
Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.
»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen tyttökoulun».
»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»
»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.
»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen», virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»
»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja», selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»
»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»
»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji. »Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä houkuttelevin sanoin.»
Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta sellaista.»
Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys, menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa työssään?
Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki, vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti, että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»
Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta kaikki oli pelkkää arvoitusta.
»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».
»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi
Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»
»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin ainakin aivan siisti!»
Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä jälleen muuttuu!»
»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle sanaakaan.»
»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi, että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»
Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet väärin, sen sinulle vakuutan.»
»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»
»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».
»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.
»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji, »mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä — minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».
»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta. Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»
Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti pois alinomaista beteliänsä pureskellen.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.
Lolita lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Hindulaistytöt eivät halua tulla meidän opetettaviksemme, koska olemme brahmoja, ja siitä syystä olen ajatellut, että voisi olla asialle eduksi, jos saisimme jonkin hindun apulaiseksemme. Mitä arvelet sinä, isä?»
»Voisitko löytää hindujen joukosta jonkun halukkaan?» kysyi Pareš Babu.
Tullessaan isänsä luo Lolita oli lujasti päättänyt suorittaa vaikean tehtävän mainitsemalla Binoin nimen, mutta kun asia oli siinä vaiheessa, hän yht'äkkiä arasteli. Hän ponnistautui kumminkin sanomaan: »Minkätähden se olisikaan kovin vaikeata? Onhan sopivaa väkeä viljalti. On Binoi Babu — tai —»
Tuo »tai» sana oli aivan ylimääräinen, ja lause jäikin kesken.
»Binoi!» huudahti Pareš Babu. »Mutta suostuisiko Binoi?»
Tuo huomautus loukkasi Lolitan ylpeyttä. Eikö Binoi Babu suostuisi? Eikö isä tietänyt, että Lolita joka tapauksessa voi saada hänet suostumaan? Hän virkkoi vain: »Ei ole olemassa mitään syytä, joka häntä siitä estäisi.»
Hetkisen vaiti oltuaan Pareš Babu virkkoi: »Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän ei varmaankaan suostu.»
Lolita punastui ja alkoi kalistella sarin reunaan kiinnitettyä avainkimppua. Pareš Babun sydäntä kirveli, kun hän silmäili tyttärensä huolestuneita kasvoja, mutta hän ei keksinyt minkäänlaista lohdutuksen sanaa. Hetkisen kuluttua Lolita loi arasti katseensa ylös ja virkkoi: »On siis laita niin, isä, ettei koulustamme tulekaan totta?»
»Minä huomaan tällä hetkellä kaikenlaisia vaikeuksia», sanoi Pareš Babu. »Jos yritätte, aiheutatte vain kaikenlaisia epämieluisia arvosteluja.»
Mikään ei voinut olla Lolitalle kiusallisempaa kuin lopultakin vaieten tyytyä sietämään vääryyttä ja nähdä Haran Babun pääsevän voitolle, ja hän ei olisi hetkeksikään suostunut noudattamaan peräytymiskäskyä, jos sen olisi antanut joku toinen kuin hänen isänsä. Hän itse puolestaan ei pelännyt minkäänlaista ikävyyttä, mutta kuinka hän voikaan sietää vääryyttä? Hän nousi hiljaa ja lähti pois.
Tultuaan omaan huoneeseensa hän löysi sieltä kirjeen ja huomasi käsialasta, että sen oli kirjoittanut hänen entinen koulutoverinsa Šailabala, joka nyt oli naimisissa ja asui Bankipurissa.
Kirjeessä oli luettavana muun muassa: »Mieltäni ovat tehneet levottomaksi monet teitä kaikkia koskevat huhut, ja minä olen jo kauan ajatellut kirjoittaa sinulle saadakseni tietoa, mutta en ole saanut siihen aikaa. Mutta toissa päivänä sain eräältä henkilöltä (en tahdo mainita hänen nimeänsä) kirjeen, johon sisältyvät sinua koskevat uutiset minua sanomattomasti hämmästyttivät. Minun olisi melkein mahdoton sitä uskoa, ellei kirjeen lähettäjä olisi ehdottomasti luotettava henkilö. Onko mahdollista, että aiot mennä naimisiin jonkun nuoren hindulaisen kanssa? Jos se on totta, niin —» j.n.e., j.n.e.
Lolita närkästyi kovin ja istuutui hetkeäkään odottamatta kirjoittamaan vastausta, joka kuului näin:
»Minua hämmästyttää, että kirjeessäsi minulta kysyt, onko uutinen oikea vai ei. Onko uskosi niin heikko, että pidät välttämättömänä todentaa Brahma Samadžin jäsenen lähettämää tiedonantoa? Sitäpaitsi kerrot kovin hämmästyneesi, kun on kerrottu minun luultavasti menevän naimisiin nuoren hindulaisen kanssa! Mutta salli minun vakuuttaa, että Brahma Samadžiin kuuluu eräitä hyvin tunnettuja nuoria miehiä, joiden miehekseni valitsemista en voi ajatellakaan tuntematta pahaa pelkoa, ja että tunnen pari nuorta hindua, joiden morsiamena kuka hyvänsä brahmotyttö voisi ylpeillä. Minulla ei ole nyt mitään muuta erikoista sinulle kirjoitettavana.»
Pareš Babu lakkasi sinä päivänä enempää työskentelemästä ja istui pitkät ajat syvissä mietteissä. Vihdoin hän lähti tapaamaan Sutšaritaa, joka ihan säikähti nähdessään hänen kasvojensa hämmentyneen ilmeen. Hän tiesi, mikä oli Pareš Babun huolen aiheena, koska oli monet päivät miettinyt samaa ongelmaa.
Pareš Babu tuli huoneeseen, jossa Sutšarita oli yksinään, istuutui ja virkkoi: »Maammoseni, nyt on aika vakavasti ajatella Lolitaa.»
»Minä tiedän sen, isä», vastasi Sutšarita silmäillen häntä hellästi.
»Minä en ajatellut hälinää ympärillämme», sanoi Pareš Babu, »minä tarkoitin — niin, onko Lolita —»
Huomatessaan Pareš Babun epäröivän Sutšarita koki selvästi ilmaista, mitä hänen omassa mielessään liikkui, ja sanoi: »Lolita on aikaisemmin puhunut minulle ihan vapaasti ajatuksistaan, mutta viime aikoina olen huomannut, ettei hän ole enää yhtä avomielinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että —»
»Lolita on saanut mieltänsä rasittamaan sellaisen taakan», keskeytti Pareš Babu, »ettei hän tahdo tunnustaa sitä itsellensäkään. En ollenkaan ymmärrä, miten olisi paras menetellä — mitä ajattelet sinä: olenko häntä vahingoittanut sallimalla Binoin vapaasti käydä talossamme?»
»Isä, sinä tiedät, ettei Binoi Babu ole mitenkään syypää», sanoi Sutšarita. »Hänen luonteensa on moitteeton — en tosiaankaan ole nähnyt monta hänenlaistansa tuttavapiirissämme.»
»Sinä olet oikeassa, Radha, olet ihan oikeassa!» huudahti Pareš Babu kiihkeästi, ikäänkuin olisi keksinyt jonkin uuden totuuden. »Meidän tulee pitää silmällä hänen kelpo luonnettansa — sitä pitää silmällä Jumalakin. Binoi on kunnon mies, ja me saamme olla Jumalalle kiitolliset, ettemme ole erehtyneet siinä suhteessa.»
Pareš Babu hengitteli jälleen helpommin, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin paulasta. Hän ei ollut milloinkaan väärämielinen Jumalaansa kohtaan, ja tunnusti ne vaakakupit, joissa Jumala ihmisiä punnitsee, iäisen totuuden vaakakupeiksi, ja koska hän ei ollut käytellyt oman yhteisönsä valmistamia vääriä punnuksia, hän ei myöskään voinut soimata itseänsä. Hän vain hämmästyi itsekin, kun huomasi kovin kärsineensä ainoastaan siitä syystä, ettei ollut pitkiin aikoihin ymmärtänyt sellaista ilmeistä tosiasiaa. Hän laski kätensä Sutšaritan päälaelle ja sanoi: »Tänään olen oppinut jotakin sinulta, maammoseni!»
Sutšarita kosketti heti hänen jalkojansa ja huudahti: »Ei, ei! Mitä sanotkaan, isä?»
»Lahkolaisuus», sanoi Pareš Babu, »on asia, joka saa ihmiset kerrassaan unohtamaan sen yksinkertaisen ja ilmeisen tosiasian, että ihminen on ihminen; se muodostaa eräänlaisen pyörteen, jossa yhteisön asettama hindulaisen ja brahmolaisen välinen erotus esiintyy tärkeämpänä kuin iäinen totuus, — minä olen kaiken aikaa kiiriskellyt suotta tuossa valheen kurimuksessa.»
»Lolita tahtoo välttämättä toteuttaa päätöksensä ja perustaa tyttökoulun», jatkoi Pareš Babu hetken vaiti oltuaan. »Hän pyysi minua suostumaan siihen, että kehoittaa Binoita auttamaan yrityksen toteuttamista.»
»Ei, ei, isä», huudahti Sutšarita, »odotahan vielä vähän aikaa!»
Pareš Babun mieleen nousi kuva, jossa näkyi murheellinen Lolita sellaisena kuin hän oli ollut saatuaan masentavan vastauksen ehdotelmaansa, ja se kuva herätti Pareš Babussa tuimaa tuskaa. Hän tiesi hyvinkin, ettei hänen tulinen tyttärensä ollut pahoillaan niinkään siitä vääryydestä, jota heidän yhteisönsä hänelle teki, kuin siitä, ettei saanut julistaa sotaa tuolle vääryydelle, erittäinkin kun hänen oma isänsä oli häntä siitä estänyt. Senvuoksi hän halusi kovin muuttaa suhtautumistapaansa ja virkkoi: »Minkätähden odottaisimmekaan, Radha?»
»Koska äiti muuten suuttuu», vastasi Sutšarita.
Pareš Babu ymmärsi hänen olevan oikeassa, mutta ennenkuin ehti vastata, tuli Satiš kuiskaamaan jotakin Sutšaritalle, joka siihen vastasi: »Ei, herra Kieleväinen, ei nyt! Huomenna se käy päinsä!»
»Mutta minunhan täytyy huomenna mennä kouluun», virkkoi Satiš nyreästi ja allapäin.
»Mistä on kysymys, Satiš, mitä sinä haluat?» kysyi Pareš Babu leppoisasti hymyillen.
»Oh, se on eräs niitä Satišin —», aloitti Sutšarita, mutta Satiš vaiensi hänet äkkiä sulkien kädellään hänen suunsa ja kieltelemällä: »Ei, ei! Älä kerro sitä hänelle! Älä kerro sitä hänelle!»
»Jos se on salaisuus, niin miksi pelkäät Sutšaritan sen kertovan?» kysyi Pareš Babu.
»Ei, isä», virkkoi Sutšarita, »hän toivoo tosiaankin erittäin hartaasti, että sinä saat tietää tämän salaisuuden».
»En suinkaan, en missään tapauksessa!» huudahti Satiš karatessaan pois.
Seikka oli se, että Binoi oli ylistänyt Satišin kirjoitelmaa niin erinomaiseksi, että Satiš oli luvannut näyttää sen Sutšaritalle, ja turhaa lienee lisäksi mainita, että Sutšarita varsin hyvin ymmärsi, minkätähden Satiš oli häntä asiasta muistuttanut Pareš Babun läsnäollessa. Satiš rukka ei ollut aavistanut, että hänen salaisimmista ajatuksistaan voitiin saada selko niin helposti.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Neljä päivää myöhemmin Haran Babu tuli Bordašundarin luo, kirje kädessään. Hän oli jo luopunut kaikista toiveistaan päästä vaikuttamaan Pareš Babuun.
Ojentaessaan kirjettä Bordašundarille Haran Babu huomautti: »Minä olen kokenut alun pitäen kehoittaa teitä olemaan varovainen! Teitä ei miellyttänyt sellainen menettelyni. Nyt voitte tästä kirjeestä nähdä, kuinka pitkälle asiat ovat kehittyneet näkymön takana.» Hän ojensi sen kirjeen, jonka Lolita oli kirjoittanut vastaukseksi ystävättärelleen Šailabalalle.
Luettuaan kirjeen Bordašundari huudahti: »Sanokaahan, kuinka olisin voinut tämän aavistaa! En olisi voinut untakaan nähdä tällaisesta tapauksesta. Mutta minä vakuutan, ettei siitä sovi syyttää minua. Te olette olleet kaikki yhdessä juonessa ja olette saaneet Sutšaritan pään ihan pyörälle alinomaa kuorossa hänen hyvyyttänsä ylistäen — koko Brahma Samadžissa muka ei ollut häneen verrattavaa tyttöä — nyt on teidän asianne ehkäistä tuon ihannoimanne brahmotytön tekosia. Minun mieheni se toi Binoi ja Gour Babut taloomme, ja vaikka tein parastani johtaakseni Binoin meidän ajatuskannallemme, asiasta ei kuitenkaan syntynyt mitään, kun sattui taloomme tulemaan, ties mistä, tuo »täti», alettiin palvella jumalankuvia, ja Binoi joutui niin piloille, että hän nyt karkaa pois nähdessään minut. Sutšarita on kaikkien tapahtuvien ikävyyksien syynä. Minä tiesin aina, millainen tyttö Sutšarita oli — mutta en milloinkaan ilmaissut ajatuksiani; kasvatin hänet tosiaankin niin, ettei kukaan ihminen voinut pitää häntä muuna kuin omana lapsenani. Ja tässä on nyt koko palkkani! Suotta te minulle tämän kirjeen näytitte — teidän tulee nyt tehdä mitä parhaaksi näette!»
Haran Babu lausui julki jalomielisen valittelunsa ja tunnusti aivan vilpittömästi, että oli eräänä aikana ymmärtänyt Bordašundarin aivan väärin. Vihdoin kutsuttiin Pareš Babu.
»Katsohan tätä!» huudahti Bordašundari heittäen kirjeen pöydälle hänen eteensä.
Pareš Babu luki kirjeen tarkkaavasti kahteen kertaan, katsahti puolisoonsa ja virkkoi: »Niin, entä sitten?»
»Entä sitten! Tosiaankin!» toisti Bordašundari vihaisesti. »Mitä vielä tahdot? Mitä todistusta sinulta vielä puuttuu? Sinä olet sallinut epäjumalia palveltavan, kastisääntöjä noudatettavan, sanalla sanoen mitä tahansa. Yhtä vain puuttuu: että naitat erään tyttäresi hinduperheeseen! Senjälkeen sinä luultavasti alat katua ja liityt itsekin hindulaiseen yhteisöön — mutta minä sanon sinulle —»
»Sinun ei tarvitse sanoa minulle mitään», virkkoi Pareš Babu naurahtaen. »Minulle sanomisen aika ei ole vielä tullut. Kysymys on, minkätähden te kaikki olette päättäneet, että Lolita aikoo mennä hinduperheen jäseneksi. Tässä kirjeessä ei ole mitään sellaista, ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.»
»Minä en ole toistaiseksi kyennyt mitenkään keksimään, mikä voi avata sinun silmäsi», huudahti Bordašundari kärsimättömästi. »Ellet olisi ollut ihan sokea alusta alkaen, ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut. Sanohan minulle, voiko kukaan kirjoittaa selvemmin kuin tämä kirje on kirjoitettu?»
»Olisi kenties syytä», huomautti Haran Babu, »kysyä Lolitalta itseltään, mitä hän on tällä kirjeellä tarkoittanut. Minä voin ottaa asian tiedustellakseni, jos saan luvan.»
Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin sanoa, Lolita itse syöksyi huoneeseen kuin rajuilma sanoen: »Katsohan tätä, isä! Meidän Brahma Samadžimme jäsenet lähettelevät tällaisia nimettömiä kirjeitä!»
Pareš Babu luki Lolitan hänelle ojentaman kirjeen ja huomasi sen olevan täynnä erilaisia herjauksia ja neuvoja, joita kirjoittaja katsoi sopivaksi singota Lolitaa vastaan pitäen varmana, että Binoin ja Lolitan avioliitto oli salaa päätetty. Sitäpaitsi kirjoittaja vihjaili Binoin huonoihin vaikuttimiin ja sanoi hänen pian kyllästyvän brahmovaimoonsa, hylkäävän hänet ja valitsevan itselleen jälleen vaimon jostakin hinduperheestä.
Haran Babu otti kirjeen Pareš Babulta, luki sen ja kääntyi sanomaan Lolitalle: »Lolita, tämä kirje on teitä suututtanut, mutta eikö ole oma syynne, että sellaiset kirjeet ovat mahdolliset? Sanokaahan, kuinka itse voitte kirjoittaa tuollaisen kirjeen, joka on omaa käsialaanne!»
»Šaila siis on vaihtanut minua koskevia kirjeitä teidän kanssanne, eikö totta?» kysyi Lolita ohimenevän hämmästyksen jälkeen.
Haran Babu ei vastannut suoraan, vaan sanoi: »Hänen velvollisuutensa
Brahma Samadžia kohtaan velvoitti häntä lähettämään kirjeen minulle.»
»Sanokaa minulle kerta kaikkiaan, mitä Brahma Samadž tahtoo sanoa», virkkoi Lolita seisten jäykkänä hänen edessään.
»Tätä Brahma Samadžin keskuudessa kiertelevää huhua», selitti Haran Babu, »joka koskee teitä ja Binoi Babua, minä puolestani en usko, mutta tekisi mieleni kuulla kielto omasta suustanne».
Lolita vastasi hänelle säihkyvin silmin, vapisevat kädet tuolinselustalla. Hän sanoi: »Sanokaa minulle, minkätähden pidätte sitä mahdottomana uskoa?»
»Lolita», virkkoi Pareš Babu laskien kätensä hänen olkapäälleen, »sinä olet nyt liian kiihtynyt puhuaksesi asiasta; voit puhua siitä minulle myöhemmin. Jätetään asia nyt sikseen.»
»Älkää yrittäkö, Pareš Babu, asiaa vaientaa nyt, kun olemme alkaneet sitä käsitellä!» virkkoi Haran Babu.
Tuo huomautus suututti Lolitaa sitäkin enemmän, ja hän huudahti: »Tosiaankin, isä vaientamaan! Isä ei ole teidänlaisenne, hän ei pelkää totuutta — muistakaa minun sanoneen, että hän tietää totuuden olevan teidän Brahma Samadžiannekin korkeamman! Minä voin vakuuttaa teille, etten pidä ollenkaan vääränä enkä mahdottomana mennä naimisiin Binoin kanssa!»
»Onko hän siis päättänyt liittyä Brahma-uskontoon?» kysyi Haran Babu.
»Mitään ei ole päätetty», virkkoi Lolita, »ja mitäpä syytä hänellä olisi kääntyä brahmoksi?»
Tähän asti Bordašundari oli ollut vaiti — hän oli toivonut Haran Babun pääsevän tänään voitolle ja Pareš Babun joutuvan tunnustamaan erehdyksensä ja osoittamaan katumusta. Mutta hän ei voinutkaan enää itseänsä hillitä, vaan puuttui puheeseen sanoen: »Oletko mieletön, Lolita? Mitä sanotkaan?»
»En, äiti», vastasi Lolita, »minä en ole mieletön — olen sanani hyvin harkinnut! Minä en suostu olemaan joka puolelta ahdistettuna — olen päättänyt vapautua Haran Babun seurakunnasta ja kaikista hänen kaltaisistaan!»
»Taidatte nimittää hillittömyyttä vapaudeksi!» virkkoi Haran Babu pilkallisesti.
»En», vastasi Lolita, »minä tarkoitan vapaudella sitä, etten ole vääryyden orjuuttamana enkä halpamaisuuden hyökkäysten esineenä. Miksi tuleekaan Brahma Samadž puuttumaan asiaan ja kohottamaan esteitä tielleni siinä, missä en huomaa mitään väärää enkä uskontoani vastustavaa?»
Haran Babu kääntyi julkean näköisenä Pareš Babun puoleen lausuen: »Siinä sen nyt näette, Pareš Babu! Minä olen kaiken aikaa tietänyt, että asia vihdoin johtaisi johonkin tällaiseen! Minä varoittelin teitä parhaani mukaan, mutta turhaan!»
»Kuulkaahan, Panu Babu», virkkoi Lolita. »Minä varoitan teitä: älkää luulotelko voivanne jakaa neuvojanne ihmisille, jotka ovat joka suhteessa verrattomasti teitä parempia.» Sen sanottuaan hän tuiskahti ulos huoneesta.
»Onpa tämä menoa!» huudahti Bordašundari. »Nyt on ajateltava, mitä tulee tehdä!»
»Meidän tulee tehdä velvollisuutemme», virkkoi Pareš Babu, »mutta me emme voi saada selkoa velvollisuudestamme tällaisessa rauhattomassa olossa. Suonette minulle anteeksi, mutta minä en voi nyt keskustella tästä asiasta, tahdon jäädä hetkiseksi yksin.»
YHDESKUUDETTA LUKU
Kuullessaan, mitä oli tapahtunut, Sutšarita alkoi ajatella, että Lolita oli kelpo tavalla asioita hämmentänyt. Oltuaan hetkisen vaiti hän kiersi käsivartensa sisarensa kaulaan ja sanoi: »Rakas sisko, asia peloittaa minua!»
»Mitä sinä pelkäät?» kysyi Lolita.
»Koko Brahma Samadžin keskuudessa on pidetty sellaista melua», sanoi
Sutšarita, »mutta ajattelehan, jos Binoi Babu ei olekaan halukas!»
»Hän on halukas», virkkoi Lolita vakuuttavasti, vaikka hänen katseensa painui.
»Tiedätkö», jatkoi Sutšarita, »Panu Babu on rohkaissut äitiä toivomaan, ettei Binoi milloinkaan suostu tähän liittoon, jos se merkitsee omasta yhteisöstä luopumista. Miksi et tarkoin harkinnut kaikkia vaikeuksia, Lolita, ennenkuin puhuit asiasta Panu Babulle?»
»Sinun ei tarvitse ajatella, että kadun puheitani!» huudahti Lolita. »Jos Panu Babu ja hänen liittolaisensa luulevat saavansa minut vangituksi ahdistamalla minut valtameren partaalle kuin vainotun eläimen, niin he piankin havaitsevat erehtyneensä. Hän ei tiedä, ettei mereen syöksyminen minua peloita ja että minä teen mieluummin niin kuin antaudun hänen haukkuvien koiriensa revittäväksi.»
»Kysytään neuvoa isältä», ehdotti Sutšarita.
»Minä voin vakuuttaa sinulle», vastasi Lolita, »ettei isä milloinkaan yhdy metsästäjiin. Hän ei ole milloinkaan tahtonut meitä kahlehtia. Onko hän milloinkaan ollut meille vihainen, jos ajatuksemme ovat eronneet hänen mielipiteistään, tai onko hän milloinkaan yrittänyt rajoittaa vapauttamme vetoamalla Brahma Samadžiin? Äiti on ollut hänelle siitä usein suutuksissa, mutta isän ainoana pelkona on ollut, että me voisimme menettää itsenäisen ajattelukykymme. Luuletko sinä, että hän niin meidät kasvatettuaan lopulta jättää meidät Panu Babun laisen vankilaintarkastajan haltuun?»
»Olet varmaan oikeassa», myönsi Sutšarita, »Mutta jos otaksummekin, ettei isä esitä minkäänlaista vastaväitettä, niin mitä ajatteletkaan pitävän tehdä?»
»Ellei kukaan teistä tahdo mitään tehdä, niin minä itse —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti pelokkaasti: »Ei, ei, rakkaani, sinun ei pidä ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin! Minä olen keksinyt suunnitelman.»
Kun Sutšarita sinä iltana oli aikeissa lähteä tapaamaan Pareš Babua, viimeksimainittu saapuikin hänen luoksensa. Hänen tapanaan oli siihen aikaan käyskellä yksinään puutarhassa, pää mietteisiin painuneena — näytti siltä, kuin hän olisi antanut illan puhtaan tummuuden silittää mielestään pois kaikki päivän työn aiheuttamat rypyt ja varustautunut yön lepoon syvin vedoin keräämällä sydämeensä tahratonta rauhaa. Kun hän tänä iltana astui Sutšaritan huoneeseen huolestunein kasvoin, uhrattuaan yksinäisten iltamietteittensä rauhan, Sutšarita tunsi hellässä sydämessään sellaista tuskaa kuin äiti nähdessään lapsen, jonka tulisi hilpeänä leikkiä, makaavan hiljaa ja äänetönnä kivun kourissa.
»Olet varmaan kuullut kaikki, Radha?» kysyi Pareš Babu.
»Olen, isä», vastasi Sutšarita, »minä olen kuullut. Mutta miksi olet niin huolestunut?»
»Mieltäni rasittaa vain eräs asia», vastasi Pareš Babu, »nimittäin se, kykeneekö Lolita kestämään sen myrskyn, jonka hän nyt on nostattanut. Kiihtymyksen vallitessa himmentää mieltämme sokea ylpeys, mutta kun tekomme alkavat kypsyttää hedelmän toisensa jälkeen, niin meissä ei olekaan voimaa kantaa tekojemme seurauksia. Onko Lolita hyvin tekojensa seurauksia harkittuaan ajatellut, miten hänen on paras menetellä?»
»Minä voin joka tapauksessa sinulle vakuuttaa», vastasi Sutšarita, »etteivät Lolitaa koskaan tavoita ne rangaistukset, joita yhteiskunta kenties katsoo soveliaaksi häneen kohdistaa».
»Minun tekisi vain mieleni varmasti tietää», selitti Pareš Babu, »ettei
Lolita osoita tuota kapinanhenkeä pelkän kiivastumisen tilassa».
»Ei, isä», vastasi Sutšarita, katse alas luotuna. »Jos olisi ollut niin laita, en olisi hetkeäkään häntä kuunnellut. Se, mitä hän on pitkät ajat aivan vakavasti ajatellut, tuli ilmi, kun häntä kohtasi äkillinen isku! Lolitan-laista tyttöä ei auta yrittää nyt enää pidättää. Sitäpaitsi on Binoi Babu erittäin hyvä mies.»
»Mutta onko Binoi valmis liittymään Brahma Samadžin jäseneksi?» kysyi
Pareš Babu.
»Sitä en voi varmaan sanoa», vastasi Sutšarita. »Mitä arvelet, emmekö lähde tapaamaan Gour Babun äitiä?»
»Minä olen ajatellut, että olisi hyvä, jos lähtisitte», myönsi Pareš
Babu.
KAHDESKUUDETTA LUKU.
Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan, ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä, jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.
Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.
Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan. Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut kauemmin pidättyä.
Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon nimettömän kirjeen takana piili.
Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:
»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»
»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.
»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu. »Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin rajoihin voimme turvallisesti edetä.»
»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan turvallisesti.»
»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta», lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa, että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».
»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se, minkä todella haluatte sanoa».
»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia juoruja?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»
»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»
»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi. »Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua ollenkaan auttamaan.»
»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa olette siten tuottanut heille kaikille.»
Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi. Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala, jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen? Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.
KOLMASKUUDETTA LUKU.
Haran Babun vieraillessa Binoin luona Abinaš oli tuonut Anandamojille uutisen, että Binoi tulisi varmaan menemään naimisiin Lolitan kanssa.
»Se ei voi olla totta!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden se ei olisi totta?» kysyi Abinaš. »Onko sellainen asia Binoille mahdoton?»
»Sitä en tiedä», vastasi Anandamoji, »mutta uskon varmaan, ettei hän olisi salannut minulta niin tärkeätä asiaa. Ei missään tapauksessa!»
Mutta Abinaš väitti yhä samaa, sanoi saaneensa tiedon luotettavasta lähteestä, Brahma Samadžin jäseniltä, joten sen täytyi olla totta. Sitäpaitsi hän sanoi jo aikoja sitten ennustaneensa Binoin lopulta käyvän näin surkeasti ja kiistelleensä siitä Gorankin kanssa. Julistettuaan uutisen Anandamojille hän lähti alakertaan ja esitti saman asian mielihyvin Mohimille.
Binoin sinä aamuna palatessa Anandamoji näki hänen ilmeestään, että hän oli kovin huolestunut. Aterian jälkeen Anandamoji kutsui hänet omaan huoneeseensa ja kysyi häneltä: »Mitä, Binoi, mitä onkaan tapahtunut?
»Lukekaa tämä kirje, äiti!» sanoi Binoi.
Anandamojin lopetettua lukemisensa Binoi jatkoi: »Panu Babu kävi tänä aamuna luonani ja nuhteli minua kelpo tavalla.»
»Mistä syystä?» kysyi Anandamoji.
»Hän sanoi käyttäytymiseni herättäneen Brahma Samadžin keskuudessa
Pareš Babun tyttäriin kohdistuvaa häpeänhälinää», selitti Binoi.
»Kerrotaan päätetyn, että menet naimisiin Lolitan kanssa», sanoi
Anandamoji. »Minä en näe siinä minkäänlaista aihetta häpeänhälinään!»
»Jos naimisiinmeno olisi ollut mahdollinen, ei tosiaankaan olisi ollut mitään sellaista aihetta», vastasi Binoi, »mutta kuinka väärin onkaan levittää sellaista huhua, kun koko asia on mahdoton! On erikoisen raukkamaista tehdä niin, kun on kysymyksessä Lolita.»
»Jos sinussa on miehuutta», virkkoi Anandamoji, »voit helposti pelastaa hänet sellaisen juorun kynsistä.»
»Sanohan, miten!» huudahti Binoi hämmästyneenä.
»Miten!» vastasi Anandamoji. »Tietenkin menemällä naimisiin hänen kanssaan!»
»Mitä sanotkaan, äiti?» kysyi hämmästynyt Binoi. »Minä en voi käsittää, mitä ajattelet Binoistasi! Luuletko, että Binoin tarvitsee vain sanoa: 'Minä tahdon mennä naimisiin’ ja ettei kenelläkään muulla silloin ole enää mitään sanomista — että kaikki vain odottavat viittaustani?»
»Minä en ymmärrä, minkätähden asiasta paljon keskusteltaisiin», virkkoi Anandamoji. »Asia on niinkuin olla pitää, kunhan teet kaikki, mitä voit tehdä. Olethan sinä epäilemättä valmis liittoon suostumaan.»
»Eikö sellainen järjetön kosinta Lolitaa loukkaisi?» kysyi Binoi.
»Minkätähden nimität sitä järjettömäksi?» huudahti Anandamoji. »Koska kerran huhuillaan, että menet hänen kanssaan naimisiin, niin liittoa ei varmaankaan pidetä järjettömänä. Minä vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse hetkeäkään epäröidä.»
»Mutta täytyyhän meidän ajatella Goraa, äiti, eikö totta?» huomautti
Binoi.
»Ei, poikani», vastasi Anandamoji päättävästi, »tämä ei ole sellainen asia, jossa on kysyttävä Goran mieltä. Minä tiedän, että hän siitä suuttuu, ja enpä tahtoisi hänen suuttuvan. Mutta mitäpä tehdä? Jos vähänkin välität Lolitasta, et voi missään tapauksessa sallia hänen olevan häpeänhälinän esineenä Samadžinsa keskuudessa ikänsä kaiken.»
Mutta tuo oli helpommin sanottu kuin tehty! Siitä lähtien, kun Gora oli joutunut vankilaan, Binoi oli kiintynyt häneen entistä voimallisemmin, ja kuinka hän nyt voisikaan valmistaa hänelle sellaisen iskun? Ja ennen kaikkea oli esteenä yhteiskunnallinen tottumus. Yhteiskunnan sääntöjen rikkominen on varsin helppoa ajatuksissa — mutta kun sitten tulee aika toimia, niin kenkä tuntuu puristavan monesta kohden! Tuntemattoman pelko, haluttomuus käydä kohti sitä, mihin ei ole tottunut, saavat ihmisen silmäilemään aiheettomasti taaksepäin.
»Mitä paremmin opin sinut tuntemaan, äiti», huudahti Binoi, »sitä enemmän sinä minua hämmästytät! Kuinka voitkaan pitää mielesi niin kirkkaana? Minusta näyttää siltä, kuin sinun ei tarvitsisi kävellä. Onko Jumala suonut sinulle siivet? Mikään ei näytä olevan sinulle esteeksi!»
»Jumala ei ole asettanut mitään esteitä minun tielleni!» nauroi
Anandamoji. »Hän on tehnyt kaikki minulle selväksi!»
»Kuulehan, äiti», sanoi Binoi, »sanoivatpa huuleni mitä tahansa, minun mieleni ei kykene pysyttelemään sanojen rinnalla! Kaikesta kasvatuksestani ja älystäni ja väittelyistäni huolimatta minä huomaan yht’äkkiä olevani täydellinen houkkio!»
Samassa tuli huoneeseen Mohim, joka alkoi tiedustella Binoin suhdetta Lolitaan niin karkeasti, että sellainen nöyryytys tuntui Binoista melkein sietämättömältä. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä parhaansa mukaan ja istui katse alas luotuna ja mitään vastaamatta, kunnes Mohim poistui huoneesta solvattuaan kaikkia asianosaisia mitä siivottomimmalla tavalla. Hän väitti, että Pareš Babun perheessä oli haudottu hävytön salajuoni Binoin turmioksi ja että Binoi oli ollut kyllin typerä mennäkseen satimeen. »Katsotaanpa, pettävätkö Gorankin samalla tavalla!» huudahti hän. »Luulenpa, että kohtaavat siinä pahemman purtavan!»
Huomatessaan saavansa joka taholta osakseen ainoastaan moitteita Binoi istui hiljaa ja alakuloisena, kunnes Anandamoji herätti hänet mietteistään sanomalla: »Tiedätkö, Binoi, mitä sinun pitäisi tehdä? Sinun pitäisi lähteä tapaamaan Pareš Babua. Hänen kanssaan keskustelussasi asiat varmaan selviävät.»
NELJÄSKUUDETTA LUKU.
Nähdessään yht’äkkiä Anandamojin Sutšarita huudahti hämmästyneenä:
»Minä olin juuri lähtemässä teidän luoksenne!»
»Minä en tiedä, että olit tulossa», nauroi Anandamoji, »mutta tiedän, mikä asia sinut olisi tuonut luokseni. Olen tullut saman asian vuoksi, koska kohta sen kuultuani tunsin välttämättömäksi nähdä sinut.»
Sutšaritaa ihmetytti, että uutinen oli saapunut Anandamojin korviin, ja hän kuunteli tarkkaavasti Anandamojia, joka sanoi: »Maammoseni, minä olen pitänyt Binoita aina kuin omana lapsenani. Saatuani kuulla, kuinka te kaikki olitte ottaneet hänet ystävällisesti seuraanne, siunasin teitä sydämessäni sanomattomasti! Kuinka siis olisinkaan voinut pysyä toimettomana, kun kuulin teidän joutuneen vaikeuksiin? En tiedä, voinko tehdä jotakin teidän hyväksenne — mutta joka tapauksessa mieleni oli niin kuohuksissa, että minun täytyi tulla tänne juoksujalkaa. Onko Binoi kaikkien näiden ikävyyksien aiheena, kultaseni?»
»Ei ollenkaan!» huudahti Sutšarita. »Lolita on vastuussa koko hälinästä. Binoi ei aavistanutkaan, että Lolita tulisi laivaan virkkamatta sanaakaan toisille, mutta asia kerrotaan ikäänkuin he olisivat salaa sopineet asiasta ennakolta. Ja Lolita on sellainen tyttö, ettei hän milloinkaan suostu väittämään huhua vastaan tai selittämään, mitä on todella tapahtunut.»
»Mutta jotakin on asiassa tehtävä!» virkkoi Anandamoji. »Binoilla ei ole ollut hetkenkään rauhaa siitä saakka, kun hän on kaikki tuon kuullut — hän ottaa koko asian omaksi syykseen.»
Sutšarita punastui hieman, loi katseensa alas ja kysyi: »Luuletteko siis, että Binoi Babu —»
»Kuulehan, lapseni», keskeytti Anandamoji havaitessaan Sutšaritan kiusallisen epäröinnin. »Minä voin vakuuttaa, että Binoi tekee Lolitan hyväksi, mitä hänen käsketään tehdä. Olen tuntenut hänet lapsuudesta saakka ja olen nähnyt, että jos hän kerran antautuu, hän ei voi asetella minkäänlaisia ehtoja. Siitä syystä olen usein ollut alinomaisen pelon vallassa, koska olen ajatellut hänen sydämensä voivan johtaa hänet sellaiseen paikkaan, josta hän ei enää ole pelastettavissa.»
»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä, ettei Lolita suostu», sanoi Sutšarita tuntien paaden painon vierähtäneen mielestään. »Minä tunnen hänen sydämensä varsin hyvin. Mutta suostuuko Binoi Babu luopumaan omasta yhteisöstään?»
»Jos se on välttämätöntä, hän epäilemättä tekee niin», vastasi Anandamoji. »Mutta minkätähden puhutte yhteisöstä luopumisesta asiain ollessa tässä vaiheessaan? Onko se ollenkaan tarpeen?»
»Mitä, mitä sanottekaan, äiti?» huudahti Sutšarita. »Tarkoitatteko, että Binoi Babu voi mennä naimisiin brahmotytön kanssa jääden itse hindulaiseksi?»
»Jos hän on halukas niin menettelemään», vastasi Anandamoji, »niin mitä teillä on siihen sanottavaa?»
»Minä puolestani en ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista?» virkkoi
Sutšarita hämmentyneenä.
»Se näyttää minusta helpoimmalta asialta maailmassa, maammoseni», selitti Anandamoji. »Näetkös, minä en voi omassa kodissani suorittaa niitä menoja, joita toiset perheeni jäsenet suorittavat — ja siitä syystä monet nimittävät minua kristityksi. Erikoisia palvontamenoja suoritettaessa minä pysyttelen tahallani loitolla. Sinä kenties hymyilet, rakkaani, kun kuulet, ettei Gorakaan nauti vettä minun huoneessani! Mutta minkätähden sanoisinkaan, ettei talo niinmuodoin ole minun kotini ja ettei hindulainen yhteiskunta ole minun yhteisöni? Minä puolestani en voi milloinkaan niin sanoa. Minä pysyn siinä yhteisössä ja siinä talossa sietäen kaikki osakseni tulevat loukkaukset — enkä tunne siitä suurtakaan haittaa. Jos esteet muuttuvat ylipääsemättömiksi, lähden kulkemaan Jumalan minulle osoittamaa tietä, mutta loppuun saakka minä sanon mitä tunnen, ja heidän asiansa on päättää, hyväksyvätkö minut vai eivätkö.»
»Mutta kuulkaahan», virkkoi Sutšarita hieman hämillään, »tunnettahan
Brahma Samadžin periaatteet, — jos otaksumme, että Binoi Babu —»
»Hänen mielipiteensä ovat samaa lajia», keskeytti Anandamoji. »Brahma Samadžin periaatteet eivät ole kaiken muun luomakunnan ulkopuolella. Hän on lukenut minulle varsin usein niitä kirjoitelmia, joita on julkaistu aikakauskirjoissanne — ja minä en voi keksiä teidän periaatteissanne mitään ihmeteltävää.»
Puheen keskeytti Lolita, joka tuli huoneeseen etsimään Sutšaritaa. Anandamojin nähdessään Lolita arasti punastui, koska huomasi Sutšaritan ilmeestä, että he olivat puhuneet hänestä. Lolitan olisi tehnyt mieli karata pois, mutta hän ei keksinyt heti soveliasta tekosyytä.
»Tulehan, Lolita, tule, pieni maammoseni!» huudahti Anandamoji tarttuen hänen käteensä ja saaden hänet istumaan viereensä, ikäänkuin Lolita olisi ollut hänen erikoista omaisuuttansa.
Anandamoji jatkoi puhettaan Sutšaritalle: »Näetkös, maammoseni, hyvän ja pahan toisiinsa soinnuttaminen on kaikkein vaikeimpia tehtäviä, ja kuitenkin ne tavataan tässä maailmassa toisiinsa liittyneinä; siitä liitosta sukeutuu murhetta ja onnea — aina ei nähdä vain pahaa, vaan myöskin hyvää. Ja jos kerran se on mahdollista, niin enpä ymmärrä, minkätähden olisi kahden henkilön, joiden mielipiteet eroavat toisistaan, mahdoton solmia onnellista liittoa. Onko kahden henkilön välinen todellinen liitto pelkkä mielipiteiden asia?»
Sutšaritan pää oli yhä painuksissa, ja Anandamoji jatkoi: »Eikö teidän Brahma Samadžinne salli kahden henkilön liittyvän toisiinsa, jos he sitä tahtovat? Pitääkö teidän yhteisönne ulkokohtaisten määräystensä nojalla erillään kaksi olentoa, joiden sydämet Jumala on yhdistänyt? Maammoseni, eikö tässä maailmassa ole missään sellaista yhteisöä, joka jättää huomiotta vähäiset mielipiteiden eroavaisuudet ja sallii yhteenliittymisen sellaisissa asioissa, jotka todella jotakin merkitsevät? Onko inhimillisten olentojen ainoana tehtävänä siten riidellä Jumalansa kanssa? Yksinomaan sitäkö varten niinsanottu yhteiskunta on perustettu?»
Johtuiko Anandamojin keskustellessaan osoittama lämmin innostus vain siitä, että hän halusi karkoittaa Binoin ja Lolitan avioliittoon kohdistuvia vastaväitteitä? Eikö hän ajatellut hieman sitäkin, että voisi huomautustensa nojalla poistaa senkin vähäisen epäröinnin, joka Sutšaritan mielessä vielä vallitsi? Ei näet käynyt päinsä, että Sutšarita jäi sille kannalle. Jos Sutšarita johtui siihen lopulliseen päätelmään, ettei Binoi voinut mennä naimisiin Lolitan kanssa kääntymättä brahmoksi, niin se ainoa toivo, joka oli Anandamojia kannattanut viimeksikuluneina päivinä, joutuisi sekin häpeään! Samana päivänä oli Binoi häneltä kysynyt: »Äiti, tuleeko minun merkitä nimeni Brahma Samadžin jäsenluetteloon? Tuleeko minun suostua siihenkin?» Ja Anandamoji oli vastannut: »Ei, ei! Minä en pidä sitä ollenkaan välttämättömänä!»
Sitten Binoi oli vielä kysynyt: »Mutta entä jos minua pakotetaan?»
»Ei», oli Anandamoji vastannut hetkisen vaiettuaan, »tässä asiassa ei voida käyttää pakotusta».
Mutta Sutšarita ei ollut myöntynyt siihen, mitä Anandamoji oli sanonut, ja kun hän ei mitään vastannut, Anandamoji käsitti, ettei Sutšaritan mieli ollut vielä asiaan taipunut.
Anandamoji mietti: »Minä kykenin murtamaan yhteisöni perintätavat ainoastaan Goraan kohdistuvan kiintymykseni nojalla. Mutta eikö Sutšaritan sydän ole kiintynyt Goraan? Jos olisi ollut niin laita, hän ei varmaankaan olisi pitänyt tuollaista joutavaa asiaa niin tärkeänä.»
Anandamoji tunsi mielensä hieman masentuneeksi. Goran vapaaksipääsemiseen oli ainoastaan pari kolme päivää, ja Anandamoji oli ajatellut, että häntä odotti olopiiri, josta hän voi löytää onnensa. Hän tunsi, että nyt oli aika saada Gora kiintymään, koska muuten ei käynyt arvaaminen, millaisiin vaikeuksiin hän saattoi joutua. Mutta Goran omakseen voittaminen ja omanansa säilyttäminen ei ollut tavallisen tytön asia. Toisaalta olisi ollut väärin antaa hänelle puolisoksi jonkin hinduperheen tytär — siitä syystä Anandamoji oli hylännyt useita naimaikäisten tyttärien vanhempien tekemiä tarjouksia. Goralla oli tapana sanoa, ettei hän mene milloinkaan naimisiin, ja ihmiset olivat ihmetelleet, ettei Anandamoji hänen äitinään ollut vastustanut sellaista päätöstä. Huomatessaan sitten taipumisen merkkejä Anandamoji oli ollut kovin iloissaan, ja Sutšaritan äänetön vastustus oli niinmuodoin hänelle ankara isku. Mutta Anandamoji ei niinkään helposti aiheestaan luopunut. Hän sanoi itsekseen: »Hyvä, odotetaan, niin saadaan nähdä.»